Kitabı oku: «Hihhuleita: Kuvauksia Itä-Suomesta», sayfa 8

XI

Edellisen illan tapausten jälkeen oli Tobiaalla ihan itsestään ensi sija veljien joukossa, hänen tykönsä tulivat kaikki, jotka tahtoivat kuulla lohdutuksen ja vapahduksen sanaa, häneen pani seurakunta toivonsa; mutta ensimmäisenä hän myöskin sai ottaa vastaan kovimmat iskut ja kestää pahimmat myrskyt. Ei kukaan loukannut, vielä vähemmin kurittanut vanhaa Brandtia rankasematta. Hänellä oli valtaa, kykyä, jopa hyvää tahtoakin oikein esimerkiksi rangaista sellaisia hutiluksia, nurkkasaarnaajia ja rahjuksia kuin nuori Tobias. Hän kirjoitti piispalle ja tuomiokapitulille, joka määräsi pidettäväksi kuulustelun ja annettavaksi varoituksen, jos voitiin todistaa olevan väärää oppia. Kuulustelu tuli oikeaksi väittelyksi, josta molemmat vastapuolueet tietysti läksivät saamatta kumotuksi toinen toistansa. Mitä toiseen puolueesen, vanhaan Brandtiin koskee, oli hän väittelyn jälkeen vielä enemmän suutuksissaan kuin ennen, ja toinen puolue, Tobias, vielä suuremmassa arvossa uskonveljiensä kesken. Tuli sitte varoitus. Uusia rikkomisia, kiihkoisia saarnoja ja kiihkoisia selityksiä rakkaudesta, joka käy yli kaiken ymmärryksen, kokouksia, jotka päättyivät veljessuuteloihin, syleilyksiin ja innostukseen. Uusia valituksia ja uusia toimenpiteitä. Pitämättä lukua mistään vangitutti Brandt pahantekijän, vietäväksi vanginkyydillä tutkintoon. Mutta silloin "vapaamieliset sanomalehdet" tarttuivat asiaan kovin kourin. Sanomalehdet rupesivat ahdistamaan vanhaa Brandtia, sanomalehtien mukaan ryhtyi asiaan prokuraattori ja kuvernööri, ja kuin kerran oli asiaan ryhdytty ylhäältä päin, täytyi tuomiokapitulinkin jotain tehdä. Tobias Pullisen asiasta väiteltiin kuin hyvinkin tärkeästä tapauksesta sekä pääkaupungin että maaseudun sanomalehdissä. Vanki päästettiin vapaaksi, ja uskonveljensä ottivat hänet vastaan virren veisuulla ja pidoilla. Vaino vain edisti yhä enemmän hänen oppinsa leviämistä ja ihmisjoukon huomion kiintymistä häneen. Paitsi kirkkoneuvostoa sekä niitä, jotka kaikissa tapauksissa olivat välinpitämättömät ja oikeauskoiset, kiintyi kaikki muu kansa siihen opettajaan, joka oli lähtenyt sen omista riveistä, veljesrakkauden koko lämmöllä ja uskonkiihkon sokeudella.

Eräs, joka yhtä kiihkoisesti liittyi provasti Brandtiin, oli Matti Reijonen, Tobiaan vanha kilpa- ja riitaveli. Vaimoansa Annia hän ankarimmasti kielsi käymästä kokouksissa, hän ei kärsinyt kuulla puhuttavankaan noista "matkustavista kristuksista", joita yhä laajemmissa piireissä tutuksi tullut Tobias veti Tervolan kylään. Kuin vaimo ei sittekään totellut hänen kieltoansa, rääkkäsi hän häntä ja sulki hänet tupaan, josta vaimo niin pian kuin mahdollista karkasi, lujasti päättänyt kun oli kärsiä vaikka martyrikuoleman pyhän opin tähden ja – Tobiaan tähden, olisi hän saattanut lisätä. Hänestä olivat oppi ja Tobias yksi asia. Vanha rakkaus ei ruostu, nuoruuden rakkaus leimahti jälleen ilmi tuleen ja kuunnellessaan nuorta, innokasta saarnamiestä hän ei kysellyt itseltään, miten suuri osa henkilöllä oli hänen mieltymyksessänsä uuteen oppiin. Hän ei tahtonut eikä uskaltanut tutkistella; ottamatta lukuun kaikkia asianhaaroja antautui hän, kuulematta varoitusta ja herätystä, koko sydämmestään ja sielustaan sen tunteen valtaan, joka oli anastanut hänet. Joka hetki, kuin hän vain jouti kotiaskareilta, meni hän miehensä huomaamatta vanhan Tobiaan tupaan.

XII

Siten kului kuukausi toisensa perästä, taistelevain puolueiden antamatta hiuksenkaan vertaa perää toisillensa. Lumivalkoinen talvi alkoi jo kadottaa värinsä puhtautta, harmaat jäät ja tummat pilkut pelloilla ja niityillä ennustivat kevään koittoa. Erään rukouskokouksen jälkeen, josta Anni oli palannut kotiin enemmän liikutettuna kuin tavallisesti, oli Matti ankarasti kohdellut häntä ja viimein käsinkoskevastikin sekä uhannut aivan tuntuvasti rangaista, jos hän vielä kerran uskalsi rikkoa hänen selvää kieltoansa. Häpeissään, haluttomana, tyytymättömänä itseensä ja onnettomana kuten aina näiden oikeutetun mustasukkaisuuden ja suuttumuksen kohtausten jälkeen oli hän lähtenyt pariksi päiväksi metsälle virkistämään mieltänsä. Hän rakasti kiihkeästi metsästystä. Kaakkois-Suomessa on muuten vähä metsästäjiä enimmäkseen siitä syystä, että kaikki metsästys on ollut ankarasti kiellettynä lahjoitusmaiden herrain aikana. Joitakuita innokkaita linnustajia oli kuitenkin, ja niistä oli Reijonen yksi. Hän läksi nyt aikaisin aamulla ennen auringon nousua. Ensin hän kuitenkin meni huviksensa lintuaittaansa, vanhaan, jo kaatumaisillaan olevaan huoneesen, joka lähellä pihaa seisoi yksinään ikivanhan koivikon suojassa. Siellä hän valmistihe metsästyksen viehätykseen ja itsekseen iloitsi mieshukasta, jota hän oli saanut aikaan teyrien, metsäkanain, metsojen ja pyiden joukossa. Matti oli näet lintukauppias, hän ampui, pyyteli ansoilla, osti ja möi lintuja Pietarin herkkukauppiaille. Siellä riippui hänen aitassaan sadoittain teyrejä, teräkseltä kiiltävässä puvussa, kuusenhavuja avonaisessa nokassa. Purpuranpunainen pilkku silmäin päällä näytti kuolettavalta haavalta. Muhkea urosmetso riippui siinä, pitkät kaulahöyhenet viimeisen kerran pöyristettynä; ei se kurkku ollut koskaan enää saava aikaan niitä kellonääniä, jotka viehättävät rakastuneita naaraksia. Teyrimetso, syntynyt sekasuvusta, riippui kankeana ja kylmänä emonsa naarasmetson ja isonsa urosteyrin välillä. Metsäkana, valkoiset housut jalassa, ja töyhtöpää pyy, kaikki olivat uhranneet henkensä kylmällä kinoksella, että sitte Pietarin paraimmissa ravintoloissa kiihottaisivat jonkun herkkusuun ruokahalua. Kirkasvärisiä sirkkusia ja tilhejä riippui siinä, kaikki kankeiksi jäätyneinä ja valmiina vietäväksi johonkin muotikauppaan tai turkkurille, Mutta kiusojen ja ikävyyksien unhottamisen sijasta sai Matti yhden huolen lisäksi. Nyt oli näet talvipakkanen lopussa ja linnut täytyi tukuttain muuttaa rahaksi, ett'eivät pahenisi. Tyytymättömänä lukitsi hän aittansa ja läksi teyrivajaansa. Se oli vanhan, visapahkaisen koivuryhmän juuressa, jotka pilviä tavoittelevina ja yksinään seisoivat hoitamattomassa vesakossa. Neljän- tai viidenkymmenen askeleen päässä oli aukea paikka, jossa teyrit tavallisesti leikittelivät ja tanssivat. Oli aikaisin aamulla. Tuuli vielä uinueli, kuin aurinko nousi metsän yli keveiden, untuvaisten, pitkäjuovaisten pilvien keskellä. Heti muuttui kaikki aikaisen kevään karvaiseksi. Ilmaisena, vienon punasinervän karvaisena seisoi koivikko ja haavikko, silmikot paisuvina. Vesakon tiheikköihin painuivat syreenin karvaiset varjot yhä alemmaksi, mikäli aamuvalo hajoitti opaalin väristä utua. Lumikinokset olivat huvenneina, vesojen ja kantojen lävistäminä, ohuina peitteinä soilla ja niityillä; ainoastaan siellä täällä välkkyi joitakuita jääkristalleja. Nyt kajahti palokärjen metallilta helisevä, surumielinen ääni aamusoittona läpi kirkkaan ilman. Nuori varisparikunta heräsi heti ja ryhtyi innokkaasti pesäänsä rakentamaan, miettivästi ja raskaasti lentäen läpi vesakon. Teyrikukot heräsivät koivujen korkeimmissa latvoissa, ojensivat kaulojansa ja räpyttivät tummia, terässinisiä, valkojuovasia siipiään. Sitte alkoi vanhin kukko leikin, päästäen hienon vihellysäänen, monimutkaisen ja erilaisessa tahdissa, sitte tuon puhalluksen, joka viehättää metsämiestä, sillä nyt hän tietää leikin todella alkavan. Tätä puhallusta muut kukot eivät voi vastustaa, he levittävät purstonsa viuhkan muotoon, pörhistävät kaulahöyhenensä ja alkavat kuhertaa. Silloin lentää vanha kukko päättävästi alas koivusta ja laskeutuu aukealle paikalle maahan. Yksitellen lentävät toiset kukot alas, nuorin viimeksi. Silloin alkaa leikki tanssineen ja lauluineen, kukko toisensa perästä lentää kokouspaikkaan, ne poljeksivat ohutta lunta niin, että se roiskuu ylös ilmaan, pyörivät, siivet vähän ylhäällä, hierovat nokkaa ja kaulaa maahan niin, että höyhenet pölisevät, kuhertavat ja viheltävät rakkautensa aamulaulua, Kuin joku nuori kukko kiihtyy liiaksi, ottaa vanha sitä niskasta, laahaa pois ja palaa kujerrellen ja voitostaan ylpeänä, mitä hullunkurisimmasti tepastellen leikkipaikkaan, ja mitä kauemmin leikkiä kestää, sitä enemmän nämä muhkeat linnut kiihtyvät.

Matti ei voinut olla vertailematta näitä kiihtyneitä lintuja ja hihhuleja toisiinsa. Rukouksesta ja veisuusta päihtyneinä, tunteet kiihottuneina mielipuolisuuden rajalle asti, pitivät nekin tanssejansa. Katkerasti hymyillen nosti hän pyssynsä kaataakseen yhden teyrin, hänellä oli jo sormi liipasinta vasten, kuin eläin, koiran kokoinen, yht'äkkiä kuin nuoli viskautui pitkällä hyppäyksellä joltakin vanhan koivun oksalta alas, sieppasi kiinni kurkusta juuri sen teyrin, jonka Matti oli valinnut saalikseen, ja ennen, kuin hämmästynyt metsämies ehti tointua, levittivät teyrit, sekä kukot että kanat, siipensä ja läksivät humisten pakoon, vaan ilves hitaasti käveli pois saaliinensa. Tajuttomasti välähti Matti Reijosen mielessä yksi ajatus, hänen voimattansa tehdä siitä selkoa: noin pitäisi minunkin tehdä teyrikukolleni kotona, kerran vain puristaa kurkusta, niin olisi se leikki lopussa. Matti kauhistui itse tuota ajatusta ja koetti niin pian kuin mahdollista karkoittaa sitä mielestään. Hän katsoi ilvestä, tuossa se vielä seisoi pajupensaan alla syömässä aamiaistansa. Hän tuiskautti rohkealle ryövärille haulipanoksen, voimatta sillä juuri mitään vaikuttaa, sillä ilves yhdellä hyppäyksellä katosi vesakkoon. Tästä paikasta oli teyrin pyynti loppunut pitkäksi ajaksi, sillä missä ilves liikkuu, siinä teyrit eivät suinkaan ryhdy leikkiinsä, vaan etsivät rauhallisempia paikkoja.

Äkeissään tästä uudesta vastoinkäymisestä läksi Matti astuskelemaan kotiin päin. Puoli matkassa tapasi hän erään tuttunsa, joka oli menossa lähimmälle rautatien-asemalle. Reijonen läksi mukaan tekemään lintukauppaa. Mutta tämä päivä oli kerrassaan onnettomuuden päivä, hän sai kuulla ruplan kurssien alenneen yht'äkkiä uskomattomasti. Hän joutui huonoon seuraan, ja kuin hän viimein myöhään illalla läksi kotiinsa päin, oli hän jotenkin juovuksissa ja suutuksissa itseensä ja koko maailmaan.

XIII

Samana päivänä, kuin Matti läksi edellisessä luvussa kerrotulle metsästysretkelle, oli Tobias Pullinen tuttavien kautta saanut pappilasta kirjeen, joka oli maannut pappilan kansliassa vähintään pari viikkoa. Tobias oli viime aikoina saanut paljonkin kirjeitä uskonveljiltä ja – sisarilta, jotka pyysivät neuvoa, asianajajaltansa, kirkkoherran virastolta, jopa tuomiokapituliltakin, mutta tämä kirje oli ihan toisenlainen, perin kummallisen näköinen. Se oli täynnä postimerkkejä, joissa kotkankuva levitti laihoja jäseniään. Siinä oli ruotsalaisia, suomalaisia ja venäläisiä sanoja kuoressa ja ylinnä nimi Tobolsk. Tobias käänteli ja katseli kirjettä moneen kertaan ennen aukasemista, ja avattuaan katsoi hän heti allekirjoitusta, joka oli Aleksander Ylistalo. Tobiaan käsi vapisi, kuin hän huomasi sen miehen nimen, joka oli niin voimakkaasti, niin kovakouraisesti koskenut hänen elämäänsä, sen miehen, jota hän oli ihmetellyt, vihannut ja nyt vasta käsittänyt. Kirje oli tällainen:

Tobolskista, vankein parannuslaitoksesta.

Terveyttä ja veljeyttä Tobias Pulliselle ynnä rauhaa, anteeksi antamista ja sovintoa vapahtajamme Jesuksen Kristuksen tähden. Jos sinä, rakas veli Kristuksessa, tiedät itsestäsi jotain pahaa, niin älä tee kuten sinun kelvoton viheliäinen veljesi Adam Pihlhjerta, älä salaa sitä seurakunnalta, vaan tunnusta se elävän Jumalan ja kanssaveljiesi edessä, niin että et sorru synnistä, kuten pahantekijä opettajasi Aleksander Ylistalo

entinen

Adam Pihlhjerta.

Tämä tervehdys, kuvaannollisesti sanoen, haudan toiselta puolen vaikutti niin Tobiaasen, että hän tuskin voi hillitä liikkeitänsä.

Samassa astui Anni tupaan. Hänen käyntinsä ja liikkeensä olivat viehättävät ja vapaat. Hänen katseensa oli levollinen ja kiihkoton niin kuin sen, joka levähtää kovan mielenjännityksen tai suuren onnen jälkeen. Hän kantoi hyvin sulavasti naitujen vaimoin pukua, päässä pieni myssy pahvista, päällystettynä silkillä, ja myssystä riippui rimpsu, joka hänen astuessaan heilui edes takaisin kauniissa, valkoisessa niskassa. Paksu tukka oli sileäksi kammattu otsalta, kirkkaat, vaaleat silmät loistivat hiljaisesta onnesta.

Leena äiti, joka ajatuksissaan istui kankaansa edessä, katsahti oveen päin ja alkoi heti, kuin hänen hämärät silmänsä käsittivät, kuka tulija oli, kiivaasti polkea, kutoa tulipunaisia lankoja loimiin ja kalistella sukkulaa. Ei kukaan sanonut sanaakaan pitkään aikaan. Anni seisoi ja katsoi liikuttavan mieltyneesti Tobiaasen. Tobias katsomatta sinne päinkään tunsi sen katseen. Viimein hän virkkoi puoliääneen: "Anni", sipasi kädellään otsaansa, "Anni", ja näytti ihan siltä, kuin hänen olisi ollut vaikea saada sanoja suustansa tulemaan. "Anni", kuiskasi hän vielä kolmannen kerran. Nyt lakkasivat kaiteet paukkumasta. Tobias antoi Aleksanderin kirjeen Annille ja sanoi: "minun täytyy tunnustaa syntini seurakunnalle, Adam pakottaa minua siihen."

Leena viskasi valkoista lankaa loimien väliin niin kiivaasti, että sukkula lensi seinään. Annin kasvoissa väri tuskin yhtään muuttui, kaikki muu oli hänestä nyt mitätöntä, niin hänen mielensä oli täynnä onnellista rakkautta. Hän tuskin katsoikaan kirjeesen, sanoi vain lempeällä, hiljaisella äänellä: "sinä tietysti teet oikein, kuin seuraat hengen kehoitusta, muuten", virkkoi hän sitte puoli ääneen, "minä puolestani teen sinun tahtosi mukaan." Sukkula singahteli yhä kiivaammin ja Leena paukutti kaksi mustaa, paksua lankaa kiinni kirkasväriseen kankaasensa.

"Missä on Matti?" kysyi vanhus kuivakiskoisesti.

"Metsällä, hän palaa vasta huomenna", sanoi Anni Tobiaasen katsoen.

Tumma puna nousi äkisti Tobiaan kasvoille, hän tempasi Adamin kirjeen ja sanoi takertuvalla äänellä: "niin on tehtävä, kuin sanoin; toimita veljille ja sisarille sana, että me tänä iltana kokoudumme…"

"Minun luokseni", sanoi Anni, tietämättänsä tähystellen Leenaa, ja astui hitaasti ulos ovesta.

Leena yhä paukutteli kangastansa, kutoi punaisia, valkoisia ja mustia lankoja juoviksi, kunnes hänen silmänsä alkoivat välkkyä ja raskaita pisaroita putoili pitkin poskia. Äkisti kääntyi hän, katsoi poikaansa pitkään, nousi pois istuinlaudaltansa, meni Tobiaan luo ja sanoi vapisevalla äänellä:

"Parempi olisi, jos kokoonnuttaisiin tänne meille."

"Ehkä, äiti, mutta nyt se jo on liian myöhä."

Pitkä kevätpäivä sammui kullan hehkuna. Lamppu sytytettiin Reijosen tuvassa, ja hämärissä kokoutuivat veljet ja sisaret ahtaalta tuntuvaan huoneesen. Kuin kaikki olivat koossa, suljettiin ovi huolellisesti. Tavaton aika ja paikka, Reijosen tupa, hänen, joka oli päämiehenä vastustamassa pyhiä, teki kokouksen erittäin juhlalliseksi. Nuori saarnaaja ja hänen vanha äitinsä istuivat tuvan perällä uunin vastapäätä. Tobias puhui vapaasti, jopa innokkaastikin, mutta hänen käytöksessään oli jotakin, joka muuten on tavallista kaikilla, joiden mielessä vallitsee yksi ainoa ajatus, yksi tunne: hän näytti miettivältä, hajamieliseltä. Silloin tällöin katsahti hän Anniin, joka yhä vain selaili virsikirjaa. Äiti Leena seurasi tarkkaan poikansa sielun liikettä.

"Kas niin, poikani", sanoi hän viimein.

Tobias kalpeni ja nousi. Vaikealta se tuntui, hänen kurkkunsa oli kuin kiinni puserrettu, hän nieli moneen kertaan ja viimein lyhyen vait'olon jälkeen alkoi puhua vähän vapisevalla äänellä:

"Veljet ja sisaret. Minä tunnen syvällistä pakotusta tunnustamaan suurta syntiä, johon me, johon minä…"

Hänen puhettaan keskeytti kova jyskytys oveen. Anni hypähti ylös kuin peljästynyt pyy, juoksi Tobiaan luo ja asettui hänen eteensä. Nyt kuului Matti Reijonen kiroten ja uhaten jyskyttävän ovea. "Ovi auki, minä käsken. Etkö kuule, Anni, minä se olen, sinun isäntäsi", ja hän paukutteli koko voimallaan. "Oletteko hullut vai kuurot. Jos ette avaa ovea, lyön minä sen pirstaleiksi ja tapan jok'ainoan teistä."

"Matti Reijonen se on ja juovuksissa, se kuuluu puheesta", sanoivat muutamat naiset. Tobias seisoi kalpeana ja ääneti; "avatkaa ovi!" käski hän kovalla äänellä, mutta ei kukaan totellut häntä.

"Vai niin, oletko sinä siellä, Tobias, no nyt minä kyllä ymmärrän, minkä tähden vaimoni pitää ovea kiinni. Sinä tekopyhä kettu, sinä käki varpusen pesässä, kirottu haaskaaja."

"Olkoon ovi kiinni", sanoi Anni jyrkästi, "hänellä on pyssy kanssansa, minä tunnen hänet; kuin hän puhuu tuolla tavalla, tapahtuu tässä onnettomuus."

Mutta Matti Reijosen vihastus oli kasvanut äärettömästi, hän raivosi hurjasti. Hänen omassa tuvassaan, mikä häpeä, mikä häväistys. Kuin ovea ei avattu kyllin sukkelaan, juoksi hän ulos, löi rikki ruudun ja kalpeana kuin palttina, suu puristettuna kokoon, niin että se oli vain kapeana viivana, seisoi hän siinä ikkunan takana, pyssy ojennettuna. "Missä hän on, se hävytön ryöväri, ilves, joka on siepannut minun kanaseni, astu esiin, jos uskallat." Mutta vaikeroiden ja itkien hyppäsivät miehet ja naiset ylös ja juoksivat opettajansa ympärille. Pyssyn suu liikkui uhkaavasti, etsien, mihin laueta, mutta löytämättä. Ihmispiirin sisällä seisoi Tobias ja Anni oli hädissään tarttunut häneen sylin. Nyt katosi Matti yht'äkkiä, oli ihan hiljaista, ainoastaan nyyhkytyksiä ja huokauksia kuului tuvassa. Tobias veti syvään henkeä.

"Minä olen syyllinen", sanoi hän, "Matti Reijosella on oikeus vaatia minulta tilintekoa, minä pyydän seurakuntaa kuulemaan minun tunnustustani ja antamaan minulle anteeksi…"

Silloin juuri kuului kolinaa katolta, kaikki katsahtivat ylös, välikatosta oli lauta työnnetty syrjään ja raosta näkyi taas pyssyn piippu ja sen takaa kaksi hirmuista, veristynyttä silmää. Matti oli juossut tupansa vinnille, työntänyt syrjään ohuen sammalkerroksen ja kattolaudan.

"Nyt minä olen ilves", kuului kiukkuinen ääni, "eikä teyrikukko pääse kynsistäni." Pamaus vain ja Tobias Pullinen makasi kuolettavasti haavoitettuna äitinsä ja Annin jaloissa.

Hiljaa ja hätäyksissään katosivat enimmät tuon kamalan teon näkijät.

Pari miestä riensi kuolemaisillaan olevan luo.

"Kotiin, kotiin", kuiskasi hän sammuvalla äänellä, "minä tahdon kuolla kotona."

Häntä lähdettiin kantamaan. Leena ja Anni astuivat jäljestä hirveästi liikutettuina, mutta ei yhtään kyyneltä tullut heidän silmistänsä. Aurinko oli jo aikaa sitte laskeutunut keveäin pilvenjuomujen taakse. Kuu liiteli taivaalla hienona sirpin muotoisena kaarena, levittämättä mitään valoa. Ainoastaan suurimmat tähdet levittivät väräjävää valoansa valoisaan kevätyöhön. Otava seisoi, pursto kohti keskitaivasta, ehtootähti loisti keltapunaisena ja pohjantähti levitti kylmää valoansa maan päälle, saman tapaista kuin revontulien liekit. Lumi ja jäät sulivat niin, että vesi ikään kuin raskaat kyyneleet tippui maahan. Kuin kantajat raskaan taakkansa kanssa saapuivat Pullisen pihaan, kuului kuoleva Paavalin sanoilla kuiskaavan: "totisesti minä olen suurin syntisistä." He laskivat hänet varovasti alas rappusille. Hän oli kuollut. Onnellinen hymy leikitteli kalpeilla kasvoilla ja tuskainen juonne suun ympäriltä oli ensi kerran moneen vuoteen poissa. Matti Viskari tuli vanhana ja kyyryisenä ulos tuvasta ja katsoi hyvin pitkään tutkivaisesti kuollutta. "Katsokaa", sanoi hän, "hänestä ei ole juossut pisaraakaan verta; tiedättekö, mitä se merkitsee." Kaikki katsoivat vanhuksen suuhun. "Se merkitsee, että hän oikein ansaitsi luotinsa."

Yö kului ja päivä tuli, ruumis pestiin ja vietiin aittaan; nimismies tuli ja teki protokollansa; lääkäri tuli, avasi ruumiin ja kirjoitti lausuntonsa: kuollut keuhkoihin menneestä luodista; Reijonen vangittiin ja vietiin pois; vanha Tobias palasi joltakin markkinamatkalta ja ollen pehmytmielinen tuli, nähtyänsä ruumiin, niin suruihinsa, että oli ihan menehtyä; vanha Leena haaveksien istui yöt päivät poikansa ruumiin vieressä, mutta Anni inhimillisesti puhuen, oli ihan kylmänä, niin kuin ei olisi ollenkaan kuulunut häneen, mitä tapahtui ja oli tapahtunut. Hautajaispäivä tuli, vieraita kokoutui läheltä ja kaukaa, kaikki tahtoivat ottaa jäähyväset vainajalta hänen maatessaan tuossa mustassa arkussa aitassa. Arkun vieressä istui Leena, leuka käden varassa. Aitan ovi oli auki. Kevätaurinko paistoi lämpimästi, taivas oli kirkkaansininen ja leivo puhalteli laulurintansa syvyydestä elämänilon säveliä. Anni meni viimeisen kerran aittaan. Suuri, tummansininen kärpänen, ensimmäinen, kuin kevätaurinko oli eloon herättänyt, surisi auringon paahteessa avoimen arkun vieressä. Se lenteli huimasti sinne tänne, kunnes viimein laskeutui ruumiin vahan karvaisille kasvoille, ikään kuin anastaen hänet omakseen. Häviämisen ensimmäinen enne. Suuri suru ja toivottomuus valtasivat Annin, kuin hän näki sen. Hän vaipui vanhan Leenan eteen ja itkien lausui niin kovasti, että kaikki kuulivat: "viekää pois hänet, viekää pois, minä se olen surmannut hänet. Antakaa anteeksi, äiti Leena, anteeksi, kaikki on minun syyni."

Leena nousi hitaasti. "Lapsi parka, sinun syysi, ehkäpä niinkin, mutta mitä minä sitte sanon, vanha syntinen." Ja nämä molemmat naiset olivat tästä hetkestä lähtein ihan eroamattomat.