Kitabı oku: «Kaarle XII vanginvartijana», sayfa 2
Vanhus oli juuri laskeutumaisillaan polvilleen silkkipallille, kun samassa salongin hämärästä nurkasta ääni lausui sanan:
"Amen!"
Ääni kuului niin kumealta, melkeinpä kamalalta, suuressa salongissa, ja naiset kääntyivät kauhistuneina ääntä kohden. Rouva Martha sai kuitenkin heti takaisin mielenmalttinsa ja virkkoi terävällä äänellä:
"Kuka se on, joka uskaltaa ilmottautumatta tunkeutua tänne? Kuinka hoitaa Joseph tehtävänsä!"
"Älä moiti vanhaa, rehellistä miestä", virkkoi vieras, ja samassa astui pitkä, ylevä mies esiin.
Leskiruhtinatar oli nyt tuntenut äänen.
"Veljeni, veljeni", virkkoi ruhtinatar rientäen kardinaali Primasta vastaan, joka sydämellisesti syleili sisartaan. Kardinaalin takana näkyi nuori komeasti puettu puolalainen. Hienojen huulten ympärillä oleva röyhkeä ja ylimielinen piirre vaikutti sen, ettei hän ollut erityisemmin puoleensa vetävä.
Tämä mies oli ruhtinas Sergo Panitzky, viimeinen jälkeläinen aikasempien urotöittensä kautta loistavassa suvussa, joka Kaarle X Kustaan sodassa teki itsensä kuuluisaksi sekä Puolassa että Tanskassa. Ruhtinas Sergo ei kuitenkaan vielä ollut ehtinyt tehdä itseään kuuluisaksi muuten kuin ennenmainituilla "puolalaisilla valtiopäivillä", missä hän sekä sopivissa että sopimattomissa tilaisuuksissa oli ärsyttänyt toisinajattelevat itseään vastaan. Hyväksi onneksi oli kesken kaikkea puhjennut sota, ja kunnianhimoinen ruhtinas riensi heti kardinaali Primaksen luo, jonka piti tulla hänen sukulaisekseen.
Puolassa niinkuin melkein kaikissa muissakin maissa oli vallalla se tapa, että ylhäiset perheet kihlasivat lapsensa jo kehdossa, huolimatta siitä, voivatko he sitte kypsyneemmässä ijässä pitää toisistaan eli ei. Siten luonnollisesti syntyi monta onnetonta avioliittoa, mutta tämä ei kuitenkaan liikuttanut avioliittosopimuksen tekijöiden vanhempia, jotka panivat painoa ainoastaan syntyperään ja rikkauteen.
Juuri sellainen kihlaus sitoi nuoren ruhtinattaren Eleonora Sobieskin Sergo Panitzkyyn, josta rouva Martha hetki sitte oli puhunut palvelijoille. Kihlatut olivat ainoastaan kolme kertaa nähneet toisensa, mutta heti ensi kerralla oli Eleonorassa herännyt ehdoton vastenmielisyys ruhtinas Sergoa kohtaan. Eikä hän mitenkään tahtonut vastenmielisyyttään salata, ei edes iso-äidin ja kardinaalin läsnä ollessa. He eivät olleet tähän asti mitään sanoneet, mutta nyt kun ruhtinas tuli kohteliaasti kihlattunsa luo ja aikoi suudella hänen kättään, mutta Eleonora veti äkkiä kätensä pois, lausui leskiruhtinatar ankarasti:
"Eleonora! Älä unohda, että hän on sinun kihlattusi!"
Nuori ruhtinatar kalpeni huomattavasti ja hänen kätensä vapisi, kun hän vastenmielisesti ojensi sen. Mutta ruhtinas Sergon huulet olivat tuskin koskettaneet sitä, kun Eleonora tulisesti veti kätensä takasin ja riensi kuin pelotettu karitsa pois huoneesta, ennenkun läsnäolevat olivat ehtineet tointua hämmästyksestään ja ihmettelystään.
"Älkää pahastuko hänen sopimattomasta käytöksestään nykyhetkellä", sanoi rouva Martha parhaansa mukaan koettaen salata harmiaan. "Teidän saapuessanne oli meillä vakava keskustelu, ja luultavasti teidän äkkinäinen tulonne hämmästytti häntä siinä määrin että hän riensi pois. Hänhän on vielä niin nuori", jatkoi vanhus onnistuen huultensa ympärille saamaan sovituksen hymyn, "pari vuotta lisää vaan, niin kyllä hän varmaankin on toisellaisessa mielentilassa".
Ruhtinas Sergo kumarsi syvään, samalla purren huuleensa. Hän oli kyllä ennenkin huomannut, kuinka epäsuosiollinen Eleonora oli häntä kohtaan. Mutta hän ei siitä puhunut nyt mitään, vaan suuteli kunnioittavasti vanhan leskiruhtinattaren kättä, jonka jälkeen hän istuutui akkunan viereen, sormillaan naputtaen marssia, joka oli selvä todistus niistä tunteista, jotka hänen sisässään liikkuivat.
Sisar ja veli olivat pian syventyneet keskustelemaan päivän tapahtumista, ja leskiruhtinatar sai nyt kuulla kauan odottamansa tiedon, kenet Kaarle XII oli määrännyt Augustin seuraajaksi Puolan valtaistuimelle.
Stanislaus Leczinskin nimeä lausuttaessa vetäytyi leskiruhtinattaren otsa syviin ryppyihin. Kiivaasti tarttui hän veljensä käteen ja kuiskasi hänen korvaansa liikutetulla äänellä:
"Vastusta tätä nimitystä niin paljo kuin voit. Sinä tiedät, etteivät Leczinskin ja Sobieskin suvut ole koskaan katsoneet toisiaan lempein silmin".
"Mutta kuningas sanoo, ettei hän tunne ketään jalompaa puolalaista", virkkoi kardinaali vitkaan.
"Ei ketään", huudahti leskiruhtinatar nousten ylös ja heittäen samalla silmäyksen veljeensä. "Ei ketään! Äh! Missä sitte hänen silmänsä ovat! Etkö sinä…"
Kardinaali asetti samassa kätensä sisarensa huulille, samalla kun hän heitti merkitsevän sivusilmäyksen akkunaa kohden, jonka luona ruhtinas Sergo oli. "Kahdenkesken", sanoi hän.
"Niin", kuiskasi ruhtinatar, joka ymmärsi kardinaalin viittauksen, "huomen-aamuna rukoushuoneessani".
Siskokset erosivat sen jälkeen ja menivät kumpikin huoneeseensa. Ruhtinas Sergo jäi edelleen akkunan viereen, rummuttaen sormillaan kiivasta marssia. Vihdoin nähdessään Eleonoran menevän linnankartanon poikki, riensi hän ulos pitkin leveitä rappuja, mutisten itsekseen:
"Itsepäinen ja omavaltainen hän on, mutta vielä ovat, taivaalle kiitos, vanhat lakimme voimassa, ja niiden mukaan hänen täytyy tulla minun omakseni".
3
Kardinaali Primaksen vanha palvelija, harmaapartainen Czary, oli onnettomuudekseen väännähtänyt jalkansa, kun hän ollessaan seikkailuretkellä lähiseuduilla, oli nousemassa hevosen selkään seuratakseen herraansa. Hevonen, joka ei ollut tottunut uuteen ratsastajaansa, heitti Czaryn muitta mutkitta maahan ja nelisti suoraa päätä Ruotsin voitokkaita joukkoja vastaan, mitkä sen sitte ottivat kiinni.
Ja siinä virui nyt Czary kiroten loukkaantuneine jalkoineen, voimatta päästä niin minnekään. Pieninkin liike pakotti tuskasta huutamaan.
"Nyt ne koirat tulevat!" mutisi hän itsekseen, kun hän näki ruotsalaisten lähestyvän, "oi jos voisin paeta!"
Anders Kaski, joka samalla lähestyi, kuuli Czaryn voivotukset.
"Tuon miehen kanssa on varmaankin huonosti", virkkoi hän kumartuen puolalaisen yli. "Kuinka on laitasi?"
Czary, joka ei ollut ymmärtävinään ruotsia, osotti ääneti jalkaansa.
Anders tarttui jalkaan kiinni, mutta hellitti siitä heti, kun puolalainen alkoi hirveästi ulvoa. Kun pahin tuska oli ohi, katsoi Czary parhaaksi antautua ruotsalaisen vaalittavaksi.
"Vasen jalkani on väännähtänyt", sanoi Czary.
"Vähät siitä", tuumi Kaski. "Minun on sekä käteni että jalkani väännähtäneet, ja kuitenkin olen vielä kokonainen".
"Älä jätä minua tähän makaamaan", rukoili Czary onnettomalla äänellä.
"Minä olen kardinaali Primaksen palvelija ja…"
"Ahaa", keskeytti Kaski, joka oli kuninkaan usein kuullut sanovan, että hän mistä hinnasta tahansa tahtoisi saada kardinaalin valtaansa, "sinä saat kait tehdä seuraa toisille vangeille".
Tällä odottamattomalla tavalla tuli Czary ruotsalaisten leiriin. Niin ei hän ollut odottanut seikkailun päättyvän, mutta hädällä ei ole lakia, hänen täytyi taipua kohtaloonsa, tahtoi hän sitte eli ei.
Kun Kaarle XII hetkistä myöhemmin kävi vankeja katsomassa, osotti hänen seurassaan oleva vänrikki Kaski Czarya lausuen:
"Hän on itse sanonut olevansa kardinaalin palvelija".
Aluksi ei Czary tahtonut sanoa, mitä hän tiesi kardinaalin matkasta tämän jätettyä saksilaisen leirin. Mutta kun kuningas mitä vakavimmin uhkasi hirttää hänet jo saman tunnin kuluessa, lähti hänestä irti, että kardinaali luultavasti oli matkannut sisarensa maatilalle.
"Mikä sen nimi on?" kysyi Kaarle kuningas.
"Rajzac", vastasi Czary empimättä.
"Ja missä se sijaitsee?"
Nyt Czary vaikeni. Mutta heittäessään silmäyksen vänrikki Kaskin uhkaavaan muotoon, alkoi Czaryn kieli jälleen liikkua kannittimissaan.
Kun kuningas astui ulos tuosta puolittain rappeutuneesta puuladosta, jossa vankeja tilapäisesti säilytettiin, sanoi hän Anders Kaskille:
"Valitse sata parasta ratsastajaa ja katso, että he ovat kunnossa puoliyön aikaan".
Vänrikki, joka huomasi, että tässä oli erinomainen seikkailu kysymyksessä, rohkeni hetkisen epäiltyään kysyä:
"Minä saan kait seurata mukana?"
"Tietysti", vastasi kuningas ystävällisesti nyökäten, jonka jälkeen hän pitkin askelin poistui.
"Niin, tietysti", virkkoi myös ohikulkeva toveri, joka oli kuullut Kaskin kysymyksen ja kuninkaan vastauksen, "missäpä kauha olisi, ellei padassa".
Vänrikki, joka aina rakasti onnistunutta pilaa, vaikka se lausuttiin hänen omallakin kustannuksellaan, nauroi sydämellisesti toverin puheelle.
"Se sattui naulaan", sanoi hän. "Seuraatko mukana?"
"Tietysti, mihinkä matka?"
"Ajamme kardinaaleja takaa".
"Aluksi ainoastaan yhtä. Ehkä sitte löydämme useampia. Puolalaiset kardinaalit ovat kuin jäniksiä, katsos kukaan ei tunne heidän kulkureittejään. Ha, ha, ha!"
Kun keskiyön varjot heittäytyivät maan yli, ratsasti Kaarle kuningas satalukuisen hyvin asestetun ratsastajan etunenässä pitkin joenrantaa sinnepäin missä Rajzac sijaitsi. Paykullin hajotetusta armeijasta ei näkynyt jälkeäkään, se oli kuin poispuhallettu. Ilman seikkailuja saapui ruotsalainen joukko Sobieskin sukutilalle hetkistä myöhemmin kuin Joseph leskiruhtinattaren vanha, uskollinen palvelija, oli kolmannen kerran tarkastanut muutamat valleille asetetut vahdit. Päästäkseen tarpeettomasti herättämästä linnan puolustusväkeä, pysähtyi Kaarle kuningas tiheään metsään, mihin ei kuuvalo voinut tunkeutua lehtien lävitse. Kauan ei hän kuitenkaan voinut seisoa tässä toimettomana, vaan hiipi hiljalleen vänrikki Kaskin ja äskenmainitun toverin seuraamana tammiporttia kohden. Kullakin oli ase kädessään valmiina käyttämään sitä koko voimallaan.
Ainoaan portin edessä olevaan puista vapaaseen paikkaan oli viimeisten vuosikymmenien aikana ehtinyt kasvaa miehenkorkuisia pensaita joita ei leskiruhtinatar ollut katsonut tarpeelliseksi kiskotuttaa pois. Näiden varjossa onnistui kuningas seuralaisineen hiipimään muutaman askeleen päähän portista, kun portilla oleva vahtimies huomasi heidät.
Täysikuu, joka tällä välin oli ehtinyt koko joukon korkeammalle, valaisi kirkkaasti näitä kahta ruotsalaista ja heidän urhoollista kuningastaan, antaen puolalaiselle oivan tilaisuuden ottaa tarkka tähtäys. Kaarle kuningas huomasi kuitenkin heti aseman vaarallisuuden. Hän juoksi sivulle ja oli kohta varmassa paikassa ihan portin vieressä. Seuralaisensa riensivät hänen kintereillään, ja tämä tapahtui niinkuin on tapana sanoa "kreivin aikaan", sillä samassa laskeutui puolalaisen kivääri viistoon maata kohden ja siitä lähtenyt kuula hipasi Kaskin takin takapuolta.
"Olitpa aika vetelys, sinä unissakävijä", ivaili vänrikki näyttäen puolalaiselle pitkää nenää. "Kylläpä saat tietää, mistä Taavetti olutta osti, jahka tulet alas".
Laukaus herätti kaikki linnassa olevat elävät olennot syvästä unestaan, ja joka nurkasta voi Kaarle kuningas kuulla huudon:
"Ruotsalainen on niskassamme! Aseisiin!"
4
Kun Eleonora oli tullut ulos pitkään käytävään, pysähtyi hän hengähtämään. Povi nousi rajusti ja ainoastaan vaivoin sai hän puristetuksi helpotuksen huudahduksen:
"Ah!"
Mutta samassa silmänräpäyksessä valtasi hänet kauhuntunne. Hän ajatteli ankaraa iso-äitiään, ja hänen hento vartalonsa alkoi vapista kuin haavanlehti. Minkälaisen rangaistuksen hän tulisikaan saamaan käytöksestään ruhtinas Sergoa kohtaan? Vankeutta ei hän kylläkään odottanut, mutta hän aavisti jotain pahempaa, nimittäin iso-äidin epäsuosiota ja muita sen yhteyteen punoutuneita harmillisuuksia. Varmaankin käyttäisi veljentyttärensä vastustuksesta ärsyyntynyt leskiruhtinatar kaikki vallassaan olevat keinot, jotka eivät suinkaan olleet vähäiset, koska hän m.m. oli hyvissä väleissä "pyhän isän" kanssa, jonka jalkoja hän pari eri kertaa oli suudellut käydessään Roomassa, kiirehtiäkseen toivottua avioliittoa ruhtinas Sergon kanssa, ehkäpä vielä nyt hänen ollessaan Rajzacissa? Oi, suurempi onnettomuus ei koskaan voisi häntä kohdata, sen hän tunsi.
Hän vei kiivaasti kätensä sydämelle ja huuliltaan kuului hellästi kuiskattu nimi: "Ladislas!"
Nopeat askeleet lähestyivät samassa ja saattoivat Eleonoran kiirehtimään mahdollisimman lähelle kylmää käytävän seinää, sillä tässä asennossa hän ei halunnut tulla nähdyksi.
Askeleet tulivat lähemmäksi, ja kun hän oli ne tuntevinaan, mutisi hän itsekseen:
"Se on hän. Hän on ainoa, jolle voin asiani uskoa".
Heikossa hämärässä tunsi Eleonora tulijan, kun tämä meni pienen akkunan ohi. Juuri kun hän oli Eleonoran edessä, kuiskasi tämä tuskin kuuluvalla äänellä:
"Joseph!"
Puhuteltu pysähtyi, sillä hän ei ollut yksistään kuullut nimeään, vaan myös tuntenut sen, joka nimen lausui.
"Pyhä neitsyt, mitä on tapahtunut, koska…"
"Hiljaa, hiljaa", keskeytti Eleonora, "seuraa minua niin että saamme puhua kenenkään häiritsemättä".
Kun he olivat siirtyneet hiukan etäämmäksi, kuiskasi nuori ruhtinatar levottomuudesta väräjävällä äänellä:
"Hän on täällä".
"Tiedän sen, armollinen ruhtinatar, mutta minä en voinut kieltää häneltä sisäänpääsyä, ja kun hän oli hänen korkea-arvoisuutensa kardinaalin seurassa".
"En minä sinua moiti, uskollinen Joseph", virkkoi Eleonora, "mutta etkö voi keksiä keinoa, miten hänestä pääsisimme?"
"Kardinaali ei kait uskalla jäädä pitkäksi aikaa tänne, sillä niinkuin kuulin hänen palvelijoiltaan, on Ruotsin kuningas tänä aamuna aikaiseen tullut joen yli ja lyönyt meidän armeijamme pakosalle, eikä hän niinmuodoin tunne itseään täällä täysin turvatuksi. Silloin tietysti ruhtinas Sergo seuraa häntä ja…"
"Oi, jospa olisi niin hyvin asianlaita!" keskeytti Eleonora huoaten.
"Oi", ajatteli hän itsekseen, "jospa vain Ladislas olisi täällä!"
Eleonora oli tuskin täyttänyt kuusitoista vuotta, kun hän oli Varsovassa kuningas Augustin järjestämissä juhlissa, joihin oli kutsuttu kaupungin ja sen ympäristön ylhäisö. Ruhtinas Adam Sobieski, Eleonoran isä, eli silloin vielä ja asui pääkaupungissa. Hänen kuolemansa jälkeen muutti hänen vanha äitinsä, joka ei enää viihtynyt näissä loistavissa seurapiireissä, Rajzaciin valmistautuakseen näkemään puolisonsa ja poikansa toisessa mailmassa.
Mainitussa juhlassa oli kuusitoistavuotias Eleonora tutustunut Ladislas Leczinskiin, sen miehen veljenpoikaan, joka sittemmin Kaarle XII: nen mahtisanan avulla lyhyemmän aikaa kantoi Puolan kuningaskruunua. Ladislas oli komea, kaunis ja jalomielinen, jotapaitsi hänen urhoollisuutensa oli tunnettu koko puolalaisessa armeijassa.
Nuoret olivat sen jälkeen useat kerrat tavanneet toisensa, ja he tunsivat, etteivät he voi koko elämäänsä olla erotettuina toisistaan. Salaisuudessa he vannoivat toisilleen uskollisuutta.
Viimeisten kahden vuoden aikana olivat he yhden ainoan kerran tavanneet toisensa. Eräänä synkkänä syysiltana oli nimittäin Ladislas uupuneena ja rankkasateesta läpimärkänä kolkuttanut Rajzacin porttia tietämättä, että hän siellä tapaisi sen, joka oli niin lähellä hänen sydäntään. Ja vaikka Leczinskin ja Sobieskin suvut olivat poliittisia vihollisia, osotti leskiruhtinatar Ladislakselle kuitenkin ystävällisyyttä ja vierasvaraisuutta. Tämä jäi linnaan lähes kahdeksaksi päiväksi, ja kun hänen vihdoin täytyi jättää hyvästit, uudistivat hän ja Eleonora jälleen uskollisuuslupauksensa. Niin tarkkanäköinen kuin rouva Martha olikin, ei hän kuitenkaan päässyt veljentyttärensä suloisen salaisuuden jälille. Suurin syy tähän oli se että vanha Joseph, joka oli kantanut Eleonoraa pienenä käsivarsillaan, toimitti aina niin, että rakastavat saivat olla rauhassa.
Ajatusta, jonka Eleonora omisti Ladislakselle, ei Joseph luonnollisesti voinut tietää, mutta hän aavisti sen ja sanoi:
"Ruhtinas Ladislas olisi ehkä ainoa, joka…"
"Hiljaa, hiljaa", keskeytti Eleonora. "Ajattele, jos joku kuulisi".
"Täällä ei voi kukaan meitä kuulla", vastasi Joseph vakuuttavasti. "Mutta ottakaa neuvoistani vaari ja antakaa asiain mennä menoaan. Minä tunnen, että kaikki menee hyvin".
Joseph oli liikutettu, kun hän lausui väräjävällä äänellä:
"Henkeni ja elämäni, kaikki mitä omaan, annan rakkaan herrani tyttären edestä. Luottakaa minuun. Teen kaikkeni, saattaakseni asian onnelliseen päätökseen".
Nämä sanat antoivat Eleonoralle uutta toivoa ja hän riensi, niin ettei hänen kintereillään seuraava ruhtinas Sergo ehtinyt hänen luokseen vaatimaan selitystä, linnanpihan poikki pohjoiseen rakennuksen siipeen, missä hänen huoneustonsa sijaitsi. Sinne tultuaan, rukoili hän kauan ja hartaasti sekä vaipui sen jälkeen vähitellen unen helmoihin, nähden unta Ladislaksesta, rakkaudesta ja onnesta.
Voi hyvin kuvitella mielessään, minkä vaikutuksen odottamaton laukaus teki suloisimmassa unessa lojuviin puolalaisiin.
Kardinaali Primas, jonka korvaa muutama tunti takaperin oli hivellyt sisaren kuvailu, että Puolassa kyllä löytyisi joku arvokkaampi kuin Stanislaus Leczinski kantamaan Puolan kuningaskruunua, näki unta, että hänet kruunattiin Krakaun vanhassa tuomiokirkossa, hän kuuli selvästi kansan riemun, vastaanotti ihastuksella aatelismiesten onnentoivotukset ja antoi itse merkin juhlalaukausten ampumiseen. Ja tämä yksinäinen laukaus, jonka linnassa syntynyt kaiku teki monikertaiseksi, kuului hänen korvassaan täydelliseltä juhla-ammunnalta. Hiestä märkänä nousi kardinaali ylös, mutta hän oli tuskin ehtinyt hieroa unen lyijynraskaista silmäluomistaan, kun hänen palvelijakuntansa johtaja kalmankalpeana syöksyi sisään.
"Teidän kunnia-arvoisuutenne", huusi vanha palvelija polvet vapisevina, "meidän päällemme on hyökätty ja…"
"Kutka? Oletko hullu, mies!" ärjäsi kardinaali ja syöksyi ylös.
"Ruotsalaiset seisovat ulkopuolella".
Tämä selitys pani jalat mukavuutta rakastavan mustatakin alle. Puolittain pukeutuneena syöksyi hän linnanpihalle, jossa hän kutsui koolle kaikki palvelijansa.
Leskiruhtinatar ei saanut pitkään aikaan unta silmiinsä. Viha Leczinskin sukua vastaan ja veljeltään saama tieto, että Kaarle XII aikoi kohottaa Stanislaun Puolan kuninkaaksi, vaivasi häntä sanomattomasti. Ähisten ja puhisten hän käänteli itseään sängyssä ikäänkuin reumatismin vaivaamana, kunnes uni häntä vihdoin armahti, ottamalla hänet helmoihinsa. Mutta ajatus, että Stanislaus korotettaisiin Puolan valtaistuimelle, ei antanut hänelle unessakaan rauhaa. Hän näki unta, että Stanislaus ja kardinaali taistelivat Krakaun torilla Puolan kruunusta. Suuri kansanjoukko katseli tätä omituista taistelua, joka vihdoin alkoi kallistua kardinaalin voitoksi. Juuri kun tämä aikoi riistää kruunun kilpailijaltaan, ampui eräs Leczinskin kannattajista laukauksen kardinaalia kohden.
Rouva Martha heräsi ja koko hänen ruumiinsa kylpi kylmässä hiessä.
Mutta laukaus, oliko se todellinen, vaiko ainoastaan kamala mielikuvitus, melu, mikä kuului alhaalta, oliko se kansa, joka murisi Krakaun torilla, eli…
Pitemmälle ei vanha nainen ehtinyt kuvitteluissaan, ovi vedettiin kiivaasti auki ja veli syöksyi sisään. "Minun täytyy joutuin paeta täältä!" huusi hän, samalla kun tuskanhiki juoksi pitkin hänen otsaansa. "Vihollinen on Rajzacin edustalla ja … hyvästi sisko! Me tapaamme toisemme Varsovassa joko Leczinskin eli minun…"
Lause ei tullut päätetyksi, sillä sanat tarttuivat kiinni kardinaalin kurkkuun ja uhkasivat melkein tukahuttaa hänet. Hänen täytyi sentähden saada ilmaa keuhkoihinsa vetämällä muutamia syviä henkäyksiä.
Tätä käytti leskiruhtinatar hyväkseen ja heittäytyi korkeasta ijästään huolimatta äkkiä ylös sängystä ja riensi rukouspallin luo, jossa hän vapisten vaipui alas ja rukoili kiivaasti, että Jumala pyhän neitsyeen esirukouksen takia säästäisi hänen kotiaan ruotsalaisilta, noilta jumalattomilta kerettiläisiltä.
Kardinaali kuunteli muutaman silmänräpäyksen näitä tunteenpurkauksia, kunnes hän epäilevästi pudisti päätään ja jatkoi matkaansa.
Rouva Martha oli siinä määrin pelästynyt, että hän tuskin uskalsi katsahtaa ympärilleen sillä aikaa kun taistelua kesti. Pikemmin kuolleen kuin elävän näköisenä makasi hän madonnankuvan edessä eikä kuullut sitäkään, että pojantytär astui sisälle huoneeseen.
Laukaus herätti Eleonoran suloisimmasta unesta. Hän älysi heti aseman. Äkkiä heitti hän ylleen välttämättömimmät vaatteet ja riensi linnanpihan poikki pääkäytävää kohden. Juuri kun hän aikoi juosta rappuja ylös, huomasi hän ruhtinas Sergo Panitzkyn, joka pistooli ja sapeli kädessä tuli vastaan. Kiireessään ei hän huomannut Eleonoraa, kun tämä äkkiä vetäytyi erään pilarin taakse. Tuskin oli Sergon vartalo hävinnyt palvelijain joukkoon, kun Eleonora kevyin askelin riensi iso-äidin huoneeseen.
Kardinaali ja ruhtinas tapasivat toisensa linnanpihalla. Kun he olivat hetkisen toisiaan tarkastaneet, virkkoi ruhtinas:
"Teidän kunnia-arvoisuutenne ei saa enää jäädä tänne! Teihin on koko Puola nykyhetkellä pannut kaiken toivonsa. Jos teidät vangittaisiin, niin merkitseisi se meidän loppuamme".
"Mutta portti on kiinni, ja vihollisemme seisovat ulkopuolella", vastasi kardinaali surullisesti.
"Löytyy takaportti, jonka minä tiedän!" huudahti ruhtinas. "Tulkaa minä näytän sen teille!"
"Entä te, mitä te aijotte tehdä?" kysyi kardinaali samassa.
"Minä jään tänne ja ryhdyn johtamaan palvelijoita, joista suurin osa taitaa käyttää asetta. Viime kerralla, kun olin täällä, löysin eräästä kellarista kolme kanuunaa. Kuulia ja ruutia löytyy täällä aivan liiemmaksikin, niin että…"
"Hyvä", keskeytti kardinaali Primas ja ojensi tulevalle sukulaiselleen kätensä, "te olette urhoollinen nuorimies, ja jos Puolaan vielä palaa rauha", jatkoi hän huoaten, "silloin voitte olla varma siitä, että tulette saamaan sellaisen paikan, joka vastaa teidän asemaanne ja isänmaanrakkauttanne. Minä otan mukaani ainoastaan vähemmän määrän palvelijoita, sillä pian kait tulen tapaamaan Paykullin armeijan. Hyvästi, nuori ystävä ja tuleva sukulainen, olkoon pyhä neitsyt kanssanne!"
Kun kardinaali vielä oli antanut siunauksensa niille, jotka olivat ruvenneet ruhtinas Sergon johdettaviksi, ja luvannut heille taivaan suosiota, jos he miesmäisesti taistelisivat kerettiläisiä vastaan, riensi hän muutaman palvelijan seuraamana takaportille.