Kitabı oku: «Muistojen komeroista», sayfa 3

VI.
HERASTUOMARIN KERTOMUS

Vanha herastuomari painoi kynnellään tuhkaa piipussaan. Muhoileva hymyily kirkasti ystävällisiä kasvoja.

– Minä en ole ollut paljo koskaan kotoa edempänä, enkä osaa mitään sellaista, joka teitä huvittaisi, sanoi.

– Kun mies on viidettä kymmentä vuotta istunut käräjiä! huudahti seppä.

– Niin, no … no … ne käräjäjutut, olisko ne sen arvoisia?

Kaikki tunsivat, että herastuomari vain tällä tavalla lypsättää. Jo hänen eilen illalla saunassa ajeltu leukansakin tutisi jännityksestä, josta helposti saattoi päättää, että puheliaalla ukolla oli jotakin mielen päällä.

– Kyllähän minulla niitä käräjäjuttuja olisi, mutta… Kerrankin, kun asessori C. pysäytti käräjät neljäksi vuorokaudeksi ja ryypätä pirrasti kapteeni B: n kanssa.

– Neljäksi vuorokaudeksi! huudahti Arvonen. Ja mitä käräjäväki sanoi?

– Mitäs ne … odottivat ja toimittivat satuja toisillensa.

– Menivät kotiinsa?

– Lähiset menivät, mutta ei pitkämatkaisemmat. Siellä niiden täytyi aina olla varuillaan kaiket päivät, kun ei tietty yhtään, koska asessorin päähän kivahtaa tulla istumaan ja huutaa juttu esille.

– Mutta sepä oli.

– Se oli sitä senaikaista. Onhan siitä nyt jo neljäkymmentä vuotta.

Herastuomari näytti yht'äkkiä hieman hermostuneelta. Silmistä saattoi huomata joitakin levottomuuden merkkejä. Alituiseen painoi hän kynnellään piippua, ystävälliset huulet mutuelivat ja silmät pälyivät arkoina jokaisen silmiin, joka jollakin tavoin päästi ääntä.

Hän oli perin hyvänsävyinen mies. Ei varmaankaan ollut sattunut yhtään kissaakaan hänen 70-vuotiselle elämäntaipaleelleen, jolla olisi ollut syytä katkeruudella kohtausta muistella. Nytkin hyppäsi sepän ruskeanharmaa kissa herastuomarin polvelle. Ilonvälähdys vanhuksen hymyilevissä silmissä oli liikuttava.

– Ka poikaa … aika poika … poikako se … poika!

Herastuomari silitti kissaa, jonka häntä piirteli hänen leukaansa ja silmät pälyivät silmiä, kunnes mielistyneestä kissanrinnasta kohosi kiitollinen:

– Mi-aa-u.

Herastuomari kumartui kissan puoleen, tavoittaen sen katsetta:

– Mi-aa-u se sanoo … poika.

Joku miehistä kuiskutti toiselle:

– Se katuu jo, kun tuli luvanneeksi kertoa tuomarinsa juopottelusta.

– Alkakaa jo kertoa, kehoitettiin.

– Noo … älä hätäile. Pitää tätä poikaakin vähä silotella … niin, poikaa, poikaa… Lempo kun se on komia poika!

Kissa kehräsi, notkisteli painelun mukaan selkäänsä, kurotti kuonoansa herastuomarin suun lähelle, heilutti uljasta häntänsä ja huusi:

– Mi-aa-u!

– Niin toki… Mi-aa-u se poika vain sanoo…

– Kyllähän minä sen tiedän, aloitti herastuomari, jotta teille hyvin kelpaa herrojen juomajutut. Enkä minä viitsi nyt puuhun mennä, kun kerta tuli luvattua. Mutta kyllä minä sen sanon, että harvoin niitä on niin viisaita tuomareita kuin se vainaja. Kyllä asessori oli sitte selvällä mies! Mutta kun se puhti tuli päälle, niin ei auttanut, vaikka olisi ollut itse maaherra häsyyssä, ryyppäsi vain, pirrasti.

Tavallisesti sellainen tuuri rajoittui kuitenkin yhteen ja kahteen päivään. Mutta silloin kerran, kun istuttiin talvikäräjiä, sattui tulemaan vieraaksi merikapteeni B. Tuli kaupungista päin, juutas. Minä muistan vielä aivan hyvin sen, kun asessori sai oikeussaliin kuulla, että kapteeni oli tullut, että joutui heti niin levottomaan tilaan, että näytti aivan kuin olisi ollut tulisten hiilten päällä. Arvasi, että kapteenilla oli mukanansa miestä väkevämpää.

Me käsiteltiin juuri yhtä ruumenten varkausjuttua. Siinä oli paljon todistajia ja ne todistivat ristiin, ja… Asessori ärjyi ja murahteli. Me koetimme kulkea tuvanpuolella niitä neuvomassa, Isopelto ja minä, mutta eihän siitä paljon hyötyä ollut. Kun ne tulivat oikeuden eteen, niin pelkäsivät ja vapisivat ja sotkivat aivan. Niitä oli koko joukko kaikenlaisia turhanpäiväisiä juttuja, niin että minunkin jo oikein pisti vihakseni, kun sellaisilla oikeutta ja itseänsä vaivataan. Mutta ei niitä sillä kertaa paljon tutkittu. Asessori enimmäkseen myttäsi vähin hyvin kaikki ja kuittasi kulut asianomaisten kesken.

Kyllähän siinä vähän taisi tulla tehtyä oman käden oikeutta, mutta ei mekään, lautamiehet, viitsitty… Lempo käskee heitä kulkemaan käräjillä muutaman kymmenen pennin asioista!

Eikä siinä kauan viivytty, kun sille päivälle määrätyt jutut oli ranssaakattu ja mytätty. Asessori katosi omiin huoneisiinsa niinkuin kaste, ettei sille päivälle enää nähty.

Seuraavana aamuna kokoontui käräjäväki tavalliseen aikaan. Mutta asessori ja kapteeni istuivat tuomarinkamarissa ja ryypätä pirrastivat. Silloin jo tiettiin kertoa, että kapteeni hyväkäs oli tuonut tullessaan 2 kannua rommia. Ymmärtäähän sen, minkä kolttosen sellainen tekee hyvällekin miehelle. Päähän menee kuin juutas ja vielä vie jalatkin. Kyllä minä olen nähnyt, vaikka en koettanut ole.

Ihmiset olivat kahdella päällä, ruvetako odottamaan, vai lähteäkö pois. Ne kehoittivat meitä lautamiehiä käymään kysymässä, mutta ei kukaan tahtonut viitsiä. Viimein minä menin, ajatellen että minkä mulle tehnee…

Tuomarin ruokapöydän ääressä ne istuivat ja lauloivat yhtä siihen aikaan paljo laulettua laulua, jonka laulamisesta näilläkin käräjillä oli annettu kahdeksalle pojalle laulusakot.

– Sakonalaisia laulujako täällä vain? minä sanoin piloillani, kun äijät niin tosissaan vetivät.

Ei se asessori minuun suuttunut, mutta ei lempo tehnyt myöskään selkoa, istutaanko sinä päivänä vai ei. Ei hänellä ollut tällaiseen lomaan laillista oikeutta. Niine hyvineni tulin takaisin.

Eikä siinä mikään auttanut käräjäväen eikä lautamiesten. Ruvettiin kuluttamaan aikaansa, niinkuin osattiin. Haettiin viinaa ja ryypättiin. Toimitettiin satuja ja prikuttiin ja susilautaa pelattiin ja mitä konstia he kukin tekivät. Muutamat kiivaammat monesti yllyttelivät mennä asessoria vaatimaan istumaan, mutta eivät uskaltaneet. Kas, sillä vainajalla oli sellainen heikkous, ettei se asiaa käsitellessään oikein saattanut unohtaa, jos joku oli häntä loukannut… Niinkuin nyt on kaikillakin ihmisillä vähän sellainen luonto.

Joka päivä lisääntyi käräjäväki. Neljännen päivän aamuna oli jo ihmisiä niinkuin pilviä. Nyt rupesi meissä kaikissa olemaan sellainen kapinahenki, että ajateltiin jo lähteä kaikin pois ja tehdä hovioikeuteen ilmoitus asiasta.

Mutta ennenkuin tähän ryhdyttiin, lähettivät ne vielä minut sisään. Menin kyökkiin. Hanna, joka oli niillä passarina, kertoi kuiskaten, että herrat olivat siinä aamulla neljän ajoissa tapella nykäisseet, mutta sitten uupuneet niin, että olivat nukahtaneet. Kun Hanna oli ovenraosta mennyt katsomaan, nukkui asessori pöydän alla pyllyllään ja kapteeni asessorin vuoteessa. Minä menin neuvotonna tupaan takaisin. Kun juuri puhelimme siitä, mitä pitäisi tehtämän, tuli Hanna suurella hopulla kutsumaan minua. Ajattelin kohta, että mikähän nyt mahtaa olla hätänä?

Mitäs ollakaan. Kun tulen tuomarin kamariin, makaavat molemmat asessorin vuoteella kamalan näköisinä. Aivan niinkuin kuolema olisi jo istunut ratsasreisin nenänpäällä.

– Mikä täällä nyt on hätänä? mä kysyin.

– Pää kipiä, pää kipiä, valitti asessori. Kapteeni siunaili oikein

Jumalan-nimen kautta ja valitti syntiänsä.

– Pitääkö hakea pappi? kysyin minä.

– Ei tässä auta pappi mitään, rakas lautamies, sanoi kapteeni. Mutta hakekaa viinaa.

– Ei täältä saa mistään viinaa … ovat näinä päivinä konineet joka nurkan, minä sanoin.

Asessori nousi nelinkontin vuoteessaan ja kysyi:

– Eiköhän pappilasta saisi vähä ehtoollisviiniä?.. On sieltä ennen saanut tällaiseen hätään.

Minä sanoin, että voidaan sitä koettaa.

Siinä lattialla oli vähän kaikkia lajeja, niin ettei oikein sopinut astella joka paikkaan. Mä seisoin ovipielessä ja ajattelin itsekseni, että voi herra siunatkoon, kun oppineet miehet tuolla lailla…

Mutta eihän se voivottelemalla parannut.

– Eikö niillä käräjämiehillä olisi yhtään viinaa? kysyi kapteeni.

– Sitäkö nämä sitten … kun ei ole lupa myydä eikä lainata, minä sanoin. On siellä, minä sanoin, se Samulikin, joka on haastettu vastaamaan viinanmyymisestä.

– Onko se siellä? Asessori nousi päätään pidellen, aivan kuin uusi elämäntoivo olisi alkanut näkyä.

– On se, sanoin.

– Menkää hakemaan tänne!

Lähdin kohta. Pian löysinkin Samulin, joka lähti tuomarin puheille vastustelematta. Sillä junkkarilla oli nähtävästi täysinäinen pullo povella, kun meni. Minä sen arvasin siitä, että kun Hanna taas vähän ajan kuluttua tuli noutamaan minua, oli pöydällä vielä viinapullo puolillaan ja molemmat näyttivät saaneen ensi kohmelonsa. Pesivät nyt silmiään ja kaikesta näytti, että meinattiin taas ruveta istumaan käräjiä. Asessori kaatoi ryypyn ja sanoi minulle:

– Ottakaa, lautamies.

– En minä, mä sanoin… Tarvinneeko nyt mennäkään pappilaan?

– Ei. Mutta ottakaa ryyppy.

– En minä ollenkaan, eikö asessori muista. Kiitoksia vain.

– Eikö ollenkaan? kysyi asessori ja vahtasi mua silmiin aivan kuin lehmä uutta konttia.

– Ei. Minä en ole koskaan ryypännyt.

Asessori tuli luokseni. Tunteli käsivarttani ja kysyi:

– Onko se ihminenkään, kun ei ryyppää?

– On se! minä nauroin, ja terve onkin.

Minä katselin samalla, kun se kapteeni yritti ryyppyä suuhunsa. Käsi vapisi niin, että aina kun aikoi nostaa ryypyn, läikkyi viina pöydälle. Oikein oli surkeata nähdä ikänsä puolesta parhaillaan olevaa miestä sellaisessa tilassa. Teki jo mieli mennä auttamaan, mutta ajattelin taas, että on oikein synti auttaa viinaryyppyä huulille tuollaiselle, joka on niin kovin tyyten juonut miehuutensa. Kapteeni parka koetti asetella ensin jalkojaan ja nojata pöytää vasten saadakseen tukea, sitten sovitella ruumistaan löytääkseen tasapainoa. Silmien tähdätessä viinalasiin rävähtämättä, toisella kädellä pidellen toisen ranteesta, koetti vivuta lasia huulilleen. Viimein se onnistui. Väristys näytti käyvän läpi miehen ruumiin. Voivoi sentähden…

Mutta kun ne tunnin verran laittelivat itseänsä, jo ilmestyi asessori oikeussaliin ja alkoi kun alkoikin istua. Nyt se oli niin hyvällä tuulella ja lempeänä, että oikein oli mukavaa.

– No tuomittiinko Samuli viinanmyynnistä? kysyi joku nuoremmista kuulijoista.

– Ei sitä sillä kertaa…

Herastuomarin silmä välähti ikään kuin karkuteille.

– Vai ei sillä kertaa…

– Ei. Enpä enää sitä asiaa niin tarkkaan muista, mutta ne taisivat olla, ne todistajat, vähän sellaisia ja tällaisia.

Miehet rupesivat naureskelemaan ja juttelemaan, sillä herastuomarin kertomus oli lopussa.

– Vähän sellaisia ja tällaisia, jatkoi joku.

– Niin! Sellaisia ja tällaisia.

Herastuomarin katse jo kirkastuu.

– Kun niin moni sai hyvään tarpeeseensa niinä odotuspäivinä, niin…

– Tuomarikin.

– Ja monta kertaa oli saanut!.. Ka sitä poikaa … juutasta kun on komia poika…

– Mi-aa-u!

VII.
MANU-PAPISTA

Isopeltokin, vaikka oli sellainen suupaltti, oli hiukan hämillään, kun piti ryhtyä kertomaan. Naurettiin oikein miesjoukolla ja saatiin hänet pian juttutuulelle.

– Jos minä nyt kerron teille siitä vanhasta Manu-papista. Se oli hauska ukko. Kiroilikin, kun siksi sattui ja otti miestä kauluksesta. —

– Siitä on nyt jo viitisenkymmentä vuotta. Minä kävin hänen aikanaan rippikouluni. Sukkela pappi. Se kyseli aina jokapäiväisiä elämänasioita ja opetti niitä. Eikä paljoa tarvinnut ulkoa lukea. Mutta sisälukua vaati… Sitä vaati.

Hypättiin kirkonkylän kaikki välyset tuhanteen ristiin rippikouluaikana, syysiltain kauhteilla niin, että rapa roiskui.

Kerrankin satuimme poikajoukolla pappilan riihitienhaaraan juuri kun navettapiika, jonka nimi oli Maijastiina, ajoi retuutti eloja ja lyhteet kuormasta putoilivat joka askelella. Piika huusi niin, että koko kylä kaikui. Me sanoimme, että älä huoli Maijastiina, kun pastori tulee, panee sun jalkapuuhun.

– Jalkapuuhun, jalkapuuhun, teidät se siihen panee, härkäpäät.

Lyhteitä yritti nakella kuormalle, mutta kun tie oli niin surkeata, eikä ollut muuta kuin pieni vitsaköyden kappale, jota Maijastiina oli jatkanut silain häntävyöllä, mitä sillä sitte elokuormaa köytettiin. Lyhteet putoilivat aina vain. Eikä piikaparan lopulta muu auttanut kuin ajaa rouhuuttaa riihen ääreen kuormansa, minkä sai pysymään piikkilavalla, ja lähteä sitte kantelemaan elolyhteitä rapaisesta kujasta.

Me menimme auttamaan. Kokoilimme lyhteitä ja riiputimme riihikartanolle juuri kun pappi pistäysi siihen nurkan takaa. Kohta kun näki meidän kiikuttavan lyhteitä, alkoi hokea:

– Katos … katos … Maijastiina pentelekö se lyhteitä pudottelee … selkään!

Maijastiina riipoi ja reuhtoi vihoissaan ja vastusti:

– Maijastiina pentele se pudottelee, mutta miksei pastori osta köysiä?

Pappi oli juuri tarttunut vitsaköyteen, johon Maijastiina oli jatkoksi pannut silain häntävyön. Hän piteli sen päätä takakädessään ja aikoi juuri ruveta huitomaan Maijastiinaa. Piika pysähtyi vastapäätä, tömppäsi jalkaa ja uhkasi:

– Jos vain … niin…

Pappi uhitteli vielä lyödä, mutta Maijastiina tempaisi toisesta päästä köyttä niin, että pastori oli mennä kynsilleen.

Pappi huomasi nyt uudestaan meidät ja meni hämilleen.

– Osta köysiä … osta köysiä, hoki. Siinäpä vasta raha reikänsä löytää, kun teille köysiä ostelee!

Nauroi. Mutta jätti piian siihen vihoissaan riipomaan ja tuli meidän kanssamme lyhteitä kantamaan ja kehui:

– Kelvoksia poikia, kelvoksia, kun kantavat lyhteitä niin koreasti.

Sekin vainaja, ei hän ollut huonolahjainen eikä muuten paha. Mutta maallisen tavaran perään oli kovin perso.

Muistan, kun kerran puolikasvuisena poikana satuin isävainajan kanssa papinmaksuille. Meitä seisoi useampia pastorin aitan alakerrassa. Yläkertaan oli juuri mennyt Hakalainen ja arvatenkin kaatanut ohransa mittaan, kun pastori ärjäisi:

– Sulia on kauroja puoleksi!

– Sellaisia meidän ohrat on, selitti Hakalainen.

– Minä en huoli sun sekulistasi. Mene puhdistamaan. Et syö itsekään kauroja.

– Kun olisi aina edes kauroja, ei olisi täällä hätääkään, jutteli

Hakalainen vain hyvin rauhallisesti.

Niin ne siellä sanailivat. Pastorin ääni kävi yhä huutavammaksi, kirosanojakin jo nakkeli.

– Ooh vai … kuin siellä käy, kuiskasi isävainaja.

Hakalaisenkin ääni alkoi jo nousta. Ruvettiin tömppäämään jalkaa aitan ylälattiaan niin, että … minä muistan kun putosi jauhosihti aitan naulalta ja Jumpparin paappa, joka oli niin kurillinen, veti niskansa kyrmyyn ja jupisi että:

– Joko niitä pastorin manaamia piruja nyt tulee!

Juuri silloin siellä ylisellä tuntuivat ottavan yhteen, pastori ja Hakalainen. Auta armias kun siellä jytisi! Eikä siinä viivytty kuin siunaaman aika, kun ne tulivat kolin kolia ahtaita aitanrappuja alas. Minä pelkäsin niin että sydän oli kurkussa, ja koetin ryömiä erään jauhotynnyrin suojaan.

Siinä oli muutamia miehiä, jotka silmät ympyriäisinä katselivat pastorin ja Hakalaisen tappelua. Ja kun ne tulivat rappuja alas, jo pelkäsin että kuinka siinä käy ikään. Mutta ei niiden kuinkaan käynyt. Hakalainen oli nyt jo niin suuttunut, että hapuili tuppea kiroten ja hammasta purren. Mutta pastori näytti alkavan hävetä ja lauhtua, yritti pakoilla ja hoki:

– Katsokaa päältä, katsokaa päältä … käy pappinsa kimppuun!

– Sinä ensin! kiljui Hakalainen ja löi karvakenkänsä aitanlattiaan. Kun kehtaa, raato, kimppuun käydä, vaikka ihmiset vetävät hikensä ja väkensä muutamalle saatanalle… Jos olis toinen paikka, niin minä näyttäisin sille…

Hakalainen huimeni yhä. Sillä olikin niin tuima luonto, ihan pitäjän kuuluisimpia. Isävainaja meni vihdoin suhdittamaan ja sanoi, että hillitä nyt luontoansa vähän, kun ollaan tällaisessa paikassa. Pappi se näytti alkavan jo pelätä, puhutteli toisia miehiä niin ystävällisesti, kuin ikänä taisi.

Juuri kun siinä parhaillaan sohittiin, tuli Pakkasen emäntä aitan ovelle.

– Emäntäkin tulee ja tässä hasataan, sanoi pastori ja etsi lakkiaan, joka oli vyörynyt tynnyrin taakse.

– Mulla olisi täällä lammas, sanoi emäntä. Meiltä kuoli isäntä, menee lammas pastorille.

– Lammas menee… Onko täysikuntoinen lammas?

– Noo, parahia lampaita, oinas.

– Vai oinas. Eikö ollut uuhta?

– Olisi niitä ollut uuhiakin, mutta sanoivat siinä kylillä, että pastori ottaa mieluummin oinaksia kuin uuhia … kun miespuolinen on kuollutkin.

– Kuka sanoi?

– Kylällä sanoivat.

– Jopa, jopa… Kyllä se… Vai kuoli isäntä. Jumalantautiako oli, vai?

– Oikiaa jumalantautia.

– Niin, niin … koska aika tulee meistä kunkin kerran… Onko oinas valkoinen vai musta?

– Harmaa.

– Pasturska saa sukkavilloja, vai onko teuraselukka? Ei taida olla niin lihava?

– Kyllä se kelpaa pitää tai penkkiin. Se on hyvävillainen ja suuri.

– Hoi! huusi pastori piialle, joka käveli pihassa. Käy sanomassa pasturskalle, että tällä on testamenttilammas … tulee ottamaan sen ja panee kettaan.

Sitte kääntyi hän uudestaan aittaan. Hakalainenkin oli jo lauhtumaan päin. Jyvät kelpasivat nyt muistuttamatta. Oli jo kokoontunut useampia maksajia, joten alkoi olla tungos. Pastori puhui nyt kaikille niin ystävällisesti kuin suinkin osasi, eikä ollut enää pahaa paikkaa. Minä katselin, kun miehet kaatelivat jyviä mittaan. Monella oli hyvinkin kauraisia ohrat ja huononpuoleisia rukiita. Mutta se oli ollut niin sateinen kesä ja hallainen syyspuolella, ettei ihmisillä ollut sen parempia. Toiset antoivat pyyhkiä mitan keskeltä kahtia. Oli niitäkin, jotka kielsivät pyyhkimästä. Silloin aina, kun joku kielsi pyyhkimästä mittaa, hymyili pastori ja sanoi:

– Eikö?

Toiskan vaarivainajakin oli tullut siihen. Hän oli melkein koko elinaikansa ollut kirkon seksmannina ja piti sen vuoksi kunnianansa maksaa hyvin. Nytkin hän pudotti mitat kukkurapäähän ja käski rengin kaataa laariin.

– Joka evankeliumia jakaa, hänen pitää evankeliumista elatuksensa saaman, sanoi vaari.

Pastori näytti melkein liikutetulta.

Ja kun sitte mentiin ryypyille renkituvan puolelle, kulki Toiskan vaari etunenässä. Tultuaan tupaan meni kättelemään pasturskaa ja sanoi:

– Minä sanoin pastorille, kun kaadoin kukkuramitan, jotta ei niitä pyyhkiä tarvitse. Sillä joka evankeliumia jakaa, hänen pitää evankeliumista elatuksensa saaman.

– Hmh. Äijä oli vähän toisellakymmenellä kun lähdettiin. En minä tiedä missä välissä se sai… Mutta pappilan kujalla jo alkoi veisata. —

VIII.
TAPANINPÄIVÄ MÄKELÄSSÄ 1870-LUVULLA

Suutari Tienvieri oli silloin ollut oppipoika. Mäkelän joulunalustöistä olivat parit kengät jääneet joulun välipäiviin. Suutarinoppilainen sai sen vuoksi jäädä talon ruokiin pyhiksi. Siihen aikaan suutarit valvoivat joulun edellä monta viikkoa yhteen jaksoon. Oppilainen otti sitten univeronsa takaisin pyhinä ja nukkui.

– Jos te ymmärtäisitte, kuinka ihanalle tuntui tällaiselle pahanpäiväiselle suutarinoppilaalle jouluaamu, jolloin ei tarvinnut nousta ylös, ja oli vielä tiedossa Tapani makuuajan jatkoksi, te varmaan joskus koettaisitte valvoa edes viikon, saadaksenne koettaa. Minäkin … Herra siunatkoon sentään! … Jesus tuntui syntyneen aivan varta vasten minua varten, että minä, ihmisten juhlakenkien vuoksi syntiä tehnyt, vaivainen suutarinoppilas, saisin oikein nukkua. Nukkua nukkumasta päästyäkin! Nukkua ja herätä sitten joulun välipäivinä uutena ihmisenä, yhtä lunastettuna, pestynä ja pyhänä kuin nekin, jotka olivat joulukirkossa käyneet narukengillä, joita me teimme.

Mutta teille nuoremmille on silloinen Tapaninpäivä varmaankin vieras ja kaukainen. Onhan niistä ajoista jo nelisen vuosikymmentä kulunut! Jos koettaisin kuvata teille sen silloisen Tapaninpäivän sen verran, kuin oman nukkumiseni välistä havaitsin ja niitä ihmisiä tuntien pystyn heidän mielikuviansa eteenne maalaamaan.

Tapaninpäivä oli tullut. Minä makasin ovikorkosessa hortoillen, mutta saatoin jo seurata tapausten menoa talossa.

Isännän ja emännän kesken oli äsken ollut peräkamarissa pieni kahituinen. Emännän mielestä kun isäntä kulki liian usein siellä. Hän pelkäsi, että jos sitä jatkuu, niin se lähtee illalla nuorten äijäin kanssa tapaninajolle. Sitten saa Suoti taas hypätä itsensä likomäräksi. Ja jos sattuu yksiin Mäkikylän sepän tahi Latvalan Iisakin kanssa, niin tappelemaan ne rupeavat kohta, kun ollaan vähän nenissään.

Sen tähden emäntä oli mennyt kamariin isännän jäljessä.

– Kun on vanha mies jo, niin saisi pysyä kotona ja katsella aikansa kuluksi jumalansanaa.

Isäntä oli hieman hätääntynyt, kun kamarinovi napsahti juuri silloin kun hän pulitti. Mutta hän sai heti ryhtinsä ja ajatteli, että samapa tuo nyt on… Huuliaan nuoleksien ja siivoten ryypyn jäljeltä, katsahti hän emäntään nuhdellen, silmät vesikalkkamalla.

– Noo, kun sä katselet, niin eikö se sillä meidän talon osalle piisaa. Suu yllätteli pilkkahymyyn. Hän kaivoi taskustaan tulukset ja alkoi iskeä tulta suureen hopeahelaiseen liitupesäpiippuunsa. Emäntä istui kamarissa levällään olevan vuoteen laidalla, kireä ripityksenpiirre silmäkulmissa.

– Saa vain nähdä, eikö se Jumala vielä tule sullekin vastaan.

– Josko ei muuten saavuta?

Isäntä iski tuluksilla tulta samalla kuin keskeytti emäntänsä ennustuspuheen.

– Tee vain pilaksi…

– Mitä sinä niitä turhia … saarnaisit palvelijoille ja kakaroille, sanoi isäntä, ja saatuaan piipun savuamaan lähti tupaan. Emäntä sai tulla sinne jäljessä, jos halusi.

Päivä oli harmaa, talvinen. Lumilakeudet loistelivat kylän ympärillä sumupiirin rajoille. Maantieltä kuului silloin tällöin peltrujen helinätä ja tusinakulkusten kilisevää pauhua. Kirkkorekien kumea kopina erosi jyrkästi kakkulain perässä arkina kulkevien työrekien huilailevan anturan äänestä.

Isäntä katseli ulos ikkunasta. Siitä näki kartanontausta-pellon yli maantielle. Joku pariskunta ajoi siellä kipsikuormineen. Koko reen peittivät vällyt punaisine väskööti-peitteineen. Jo sykähti sydämessä. Onko tämä joulua, jos tässä vain kaiken päivää istuu, polttelee ja joskus yksikseen maistahtaa akan rippisaarnan alle? Käy tallissa ja pupattaa lihavia hevosia, joiden jalat kangistuvat liikunnon puutteessa? Kun tulee tupaan, jatkaa emäntä yksitoikkoisella äänellään virsikirjanlukua…

Taas menee tiellä hevonen. Peltrut pauhaavat kuin viimeistä päivää ja tuttuja miehiä istuu Iisakin vanhassa pitkässä pulkassa, missä on punakeltainen pohjaväri, siinä mustalla ja valkealla maalatut lohikäärmeenkuvat, y.m. Jo vilahtaa mielessä syntinen ajatus, että kun tulisivat tänne! Mieli avartuu sen mukana ja karkaa ajassa muutamia vuosia taaksepäin, jolloin… Ei, mutta ne menevät ohitse nekin. Taas on näkymö harmaan tyhjä. Toisentuvan savupiipusta alkaa vain nousta savu ja kaivolle ilmestyy piika puhdasvesi-korveen kanssa… Liekö siellä joku vieras? Onko mahtanut Taipaleen väki kestiin tulla?

Emäntä lukee yhä virsikirjaansa. Jouluvirret ovat jo puolitiessä. Isäntä ajattelee, että mitähän olisi, jos… Ja katsahtaa kamariin päin. Mutta samalla emäntäkin taas luo häneen varastavan syrjäsilmäyksen, aivan kuin tahtoisi sanoa:

– Älä vain!

Mies puolestaan painaa katseensa takanperään ja ajattelee, että hän ei välitä, vaikka emäntä kuinka häntä vartioitsisi.

Samalla tulee eteisessä joku ja lyö lujasti lunta karvakengistään. Se on Maijastiina, joka tässä on ollut huutolaisena pienestä tytöstä ja nyt ensi keväänä aikoo ripille päästä. Isännän mieleen jo menee, miten emäntä heti, kun Maijastiina pääsee tupaan, alkaa tätä nuhdella kylänhyppäämisestä ja komentaa pitkänkirjan käteen. Hän, isäntä, puolestaan ei viitsisi aina niille mukuloille pitää loppumattomia rippisaarnoja, eikä malttaisi niitä kiusata sillä iankaikkisella pitkänkirjan lukemisella, mutta hän ei viitsi nostaa riitaa…

Maijastiina astuu sisään, ottaa loukosta luudan ja pyyhkii jalkojaan.

– Koko päivän taas lennättää, eikä yhtään lue, puhuu emäntä lukunsa välistä.

– Juhlana … kyllä sitä vähän saa. Tottahan sinne ripille nyt vähemmälläkin pääsee, puolustelee isäntä.

– No olisiko sunkin mielestäs sopivaa ja kunniallista, jos meiltäkin ripille päästäisiin hätinä, niin kuin näpältä?

– Kyllähän Maijastiina pitkänkirjansa taitaa.

Emäntä kiinnitti taasen rauhallisena huomionsa kirjaan ja jatkoi ääneenlukuaan. Maijastiina haki pitkänkirjansa hyllykaapin pielestä, rikkinäisen posliinilautasen vierestä, missä sillä oli vakituinen paikkansa. Kävi istumaan takkakivelle ja alkoi hiljaa hyristä, emännän lukiessa virsikirjaansa omalla nuotillaan.

Isäntä nousi pöytäpenkiltä kismitellen ja aikoi nähtävästi siirtyä joko kamariin iskemään tuluksilla taas tulta piippuunsa tai ikkunan luo silmäilemään ulos maailmanmenoa, minkä yksinkertaisten, jäätyneitten ruutujen pienistä jäättömistä aukoista sitä saattoi nähdä. On vaikea tietää kumpaiseen hän aikoi, mutta silloin kuului taasen porstuasta raskaanpuoleinen saapaskengän pauke, ja hän pysähtyi odottamaan ja katsomaan, onko se Toinentupa. Samalla vilahti mielessä hyväilevä, mukava ajatus, että jos Toinentupa sattuisi tulemaan, niin…

Se olikin Toinentupa. Hänkin näkyi laittaneen juhlakuntoon suuren perintövahapesänsä, jonka ränstynyt letkunvarsi ei ollut pitkiin aikoihin pitänyt tohuansa.

– Pitääkö se nyt? kyseli Mäkeläinen, tuoden kamarista tupakkalaatikkoa, missä seisoi Rettinki. Hän asetti kuvapuolen Toiseentupaan päin ja ryähti ilman aikojaan.

Emännänkin silmä varastautui taas kirjasta. Hänen huomionsa niinikään kiintyi piipunvarteen, ja hänenkin teki jo mielensä kysyä sen johdosta jotakin. Se oli vanha tuttu, sillä olivat Toisentuvan miehet, ensin vaarivainaa ja sitten tämä, poltelleet juhlina mikäli hän muisti. Mutta jostakin syystä hän ei viitsinytkään kysyä mitään.

Isännälläkin oli nyt hauskempi. Emäntä hiljensi lukuäänensä, kuunnellakseen toisella korvalla, ja Maijastiina kuunteli haukotellen ja lukematta. Vihdoin Mäkeläinen haki kamarinpuolelta neliskulmaisen, tuopin vetoisen viinapullon ja jalkalasin. Emäntäkään ei edes katsahtanut. Ja kun miehet olivat ryypänneet vuoroon pienen lasinsa Tapanin kunniaksi, kysyi Mäkeläinen emäntään päin kääntyen:

– Huolitko?

– En minä.

Pullo ja lasi vietiin pois.

Hiljainen unettava äänettömyys täyttää tapanijuhlaisen tuvan. Miestenkin puhelu ujuu harvasanaiseksi, jossa jokaisen ajatuksen välillä huomaa pienen sunnuntailepohetken. Könniläinen kello seinällä naksahtelee juhlallisesti helähdellen ja maantieltä kuuluu silloin tällöin ohiajavain kulkusten helinöitä.

Silloin kuului pihasta kirkkaita poikaääniä. Kohta sen jälkeen tömisi porstuassa hieman huljuvilla lattiapalkeilla kapittavien pieksusaappaisten jalkain juoksu. Niitä tuli tupaan kaksi. Toinen oli oma poika, toinen tämän Toisentuvan. Isät katselivat hymyilevin silmin nuorimpia vesojaan, jotka toivat uniseen tupaan tuulahduksen verevää, reipasta tapani-iloa. Pian olivat konstien-teot käynnissä. Hevosenkengitys lopulta kiihotti mieltä pisimmälle. Oli siinä hillittyä tasapainopunnitusta, avutonta putoilemista, epävarmoja, osumattomia, hätäisiä iskuja. Aina kun toinen putosi, silloin toinen korennon päälle.

Ja isiä huvitti. Niin hekin olivat aikoinansa tehneet. Nyt ei enää pysyisi korennon päällä. Hyvä kun reessä pysyy!.. Jouluna tahtoo kangistua niin, että … mies ja hevonen…

Kumpi sen lie tehnyt ensin ehdotuksen, että pitäisi käydä hiukan liehdyttämässä hevosten jalkoja ja ottaa akat mukaan, joka tapauksessa siihen toinen heti suostui. Emäntä pani virsikirjan kiinni ja rupesi nauramaan ja sanoi jotakin sinne päin. Mäkeläinen havaitsi kohta, että asia on nyt niin kuin pitääkin. Mutta rauhallisena miehenä ei hän ruvennut sitä huutamaan. Hän pani vielä piippuun ja antoi Toisentuvan härsytellä emännän ajeluinnostusta.

Ja kun pimeä alkoi hämärtää, lähdettiin kumpaisenkin talon pihasta punaväskööteihin puetuilla juhlareillä tapanin-ajoon. Seisottuneet uljaat hevoset korskuivat, peltrut helisivät. Emännät istuivat siellä vällyjen sisässä ja huusivat viimeisiä käskyjä pihaan jäävälle kotiväelle. Isäntäin törnevä nappisaappainen oikeajalka riippui kuin perämela ulkona reestä ja suupielissä tuprusi kumpaisellakin lyhytvartinen piippu Rettigin kasakan hyvänhajuisia savuja. Kaikkien silmistä kiilui hyväntuulinen hymy ja rauhallisen itsetietoinen olemassaolon riemu. Siellä pihalla me, jotka kotimiehiksi jäimme, kuhisimme. Minussakin alkoi kaksipäiväisen levon jälkeen elää taasen liikkumisen ilo. Pieni Tapani-kökkä suunniteltiin Toiseentupaan nyt iltapuolen aikana, että saataisiin hieman polkahtaa, kun Mäkelän Jussi oli oppinut Piittarin Iikalta »tahtia ja mahtia». Muistan, miten polkkanilkku kutkutti munkin jalkaini alla jo. Sitte myöhemmin pojat kuitenkin menevät »tapanille», eikä niiden hypystä illalla mitään tule…