Kitabı oku: «Leo Tolstoin kertomuksia», sayfa 2

VI

Päivä liittyi päivään, viikko viikkoon, täyttyi jo vuosiakin umpeen. Mikaeli elää elämistään Simolla ja tekee työtä. Levisipä ympäriinsä maine, ettei kukaan tee niin puhdasta ja vahvaa työtä kuin Simon työmies. Ja ylenympäri tienoilta ruvettiin tilaamaan Simolta jalkineita ja varallisuus kasvoi Simon kodossa.

Niinpä kerran, kun Simo ja Mikaeli istuivat talvisaikaan työnsä ääressä, karahutti tuvalle komea reki, kolme hevosta edessä ja monet kellot aisoissa. Katsotaan ikkunasta, reki pysähtyi tuvan eteen, reipas renkipoika hyppäsi etulaudalta aukaisemaan kuomin ovea. Kuomista kömpi turkkiin puettu herra. Päästyään reestä, astui hän Simon taloon ja tuli porstuaan. Martta hyppäsi ja tempasi oven selko seljälleen. Herra kumartui, tuli tupaan, oikaisihe, oli koskea päällään kattoon, valtasipa yksin koko tuvan nurkan.

Simo nousi seisomaan, kumarsi herraa ja ihmetteli. Simo itse oli näivettynyt, Mikaeli laiha ja Martta taasen tuima ja laiha kuin lastu; mutta tämä herra oli aivan kuin toisen maailman miehiä: turpa punainen ja verevä, kaula kuin härän ja koko ruumis kuin tukista veistetty. Herra henkäisi, riisui turkit, istui penkille ja sanoi;

– Kuka tässä on mestari?

Simo astui esiin ja sanoi:

– Minä, teidän armonne.

Herra huusi rengilleen: Pekka, tuos tavara tänne.

Renkipoika juoksi tupaan ja toi kääreen. Herra otti kääreen ja asetti sen tuolille.

– Aukaise se, sanoi herra. Renki aukaisi.

Herra tokkasi sormellaan nahkaan ja sanoi Simolle:

– Kuules suutari, näetkös nahan?

– Näen kyllä, teidän ylhäisyytenne, sanoo suutari.

– Mutta ymmärrätkö sinä myös, mimmoinen tämä nahka on?

Simo tunnusteli sormin nahkaa ja sanoi:

– Hyvää on nahka.

– Sitä minäkin! Sinä pöllö et sellaista nahkaa ole nähnytkään. Se on Saksan nahkaa, maksaa kaksikymmentä ruplaa.

Simo kävi araksi ja sanoi:

– Missäpä meikäläinen sellaista saisi nähdä.

– Niin juuri. Osaatkos sinä tästä nahasta neuloa minulle sopivat saappaat?

– Osaan, teidän armonne.

Herra sanoi, huutaen hänelle:

– Osaat vai! Käsitätkö, kenelle sinun tulee neuloa ja minkälaisista aineksista? Sinun pitää laittaa minulle sellaiset saappaat, jotka kestävät vuoden ratkeumatta ja vääristymättä. Jos kykenet, niin ota sitten työ ja leikkaa nahka, mutta, jollet pysty, niin älä sitten otakkaan äläkä leikkaa nahkaa. Sen sanon sinulle ennalta: jos saappaat ratkeavat tai vääristyvät ennen vuotta – niin toimitan sinut linnaan; jolleivät ratkea eivätkä vääristy ennen vuotta, maksan minä kymmenen ruplaa.

Simo säikähti eikä tiedä, mitä pitää tehdä. Katsahti Mikaeliin, tokkasi häntä kyynärpäällään kylkeen ja kuistasi:

– Otetaanko vai ei?

Mikaeli nyökkäsi päällään: otetaan vaan.

Simo totteli Mikaelia, otti tehdäkseen sellaiset saappaat, jotka vuoteen eivät ratkeaisi eivätkä vääristyisi.

Herra huusi renkipoikaansa, käski riisumaan vasemman saappaan ja ojensi jalkansa. "Ota mitta".

Simo neuloi kymmenvaaksaisen paperin mitaksi, silitti sen, asettui polvilleen, pyyhkäisi hyvin kätensä esiliinaansa, ettei olisi tahrannut herrassukkaa, ja rupesi ottamaan mittaa. Mittasi pohjan, sitten rinnan, rupesi pohjetta mittaamaan, eipä paperi ulettunutkaan. Jalka on pohkeen kohdalta kuin pölkky. "Varo vaan, ettei varresta ahdista". Simo rupesi jatkamaan paperia. Herra istuu ja kaivelee peukaloillaan sukkansa vartta ja katselee tuvassa olijoita. Näkipä Mikaelinkin.

– Mikä mies se tuo on, kysyi hän.

– Sepä se mestari itse onkin; hänpä juuri ne neulookin.

– Muista siis, sanoo herra Mikaelille, ettäs neulot niin, että vuoden pitävät. Simo katsahti Mikaeliin ja huomasi, ettei tämä edes katsokkaan herraan, vaan oli asettunut nurkkaan herran taa, ikäänkuin tarkastelisi jotakin. Siellä hän katsoi katsomistaan; äkkiä ilmestyi hymy hänen kasvoillensa, jotka kokonaan kirkastuivat.

– Mitä sinä hassu irvistelet; parasta olisi, ettäs pitäisit varasi ja laittaisit saappaat aikoinaan valmiiksi, sanoi herra.

Ja Mikaeli sanoi:

– Kyllä ne siksi valmistuvat, kun niitä tarvitaan.

– Hyvä vaan.

Herra veti saappaan jalkaansa, kääriytyi turkkiinsa ja meni ovelle; mutta unhottikin kumartua ja löi päänsä kamanaan.

Herra torui ankarasti, hieroi päätänsä, istui rekeen ja ajoi tiehensä.

Herran lähdettyä sanoi Simo:

– Olipa sen pää oikein piistä. Eipä siitä moukarillakaan saisi henkeä lähtemään. Kamanan siirsi kallollaan, vähääkään vammaa saamatta.

Mutta Martta taasen sanoi:

– Mikäpä sen on voidessa sellaisessa elämässä. Eihän moiseen syöttilässonniin kuolemakaan tohdi käydä käsiksi.

VII

Ja Simo sanoi Mikaelille:

– Kyllähän me otimme työn tehdäksemme; kun vaan siitä kunnialla pääsisimme eroon. Ainekset ovat kalliit ja herra niin vihainen. Kun vaan emme erehtyisi. Kas niin, sinun on silmäsi terävämpi ja minua paljoa kätevämmäksikin sinä olet käynyt: ota sinä siis mitta ja leikkaa nahka, minä taasen päätän nämä terät.

Mikaeli totteli, otti herran tuomat ainekset, levitti pöydälle, asetti ne kaksinkerroin, otti veitsen ja alkoi leikata.

Martta lähestyi Mikaelia, katsoo kuinka tämä leikkaa ja ihmettelee, mitä Mikaeli nyt tekee. Marttakin oli jo tottunut käsittämään suutarintyötä; hän katsoo siis ja näkee, ettei Mikaeli leikkaakaan nahkaa saappaan muotoon, vaan laittaa päät pyöreiksi.

Martta aikoi sanoa jotakin, mutta sitten arvelikin itsekseen: "varmaankaan minä en käsittänyt, kuinka ne herrassaappaat ovat neulottavat; kai Mikaeli sen paremmin ymmärtää, en puutu mihinkään."

Mikaeli sai parin leikanneeksi, otti langan ja alkoi ommella; mutta ei kahdella harjaksella, vaan yhdellä langalla, niinkuin pieksuja ommellaan.

Marttaa yhä enemmän kummastutti, mutta ei hän kuitenkaan puuttunut asiaan. Mikaeli yhä vaan neuloo. Tuli päivällishetki, Simo nousee työstään, katso: Mikaeli on herran nahasta neulonut pieksut.

Simo ällistyi ja huokasi. Mikä nyt on Mikaelin? Koko vuoden on hän tehnyt työtä erehtymättä koskaan, ja nyt teki työnsä näin onnettomasti. Herra teetti reunuspohjaiset varsisaappaat ja hän neuloo sileät pieksut, ilman pohjaa; pilasi nahan pahanpäiväisesti. Kuinka minä nyt herrasta suorian. Sellaista nahkaa minä en saa mistään.

Ja hän sanoo Mikaelille:

– Mitäs sinä, poikaseni, nyt olet tehnyt? Turmioon minut olet saattanut. Herra tilasi saappaat, ja mitäs sinä olet laittanut?

Mutta juuri kun hän alkoi näin torua Mikaelia, kilahti ovenrengas ja joku löi oveen, pyrkien sisään. Kurkistettiin ikkunasta, joku oli saapunut ratsain ja sitoi kiinni hevostaan. Ovi auaistiin ja se samanen herran renkipoika tuli tupaan.

– Hyvää päivää!

– Jumal'antakoon! Mitäs on asiaa?

– Rouva lähetti tiedustamaan niitä saappaita.

– Mitäs niistä?

– Se vaan, ettei herra saappaita enää tarvitsekaan. Hän en mennyt toiseen maailmaan.

– Todellakin?

– Eipä päässyt hengissä täältä edes kotiansakaan, reessä heitti henkensä. Kun, päästyämme taloomme, ruvettiin häntä nostamaan reestä, kaatui hän kuin jauhomatto; jo oli aivan kohmettunut, siinä makasi ruumiina, töin tuskin saimme hänet reestä ulos. Rouva lähetti siis sanomaan, että se herra, joka kävi teillä tilaamassa saappaita, ei niitä enää tarvitsekkaan; sen sijaan käskee rouva teitä kiiruimman kautta neulomaan ruumiille pieksut siitä samasta nahasta. Käskipä minun odottamaan, kunnes valmistuvat ja tuomaan ne mukanani. Sen vuoksi minä nyt tänne saavuin.

Mikaeli kokosi pöydältä nahanjäännökset, kääri ne tötteröön, otti valmiit pieksut, läjähytti niitä vastatusten, pyyhkäisi esiliinallaan ja ojensi rengille. Tämä otti jalkineet ja sanoi:

– Hyvästi nyt, talonväki! Voikaa hyvin!

VIII

Kului siitä vuosi, kaksi. Mikaeli asuu jo kuudetta vuotta Simolla, asuu ja on kuin ennenkin: ei käy missään, liikoja ei puhu; kaiken sen aikaa hän on kahdesti vaan hymyillyt, ensikerran, kun emäntä asetti hänelle illallista ja toisen kerran, kun herra tilasi saappaita. Simo ei voi kyllin kiitellä työmiestään. Eikä hän enää häneltä utele, mistä hän on; sitä vaan pelkää, ettei Mikaeli menisi heiltä pois.

Niinpä istuvat kerran kotona. Emäntä työntää kattiloita uuniin ja lapset juoksevat penkeillä ja katselevat ikkunoista ulos. Simo neuloo toisessa ikkunassa ja Mikaeli kiinnittää korkoa toisessa.

Poikanen juoksi pitkin penkkiä Mikaelin luo, nojasi hänen olkaansa ja kurkisti ikkunaan.

– Katsoppas setä Mikaeli, katsos, tuolta tulee kauppiaanrouva tyttöineen meille. Toinen tytöistä ontuu.

Heti kun Mikaeli sen kuuli, heitti hän työnsä pois, ja, kääntyen ikkunaan, alkoi katsella ulos.

Simon kävi kummaksi. Eihän Mikaeli ennen koskaan katsonut kadulle ja nyt, lyhmistyen akkunaan, kurkistelee hän ulos. Simokin katsoi ulos: sieltä todellakin näkyy vaimo lähestyvän hänen taloaan; se oli puhtaasti puettu ja talutti kädestä kahta turkkiin ja kirjaviin villahuiviin puettua pientä tyttöä. Tyttöset ovat niin toisensa kaltaiset, ettei niitä voi eroittaa. Toisen jalka vaan on vähän viallinen – se ontuu vähän kulkiessaan.

Vaimo astui portaita porstuaan, haparoi ovea, vetäisi säpistä ja aukaisi oven. Laski sitte edellään tyttöset tulemaan tupaan ja itse tuli perässä.

– Hyvää päivää, talonväki!

– Jumala antakoon! Terve tuloa! Mitäs vierailla olisi asiaa?

Vaimo istahti pöydän ääreen, tyttöset painuivat hänen syliinsä, vierastaen oudossa paikassa.

– Tarvitsisi ommella näille tytöille kevääksi nahkakengät.

– Laitetaan vaan. Eihän noita noin pieniä meillä tosin ole ommeltu, mutta kyllä ne silti saadaan tehdyksi. Joko sitten haluatte reunuspohjaisia tai neulekenkiä, aluskankaalla ilman reunusta. Tämä työmies minulla on aika taituri.

Simo katsahti Mikaeliin: tämä on heittänyt työnsä pois ja katselee tyttösiä.

Simon kävi Mikaeli kummaksi. Tosin tyttöset ovat sangen sieviä: mustasilmäisiä, pullea- ja punaposkisia, sievissä turkeissa ja liinasissa: mutta kuitenkaan Simo ei voi käsittää, mitä hän niistä niin kovin tarkastelee, ikäänkuin ne ennalta olisi tuntenut.

Simo kummasteli ja alkoi sitten puhutella vaimoa ja sopimaan kengistä. Sovittiin hinnasta, ruvettiin mitanottoon. Vaimo nosti polvilleen ontuvan tyttösen ja sanoo:

– Tästä tulee sinun ottaa kaksi mittaa; väärään jalkaan neulo yksi kenkä ja suoraan kolme. Niillä kummallakin on yhtäläiset jalat. Ne ovat kaksosia.

Simo otti mitan ja sanoi ontuvasta: Kuinka sen tyttöpahan on käynyt?

Vai onko se syntyjään jo ollut sellainen?

– Ei ole. Äiti likisti sellaiseksi.

Martta tarttui siinä puheeseen, haluten tietää, kuka vaimo oli ja kenen lapsia ne olivat; kysyi siis:

– Etkö sinä olekkaan niiden äiti?

– En minä ole niiden äiti enkä sukulainenkaan edes, aivan ne minulle ovat vieraita – ottolapsia.

– Kuitenkin niitä niin hellit, vaikka vieraitakin ovat.

– Kuinkapa minä voisin olla niitä säälimättä; itsehän olen ne rinnoillani imettänyt. Olihan sitä omakin lapsi, mutta Herra otti pois; sitä en niin säälinyt kuin näitä.

– Kenen lapsia ne ovat?

IX

Vaimo kävi puheliaaksi ja alkoi kertoa:

"Noin kuusi vuotta takaperin, sanoi hän, joutuivat nämä lapset orvoiksi sekä isästään että äidistään; isä haudattiin tiistaina ja äiti kuoli perjantaina. Nämä raukat syntyivät kolme päivää jälkeen isänsä kuolon, äiti ei elänyt päivääkään. Minä asuin mieheni kanssa siihen aikaan maalla, jossa pidimme taloa. Heidän isänsä oli yksinäinen talonpoika ja eli metsätyöllä. Vahingossa kaatui puu hänen päälleen ja osui vyötäisten kohdalle, likistäen sisukset pahanpäiväisesti. Kotia saatiin tosin hengissä, mutta siellä sitten heitti henkensä; vaimo taasen samalla viikolla synnytti nämä kaksoset, juuri nämä samaset tytöt. Siinä vielä köyhyys, yksinäisyys; vaimo oli ypö yksin, ei ollut ämmää, ei edes mitään tyttöäkään läsnä.

"Yksin synnytti, yksin kuolikin."

"Kävin siis aamulla katsomaan naapuria, tulen tupaan, tuo raukka olikin jo jäykkänä. Mutta kuollessaan oli hän vierähtänyt tämän tytön päälle ja nurjahduttanut siten sen jalan sijoiltaan. Naapuria tuli kokoon, – ruumis pestiin, puettiin, laitettiin arkkuun ja haudattiin. Hyvät ihmiset toimittivat kaiken tuon. Lapset jäivät jälkeen. Mitäs niiden tehdä? Vaimoista olin minä ainoa, jolla oli vakainen lapsi. Ensimmäistä poikaani imetin, se oli kahdeksannella viikolla. Otin nämäkin toistaiseksi luokseni. Kylän miehet tulivat kokoon, neuvottelivat, mitä niiden piti tehdä, viimein sanoivat minulle: 'pidä sinä, Mari, näitä tyttöriepuja luonasi vähän aikaa, kunnes me pääsemme asiasta selville.' Minä imetin kerran suorajalkaisen, mutta tätä likistettyä en ruvennutkaan imettämään. En luullut sen kuitenkaan jäävän eloon. Sitten kuitenkin rupesin arvelemaan: miksipä viattoman lapsiparan pitäisi kärsimän ja menehtymän. Imetin sitäkin ja niin sekä omani että nämät kumpaisetkin ruokin rinnoillani. Minä olin nuori, väkevä ja maito oli voimakasta. Ja Jumalakin antoi niin paljon maitoa, että rinnoista yhä ulos pyrki. Kahta kerrassaan ruokin ja kolmas odotti. Kun toinen rinnasta hellitti, otin kolmannen. Jumala soi minun nämä isoiksi imettää, mutta omani laskin hautaan, kun se kävi toista vuotta. Eikä Herra sen enempää minulle lapsia suonutkaan. Varallisuus kasvoi kasvamistaan. Nyt asumme täällä myllyllä, kauppiaan luona. Palkka on iso, elämämme mukava. Lapsia vaan ei ole. Kuinkapa yksin tulisinkaan toimeen, jollei näitä lapsosia olisi! Täytyyhän minun niitä rakastaa! Nehän ovatkin elämäni ainoa ilo ja valo."

Vaimo painoi toisella kädellään ontuvan tytön rintaansa ja toisella pyyhkäisi kyyneleet poskiltaan.

Martta huokasi ja lausui:

– Oikeinpa näyttää sananlasku sanovan: "ilman isoa, ilman emoa on kyllä eloa, vaan ilman Jumalata ei ole elämätä."

Heidän puhellessaan siinä keskenään, lähti valo siitä nurkasta, jossa Mikaeli istui, ja valaisi huoneen ikäänkuin aamunkoite. Kaikki katsahtivat häneen ja näkivät Mikaelin istuvan kädet polvillaan, katsovan ylös ja hymyilevän.

X

Vaimo tyttöineen lähti pois; Mikaelikin nousi penkiltään ja, pantuaan pois työnsä ja riisuttuaan esiliinansa, kumarsi isännälle ja emännälle ja lausui:

– Antakaa, haltijat, minulle anteeksi. Jumala on minulle anteeksi antanut, antakaa tekin anteeksi. Ja haltijat näkivät kirkkaan valon lähtevän Mikaelista. Ja Simo nousi, kumarsi Mikaelille ja sanoi:

– Minä näen, Mikaeli, ettet sinä ole tavallinen ihminen, eikä minulla ole oikeutta pidättää sinua eikä kysellä sinulta. Sitä ainoastaan pyydän sinua sanomaan, miksi sinä olit niin synkän näköinen, kun minä tapasin sinut ja toin kotiani ja miksi sinä, kun eukko toi ruokaa sinulle, hymyilit ja kirkastuit. Sitten, kun herra tilasi saappaita, sinä hymyilit toisen kerran ja siitä pitäen kävivät kasvosi vielä kirkkaammaksi; ja nyt, kun vaimo toi tyttöset tänne, sinä hymyilit kolmannesti ja kirkastuit kokonaan. Sano minulle, Mikaeli, miksi sinusta käy sellainen valo ja miksi sinä kolmasti hymyilit?

Ja Mikaeli lausui:

– Siksi käy kirkkaus minusta, että minä olin rangaistu, mutta nyt Jumala on antanut minulle anteeksi. Kolmasti minä hymyilin, kun minun piti saada tietää kolme Jumalan sanaa. Ja minä sainkin tiedon niistä sanoista: yhden sanan sain silloin, kuin vaimosi armahti minua, – siksi ensi kerran hymyilin. Toisen sanan sain silloin, kuin rikas tilasi saappaita, – ja minä hymyilin toisen kerran; ja nyt, kun minä näin tyttöset, minä sain tietää viimeisen, kolmannen sanan – ja minä hymyilin kolmannen kerran.

Ja Simo sanoi:

– Sano minulle, Mikaeli, minkä tähden Jumala on sinua rangaissut ja mitkä ne Jumalan sanat ovat, että minäkin ne tuntisin.

Ja Mikaeli sanoi:

– Jumala rankaisi minua sen vuoksi, että minä en totellut Häntä. Minä olin taivaan enkeli enkä totellut Jumalaa.

Minä olin enkeli ja olin taivaassa ja Jumala lähetti minut ottamaan vaimon sielua. Minä lensin maahan, katso: vaimo makaa yksin, sairaana, juuri oli synnyttänyt kaksoset, kaksi tyttöstä. Lapset kuhertavat äitinsä kainalossa, mutta äiti ei voi ottaa niitä rinnoilleen. Vaimo huomasi minut, käsitti Jumalan minut lähettäneen hakemaan hänen sieluansa, parahti itkuun ja sanoi: "Herran enkeli! Puu tappoi mieheni metsässä, hänet juuri haudattiin. Ei minulla ole siskoa, ei tätiä, ei äitiä, ei ketään, jonka haltuun lapseni jättäisin; älä siis ota minun sieluani, suo minun ruokkia lapseni, kasvattaa ne ja elämän tielle saattaa. Eiväthän lapset voi elää ilman isoa, ilman emoa." Ja minä täytin äidin pyynnön; toisen lapsen asetin hänen rinnoilleen, toisen annoin hänen käsiinsä ja kohosin taivahasen Jumalan luo. Tultuani Herran tykö, lausuin: "Minä en voinut ottaa synnyttäjä äidin sielua. Puu tappoi isän, äiti synnytti kaksoset ja pyytää minua, etten ottaisi hänen sieluaan, sanoen: 'suo minun elättää lapseni, kasvattaa ne ja toimittaa elämän tielle. Eiväthän lapset voi elää ilman isoa, ilman emoa. Minä en ottanutkaan äidin sielua'." Ja Herra sanoi: "Mene ja ota äidin sielu; ja sinä saat tietää kolme sanaa: sinä saat tietää, mitä ihmisissä on, mitä ihmisille ei ole annettu ja mistä ihmiset elävät. Kun ne olet saanut tietää, niin palajat taivaaseen." Minä lensin takasin maahan ja otin äidin sielun.

Lapset vierähtivät pois rinnoilta. Ruumis vaipui vuoteelle ja, likistäen toista tyttöstä, nurjahdutti sen jalan sijoiltaan. Minä kohosin kylän ja kirkon yli, tahtoen viedä sielun Jumalalle. Silloin tuuli tempasi ja kantoi minut, siipeni vaipuivat sivuille ja lohkesivat pois; sielu kiiti yksin Jumalan luo, ja minä putosin alas maantielle.

XI

Silloin Simo ja Martta käsittivät, ketä he olivat vaatettaneet ja ruokkineet, kuka heidän luonaan oli asunut; ja he itkivät ilosta ja pelosta; ja enkeli lausui:

– Minä jäin yksin alastomana kedolle. Ennen minä en tuntenut ihmisten puutteita, en tuntenut kylmää en nälkää; nyt minä tulin ihmiseksi. Minun oli nälkä ja vilu, enkä minä tietänyt, mitä piti tehdä. Katsellessani ketoa pitkin, näinkin Jumalalle rakennetun kappelin; minä lähestyin herran kappelia, tahdoin saada siinä suojaa. Kappeli olikin lukossa eikä sen sisään voinut päästä. Minä istuin kappelin taakse, saadakseni tuulelta suojaa. Ilta joutui, minä olin nälkään ja viluun nääntymäisilläni. Äkkiä kuulen miehen tulevan tietä pitkin; se kantaa saappaita ja puhuu itsekseen. Ja ensikerran, ihmiseksi tultuani, näin minä ihmiskasvot ja ne herättivät minussa kauhua ja minä käänsin kasvoni pois niistä. Ja minä kuulin tämän miehen arvelevan itsekseen, kuinka hän ruumiinsa talvella vilulta varjelisi, kuinka vaimonsa ja lapsensa ruokkisi. Minä ajattelin silloin: "minä näännyn nälkään ja viluun ja tuo mies kulkee ja huolehtii vaan, kuinka itsensä ja vaimonsa turkilla turvaisi ja leivällä ravitsisi". Mies näki minut, synkistyi, näytti kahta kauheammalta ja meni ohi. Ja minä jouduin epätoivoon. Äkkiä kuulen miehen palajavan. Minä katsahdin häneen enkä ollut tuntea häntä samaksi mieheksi: äsken hänen kasvoissaan oli ollut kuolema, mutta nyt ne elivät, ja minä tunsin hänen kasvoissaan Jumalan. Hän astui luokseni, puki minut, otti mukaansa ja johdatti kotiansa. Minä tulin hänen huoneeseensa; vastaamme tuli vaimo ja alkoi puhua. Vaimo oli vielä hirviämpi miestä, kalman henki kävi hänen suustaan ja minä en voinut edes vetää henkeäni kuoleman löyhkältä. Hän aikoi ajaa minut viluun, ja minä tiesin hänen kuolevan, jos hän ajaa minut huoneestaan ulos. Ja äkkiä hänen miehensä muistutti hänelle Jumalaa. Ja vaimo äkkiä muuttui. Ja kuin hän antoi meille illallista ja kun hän itse katsoi minuun ja minä häneen, – hänessä ei ollut enää kuolemaa, hänessä oli elämä ja minä tunsin hänessä Jumalan.

Silloin minä muistin Jumalan ensimmäisen sanan: "sinä saat tietää, mitä ihmisissä on." Ja minä sain tietää, että ihmisissä on rakkaus. Ja minä ihastuin siitä, että Jumala oli jo alkanut ilmoittaa minulle sitä, mitä cli luvannut, ja minä hymyilin ensimmäisen kerran. Mutta kaikkea minä en voinut vielä käsittää. Minä en tiennyt mitä ihmiselle ei ole suotu, enkä, mistä ihmiset elävät.

Aloin siitä asua luonanne; asuin vuoden ja silloin tuli mies teettämään saappaita, sellaisia, jotka vuoden pitäisivät ratkeumatta, vääristymättä. Minä vilkaisin häneen – ja äkkiä hänen takanaan näin seisovan toverini, kuolon enkelin. Kukaan muu ei nähnyt tätä enkeliä, vaan minä tunsin hänet ja tiesin, että ennen kuin päivä maillensa ehtisi mennä, oli rikkaan sielu pois temmattu. Ja minä ajattelin: "ihminen varustaa itselleen vuodeksi, tietämättä jo ennen ehtoota kuolevansa." Silloin minä muistin Jumalan toisen sanan: "sinä saat tietää, mitä ihmiselle ei ole suotu."

Mitä ihmisissä on, sen minä jo tiesin. Nyt minä sain tietää, mitä ihmisen ei ole suotu. Ihmisen ei ole suotu tietää, mitä hänen ruumiinsa on tarvis. Ja minä hymyilin toisen kerran. Minä iloitsin, nähdessäni toverini, enkelin, ja käsittäessäni, että Jumala oli minulle ilmaissut toisen sanansa.

Mutta kaikkea minä en voinut käsittää. Minä en tiennyt vielä, mistä ihmiset elävät. Ja minä elin elämistäni ja odotin odottamistani, milloin Jumala ilmoittaisi minulle viimeisen sanansa. Ja kuudennella vuodella tulivat tyttö kaksoset vaimoineen ja minä tunsin tytöt ja sain kuulla, kuinka ne olivat jääneet henkiin. Minä sen kuulin ja arvelin itsekseni: "äiti rukoili lastensa puolesta ja minä uskoin äitiä, luulin, etteivät lapset voi elää ilman isoa, ilman äitiä; kuitenkin vieras vaimo ne elätti ja kasvatti." Ja kun vieras vaimo heltyi vieraille lapsille ja puhkesi kyyneliin, silloin minä näin hänessä elävän Jumalan ja käsitin, mistä ihmiset elävät. Ja minä tunsin, että Jumala oli minulle ilmaissut viimeisen sanansa ja antanut minulle anteeksi. Ja minä hymyilin kolmannen kerran.