Kitabı oku: «Myladyn poika», sayfa 12

– Nyt, – virkkoi itsekseen d'Artagnan, jonka huomiota tuo mykkä kasvojen elehtiminen ei ollut välttänyt, – nyt olen varma.

"No niin", sanoi Atos, "toivoakseni ei tapauksella ole mitään ikäviä seurauksia."

"Sitä ei vielä tiedetä, monsieur. Lääkäri ei voinut lausua mielipidettänsä ankaran turvottumisen johdosta; hän pelkää kuitenkin, että joku jänne on vahingoittunut."

"Ja sinä et viipynyt pitempään madame de Saint-Remyn luona?"

"Pelkäsin, etten ehtisi takaisin tavalliseksi ateriahetkeksi, monsieur", vastasi Raoul, "jolloin te olisitte joutunut odottamaan."

Samassa tuli pieni puolittain kyläläis- ja puolittain palveluspoika ilmoittamaan, että illallinen oli valmis.

Atos vei vieraansa hyvin yksinkertaiseen ruokasaliin, mutta tämän ikkunat olivat toisella puolella puutarhaan päin ja antoivat toiselta puolen näköalan anssariin, missä hoideltiin komeita kasveja.

D'Artagnan silmäili pöytää. Pöytähopeat olivat hienoja; saattoi nähdä, että ne kuuluivat vanhaan sukuperintöön. Tarjoilupöydällä oli upea hopeinen vesikannu; d'Artagnan pysähtyi tarkastelemaan sitä.

"Tuopa on kerrassaan jumalallisen hyvin muovattu", ihasteli hän.

"Niin", vastasi Atos, "se on suuren firenzeläisen taiteilijan Benvenuto

Cellinin mestariteoksia."

"Ja mitä taistelua se esittää?"

"Marignanon. Se kuvaa juuri sitä hetkeä, jolloin muuan esi-isäni ojentaa miekkansa Frans ensimmäiselle, kun tämä on vastikään taittanut omansa. Tällöin tuli sukulaiseni Enguerrand de la Fère Pyhän Mikaelin ritarikunnan jäseneksi. Viisitoista vuotta jälkeenpäin – sillä kuningas ei unohtanut, että hän oli kolme tuntia taistellut Enguerrand-ystävänsä miekalla sen katkeamatta – lahjoitti hänen majesteettinsa hänelle tämän kannun ja lisäksi miekan, jonka kenties olet aikaisemmin nähnyt minulla ja joka sekin on varsin kaunista kultasepän työtä. Se tapahtui jättien aikana", lisäsi Atos; "me olemme kääpiöitä noihin miehiin verraten. Istuutukaamme nyt illastamaan, d'Artagnan. Mutta kuulehan", virkkoi Atos pikku palvelijalle, joka tarjoili lientä, "kutsu tänne Charlot."

Poika meni ulos, ja tovin kuluttua astui huoneeseen se palvelija, jonka puoleen matkustavaiset olivat tullessaan kääntyneet.

"Hyvä Charlot", lausui Atos, "minä suosittelen erityiseen hoivaasi herra d'Artagnanin palvelijan Planchetin koko siksi ajaksi, minkä hän viipyy täällä. Hän pitää hyvästä viinistä, ja sinulla on kellarin avain. Hän on kauan maannut kovalla alusella ja pitää sen vuoksi arvossa hyvää vuodetta; pyydän sinua huolehtimaan, että hän saa sellaisen."

Charlot kumarsi ja lähti.

"Charlot on kelpo mies", huomautti Atos; "hän on palvellut luonani kahdeksantoista vuotta."

"Sinä ajattelet kaikkea", vastasi d'Artagnan, "ja minä kiitän sinua

Planchetin puolesta, hyvä Atos."

Tämän nimen mainitseminen sai nuoren miehen silmät suurenemaan, ja hän ihmetteli, puhuiko d'Artagnan tosiaan kreiville.

"Se nimi kuulostaa sinusta eriskummaiselta, eikö niin, Raoul?" virkkoi Atos hymyillen. "Se oli soturinimenäni kun herra d'Artagnan, kaksi urheata ystävää ja minä kunnostausimme La Rochellen luona kardinaali-vainajan ja herra de Bassompierren johdolla, joka muuten hänkin on sittemmin kuollut. Herra d'Artagnan suvaitsee yhäti puhutella minua tällä toverinimellä, ja sen kuuleminen ilahduttaa aina sydäntäni."

"Se nimi oli kuuluisa", huomautti d'Artagnan, "ja sai eräänä päivänä osakseen voittojuhlan kunnianosoitukset."

"Mitä sillä tarkoitatte, monsieur?" kysyi Raoul lapsekkaan uteliaana.

"En minäkään tiedä, totta tosiaan", virkkoi Atos.

"Oletko unohtanut Saint-Gervaisin vallinsarven, Atos, ja ruokaliinan, josta kolme luotia teki lipun? Minulla on parempi muisti kuin sinulla; se on varsin vereksenä mielessäni, ja kerronkin sen teille, nuori mies."

Hän selitti nyt Raoulille vallinsarvella sattuneen seikkailun, niinkuin

Atos oli hänelle jutellut muistelman esi-isästään.

Tätä kertomusta kuunnellessaan oli nuori mies kuulevinaan mainittavan sellaista urotyötä, joista Tasso tai Ariosto on runoillut ja jotka kuuluvat ihmeelliseen ritariaikaan.

"Mutta sitä ei d'Artagnan ole sanonut sinulle, Raoul", jatkoi Atos vuorostaan, "että hän oli aikakautensa parhaita miekkailijoita. Rautaiset kintereet, teräksiset ranteet, varma ja tulinen katse, – ne asetti hän kiistakumppaniansa vastaan; hän oli kahdeksantoista ikäinen, kolmea vuotta vanhempi sinua, Raoul, kun minä ensi kertaa näin hänet koeteltujen miesten kanssa kilpasilla."

"Ja herra d'Artagnan jäi voittajaksi?" kysyi nuori mies, jonka silmät säihkyivät tämän keskustelun aikana ja näyttivät rukoilevan seikkaperäistä selvitystä.

"Taisin surmata erään", sanoi d'Artagnan luoden Atokseen kysyvän katseen. "Toisen tein aseettomaksi tai haavoitin, – en oikein muista."

"Niin, sinä haavoitit hänet. Olitkin peräti kätevä miekkailija!"

"Enkä liene vielä aivan pahasti vieraantunutkaan siitä taidosta", jatkoi d'Artagnan puhjeten gascognelaiseen itserakkaaseen nauruunsa; "äskettäinkin…"

Atoksen katse ummisti hänen suunsa.

"Sinun pitää tietää, Raoul", pitkitti vuorostaan Atos, "sinun, joka luulet olevasi näppärä pitelemään miekkaa ja voisit turhamaisuutesi tähden joskus helposti kokea julman nöyryytyksen, pitää tietää, kuinka vaarallinen se mies on, jonka notkeutta on kylmäverisyys tukemassa. Minä en koskaan voisi esittää sinulle vakuuttavampaa esimerkkiä siitä; pyydä huomenna, että herra d'Artagnan antaa sinulle opetustunnin, jollei hän tunne itseänsä liian väsyneeksi matkastaan."

"Mutta hyvä Atos, olet kuitenkin itse varsin taitava opettaja juuri niissä kyvyissä, joista minua ylistät. Vielä tänäänkin puhui Planchet kuuluisasta kaksintaistelusta karmeliittiluostarin luona loordi Winterin ja hänen kumppaniensa kanssa. Voi, nuori mies", jatkoi d'Artagnan, "täällä täytyy jossakin olla miekka, jota olen usein sanonut valtakunnan ensimmäiseksi."

"Olen tärvellyt käteni miekkailemalla tuon lapsen kanssa", sanoi Atos.

"On käsiä, jotka eivät milloinkaan tärvelly joustavuudestaan, hyvä Atos", vastasi d'Artagnan, "mutta jotka sitävastoin tärvelevät monia muita."

Nuori mies olisi mielellään antanut keskustelun jatkua koko yön, mutta Aatos huomautti hänelle, että heidän vieraansa varmaankin oli väsyksissä ja tarvitsi lepoa. D'Artagnan väitti kohteliaasti vastaan, mutta Atos vaati hartaasti häntä ottamaan huoneensa haltuunsa. Raoul vei sinne vieraan, ja kun Atos arvasi hänen viipyvän d'Artagnanin luona niin kauan kuin suinkin, saadakseen tämän yhä kertoilemaan sankaritekoja heidän nuoruutensa päiviltä, tuli hän itse tovin kuluttua noutamaan nuorukaisen ja lopetti tämän mieluisan illan sydämellisellä kädenpuristuksella, toivottaessaan hyvää yötä muskettisoturille.

SEITSEMÄSTOISTA LUKU

Atoksen valtiotaito

D'Artagnan meni makuulle vähemmin nukkuakseen kuin saadakseen yksinäisyydessä aprikoida kaikkea, mitä oli tänä iltana nähnyt ja kuullut.

Hänellä oli hyvä sydän, ja heidän tuttavuutensa alusta asti oli hän tuntenut Atosta kohtaan vaistomaista mieltymystä, joka oli lopulta lujittunut vilpittömäksi ystävyydeksi. Senvuoksi ilahdutti häntä sanomattomasti, että hän oli nyt havainnut kreivin niin erinomaisen järkeväksi ja voimakkaaksi mieheksi eikä höperöksi juomariksi, jonka hän oli odottanut tapaavansa nukkumassa pois humalaansa jollakin tunkiolla. Ilman suurtakaan vastustelua tunnusti hän mielellään Atoksen ylemmyyden, ja kun kateus ja nolostus olisivat varmastikin vallanneet vähemmin ylvään mielen, tunsi hän ylimalkaan vain vilpitöntä ja sydämellistä mielihyvää, joka antoi hänelle mitä parhaita toiveita tehtävänsä menestymisestä.

Hän ei ollut kuitenkaan mielestään nyt huomannut Atosta yhtä suoraluontoiseksi ja avomieliseksi joka kohdassa. Kuka olikaan tuo nuori mies, jota hän sanoi ottopojakseen ja joka oli niin ihmeellisesti hänen näköisensä? Miten oli selitettävissä hänen paluunsa seuraelämään ja se liikanainen raittius, jota hän oli ruokapöydässä noudattanut? D'Artagnania huoletti myöskin eräs toinen seikka, joka kyllä oli näköjään merkityksetön, nimittäin Grimaudin poissaolo; eihän Atos ollut koskaan ennen voinut eritä tästä palvelijastaan, ja nyt hän ei ollut edes maininnut tämän nimeä, vaikka keskustelu oli sovitettu antamaan aihetta siihen. D'Artagnanilla ei siis enää ollut ystävänsä luottamusta tai oli Atos jo kiinnitetty jollakin näkymättömällä siteellä, kenties ennakolta saanut tiedonkin d'Artagnanin tulosta.

Hän ei voinut olla ajattelematta Rochefortia ja mitä tämä oli hänelle sanonut Notre-Damen kirkossa. Olikohan Rochefort käväissyt Atosta tapaamassa ennenkuin hän oli itse ehtinyt paikalle?

D'Artagnanilla ei ollut aikaa antautua pitkällisiin tutkimuksiin. Hän päätti jo seuraavana päivänä ryhtyä selvittelyyn. Se seikka, että Atos osasi niin taitavasti peitellä köyhyyttään, ilmaisi halua esiintyä huomattuna ja viittasi kunnianhimon rippeeseen, joka oli helposti puhallettavissa täyteen leimuun. Atoksen vilkas luonne ja nopea äly teki hänet vastaanottavaisemmaksi ulkoisille vaikutelmille kun ihmiset enimmäkseen ovat. Hän varmaankin suostuisi ministerin suunnitelmiin sitä mieluummin, kun hänen luontaista toimintahaluaan kannustaisi jonkinlainen pakkokin.

Nämä mietteet pitivät d'Artagnania valveilla väsymyksestä huolimatta. Hän laati hyökkäyssuunnitelmansa, ja vaikka hän tiesi, että Atos oli voimakas vastustaja, päätti hän yhteenoton tapahtuvaksi huomenna heti aamiaisen jälkeen.

Toiselta puolen oivalsi hän taasen, että hänen olisi pitänyt näin oudolla maaperällä pyrkiä määränpäähän hyvin varovasti, usean päivän mittaan tutkia Atoksen tuttavuuksia, hänen uusia elämäntapojaan, ja teeskentelemättömältä nuorelta mieheltä joko miekkailuharjoituksissa tai metsästysretkillä kuulustella tietoja, mitä häneltä puuttui voidakseen oikein arvostella Atoksen muuttumista, – ja tämän täytyi olla varsin helppoa, koskapa opettaja luonnollisesti oli oppilaansa sydämeen ja luonnonlaatuun painanut oman olemuksensa leiman. Mutta d'Artagnanin järkevä oveluus älysi heti, minkä käänteen asia saisi, jos joku ajattelemattomuus tai kömpelyys paljastaisi hänen hommansa Atoksen tottuneelle katseelle.

Meidän on muuten tunnustettava, että niin kerkeä kuin d'Artagnan olikin käyttämään viekkautta Aramiin kavaluutta tai Portoksen turhamaisuutta vastaan, hävetti häntä kuitenkin mutkitella Atokselle, tälle vilpittömälle ja avosydämiselle miehelle. Hänestä tuntui, että Aramis ja Portos pitäisivät häntä arvossa sitä enemmän, jos heidän oli pakko tunnustaa hänet mestarikseen valtiotaidossa, mutta että Atos sitävastoin pitäisi häntä sellaisessa tapauksessa vähemmin arvossa. – Voi, miksei Grimaud ole täällä, harvapuheinen Grimaud? – ajatteli d'Artagnan; – hänen vaiteliaisuutensakin sisälsi niin paljon, mitä minä olisin käsittänyt. Grimaudin äänettömyys oli niin kaunopuheista?

Sillävälin taukosi vähitellen kaikki melu talossa. D'Artagnan kuuli, kuinka ovia ja ikkunaluukkuja teljettiin, ja sitten kun koirat olivat jonkun aikaa vastailleet toistensa luskutukseen ulkona kedolla, vaikenivat nämäkin. Viimein suoritti muuan lehtoon laskeutunut satakieli yön hiljaisuudessa sulosointuisten sävelmiensä jakson ja nukahti sitten. Koko linnassa kuului nyt ainoastaan tasaisten askelten yksitoikkoista kumua hänen huoneensa alta. Hän oletti Atoksen makuukamarin olevan siellä.

– Hän kävelee ja pohtii, – ajatteli d'Artagnan, – mutta mitä? Sitä on mahdoton tietää. Muun voi arvata, mutta sitä ei.

Vihdoin Atos nähtävästi kävi levolle, sillä tämä viimeinenkin melu lakkasi.

Hiljaisuus ja väsymys yhdessä voittivat nyt d'Artagnanin; hänkin ummisti silmänsä, ja melkein heti yllätti hänet uni.

D'Artagnan ei koskaan nukkunut pitkään. Tuskin kultasi aamurusko hänen uutimiaan, kun hän jo hyppäsi vuoteeltaan ja avasi ikkunat. Silloin oli hän sälekaihtimen lomitse näkevinään jonkun käyskentelevän pihalla ja visusti varovan vähintäkin melua. D'Artagnanin tapana oli hankkia varmuutta kaikesta ympärillään tapahtuvasta; hän tarkasteli tiukasti kävelijää ja tunsi nyt Raoulin granaatinvärisen ihokkaan ja ruskeat kiharat.

Nuorukainen – sillä se oli tosiaan hän – avasi tallin oven, talutti ulos punaruskean hevosen, jolla oli edellisenä päivänä ratsastanut, satuloitsi ja suitsitti sen omin käsin yhtä joutuisasti ja näppärästi kuin taitavin tallimestari, vei sitten hevosen oikeanpuolista lehtokujaa myöten kasvimaalle, avasi pienen takaveräjän, jolta alkoi polku, talutti hevosen ulos veräjästä ja sulki sen jälkeensä. Puutarhamuurin yli näki sitten d'Artagnan hänen karauttavan pois kuin nuoli, taivuttaen päänsä pihlajain ja akasiapuiden riippuvain, kukkivien oksain alitse.

D'Artagnan oli edellisenä päivänä pannut tähdelle, että polku vei

Bloisiin.

– Kas, kas! – tuumi gascognelainen, – tuossapa veitikka, jolla on jo pikku tepposia ja joka ei näy Atoksen lailla vihaavan kaunista sukupuolta! Hän ei ratsasta metsälle, sillä hänellä ei ole aseita eikä koiria mukanaan; häntä ei ole myöskään kukaan lähettänyt, sillä hän piileksii. Mutta keltä…? minultako vai isältään…? sillä olenpa varma siitä, että kreivi on hänen isänsä… Hitto, siitä asiasta pitää minun saada selko; puhunkin siitä vilpittömästi Atokselle.

Tuli täysi päivä; kaikki se erilainen melu, jonka d'Artagnan oli edellisenä iltana kuullut vähitellen vaimenevan, palasi nyt hiljalleen: lintu lehtoon, koira koppiin, lampaat niitylle; Loire-virran äyräisiin kiinnitetyt veneetkin näkyivät lähtevän liikkeelle, työntäytyen ulos rannasta ja ajautuen virran vietäviksi. D'Artagnan seisoi yhä ikkunassaan, jottei olisi herättänyt ketään; mutta kuullessaan linnan ovien ja ikkunaluukkujen avautuvan antoi hän viimeiset kosketukset hiuksilleen ja viiksilleen, harjasi totuttuun tapaan hattunsa röydät takinhihalla ja astui alas portaita. Tuskin oli hän päässyt viimeiselle askelmalle, kun huomasi Atoksen, joka kumartui maata kohti ja näytti etsivän jotakin.

"Hyvää huomenta, isäntä hyvä!" virkkoi d'Artagnan.

"Huomenta, hyvä ystävä! Oletko nukkunut hyvin?"

"Mainiosti. Vuode oli yhtä verraton kuin eilisiltainen ateria ja kohtelias vastaanottosi. Mutta mitä tarkkailit niin huomaavaisesti? Oletko sinäkin hullaantunut tulppaaneihin?"

"Veikkonen, älä tee pilaa minusta. Maalla asuessaan tulee usein muutelleeksi mielitekojaan ja huomaamattansakin rakastaneeksi kaikkia kauneuksia, joita Jumalan silmä loihtii esiin maan uumenista ja joita kaupunkilainen halveksii. Seisoinpahan vain katselemassa tähän lammen partaalle istuttamiani kurjenmiekkoja, joita on tallattu aamusella. Puutarharengit ovat maailman kömpelöimpiä ihmisiä. Viedessään hevosta takaisin talliin, sitten kun he ovat tuoneet sillä vettä, ovat ne antaneet sen polkea kukkalavaa."

D'Artagnan alkoi hymyillä.

"Vai niin sinä luulet?" sanoi hän.

Hän vei nyt ystävänsä mukanaan lehtokujaan, missä näkyi hiekkaan painuneina useita samanlaisia askeleenjälkiä kuin kurjenmiekkainkin lavassa.

"Täälläkin näyttää olevan jälkiä; katsos, Atos", huomautti hän välinpitämättömästi.

"Tosiaankin, ja ihan vereksiä."

"Niin, ihan vereksiä", kertasi d'Artagnan.

"Kuka onkaan lähtenyt ratsastamaan aamusella?" kummasteli Atos itsekseen levottomana. "Onkohan joku hevonen päässyt irti tallista?"

"Se ei ole luultavaa", vastasi d'Artagnan, "sillä askeleet näyttävät aivan täsmällisiltä."

"Missä on Raoul?" huudahti Atos; "ja mistä johtuu, etten ole jo nähnyt häntä?"

"Hiljaa!" sanoi d'Artagnan ja laski hymyillen sormensa huulilleen.

"Mitä nyt?" kysyi Atos.

D'Artagnan kertoi näkemänsä ja piti tällöin tarkoin silmällä isäntänsä kasvoja.

"Ahaa, nyt arvaan", virkkoi Atos kohauttaen keveästi olkapäitään, "poika-poloinen on ratsastanut kaupunkiin."

"Mitä hän siellä tekisi?"

"Ka, hyväinen aika, hän tietenkin tahtoo kuulustaa pikku la Vallièren vointia. Muistathan lapsen, joka eilen nyrjäytti jalkansa?"

"Niinkö luulet?" virkkoi d'Artagnan epäröiden.

"En ainoastaan luule, vaan olen varma siitä", vastasi Atos. "Etkö huomannut, että Raoul on rakastunut?"

"Paljon mahdollista, mutta kehen? Tuohon seitsenvuotiaaseen lapseenko?"

"Raoulin iällä, hyvä ystävä, on sydän niin täysinäinen, että sen täytyy avautua jollekin, joko unelmalle tai todellisuudelle. Ja hänen rakkautensa on puolittain toista puolittain toista."

"Laskethan vain leikkiä? Tuollainen pikku tyttönen?"

"Etkö siis nähnyt, että hän on maailman kaunein pienokainen? Hänellä on kullankeltaiset kutrit ja siniset, veitikkamaiset sekä samalla unelmoivat silmät."

"Mutta mitä sanot sinä sellaisesta rakkaudesta?"

"En sano mitään; minä nauran ja teen pilaa Raoulista, mutta nämä sydämen ensimmäiset tunteet ovat niin kaikkivaltaisia, nämä ensimmäisen lemmen kaihoisat purkaukset nuorilla ihmisillä ovat samalla kertaa niin suloisia ja katkeria, että niillä usein tuntuu olevan intohimon koko luonne. Muistan Raoulin ikäisenä rakastuneeni kreikkalaiseen kuvapatsaaseen, jonka oli kunnon kuninkaamme Henrik neljäs lahjoittanut isälleni, ja luulin menettäväni järkeni surusta, kun minulle sanottiin, että kertomus Pygmalionista¹⁴ oli vain satua."

"Se tulee joutilaisuudesta. Sinä et anna Raoulille kylliksi toimintaa, ja senvuoksi hankkii hän sitä itse."

"Juuri niin on asia. Aionkin lähettää hänet täältä pois."

"Siinä teet varsin oikein."

"Tietenkin; mutta se repii hänen sydäntään ja vihloo häntä yhtä julmasti kuin olisi hän tosiaankin rakastunut. Kolmen tai neljän vuoden aikana, – ja alussa oli hän itse pelkkä lapsi, – on hän tottunut koristamaan ja ihailemaan tuota pikku epäjumalaa, jota hän viimein kehittyisi palvomaan, jos saisi jäädä tänne. Tuo nuori pari haaveilee päivät pitkät yhdessä ja puhelee kaikenlaisista vakavista asioista niinkuin todelliset kaksikymmenvuotiaat rakastavaiset. Se on kauan huvittanut tytön vanhempia, mutta nyt luulen, että he alkavat tajuta asian vakavaksi."

"Mitä vielä, se on pelkkää lapsellisuutta! Mutta Raoul tarvitsee jotakin huviketta; lähetä hänet pian pois täältä, muutoin et hiisi vieköön ikinä saa hänestä miestä!"

"Toimittanenkin hänet Pariisiin", ilmoitti Atos.

"Vai niin", virkkoi d'Artagnan.

Hän katsoi nyt hetken soveliaaksi hyökkäykselle.

"Jos tahdot", esitti hän, "niin me voimme kumpainenkin auttaa onnellisen tulevaisuuden luomisessa nuorelle miehelle."

"Vai niin!" virkkoi nyt Atos vuorostaan.

"Aionkin juuri kysyä neuvoasi eräästä seikasta, joka on juolahtanut mieleeni."

"Mistä sitten?"

"Etkö luule, että nyt on aika ryhtyä palvelukseen?"

"Mutta sinähän olet palveluksessa, d'Artagnan."

"Tarkoitan todellista retkeilemistä. Eikö sinusta tunnu, että meidän entisessä elämänlaadussamme yhä on jotakin houkuttelevaa? Ja jos olisi todellisia etuja voitettavana, niin etkö olisi halukas minun ja Portos-ystävämme seurassa ryhtymään jälleen sellaisiin urotöihin, mitä nuorina päivinämme toimittelimme?"

"Teet siis minulle vakavan esityksen?" sanoi Atos.

"Niin, nimenomaisen ehdotuksen."

"Tahdot, että me kävisimme jälleen sotimaan?"

"Niin."

"Ketä puoltamaan ja vastustamaan?" kysyi Atos pikaisesti, tähdäten gascognelaiseen avoimen ja leppeän katseensa.

"Pentele, oletpa sinä innokas!"

"Mutta vielä enemmän tunnollinen. Kuulehan, d'Artagnan, on vain yksi henkilö tai oikeammin asia, jota minunlaiseni mies voi palvella: kuninkaan."

"Niin juuri", vahvisti muskettisoturi.

"Niin, mutta ymmärtäkäämme toisiamme", pitkitti Atos totisena; "jos kuninkaan asia on mielestäsi kardinaali Mazarinin, niin emme ole yhtä mieltä."

"En ihan sitäkään sano", vastasi gascognelainen hämillään.

"Kuules, d'Artagnan", jatkoi Atos, "älkäämme teeskennelkö toisillemme. Epäröimisesi ja kiertelysi ilmaisevat minulle heti, kenen asialla olet tullut. Ei kernaasti tunnusteta, että puolletaan sitä asiaa, ja kun sille haetaan kannattajia, tehdään se hiljaisesti ja hämillään."

"Voi, hyvä Atos!" virkahti d'Artagnan.

"Tiedät hyvin", haastoi Atos, "että minä en puhu sinusta, joka olet urheista ja säikkymättömistä miehistä parahin; puhun tuosta pikkumaisesta, juonikkaasta italialaisesta, tuosta myyrästä, joka yrittää asettaa päähänsä pieluksen alta varastamaansa kruunua, – tuosta heittiöstä, joka nimittää puoluettansa kuninkaan puolueeksi ja tahtoo asettaa täysveriset prinssit vankilaan, koska hän ei uskalla surmata heitä, niinkuin teki meidän kardinaalimme, suuri Richelieu, – koronkiskurista, joka punnitsee kultakolikkonsa ja kätkee vajaapainoiset siinä pelossa, että hän väärinkin pelaten kuitenkin menettäisi ne seuraavan päivän pelissä, – sanalla sanoen tolvanasta, jonka väitetään kohtelevan kuningatarta pahoin – häntä muuten surkuttelenkin – ja joka aikoo kolmen kuukauden kuluessa sytyttää kansalaissodan, saadakseen pitää monet palkkatulonsa. Häntäkö tahdot saada minut palvelemaan, d'Artagnan? Ei, kiitos vain!"

"Sinä olet, Jumala armahtakoon, kiivaampi nyt kuin entiseen aikaan!" vastasi d'Artagnan. "Vuodet ovat kiihdyttäneet vertasi eivätkä jäähdyttäneet. Kuka sanoo, että hän on minun herrani ja että minä tahdon tyrkyttää häntä sinulle?"

Ja itsekseen tuumi gascognelainen: – Hitto, minun ei sovi kavaltaa salaisuutta miehelle, jolla on tuollaiset ajatukset.

"Mutta sanohan siis", pyysi Atos, "mitä esityksiä sinulla oli."

"Ka, mikään ei ole yksinkertaisempaa. Sinä elelet maatilallasi ja olet näköjään onnellinen kullatussa keskinkertaisuudessasi. Portoksella on viiden- tai kuudenkymmenen tuhannen livren vuosikorot. Aramiilla on yhä viisitoista herttuatartansa, jotka kiistelevät kirkkoruhtinaasta niinkuin entiseen aikaan muskettisoturista; hänkin on onnen helmalapsia. Toisin on minun laitani! Olen kaksikymmentä vuotta kantanut költeriä ja rintahaarniskaa, kytkettynä tähän peräti alhaiseen soturiarvoon, siirtymättä eteen- tai taaksepäin, varsinaisesti elämättä, sillä minä olen enemmän kuollut kuin elävä. Ja kun nyt tulee kysymykseen virota jälleen hiukan henkiin, tulette te kaikki ja sanotte: hän on heittiö, tolvana, myyrä, kehno herra. Lempo soikoon, minä olen samaa mieltä kuin te; mutta hankkikaa minulle siis parempi herra tai vuosikorot."

Atos mietti kotvasen ja käsitti d'Artagnanin juonen; soturi oli aluksi käynyt asiaan liian suoraan ja kiemurteli nyt salatakseen peliänsä. Atos oivalsi selvästi, että hänelle tehty ehdotus oli lausuttu vakain aikein, ja että sitä olisi selvitetty lähemmin, jos hän olisi vain hiukankin ottanut sitä kuullakseen.

– Hyvä, – virkkoi hän itsekseen, d'Artagnan kuuluu Mazarinin puolueeseen.

Tästä hetkestä alkaen hän noudatti äärimmäistä varovaisuutta esiintymisessään.

Myöskin d'Artagnan oli puolestaan pidättelevämpi kuin tavallista.

"Mutta sinulla on joka tapauksessa joku aatos?" pitkitti Atos.

"Niinpä tietenkin. Tahdoin kysyä teiltä kaikilta neuvoa, keksiäkseni tien johonkin yritykseen; sillä ilman toisiamme olemme kukin meistä puutteellisia."

"Totta kyllä. Puhuit Portoksesta; oletko siis tosiaankin saanut hänet jälleen etsimään onneansa? Mutta senhän hän on jo saavuttanut?"

"On kyllä, mutta sellainen on ihminen: toivottelee aina itselleen jotakin."

"Ja mitä toivottelee siis Portos?"

"Parooniutta."

"Kas, se on totta, olin sen unohtanut!" virkkoi Atos hymyillen.

– Se on totta? – ajatteli d'Artagnan. – Miten lienee hän saanut sen tietää? Olisiko hän kenties kirjeenvaihdossa Aramiin kanssa? Voi, jos vain sen tietäisin, niin saisin kyllä pian selville kaikkikin!

Tähän päättyi keskustelu, sillä samassa saapui Raoul. Atos aikoi lievästi nuhdella häntä, mutta nuori mies näytti niin surulliselta, että hänellä ei ollut siihen sydäntä; hän kysyi ainoastaan, mikä nuorukaista vaivasi.

"Onko nuoren naapurinne vointi ehkä huonontunut?" tiedusti d'Artagnan.

"Voi, monsieur", kertoi Raoul tuskansa vallassa, "hänen lankeamisensa oli hyvin vaarallinen, ja lääkäri pelkää, että vaikka hän ei saakaan mitään silmäänpistävää vammaa, hän tulee kuitenkin ontumaan koko ikänsä."

"Se olisi kamalaa!" virkahti Atos.

D'Artagnanilla oli jo leikkipuhe huulillaan, mutta nähdessään Atoksen vilkkaan osanoton pidättyi hän.

"Se minut tekee ihan epätoivoiseksi, monsieur", pitkitti Raoul, "että minä olin syypää tapaturmaan."

"Sinäkö, Raoul?" kysyi Atos.

"Niin, minun luoksenihan kiirehtiäkseen hän hyppäsi alas puuläjältä."

"Teillä on yksi ainoa keino asian hyvittämiseksi, hyvä Raoul, nimittäin että sovitukseksi menette naimisiin tytön kanssa", virkkoi d'Artagnan.

"Voi, monsieur", vastasi Raoul, "te teette pilaa todellisesta onnettomuudesta; se on kovin paha."

Raoul tunsi yksinäisyyden tarvista, voidakseen antaa vapaan vallan kyynelilleen. Hän palasi huoneeseensa eikä lähtenyt sieltä ennen kuin aamiaistunnilla.

Ystävysten hyvää sopua ei aamullinen kahakka vähääkään häirinnyt. He aterioitsivatkin mitä parhaalla ruokahalulla, tuolloin tällöin katsellen Raoul-parkaa, joka kostein silmin ja rauhattomana tuskin maistoi mitään.

Aamiaiselta päästyä saapui kaksi kirjettä, jotka Atos luki tarkkaavasti, ja hän ei voinut pidättyä useaan kertaan hätkähtämästä. D'Artagnan näki pöydän yli hänen lukevan noita kirjeitä, ja ollen hyvin terävänäköinen, vannoi hän itsekseen tuntevansa toisesta kirjeestä Aramiin hienon käsialan; toisen isot koukerot ilmaisivat harjaantumatonta naisen kättä.

"Kuulehan", ehdotti d'Artagnan Raoulille, huomatessaan Atoksen haluavan jäädä yksikseen joko vastaamaan kirjeisiin tai pohtimaan niiden sisältöä, "pistäytykäämme miekkailusaliin; aikamme kuluu paremmin."

Nuori mies silmäsi Atosta, joka vastasi hänen katseeseensa myöntävällä merkillä.

He menivät matalaan pohjakerran saliin, jonka seinillä riippui nuppikärkisiä harjoitusmiekkoja, naamioita, sormikkaita, sotisopia, sanalla sanoen kaikkia miekkailutaidon välineitä.

"No?" kysyi Atos, neljännestuntia myöhemmin tullessaan katsomaan.

"Hänellä on jo sinun varma käsivartesi, Atos", vastasi d'Artagnan, "ja jos hänellä olisi kylmäverisyytesikin, voisin onnitella häntä."

Nuori mies seisoi hieman nolona. Kerran tai kaksi oli hän osannut d'Artagnania käsivarteen tai reiteen, mutta tämä oli antanut hänelle vähintään kaksikymmentä survaisua ruumiin arimpiin kohtiin.

Samassa tuli Charlot tuomaan d'Artagnanille hyvin tärkeää kirjettä, jonka oli vastikään saanut eräältä lähetiltä.

Nyt oli Atoksen vuoro vaivihkaa vilkua siihen.

D'Artagnan luki kirjeen ilman mitään näkyvää liikutusta, ja loppuun päästyään sanoi hän hiukan pudistaen päätänsä:

"Nyt näet kuitenkin, hyvä ystävä, mitä palvelus merkitsee, ja teet tosiaankin aivan oikein siinä, ettet tahdo uudestaan siirtyä sotaväkeen: herra de Tréville on sairastunut, ja komppania ei tule toimeen ilman minua; senvuoksi on lomani loppunut."

"Lähdet siis takaisin Pariisiin?" kysyi Atos vilkkaasti.

"Niin, ei tässä muukaan auta", pahoitteli d'Artagnan; "mutta etkö sinäkin tule sinne?"

Atos punehtui hiukan ja vastasi:

"Jos matkustan sinne, niin olisi minulle hyvin mieluista saada tavata sinut siellä."

"Kuulehan, Planchet!" huusi d'Artagnan ovelta; "me lähdemme kymmenen minuutin kuluttua, – anna hevosille kauroja."

Sitten hän lisäsi Atokseen kääntyen:

"Minusta tuntuu kuin puuttuisi täältä jotakin, ja olen todella pahoillani siitä, että poistun luotasi ennen kuin olen saanut tavata kunnon Grimaudia."

"Grimaudia!" toisti Atos. "Olet oikeassa, ja minua kummastuttikin, että sinä et kysynyt häntä. Olen lainannut hänet eräälle ystävälleni."

"Joka ymmärtää hänen merkkikieltänsä?" virkkoi d'Artagnan.

"Niin toivon", vastasi Atos.

Ystävykset syleilivät toisiaan sydämellisesti. D'Artagnan puristi Raoulin kättä, otti Atokselta lupauksen, että tämä kävisi tervehtimässä häntä, jos saapuisi Pariisiin, ja muussa tapauksessa kirjoittaisi hänelle, ja nousi sitten ratsaille. Ainiaan säntillinen Planchet istui jo satulassa.

"Ettekö tule mukaan?" virkkoi d'Artagnan hymyillen Raoulille; "ratsastan Bloisin kautta."

Raoul kääntyi Atokseen, joka pidätti hänet melkein huomaamattomalla merkillä.

"En, monsieur", vastasi nuorukainen, "minä jään herra kreivin luo."

"Hyvästi siis, hyvät ystävät!" toivotti d'Artagnan, vielä kerran puristaen heidän kättänsä; "Jumalan haltuun! kuten aina sanoimme, kun erisimme kardinaali-vainajan aikana."

Atos viittasi kädellään, ja Raoul kumarsi. D'Artagnan ja Planchet lähtivät taipaleelle.

Kreivi seurasi heitä katseellaan, käsi tuettuna nuorukaisen olkapäähän, tämä kuin oli melkein hänen mittaisensa; mutta niin pian kun he olivat kadonneet muurin taakse sanoi kreivi:

"Raoul, lähdemme tänä iltana Pariisiin."

"Mitä!" huudahti nuorukainen ja vaaleni.

"Voit esittää minun hyvästini ja omasikin madame de Saint-Remylle.

Odotan sinua tänne kello seitsemäksi."

Nuori mies kumarsi tuskan ja kiitollisuuden sekavin ilmein ja meni toimittamaan ratsuansa satuloiduksi.

D'Artagnan oli tuskin ehtinyt pois heidän näkyvistään, kun hän otti kirjeen taskustaan ja luki toiseen kertaan:

Palatkaa heti Pariisiin.

J.M…

"Kirje on nuiva", jupisi d'Artagnan, "ja jollei siihen liittyisi jälkilisäystä, niin en kenties tajuaisikaan sen sisältöä, mutta onneksi on tässä sellainenkin."

Hän luki nyt taas tämän merkillisen lisäyksen, jonka takia hän soi anteeksi kirjeen töykeyden:

J.K. Menkää Bloisin kuninkaallisen rahastonhoitajan luo; ilmoittakaa nimenne ja näyttäkää hänelle tämä kirje, niin saatte nostaa kaksisataa pistolia.

"Sellaisesta tekstistä minä pidän", tuumi d'Artagnan; "kardinaali kirjoittaa parempia sepitelmiä kuin luulinkaan! No niin, Planchet, käykäämme tervehtimässä kuninkaallista rahastonhoitajaa, ja sitten lähdemme matkaan."

"Pariisiin, monsieur?"

"Sinne."

Ja hevoset saivat ravata minkä jaksoivat.