Kitabı oku: «Kertovaisia runoelmia: Alkuperäisiä», sayfa 4

Ilkka

 
    Viel' elää Ilkan työt, kenties
    Kauanki, kansan suussa.
    Hän eli niinkuin Suomen mies
    Ja kuoli – hirsipuussa.
 
 
    Ol' Ilkka talonpoika vaan,
    Siis suur' ei suvultansa;
    Mut jaloin poika Suomenmaan
    Hän oli aikanansa.
 
 
    Hänt' ajan hurjan myrskyihin
    Vei oikku onnetarten;
    Hiin sopi niihin kuitenkin
    Kuin tehty niitä varten.
 
 
    Se aik' ol' ajoist' ankarin
    Ja itkun aika varmaan,
    Kun käsissä Klaus Flemingin
    Ol' ohjat maamme armaan.
 
 
    Kyll' itki moni huokaillen,
    Ett' oikeus on pilkka;
    Mut itkiessä toisien,
    Niin itkenyt ei Ilkka.
 
 
    Vaan koska kansa valittaa,
    Hän neuvon sille antaa:
    "Niin kauan huolta nähdä saa,
    Kun tahtoo sitä kantaa.
 
 
    "Ken vaivojansa vaikertaa,
    On vaivojensa vanki,
    Ei oikeutta maassa saa
    Ken itse sit' ei hanki.
 
 
    "Siis vapauteen taistellen
    Ken miehen mieltä kantaa:
    Tie suorin kulkee onnehen
    Lähellä kuolon rantaa!"
 
 
    Ja vasamata nopsempaan,
    Jonk' ilmaan viskas jousi,
    Nää sanat lensi halki maan,
    Ja Suomen kansa nousi.
 
 
    Nyt liekki sodan verisen
    Levisi pitkin maata:
    Ei Suomi sotaa Ilkkaisen
    Unohtaa koskaan saata.
 
 
    Jo kohtas kosto sortajat
    Kädellä ankaralla,
    Siks kunnes juonet kavalat
    Löi Ilkan Nokialla.
 
 
    Tuo teot suuret kunniaa:
    Tok' viedä voivat muuhun,
    Ja Ilkan tietä suorimpaa
    Ne veivät hirsipuuhun.
 
 
    Mut varmaan Ilkan neuvo tää
    Viel' elää kansan suussa:
    Kauniimpi orjan elämää
    On kuolo hirsipuussa.
 

Kaarlo Kramsu.

Hannu Krankka

 
    Läks joukko reipas, nuori
    Lakeilta Limingan,
    Sotahan itsens suori
    Uhaksi sortajan.
 
 
    Käy Hannu Krankka heitä,
    Mies uljas, johtamaan;
    Vienassa surman teitä
    Jo oppi astumaan.
 
 
    Levinnyt kaikkialla
    On tieto kamalin;
    "On lyöty Nokialla
    Jo joukko Ilkankin."
 
 
    Mut suremaan ken jouti,
    Kun tullut tieto on,
    Ett' tulossa on vouti
    Jo Abram Melchersson!
 
 
    Hän luulee voivans, houkko,
    Lannistaa Pohjanmaan,
    Ja sotilaita joukko
    Häll' ompi seurassaan.
 
 
    Mut Krankka tämän kuullen
    Näin mietti mielessään:
    Sit' ennen, niin mä luulen,
    Viel' leikki leikitään.
 
 
    Vaan lähteissänsä vielä
    Käy luo hän tietäjän:
    "Kuink', ukko, johan tiellä
    Sä näät mun kestävän?"
 
 
    Ja vanhus kohoaupi
    Ja häneen katsahtaa:
    "Verissäns valittaapi
    Koht' armas Suomenmaa.
 
 
    "Ja vainon valta vankka
    Se maassa vallitsee;
    Mut sua, Hannu Krankka,
    Ain' onnes suojelee.
 
 
    "Vaan mieleesi sä paina
    Tää neuvo totinen:
    Sä karhu tapa aina,
    Ennenkuin nyljet sen."
 
 
    Ja joukko reipas lähti
    Lakeilta Limingan,
    Ja joutuisasti ehti
    Se luoksi Kokkolan.
 
 
    Nyt siellä Hannu Krankka
    Tarkastaa joukkoaan:
    Iin väki tuima, vankka
    Ei väisty milloinkaan.
 
 
    Ja Kemin kookas kansa,
    Nuo urhot rotevat,
    Ylpeillen voimistansa,
    Ain' itseens luottavat.
 
 
    Mut miehet reippaat, sorjat
    Ja liukkaat Limingan,
    On taistelussa norjat
    Ja uljaat ainian.
 
 
    Vaan odotus ei työnä
    Heill' ole kauankaan.
    Jo vouti talviyönä
    Myös rientää Kokkolaan.
 
 
    Ja Krankan joukkokunta
    Nyt verileikin saa,
    Ja hurmevirrat lunta
    Lämpöiset sulattaa.
 
 
    Ei Nuijajoukko taivu,
    Saa vouti tappion:
    Ken verihins ei vaivu,
    Hän pyrkii pakohon.
 
 
    Pakohon hevosensa
    Myös vouti käännättää,
    Kun hänen rinnallensa
    Jo Krankka ennättää.
 
 
    Ei vastustus nyt auta,
    Hän Krankan vanki on:
    "Nyt ilkitöistäs hauta
    Sun perii, kunnoton.
 
 
    "Mut ennen kuin mä sulle
    Kaikk' kostan konnantyös,
    Sä turkkis anna mulle,
    Se hyv' on talviyöss'."
 
 
    Hän turkin hältä riisti
    Ja yllens puki sen.
    Se oli pulska, siisti,
    Mut turmiollinen.
 
 
    Sill' urhot innossansa
    Jo vainoo uhriaan:
    "Tuoll' on hän, turkissansa
    Hän kyllä tunnetaan."
 
 
    Ja käsivarret tuimat
    Aseita heiluttaa,
    Ja sivallukset huimat
    Miest' uhkaa uhkeaa.
 
 
    Rajusti Krankka torjui
    Nuo iskut päältähän,
    Ja Nuijajoukko horjui,
    Kun jälleen iski hän.
 
 
    Ei iskut häntä yllä,
    Ja miehet huutamaan;
    "Hän Krankka on, hän kyllä
    Kädestä tunnetaan."
 
 
    Ja melske huima herkes,
    Ja kukin ä'issään,
    Niin nopeaan kuin kerkes,
    Taas voudin etsintään.
 
 
    Mut hänt' ei löytynynnä,
    On turhaa kaikki työ:
    On vouti lymynnynnä,
    Ja suojanans on yö.
 
 
    Ja Krankka hymyhuulin
    Näin lausui huo'aten:
    "Mä neuvon viisaan kuulin
    Mut ymmärtänyt en.
 
 
    "Jos muistanut mä oisin
    Tuon neuvon mielevän,
    Niin nähnyt oisin toisin
    Tään leikin päättyvän.
 
 
    "Ei voitto loistossansa
    Niin uljas, verinen,
    Ois ollut lopussansa
    Niin hullunkurinen.
 
 
    "Siis sanaa taidokasta
    Kaikk' urhot muistakoot:
    Sä karhu nylje vasta,
    Kun tappanut sen oot."
 

Kaarlo Kramsu.

Jaakkima Verends

 
    Verends herra hovissansa
    Mies ol' aimo aikanaan,
    Kauas kaikui kunniansa
    Yli suuren Suomenmaan.
 
 
    Jalo oli herran henki,
    Suuria se mietti vaan:
    Rovon rosvos viimeisenki
    Köyhältä hän miekallaan.
 
 
    Naapurina Peipon maata
    Talonpoika omistaa.
    Koskaan tavata ei saata
    Talonpoikaa parempaa.
 
 
    Naapurihin Verends kerran
    Hovistansa ratsastaa.
    Uljas oli ryhti herran,
    Uljaast' orhi korskuaa.
 
 
    Joutuisasti hepo juoksi,
    Kohta kulunut on tie:
    Peippolahan, talon luoksi,
    Ratsu isäntänsä vie.
 
 
    Katsojalle kaunoisasti
    Viljapellot vihannoi.
    Talonpoika taitavasti
    Raataa siellä, minkä voi.
 
 
    Mutkat halpaa halvemmiksi
    Herran jalo mieli ties.
    Asiansa ajoi siksi
    Suoraan Verends, niinkuin mies.
 
 
    "Maistasi", hän ärjyy, "näistä
    Luovu, minulle ne suo.
    Tieltä voimakkaamman väistä,
    Tapa viisahan on tuo."
 
 
    Talonpoika joutuisasti,
    Herran eessä paljain päin,
    Kumartaapi maahan asti,
    Vastaa herralle nyt näin:
 
 
    "Vieroittaa te ette saata
    Talonpoikia tavastaan:
    Ei hän tahdo toisen maata
    Eikä luovu omastaan."
 
 
    Verends herra aikanansa
    Aina oli aimo mies.
    Työnsä kerran alkamansa
    Myöskin lopettaa hän ties.
 
 
    Maaksi Peippolan ens yönä
    Tuli tuima tasoittaa.
    Muu ei isännällä työnä:
    Vaivojaan vaan valittaa.
 
 
    "Mut' ei hädäst' itku päästä,"
    Niin hän miettii vihdoinkin;
    "Itse auttaa itsens hä'ästä,
    Se lie keino viisahin."
 
 
    Aika riensi. Riemahdellen
    Piti Verends pitojaan.
    Vieraista yks ilkkuellen
    Silloin alkoi kertomaan:
 
 
    "Hyöty suuri rovioista
    Olevan ei näytäkään:
    Peippola nous' raunioista
    Ehompana entistään."
 
 
    Hovistansa vielä kerran
    Verends herra ratsastaa.
    Tulta iski silmä herran,
    Tulta orhi korskuaa.
 
 
    Joutuisasti hepo juoksi,
    Kohta kulunut on tie.
    Ratsu talon uuden luoksi
    Isäntänsä tuiman vie.
 
 
    Talonpoika pellollansa
    Työssä on kuin ennenkin,
    Hälle herra ratsultansa
    Ärjyy äänin vihaisin:
 
 
    "Julkeutt' en vielä moista
    Nähnyt ole milloinkaan!
    Kuinka taloa teet toista?
    Teetkö senkin palamaan?"
 
 
    Talonpoika joutuisasti,
    Herran eessä paljain päin,
    Kumartaapi maahan asti,
    Vastaa herralle nyt näin:
 
 
    "Se on talonpojan työksi
    Aina tullut Suomenmaass':
    Minkä herra maahan syöksi,
    Rakens' talonpoika taas."
 

Kaarlo Kramsu.

Hakkapeliitta

 
    On usvast' astunut aamu
    Jo Lytsen'in aukeillen,
    Kun mustempi, murheen haamu
    Taas peittävi päivyen:
 
 
    On poissa Kustavi suuri —
    Hepo juoksee haltiaton —
    Ja puhtahan uskon muuri
    Hänen kanssaan murtunut on.
 
 
    Eräs urhosa poika Suomen
    On maassa, haavoissaan;
    Ei koittane uusi huomen
    Tuon silmähän milloinkaan.
 
 
    Maa ruskovi rinnan alla,
    Jo silmiä peittää yö; —
    Mut kuolla hän viel' ei malta,
    Kun kesken on kaikki työ.
 
 
    Ja toivoen tuskissansa
    Hän selvähän aistelee,
    Kuin Ruotsin ja Suomen kansa
    Taas eistyen taistelee.
 
 
    "Gud med oss!" kasvaen kaikuu ["Jumala kanssamme!"]
    Taas puolelt' ystävien,
    Ja "Hakkaa päälle!" jo raikuu
    Kuin pauhina Pauvanteen.
 
 
    Hän tempaa suitset ratsaan —
    Taas säihkyvi säilän suu —
    Ja lailla paatisen patsaan
    Hän selkähän istautuu.
 
 
    Ja kussa taistelu kuumin,
    Etumaisna hän raivoaa
    Ja johtaja-urhon ruumiin
    Vihamiehiltä valloittaa.
 
 
    Kun viimein on voitto saatu,
    Ja tehtynä kaikki työ,
    Hymysuin hän maahan kaatuu,
    Ja silmät peittää yö.
 

Arvi Jännes.

Taneli Luukkonen

 
    Näin Luukkonen rohkea lausui:
    "Nyt teille mä tarjoan,
    Te korpien väijyvät sissit,
    Urotyön niin loistavan.
 
 
    "Teit' ajohon otuksen kutsun
    Niin uljahan voimakkaan,
    Ett'ei sen vertaista nähty
    Ole saloilla Suomenmaan.
 
 
    "Sen otuksen pyytää mä tahdon;
    Mua siinä te auttakaa!
    Kuningas siit' teitä kiittää
    Ja Ruotsin ja Suomen maa.
 
 
    "Nyt Venäjän mahtava Tsaari
    Lähitienoilla majailee,
    Hän, jonka rautainen koura
    Sulo maatamme runtelee.
 
 
    "Nyt kuivata voimme kaikki
    Verikyyneleet Suomenmaan.
    Ken sortoa enään pelkäis,
    Otus semmoinen saaliinaan?"
 
 
    Ja riemuiten sissit huusi:
    "Sua seuraamme, Luukkonen!"
    Mut Långström, iloinen veikko,
    Hän huudahti nauraen:
 
 
    "Mä leikissä myös olen myötä,
    Mut sitä te muistakaat:
    Nuo otukset suuret ne potkii,
    Ja koivet on voimakkaat."
 
 
    Jo nukkui levossa Tsaari,
    Mut äkkiä heräjää,
    Kun ulkona huudot kaikuu
    Ja asehet helähtää.
 
 
    Nuo metsien hurjat sissit
    Ovat tulleet peitossa yön,
    Nyt Tsaarin he vangita tahtoo,
    Nyt alkavat verityön.
 
 
    Mut Tsaarin vartijamiehet
    On uljaat taistelemaan.
    Ei kuolemata he kammo,
    Ei väisty he paikaltaan.
 
 
    Ja vihdoin kun taistelu lakkas,
    Ja vastus voitettu on,
    Niin nähtihin, että Tsaari
    Pois päässyt on pakohon.
 
 
    Ja Luukkonen kuolleita katsoi,
    Veriuhreja urhotyön:
    "En teidän tähden mä tänne
    Ole rientänyt halki yön.
 
 
    "Otus oiva täällä on nähty,
    Sitä pyytää mä halusin,
    Mut kurjien orjain ruumiit.
    Mitä niistä mä huolisin?"
 
 
    Mut Långström, iloinen veikko,
    Hän naurahti, lausuen:
    "Ei saalista aina saada,
    Vaikk' ollaan jäljillä sen.
 
 
    "Vaan siitä sä ylpeillä taidat,
    Ett' ajettu milloinkaan
    Niin jaloa otust' ei ennen
    Ole saloilla Suomenmaan.
 
 
    "Enk' usko, ett' edes vasta
    Niin uljahan otuksen
    Käy kimppuhun talonpoika,
    Kuin käynyt on Luukkonen."
 

Kaarlo Kramsu.

Gezelius

 
    "Maan mainiona eikö Ruotsin valta
    Nyt kansain kesken loista avaralta
    Ja eikö Itämerta aaltoisaa
    Se äidin lailla sylihinsä sulje
    Ja ylpeänä voiton teitä kulje,
    Rohkeesti vastustaen maailmaa?
 
 
    "Kuningas yksi sitä hallitseepi
    Ja yksi kansa siinä vallitseepi,
    Se kansa uljas Ruotsin kansa on;
    Siis kaikkialla, missä voittoisana
    Sen lippu liehuu, siellä mahtavana
    Sen kieli yksin armon saakohon.
 
 
    "Mut mitä täällä teidän seuduillanne
    Ma kuulen, herra piispa? Kirkoissanne
    Soi kieli outo, halpa Suomenmaan.
    Miks suvaitsette tuota kurjaa kieltä?
    Se ylevämmän siirtyköhön tieltä,
    Tuon Ruotsin kielen jalon, arvokkaan."
 
 
    Niin Ruotsin mies se puhui korskeasti;
    Sen kuuli vakavana loppuun asti
    Gezelius piispa; sanan pontevan
    Hän sitten lausui, vaikka tyynin mielin:
    "Näin sanoo pyhä kirja: kaikin kielin
    Jumala pitää tunnustettaman.
 
 
    "Te tahdotteko Hänen kunniaansa
    Vähentää, joka suureen maailmaansa
    Loi kansat, määräs kielet kansoillen
    Ja heille kullenkin soi tehtävänsä,
    Ett' yhä töillänsä ja kielellänsä
    Hänt' ylistäisi kansa jokainen?"
 
 
    Vait' oli Ruotsin mies. Mut nuorukainen
    Sen kuuli. Siitä säen pienokainen
    Lennähti nuorukaisen sydämeen.
    Se liekiks yltyi, joka leimahdellen,
    Jusleniuksen mieltä lämmitellen,
    Toi valon kirkkaan hänen sielulleen.
 
 
    Välkähti aatos hänen hengessänsä:
    "On Suomen kansallakin tehtävänsä,
    Johonka sitä kutsuu sallimus.
    Ei mua houkuttele loisto, maine;
    Mua kyllin on, ett' olen Suomalainen;
    Meillenkin koittaa päivän valkeus!"
 

B. F. Godenhjelm.

Sotavanhus pidoissa

 
    "Hovissa ol' joulutanssiaiset,
    Kyntteliä loisti, viulu soi.
    Pitäjäämme herrat sekä naiset
    Kuomit kulkus-aisat sinne toi.
    Niinkuin kirkko jouluaamuna,
    Valaistuna joka ikkuna,
    Loitolle se loisti illalla.
 
 
    "Sinne, tahdost' armollisen herran,
    Miekin, vanha kanto, kompuroin, —
    Taivas palkitkoon sen hälle kerran,
    Minä häntä kehun, minkä voin! —
    Siellä herrain hyväin kammariin
    Vei hän minut, kättä paiskattiin,
    Piippuakin polttaa käskettiin.
 
 
    "Puuta painoin; aloin kurkistella,
    Suu, kuin salin ovet, ammollaan,
    Salin, kynttilällä tuhannella,
    Näin mä siellä ihanuudessaan.
    Nytpä juuri juomat kannettiin, —
    Mulle vankka lasi annettiin,
    Oh, niin makealta maistui, niin!
 
 
    "Hei, kuin viulu vinkui, kielet soivat!
    Tanssiapa pyörähtelivät,
    Herrat koreasti pokkuroivat,
    Naiset niinkuin kukat nyökkivät.
    Minä istuin siellä nurkassain,
    Poltin vaakunaa ja katsoin vain;
    Taikka maistelin ma lasiain.
 
 
    "Tutuksi jo alkoi tuokin tulla,
    Kun se loppui, tanssi lakkasi.
    Säveliä silloin taas sain kuulla
    Toisia, kun herrat lauleli.
    Tuot' en juuri mikskään älynnyt, —
    Lienenkö jo hiukan päihtynyt,
    Raskaan' ainakin ol' nokkan' nyt.
 
 
    "Silloin – säpsähdin, kuin tykin luoti
    Oisi käynyt vanhaan rintahan':
    Kaikuipahan herrain suusta nuotti,
    Voimakas ja tuttu, vastahan'.
    Herra Jumala! – En saata, en,
    Selitellä tämän sävelen
    Lumovaikutusta mielehen'!
 
 
    "Tuo se oli, joka äänellänsä
    Meitä taistoon kutsui, kiihdytti!
    Tuo se silloin soi, kun veressänsä
    Kuolemaan jo kaatui kumpppani!
    Tuohan soi, kun liput liehuivat,
    Vastatusten rivit riehuivat,
    Sydänsuonten nesteet kiehuivat:
 
 
    "Porin marssin sävelehen kuulin!
    Ylös syöksyin, kaikki unohtain, —
    Vihollista vastaan jopa luulin
    Miehissä nyt marssittavan vain.
    'Rynnäkköön siis!' – minä huutamaan.
    'Eespäin, nuori joukko, eespäin vaan
    Voittoon, kuoloon edest' isänmaan!'
 
 
    "Näin ma huusin, – hiljaisuuden hartaan
    Kummastus ol' ympärilläni.
    Kohta selvennyin, – ja vanhaan partaan
    Itkun hauliapa virtaili.
    Hurjaa hulluuttani häpesin,
    Vaan kun toisia nyt katselin,
    Vuoti vettä silmät niidenkin. —
 
 
    "Hyvät oli herrat, pidot oivat,
    Enkä äkkiä niit' unohda;
    Sillä uljaat sävelehet soivat
    Alati nyt ukon korvissa.
    Soivat; – vanhain Porin sävelten
    Kyllä tiedän selvän entehen:
    Tämä vuosi mulle viimeinen!"
 

G. Lbk.