Kitabı oku: «Aina», sayfa 2

"Arvaanpa sen", mutisi ukko, pisti kätensä ulkotaskuun ja veti sieltä pahoin rypistyneen paperin. "Tässä on", jatkoi hän ja laski sen eukon syliin, "juuri kuin olin kotiin lähtemässä, sain minä sen tuntemattomalta mieheltä, joka sanoi, että suomalaiset olivat lähitienoilla ja että – "

"Ja että sota kohta tulee tänne", keskeytti leski lyöden hädissään kätensä yhteen. Mutta muutaman minuutin kuluttua rauhoittui hän ja sanoi katsellen milloin kirjettä, milloin vanhaa kalastajaa: "No, tapahtukoon Jumalan tahto! Jos hän näkee hyväksi koetella meitä onnettomuudella, niin tahdomme nöyrästi sen kärsiä."

"Niin sanotte te, muori, ja niin sanoo koko kylä", lausui ukko.

"Mutta kuulkaa, onko tuo kirje teille?"

"Ei, tyttärelleni se on", vastasi leski, "arvaattehan keltä?"

"Voihan tuon arvata. Lienee Laurilta, jos ei muilta."

"Niin, Laurilta on, tunnen hyvin hänen käsialansa. Jospa nyt vaan tyttö olisi kotona, että saisimme tietää, mitä pojalla on sanomista. Onpa kirje tavallista paksumpi, seisoneepa siinä yhtä ja toista."

"Tietysti", sanoi vanhus ja otti nuuskaa. "Mutta missä on Aina?"

"No", sanoi leski tyynesti, "hän souti tänä aamuna Kaisan luo ostamaan verkkorihmoja. Kyllä hän tulee kun ennättää."

"Jos tuon olisin tiennyt, olisin poikennut Kaisan luona", myhähti vanhus. "Ei ole monta tuntia, sittekun siitä soudin sivutse. Mutta hyvästi nyt, Jumala suojelkoon teitä sekä tytärtänne. Huomenna tulee varmaan koko kylä kuulustelemaan Laurin kirjettä, mutta tietysti vaan sitä, mikä koskee sotaa ja meidän poikia", lisäsi ukko vähän viekkaasti myhähtäen taas. "Lemmenliverrykset ovat jo vanhat meille, jääkööt ne nuorille. Hyvästi muori."

"Malttakaa vähän, Eero", sanoi muija, meni seinäkaapille ja otti sieltä pullon, jossa oli Kustaa III: n kuva päällä, ja kaatoi ukolle ryypyn. "Taitaapa olla terveydeksi tällä säällä, mutta sanokaa", jatkoi muija kuiskaten ikäänkuin kuulijoita peläten, "oletteko nähneet, mitä tuo Niilo heittiö on näinä päivinä tehnyt?"

Eero oli parahiksi hymysuin ryyppyä tyhjentämässä, kun tämä kysymys ikäänkuin ukonleimaus keskeytti hänen ilonsa.

"Niilo", karjasi ukko ja löi nyrkkinsä pöytään, niin että pullo oli kaatua, "älkää puhuko siitä petturista. Sillä, niin totta kuin minä olen rehellinen suomalainen ja Eero, ei siinä kirotussa kulkijassa ole mitään hyvää. Tänään en ole häntä nähnyt, mutta pari päivää sitten tuli hän vastaani. Hän oli kyllä niin kaukana, etten saanut häntä kiinni, mutta älköön hän luulko, ett'en minä nähnyt, miten hän airoin, purjein pyrki pohjoista kohti. Mitä hän tekee, sen tietää yksin Jumala, mutta sen jokainen näkee, ett'ei hän käy rehellisiä teitä. Kas niin, kiitoksia", sanoi ukko ja tyhjensi lasin. "Muijani ja poikani odottavat kotona. Kiitoksia. Huomenna tulee kyllä niinkuin sanoin koko kylä – "

"Kuulitteko", sanoi eukko tarttuen vanhuksen käsivarteen ja teroittaen korviaan. "Olinpa kuulevinani askeleita; jos – "

Samassa jyskyttikin joku ovea. Vanhat katsoivat hämmästyksissään ja peloissaan toisiansa. Todella vielä joku kingotti ovea ja äänsi heikosti.

"Katsokaapa te kuka siellä on", kehoitti eukko ja meni raamatun, vanhan turvansa luo. Eero kiiruhti ovea avaamaan, vaan oli aivan lentää selälleen, kun se niin äkkiä ponnahti auki. Vaan ei tässä ollut aikaa miettiä, sillä samassa syöksi Aina sisään jalat verissä, hiukset hajallaan, kasvot kauhistuksesta kankeina.

"Pian pois pakoon, jo – tulevat, jo – tulevat!"

Enempää hän ei jaksanut sanoa, ennenkuin syvästi huoaten vaipui lattialle äitinsä jalkoihin. Tämä oli juuri syössyt vastaan huutaen: "Herra Jumala, mikä nyt on!"

Vanha Eero valeli nyt tytön ohimoja kylmällä vedellä, tämä aukasi vihdoin silmänsä ja sitten saatiin selko asiasta.

"Näitkö varmaan, että se oli hän, joka neuvoi venäläistä tänne", kysyi eukko Svärd vavisten.

"Näin, tunsin hänet aivan hyvin ja kuulin hänen puhuvan – "

"Mistä?"

"Älkää pyytäkö minua sitä kertomaan!"

"Sano suoraan, Aina", virkkoi vanha Eero ja pudisti vankkaa luodikkoansa päänsä yli. "Vielä on minulla luotia kyllin sen kirotun konnan varalle."

Ainaa värisytti, mutta hän kertoi lyhyesti, mitä oli kuullut.

"Ja hänkö saisi viedä sinut", ärjäsi vanha kalamies punastuen. "Ei, ennen tahdon minä ottaa sinut veneesen ja yksin soutaa sinut yli koko Saimaan ja upottaa meidät molemmat, jos vaara tulisi niin lähelle."

Aina hymyili kiitollisesti urhoollisen isänsä vanhalle ystävälle ja vastasi ko'oten voimansa ja nousten ylös: "Mutta nyt täytyy meidän joutua täältä pois. Minä soudan kaikille saarille, herätän miehet ja – "

"Montako venäläisiä on", kysyi Eero kiireesti.

"No, arvatakseni noin viidenkymmenen paikoille."

"Eikö enempää!" kiljasi vanhus ja löi käsiänsä. "Meitä ei ole kuin viisikolmatta aseisin kykenevää miestä ja sitte – "

"Me lataamme teille", sanoi Aina vilkkaasti ja taputti vanhusta ahvettuneille poskille.

Eero nyökäytti päätään.

"Minä toin tänne kirjeen", sanoi hän hymyillen. "Se taitaa olla Laurilta."

Äiti avasi raamatun ja antoi kirjeen Ainalle.

"Niin, häneltä se on", riemuili tyttö ja suuteli suutelemistaan paperia, "mutta vaikka se on minulle kalliin kallis, en nyt toki tahdo viivyttää teitä. Huomenna, tai jos pääsen rauhaan tuolla, katson mitä Lauri kirjoittaa."

Kun olivat ottaneet mukaansa, minkä kukin jaksoi kantaa ja Eero vielä pari kertaa käynyt yhtä ja toista hakemassa, mikä kaikki sullottiin pieneen veneesen, souti vanhus rivakasti lähimpään saareen. Kohta syntyi vilkas liike kylässä, veneitä souteli sinne tänne ja pian oli viisikolmatta uljasta miestä ja koko joukko vaimoja koossa suurimmalla saarella, joka myös oli lähinnä mannerta. Siellä he tahtoivat olla rauhansa häiritsijöitä vastassa ja siellä he vannoivat hirveän valan, etteivät jättäisi kavaltajalle kostamatta, vaan hakisivat häntä, kunnes hän oli saanut oikean palkkansa.

Metsästä ei vielä kuulunut mitään, joka olisi osoittanut vihollisten tuloa. Kalastajat eivät siltä olleet jouten tänä lyhyenä odotushetkenä, jokainen valitsi itsellensä sopivan paikan ja varusti siihen suojaa minkä taisi.

III

Vanhan Eeron tupaan, joka oli vaan muutaman sylen päässä rannasta, olivat kalastajamuijat kokoontuneet Svärdin lesken ja Ainan ympäri, joka juuri oli lukenut Laurin kirjeen. Kestetyt vaivat olivat kuin unohdetut; miten kiire Laurilla olikin, oli kirje kuitenkin pitkä ja paljon se sisälsi. Hän oli kirjoittanut sen nuotiotulella ainoastaan muutama päivä sitte ja saipa hänen kertomuksensa Ainan sydämmen ylpeydestäkin sykkimään, jospa myös halusta saada tavata hänet.

"Lauri tullee kohta kotiin", kuiskasi Aina kauniisti katsahtaen vanhaan äitiinsä ja käärien kirjeen kokoon. "Hän marssii tännepäin."

"Anna meidänkin kuulla, anna meidänkin kuulla", kaikui joka haaralta muijien joukosta ja kun muiden pyyntöön äitikin yhtyi, ei Aina saattanut kieltää. Hän avasi siis uudelleen paperin ja sanoi heleästi punastuen:

"Tahdon lukea sen paikan, missä Lauri kertoo retkensä onnistumisesta, muut saanen pitää itselleni."

"Saat, saat, tietysti", lausui sotaisan ja älykkään näköinen emäntä.

"Mitä me vanhat nuorten lemmenpakinoista".

Muut nyökäyttivät päätään ja Aina luki:

"Etpä uskone, kun lopuksi sanon, että jos onni meitä seuraa, niinkuin tähän asti, niin kohta tulen kotitienoille. Niin on kuitenkin. Katteini Malm, jonka komennettavana minä olen, on hyvä herra meille, mutta hiiden kova ryssille. Hänestä ja meistäkin on vaan kuin leikkiä ajaa ryssiä. Nyt olemme ajelleet heitä ristin rastin, eivätkä he kohta tiedä, minne pääsevät meiltä piiloon. Eilen alkoivat peräytyä etelään päin, ja jos Jumala suo, eikä ryssä pahempaa vastusta tee kuin tähän asti, niin pääsen luoksesi jo muutaman päivän kuluttua. Mikkeli näkyy jo; ryssä hätyyttelee meitä yhtenään, mutta kun vaan pääsemme käsikahakkaan, pakenee hän paikalla. Suokoon vaan Jumala, ett'ei hän osaisi meidän kylään. Mutta jollei teidän joukossanne ole vaan kavaltajaa, ei hän sinne tule, hänen matkansa käy itäänpäin. – Terveisiä vanhoille ukoille. – "

"Kas, se on kelpo poika", mutisi Kaisa emäntä, "ja jos ei hänelle arvoa anneta, niin en minä enää ole minä – "

Tähän keskeytyi vaimojen keskustelu, sillä tupaan astui vanha Eero raskain askelin ja synkkänä kuin ukkosen pilvi. Kaikki nousivat istuviltaan, sillä näkyi että ukolla oli tärkeitä sanottavia.

"Ryssä on tullut ja häärii juuri teidän tupanne ympärillä, Svärdin muori", sanoi ukko kääntyen vanhaan leskeen. "Mutta olkaa huoletta", jatkoi hän ystävällisesti katsoen vanhusta silmiin, "olemme miehissä päättäneet rakentaa teille uuden vankan tuvan tänne meidän keskellemme. Meidän täytyy koettaa saada vanha tupanne palamaan, sillä ryssä piilottaikse sinne, ja saattaa tehdä meille pahaa. Kun vaara on ohitse, saatte te ja Aina asua meillä."

"Tapahtukoon Jumalan tahto", huokasi leski nousten ylös ja pannen kätensä ristiin. "Mielelläni uhraan ne vähät, mitä tuvassa on, jos sillä voin auttaa teidän pelastustanne. Mutta nyt, ystäväni, rukoilkaamme Jumalalta onnea omillemme!"

Kaikki himmeässä tuvassa olijat yhtyivät hartaasen rukoukseen, ja kun Isä meidän ja siunaus oli luettu, loisti toivon valo kaikkien kasvoilla.

"Nyt pitää meidän mennä ulos auttamaan", sanoi eräs muijista astuen ovea kohti. "Tarvittanee joskus meidänkin apuamme."

Juuri kun he astuivat ulos tuvasta kukin hakien omiansa, tuli ensimmäinen laukaus metsästä. Luoti vinkui kyykistyneiden päiden yli ja kaikista tuntui hyvältä, että se lensi ikkunasta Niilon tupaan, joka oli keskellä saarta.

* * * * *

Venäläiset olivat varustainneet Svärdin tupaan ja sen ympärille ja ampuilivat sieltä taajaan saarta kohti, missä taas rohkeat kalastajat olivat äkkiä kyhättyjen suojien takana. Muutamat olivat pikapikaa luoneet pienet multapenkereet, joihin venäläisten luodit pöllähtivät, toiset taas, jotka olivat semmoisissa paikoissa, ettei voinut vallia luoda, olivat vierittäneet kiviä tai tuoneet ulos vanhoja huonekaluja, joiden suojassa olivat, toiset vielä vetäneet veneensä maalle ja kaataneet ne suojaksensa. Täten saatiin saaren rannikolle varustus, jota venäläisten ei ollut helppo valloittaa, kun heillä ei ollut tykkiä mukanaan, ja varustuksen takana oli viisikolmatta karaistua, vankkaa miestä, valmiina viimeiseen saakka tappelemaan. Salmi, joka eroitti saaren mantereesta, oli tosin niin kapea, että mies helposti jaksoi uida sen yli, mutta kukapa siihen rohkenisi heittäytyä niin monen tarkan pyssymiehen ammuttavaksi?'

Ensin näkyi jokin epäilys venäläisissä, he neuvottelivat Svärdin tuvassa, mutta pian heidät täältä karkoittivat suomalaisten luodit, jotka kaasivat monen venäläisen. He päättivät siis ehdoitella sopimusta.

Vanha Eero vastasi kalastajakylän puolesta lyhyesti ja lujasti:

"Koettakaa tulla tänne, ryökäleet", ärjäsi hän, "niin luodikkomme kyllä teille näyttävät toisen tien. Se on sanottu."

Muuta vastausta venäläiset eivät saaneet, vaikka miten uhkasivat pistää kuoliaaksi joka hengen koko saarella. He sanoivat myös kohta saavansa kolme tykkiä, mutta ei sekään säikäyttänyt kalastajoita heidän päätöksestään puolustaida viimeiseen saakka. He toivoivat Laurin kohta tulevan heidän avuksensa, niinkuin hän oli kirjoittanut, ja siksi luulivat kyllä kestävänsä.