Kitabı oku: «Muistelmia matkoilta Venäjällä vuosina 1854-1858», sayfa 10

Neljäs Kirja

Kasan'issa 3 p. lokak. 1856.

Muutamia päiviä takaperin tänne palattuani saan kesällisistä matkoistani antaa seuraavan pienen kertomuksen.

Oloni tschuvaschilaisessa kirkon-kylässä Ischaakissa, joka kesti ummellensa kuusi viikkoa, oli niin yhden-karvallista, että sitä on vaikea kirjoittaa. Kylä, jossa on kolmeen neljään kymmeneen taloon, on pienen joen kallalla kahdessa osassa, siten että Venäläiset asuvat kirkon ympärillä kylän ylä-osassa, ja Tschuvaschit vähän alempana, likempänä jokea. Ympärinsä on pelto-lakeuksia, joiden yli silmä ei kanna; puita ei näe paljon muualla kuin kirkon-maalla ja pihoissa, järveä ei tapaa tässä seudussa missään ja joenkin on kesä niin kuivannut, että tuskin kylän hanhet löytävät sen pohjassa vähän savista vettä rypälöidäksensä. Suomen vilppailla lehto-rannoilla eläneelle minulle oli lämpimän helle kesä-kuun loppu-puolella ja koko heinä-kuun sitä hirmuisempi, kuin elo-hopea Reaumur'in lämpö-mittarissa yölläkään harvoin laskeusi 20:ttä pykälää alemmaksi, mutta päivillä oleksi 25 paikoilla ja nousi toisinaan 27: eenkin asti. Itikat, hyttiset, kirput ja luteet hyöstyivät sanomattomasti tässä helteessä, ja vilpastusta ei voinut muusta eikä muulloin saada kuin milloin ukkonen lähetti mustan pilven maata ja luonto-kappaleita virvoittamaan, jota kaikeksi onneksi tapahtui usein.

Lämpimän vaivoista pääsi paraiten se, joka jaksoi vahvasti maata, niinkuin kylän venäläiset asujat yleisesti kestivät ja olletikin korttieri-emäntäni, ennen nimitetty kirkon-palvelijan leski. Häntä ei suinkaan rikkaus käskenyt makaamaan, sillä paitse rappiolla olevata talo-rähjäänsä ei hänellä ollut muuta omaisuutta kuin Jumalan antama oma itsensä ja kolme lasta, joista kaksi poikaa oli Kasan'issa, toinen hengellisen Akateemian oppilaisena, niinmuodoin suuren herran toivo, ja toinen, niinkuin eukko sanoi, "universiteetissä," joka tämän kotiin tultua kuitenkin supistui siksi vaan, että hän oli välskärin opissa, ala-upsierin arvosta. Vaan eukkoa elätti ensinkin talonsa, jossa hän piti korttieria matkalaisille, ja toiseksi se virka, että hän leipoi niin-kutsuttuja "prossoria," jotka vastaavat meidän oblaattia, vaan ovat suuret ja huvemmat menemään, sillä joka oikein pyhänä tahtoo pysyä, se ei koko suuressa paastossa (pääsiäisen alla) syö muuta kuin prossoria, joita hän sitä vasten kerääkin ympäri vuotta. Tämän virkansa tähden katsoi hän myös velvollisuudeksensa olla jumalisempi muita. Minun kammarissani, joka oli hänen paraimmansa, oli perä-nurkassa ei vähemmän kuin yhdeksän jumalan-kuvaa, kaikki kullalla silatut, siihen vielä kolme pyhää munaa, muutamia pyhiä varpuja ja eräitä mainituita prossori-leipiä. Joka lauantai-iltana eli muuna pyhän-aattona sytytti hän lampun palamaan näiden eteen, josta asiasta hyvä sopu meidän välillämme oli häirittyä, sillä lampusta tipahteli öljyä minun kirjoilleni, ja kuin hän kerran tavoitti minun siitä tulta piippuuni ottamasta (kuitenkin vaan tikulla), oli hän minulle siitä monta päivää harmaana, sillä tupakkaa vihasi hän, niinkuin kaikki muutkin jumalisemmat ihmiset alhaisesta säädystä tässä maassa, sentähden että sen on muka paholainen kylvänyt ja kasvattanut. Kirkossa kävi hän joka pyhä ja oli aina kirkon-menon loppuun asti, joka suurempina pyhinä ei ole vähäinen asia, varsinkin kuin venäjän kirkossa pitää seisoa, eikä saa uinahtaa sitä herttaista unta, joka meidän kirkossa kesä-lämpimällä, virttä veisattaessa eli papin saarnata perkaessa, niin makealta maistaa. Tämä emäntäni ahkeruus oli minulle monesti haittana; niin piti minun esim. helluntai-päivänä tyhjällä vatsalla odottaa kirkon-menon loppua kello 3: een asti.

Hänellä niinkuin muillakin tämmöisillä teko-pyhillä oli pienet vikansa, ensinkin laiskuus, niinkuin sanoin, ja sitten sen kanssa yhdistetty herrasteleminen, joka teki, että hän alussa töin tuskin kuontui minulle tilaa tekemään, sen vähemmin lattiata lakasemaan. Siihen tuli vielä, että hän kernaasti otti "kupin korvallensa" s.o. ei tee- eikä kahvi-kupin, vaan kupin "paljasta puhdasta ruista," niin puhdasta kuin ruis nim. on täkäläisessä viinassa. Tämä tapahtui enimmiten paasto-päivinä (keski-viikkona ja perjantaina), hänen lausettansa myöten sentähden, että paasto-ruoka muuten niin hiykeli sydäntä. Kaikeksi onneksi oli hänellä hyvä viina-lyyli, ja minulle osotti hän tällöin useasti rakkauttaan valittaen sitä onnettomuuttani, että olin syntynyt sen jumalattoman Martin Lutherin lahkokuntaan, josta arvattavasti pitää helvettiin vaeltaa. Paitse niitä pieniä epä-järestyksiä, jotka nämä eukon sydämen-vahvistukset matkaan-saattoivat, elimme hyvässä rauhassa keskenämme, sillä hän oli jotenkin siisti ja uskottava. Jälkimäistä omaisuutta tulin kerran vahvasti epäilemään, kuin eukko eräsnä aamuna tuli tyhjä vakka kädessä tyköni, sanoen: "mitäs nyt puoli-päiväiseksi tehdään, kuin hiiret pakanat kuopassa söivät eilen ostamanne kalat?" Niitä ei tosin ollut kuin viisi naulaa ja nekin vaan surkioita särkiä, jotka eräs Tschuvaschi oli minulle haronut joen pohjalla olevista lammakoista. Mutta kuin ne sillä kertaa olivat ainoa ruoan-teko-varani, teki mieleni suuttumaan, olletikin koska tuota tähän asti en vielä ollut kuullut, että hiiret kaloja syövät. Vaan muistaen vanhan Caton lauseen miehelle, joka ihmetteli sitä, että hiiret olivat hänen kenkänsä syöneet, Vastasin eukolle: "no slava Bohu, ett'eivät kalat syöneet hiiriä," ja käskin hänen puoli-päiväiseksi muuta neuvottelemaan. Vaikka hän tätä ennen oli myös kerran laskenut kanankin karkaamaan, jonka niin ikään olin syödäkseni ostanut ja joka sitä tietänsä meni, ei minulla ole syytä häntä luulla näistä pienistä vahingoista.

Kanssa-käymiseni kylän kahden papin kanssa oli alussa sangen ahkera. He olivat nuoret ja vähän viisaammat maan-tieteessä kuin pappi Aunuksessa, joka minulle päätti Veaporin ja Sevastopol'in olevan yhden meren rannalla. He tulivat illoilla aina tyköni puhelemaan ja teetäni maistamaan, jota kiittivät paremmaksi kuin omaansa, olivat myös niin hyvät ja polttivat sikariakin, milloin vaimojen silmä vältti, tuppasipa kerran toinen, tuhmempi heistä, partaansa kaksikin sikaria yhden ajoin palamaan, kuin ei sanonut yhdestä kylläksi lähtevän savua. Meidän kanssa-puheet pyörivät enimmiten uskon-oppiemme asioissa s.o. itsestä opista ei juteltu paljo, jossa kristittyin lahkokuntain välillä vähä lienee eroitusta, vaan ulko-käytöksistä sen enemmän, niinkuin kelloista ja niiden soittamisesta, silmien ristimisestä, pyhistä ja niiden kuvain palvelemisesta, pyhän savun suitsuttamisesta j.m.s., jotka aineet pappien mielestä ainakin ovat olleet milt'ei pää-asioina pidetyt. Pappien pitkä oppimatka meillä oli surkeata heidän mielestänsä ja nähtävästi oli heillä meidän pappien luonnon-lahjoista sama ajatus, vaikka eivät sitä juuri selvään sanoneet, kuin entisellä venäjän papilla Ilomantsissa, joka, kuin suomalainen piispa hänelle kertoi niin ja niin monta vuotta oppineensa eikä vielä liki-maillenkaan kaikkea tarkoin tietävänsä, päätänsä puistaen sanoi: "kova pää! kova pää!" Minun koto-peräisyyteni Helsingistä veti useasti puheiksi viimeisen sodankin, jolloin toinen, viisaampi heistä, aina nauroi kuollaksensa sille Englantilaisten lauseelle, että he muka kävivät sotaa sivistyksen edestä sivistymättömyyttä ja raakuutta vastaan, jonka-laista hävitöintä kerskausta hän ei olisi uskonut Iöytyvän Englantilaisissakaan, ja niinkuin ei se olisi kaikille tuttu, että näiden sivistys ei ole muuta kuin kauppurin viekasteleminen ja jumalatoin rahan-himo. Tässä viisaudessansa otti hän minut todistajaksensa, kysyen minulta: "koska kirjallisuuden voipi sanoa sivistyksen määräksi, niin sanokaapa nyt te, kumpiko parempi ja rikkaampi on, meidänkö kirjallisuus vai Englannin eli Ranskan?" Minä vastasin: "juuri nykyjään luimme arvoiselta venäläiseltä kirjoittajalta kirjoituksen, jonka tarkoituksena on todistaa, että teillä ei vielä ole ensinkään kirjallisuutta, vaan että se, jota te täksi kutsutte, kaikki on lainattua Englantilaisilta ja muilta ulko-maalaisilta. Minä olen hänen uskoansa." Hän vaikeni, vaan tämä vastaus ja monta muutakin senkaltaista teki, että hän herkesi käymästä luonani, johon osiksi oli syynä kukaties sekin, että minä en suuresti tahtonut nauttia hänen viisauttansa Tschuvaschin kielessä, vaan jo heti tultuani olin hankkinut itselleni mieleiseni kielen-kääntäjän, ja tein tutkintoni aivan oman nokkani jälkeen.

Näistä tutkinnoista ja niihin kuuluvista toimistani kuin myös Tschuvaschien elosta ja olosta yleisesti olen toisessa kohden tehnyt tilin eikä olisikaan soveljas tässä ruveta puhumaan. Sen vaan sanon tämän-kaltaisista tutkinnoista, että ne aineen vaikeuden ja myös käytettävien apulaisten vähän sivistyksen vuoksi varsinkin alussa ovat kärsivällisyyttä koettelevat ja ikävät. Kuin tähän tulee vielä se alinomainen yksinäisyys, jossa niitä tehdessäsi elät ja joka ei salli mitään sen-kaltaista huvitusta ja virvekkiä kuin ihmisellä on vertaistensa kanssa-käymisestä, se kaiken-kaltainen sekä hengellinen että maallinen kurjuus, jossa rahvas sitä lähellä elävälle näytäksen, kuin myös omatkin vaivasi ja pienet puutteesi, niin arvaa hyvin, ett'ei näissä tutkinnoissa juuri kesä-huviksensa matkustele. Hupaisin päivä oli minulla aina keski-viikko, jolloin koulu-puheen tapaan annoin "luvan" itselleni ja noudin postini Tsyvilsk'istä. Lauantai-aamut olivat myös ratot, sillä silloin oli kylässä joka viikko niin-kutsuttu bogár eli tschuvaschilaiset markkinat ja rahvaan vilke aina puolille päivin asti oli sangen suuri. Paitse näitä huvituksia oli eloni kylässä yksi päivä aivan toisensa mukainen, ja nämä huvituksetkin kadottivat yhtäläisyytensä kautta huvittavaisen luontonsa. Mutta niinkuin kyyti-koni, joka tallista talutettaessa on niin jäykkä ja näkyväisellä vasta-hakoisuudella kuontuu valjaihin, matkalle päästyä alkaa mennä kapittaa ja "verryttyänsä" antaa matkaajalle vilisevän vauhdin eikä toiseen holli-paikkaan tullessa vielä tiedä väsymisestä mitään, – niin on kielen-tutkijankin kanssa yksinäisessä maa-kylässä. Ensi päivät ovat työläät, sitten menee aika niin ett'ei tiedäkään ennenkuin kuu-kaus on kulunut.

Ischaakista tulin loppu-puolella heinä-kuuta piirikunnan kaupunkiin Kosmodemjansk'iin, johon minua veti kaksi tässä kaupungissa löytyvätä kuuluisaa tschuvaschilaista oppinutta, toinen viralta pantu pappi, toinen kielen-kääntäjä piirikunnan oikeudessa. Tässä kaupungissa löytyy vähän päälle neljän tuhannen asujan, ja kuka ei tätä väen-lukua katsellessaan arvele kaupunkia sivistykseltään ja ulko-näöltänsä sen-veroiseksi kuin esim. meillä entinen Vaasa, eli Porvo, eli edes Kuopio? Mutta tämmöisessä ajatuksessa erehdytään isosti. Ensinkin mitä sivistykseen koskee, niin arvaatte sen siitä, että kaupungissa ei löydy yhtään asujata, joka olisi päättänyt oppinsa Yli-opistossa eli jossa kussa muussa korkeammassa oppi-laitoksessa, ja tuskin kahta, jotka koskaan olisivat tämän-kaltaisen opiston oveakaan auaisseet. Semmoisten laitosten olemista tämam-laisissa kaupungissa ajatellakaan kuin kirja-painot, kirja-kaupat, vieläpä apteekitkin, olisi puhdas hulluus, kaikkea muuta sivistyneempään seuruus-elämään kuuluvata, – samoin. Niin en ole pianon ääntä kuullut koko kylässä kuin yhdestä talosta, ja sekin oli hyvin sora-kielistä ja surkeata. Käsi-työläisiä mahtaa kaupungissa olla hyvin vähän, koska tämmöisten merkkiä en ole nähnyt enemmän kuin kaksi saapasta, kaksi saksia ja yhden rinkelin. Mutta koulu on, niin-kutsuttu piirikunnan koulu, jossa palkka maksetaan kuudelle opettajalle, ja jolla on siisti kaksin-kertainen kivi-rakennus, huoneet suuret ja puhtaat ja oppilaisia sisään-kirjoitettuna 43 kappaletta. Vaan vaikka luku-aika jo kauan on alkanut, seisovat koulun ovet kiini, tuonne syksymmälle asti, sillä koulun kaitsija eli rehtori, joka on haluinen metsästäjä, ei tahdo parasta jänis-aikaa laskea ohitse ilman koiriansa kylläksi koettelematta. Tähänkö luokkaan vielä lienevät luettavat kaupungin viisi kivi-kirkkoa ja ne viisi kapakkaa, joissa rahvas saapi huvitellata.

Mitä sitten ulko-näköön tulee, niin saapi lukija paraimman kuvan pienestä kaupungista tässä maassa ja niin-muodoin Kosmodemjansk'istakin, jos lukee 17:n luvun W. Scott'in Nigelin Vaelluksia, ja sen osan Lontoota, jota siinä Alsatian nimellä mainitaan, erinäiseksi kaupungiksi ajattelee. Kadut mm. eivät näissäkään malta kulkea suoraan, vaan hoippelehtavat senkin seitsemälle polvelle, jonka kanssa huoneiden kallellansa oleva luonto eli, paremmin sanoen, pitkällensä pyrkiminen hyvin soveltuu yhteen, niinkuin myös niiden paperilla eli tuohella paikatut ikkunat ja aitaamattomat sekä likaiset pihat. Kadut eivät koskaan näe lakasu-luutaa, ja kuin täällä ei näytä tunnettavan semmoista virka-miestä, jota meidän pienemmissä kaupungissa kutsutaan sian-pistäjäksi, kuin kaikenlainen karja niinkuin on: lehmät, lampaat, kilit, siat, rauhallisessa menestyksessä tutkistelevat kaupungin katuja ja toria, kuin edellensä maalaiset aina torille riisuvat hevosensa, niin sonnittuu se jo itsestänsäkin hedelmällinen maa niin väkeväksi, että kaiken-lainen ruoho, enimmiten viholainen, kasvaa syltä pitkänä katujen ja torien reunoilla ja usein viekkaasti peittää loukot ja kuopat, joihin varomatoin tutkija voipi langeta. Tori itse oleskelee ikuisena lätäkkönä, ja jos varimmalla ajalla kerran kuivahtaakin, niin tekee tunnin eli kahden sade sen ainakin melkein yli-pääsemättömäksi, ja Tscheboksaryn kaupungissa tapahtui viime keväänä, että Tschuvaschi eräs, yöllä ajaen kaupungin läpi, hevosinensa päivinensä hukkui syvään vesi-lätäkköön kaupungin torilla. Kosmodemjansk'issa ovat Volgan jyrkät hieta-kallat tavallisena sonnan ja muun ruvan pano-paikkana, joten se, joka niillä kävellen tahtoo luonnon ihanuutta nauttia, nenänsä kautta aina tulee muistamaan ihmisen sikaisuutta. Venäläiset eivät nim. tiedä, että sonta väettää maan, eivätkä maallakaan sitä muuten käytä kuin metsään vetävät, vaikka Tschuvaschit ja muut täkäläiset kansat, sen pellon väkevyydeksi käyttäen, tässä kyllä antavat heille esi-merkkiä.

Vaikka gorodnitschij (vastaama meillä ordnings-mannia) Kosmodemjansk'issa oli hyvä ja tarjosi minulle kruunun korttieria, en minä siitä huolinut, vaan valitsin itselleni korttierin eräässä talossa aivan Volgan rannalla. Talon-väkeni olivat vanha-uskoisia elikkä, niinkuin Venäjän Karjalaiset sanovat, vanhaa vierua. Nämä eivät eroa yleisestä kirkosta paljon muussa kuin muutamissa ulko-käytöksissä, vaan ovat vierasuskoisille suatsemattomammat kuin muut, ja se oikea vanha Venäläisyys, niinkuin parran rakastaminen, "saksalaisten" vaatteiden (s.o. sortuusin) vihaaminen ja yleisesti kaiken muukalaisuuden, niin huonon kuin hyvänkin, ylen-katse pitävät näissä pesäänsä. Vaan kuin hallitus viime aikoina ei ole ollut heistä tietävinänsäkään, niin vähenee heidän lukunsa päivä päivältä ja nuorempi kansa tätä lahkokuntaa yhdistäksen vähitellen yleiseen kirkkoon. Tupakka, kahvi, vieläpä teekin, ovat heistä kaikki pahan hengen tuotteita, ja surkeata oli nähdä emäntäni tuskaa minun hänen tupansa liedellä polttaessani kahvia, josta käyvä haju samoin kuin tupakankin savu hänen poloisen nenässänsä kärskysi ian-kaikkisen rangaistus-paikan saastaiselta haisulta. Säädyllisyytensä puolelta taitavat nämä vanha-uskoiset olla kiitettävät; minä kaikitenkin olen heissä tavannut enemmän rehellisyyttä kuin muissa.

Viraltansa oli isäntä puun-lauttaajien päällys Volgalla ja sanoi Kosmodemjansk'ista tekevänsä kaksi matkaa kesässä Saratov'an ja Astrakan'in välillä olevaan Dubofkaan ja siitä juoksevalla ansiolla hyvin elävänsä. Poika oli pieni kauppa-mies. Ei mitään rakasta Venäläinen niin paljon kuin kaupan käymistä, ja minä uskallan päättää, että jos kolme Venäläistä pantaisiin autioon meren-saareen, lyöttäytyisi vähintänsäkin yksi heistä toiselta kahdelta ostamaan, mitä heillä liikaa olisi ja heille myömään, mitä tarvitseisivat. Ja ihmeellistä on, kuinka vähällä tiedolla venäläinen kauppa-mies onnistuu toimessansa; niin tiedän esim. erään ensimäisen luokan kauppa-miehen Pietarissa, syntyisin Vepsäläinen Aunuksesta, joka 30: een vuoteensa asti oli kiven-hakkaajana Äänisen rannalla, vaan joka nyt on monen miljonan mies. Semmoisena voipi meidänkin isännän poika päättää elämänsä, vähintänsäkin on hänellä se toivo, vaikka hän ei nimeänsä osaa kirjoittaa ja vaikka hänen lafkassansa nyt ei ole tavarata yleensä kuin noin puolentoista sadan hopea-ruplan edestä ja tästä tavarasta isoin osa raudan romua, virsuja, vastoja j.m.s. Asia on se, että joka täällä lyöksen kaupan päälle, se istuksen onnen kynnykselle, ja jokainen ajattelee: toki häntä minäkin saanen onnea kerran helmasta temmata! Tämä tempasu tapahtuu siten, että ostajaa koetetaan pettää, min suinkin voidaan. Tinkiminen, joka täällä on kaupan henkeäkin, osoittaa paraiten rehellisyyden puutteen täkäläisessä kaupassa, sillä tinkiminen ei ole muuta kuin ostajan voimatoin kokeminen välttää myöjän petosta. Tässä on voitto kuitenkin kauppiaan puolella, sillä hän tietää tavaransa hinnan, vaan ei yksi tuhannesta ostajasta tiedä kaikkein tarpeittensa oikeata raha-arvoa. Tässä nyt äkkinäiselle myödessänsä tempasee kauppa-mies onnea helmasta ja ottaa kaksin-, kolmin-kertaisen hinnan tavarastansa. Pienet kauppiaat pitävät useasti muutakin koiruutta kaupassansa; niin ei joka paikassa ole hyvä kauppiaalle kahden kesken antaa suurempaa seteli-rahaa särkeä, sillä monesti tapahtuu, ett'ei hän anna mitään takaisin, vaan rohkeasti vasten silmiäsi kieltäen sinulta mitään saaneensa pitää rahasi, mutta valitusta nostaessasi kumoo kaiken vaaran itsestänsä niin, että sinä itse jäät vikapääksi, vieläpä kiinikin käyt, niinkuin monelle meidän talonpojalle on tapahtunut.

Tällä venäläisen kaupan-hengellä on juurensa Slavjaanein yleisessä luonnossa, joka rakastaa hiljaista ja vähä-töistä elon-ressutusta, ja jonka historiassa ei muisteta, tämän-sukuisten kansojen ennen itse päällänsä eläen, näitä koskaan yllyttäneen semmoisiin ankaroihin väki-vallan töihin, jotka Normanneilla ja Germaneilla olivat henkeäkin. Tämä väki-valtaisuutta karttava luonto näytäksen vielä nykyisessäkin Venäläisessä. Kapakassa eli muualla viinassa ollessansa ei hän tappele koskaan, vaan itkee tavallisesti eli suutelee toistansa. Rauta-aseita, haavoja ja veren-vuodatusta pelkää musikka kuin kuolematansa, ja jos hän kenen näkee semmoiseksi tuittu-pääksi, joka ei katso lyödä sivaltaessansa, välttää hän tätä ja kärsii ennen vääryyttäkin kuin vastaan seisomaan rupeaa. Tilaston tutkijat sanovat, että rikokset omaisuutta vastaan ovat sivistyneissä kansoissa yleisemmät kuin rikokset henkeä vastaan. Näin on rikosten laita Venäjälläkin, ja niin-muodoin on Venäjän kansa sivistyneeksi luettava eli on tilasto väärässä, sillä murhaa eli toisen haavoitusta tapahtuu täällä harvoin, mutta rikoksia omaisuutta vastaan alinomaa, ja joka toista lyöpi, sitä pidetään pahempana ihmisenä kuin joka toisen omaa vääryydellä itsellensä käärii.

Volga, jos ohitse mennessä sanon sanasen tästä jokien kuninkaastakin, on Kosmodemjansk'in kohdassa vaan noin puolta virstaa leveä. Sen rannat eivät minusta ole mitkään kauniit, enkä muista runoilijoidenkaan niistä tässä katsannossa milloinkaan laulaneen. Oikeanpuolinen ranta on aina yksi-karvainen, noin 100 jalkaa korkea jyrkkä hietikko, jossa siellä täällä joku kylä eli kirkko riippuu korkealla törmällä, eli on pieni kaupungin rähjäkin ahtaunut johon kuhun penkerien rotkoon. Vasen ranta sitä vastaan on loppumatointa matalaa lehtoa, jossa harvoin näkee jälkiä ihmisen elosta. Vaan hyötynsä puolesta on Volga koko keski- ja itä-Venäjälle sanomattomasta arvosta. Itse on tämä joki höyry-laivoilla kulettava aina Tver'iin asti s.o. Moskovan ja Pietarin välillä olevalle rauta-tielle. Etelässä laajentavat Oká, Surá ja muut pienemmät syrjä-joet sen vaikutus-piiriä ja pohjasta tempaa se väkevä ja vesi-rikas Kama koko Uraalin vuorikunnan ja vähillä kannaksilla osan länsi-Siperiaakin tämän joen aluskunnaksi. Kaikilta haaroin kantaa se omituisia ja rikkaita tuotteita maailman kauppaan. Itse aina Saratov'asta asti tuopi se eloa niinkuin sen eteläiset syrjä-joetkin tekevät; Kama taas kantaa tähän kauppaan Uraalin kalliit vuori-tuotteet. Tämän hyödyllisyytensä tähden kutsuukin Venäläinen sitä maatuschkaksi (emoseksi) ja onkin se aina peitetty parkoilla ja muilla aluksilla. Eloa kuletetaan suurissa hyvin katetuissa parkoissa, joita pannaan noin 8 eli 10 kappaletta toinen toisensa perään junaan, jota kutsutaan karavan'iksi. Junan ensimäisellä parkalla, joka on suurempi ja leveämpi kuin toiset, kulkee kaksi, kolme eli neljä paria hevosta ympäri, pyörittäen paksua pölkkyä, jolle kääriytyy touvi, juokseva noin puolen virstan päähän upotetusta ankkurista, ja siten junan eteen-päin vetää. Ankkurin kohtaan tultua nostetaan se samalla voimalla ylöskin, ja pölkylle pannaan toinen nuora kääriytymään toisesta ankkurista, joka väli-ajalla on pienellä venheellä soudettu eteenpäin ja joen pohjaan laskettu. Tämmöinen kulkeminen on arvattavasti hyvin hidasta, ja onkin nyky-aikoina ruvettu käyttämään höyry-konetta hevosten siaan, jonka-laisella karavan'illa myös on muassansa pieni irtonainen böyry-laiva, joka ei muuta tee kuin ankkuria eteen-päin kulettaa. Näin kulkee elo aina Rybinsk'iin asti Jaroslav'in lääniä, jossa se pitää lastata pienempiin aluksiin, ja niissä sitten Marian kanavakunnan, Syvärin joen ja Laatokan kanavien kautta joutuu Pietariin, jonka pitkän viivytyksen meidän itä-Suomalainen kyllä kalliisti saapi maksaa, Pietarista "kulia" ostaessansa. Tyhjänä takaisin tullessansa kulkevat parkat aivan joen vallassa ilman mittäkään ajo-neuvotta ja ilman että niissä perääkään pidetään ja lyövät toisinaan vahvasti kolin-kolia toisiansa eli muita aluksia vasten. Höyrylaiva-liike on jo myös vahva Volgalla, niin että kerran luin 8 höyry-laivaa yhtenä päivänä kulkevan Kosmodemjansk'ista ohitse; mutta niiden tulo- ja lähtö-ajat ovat vielä sopimattomasti asetetut ja huonosti noudatetut kuin myös liiaksi yksinäisten mieli-vallassa. Kuitenkin voipi nyt höyryllä matkata Pietarista esim. itään päin aina Perm'iin asti ja etelään päin aina Astrakan'iin eli, jos tahtoo, aina Kaspian meren etelä-rannalle asti.

Edellä selitetyn Volgan rantojen erilaisuuden kanssa näyttää muunkin luonnon eri-laisuus sen pohjais- ja eteläpuolilla olevan yhdistetty, siten että pohjainen puoli näyttää kantavan pohjaisemman karvan, niinkuin enemmän havu-puita, enemmän järviä, soita j.n.e., jota vastaan etelä-puoli on parempaa vilja-maata, kasvaa parempia lehti-puita niinkuin tammea, lehmusta, vaahteraa. Luonnon kanssa on kahden puolen jokea elävä Tscheremissin kansakin halennut kahteen osaan, joiden eri-laisuus näytäksen kielessä, elämän-laadussa ja ulko-näössäkin. Pohjoispuolella elävien Tscheremissien, joiden maassa en itse vielä ole käynyt, sanotaan elävän enemmän karjan-hoidolla ja metsän-pyydöllä kuin maan-viljelyksellä, jonka tähden he elämässänsäkin ovat törkeämmät ja näöltänsä hintelämmät etelä-puolella Volgaa eläviä veliänsä. Näiden jälkimäisten kylissä oleksin minä muutamia viikkoja elo- ja syys-kuussa. Näöltänsä on tämä kansa milt'ei aivan yhden-lainen Tschuvaschein kanssa sillä eroituksella kuitenkin, että Tscheremissi on ruumiiltansa runnokkaampi ja pitempi, joka omaisuus kuuluu tämän kansan rekruuteille useasti saattavan sen kunnian, että heitä otetaan kaartin ja krenatöri-joukon sota-miehiksi. Eivät Tscheremissien vaimotkaan minusta näyttäneet niin vähä-hempeisiltä ja kesuttomilta kuin Tschuvaschittaret, vaikka vaatteus on aivan yhden-lainen s.o. kesällä ei muuta päällä kuin paljas paita. Tähän Tscheremissien muhkeampaan näköön on varmaan syynä heidän parempi elämän-laatunsa. Heillä on suuret ulos-lämpeävillä uunilla varustetut pirtit, joiden siisteys on laittamatoin. Aittojen ja navettojen suuruus kuin myös ne kylien ympärillä olevat laveat pellot todistavat, että kansa ei näe nälkää. Erittäin muistettava on, että nämä niin-kutsutut Mäki-Tscheremissit ovat ahkeroita ryyti-maan ja hedelmä-puiden hoitajia, joka antaa heidän asemillensa niin kauniin näön, että Suomessa en muista missään nähneeni niin sieviä kyliä kuin monta näistä Tscheremissiläis-kylistä olletikin niistä, jotka ovat lähempänä Volgaa. Kansan luonto on tyytyväistä, rauhallista ja ahkeraa, niinkuin Suomalaisen yleisesti joka paikassa. Monessa vivahtaa elämän-laatu suomalaiseen eli vähintänsäkin muistuttaa tätä. Niin on Tscheremissilläkin erinäinen pihalla seisova keitto-huone, joka kaikessa on samanlainen kuin pohjais- ja itä-Suomessa kota, yksin nimessänsäkin: kuta. Venäläisille, jotka (talon-pojat nim.) keitto-ruokansakin tekevät niin sanoen paistamalla s.o. tuvan lämmittyä uunissa kiehuttamalla, on kota outo ja tuntematoin laitos. Niin käyttävät Tscheremissit (samoin kuin Tschuvaschitkin ja Tatarit) happamen maidon ruoaksensa, vaan Venäläinen viskaa sen inholla sikojen syödä. Monta muuta tämmöistä pientä viittausta saa täällä matkaava Suomalainen koto-kansansa ja täkäläisten kansojen alku-peräisestä heimolaisuudesta, jotka viittaukset eivät juuri todista tätä heimolaisuutta, vaan kuitenkin muun rinnalla ovat tutkijalle huvat muistella. Heimolaisuuden todistaa paraiten kieli, ja vaikka Mäki-Tscheremissien kielessä on enemmäksi kuin puoleksi venäläistä ja tatarilaista ainetta s.o. sanoja, niin on muoto eli näiden sanojen taivutus kokonansa suomalainen. Tässä ei ole tilaisuutta ruveta tekemään tiliä kieli-tutkinnollisista havaitsemistani Tscheremissin kielessä, vaan sallittakoon minun kuitenkin mainita näistä pari esi-merkkiä, jotka itsessänsä ovat vähä-pätöiset eivätkä ansaitse oppineiden silmäystä, vaan osoittavat että näiden kaukaistenkin murteiden tutkiminen ei ole hyödyttä Suomen kielelle, ja jotka laveammallenkin yleisölle eivät ole vaikeat ymmärtää. Suomalainen sana pirtti on minua ja varmaan monta muutakin epäilyttänyt sitä suomalaiseksi lukea, sentähden että sillä Ruotsin kielessä on vastaavansa pörte, joten se on näyttänyt tästä lainatuksi. Tässä luulossani olen minä ollut sen lujempi, kuin se toinen sana, jolla samaa asiaa merkitään, nim. tupa, myös on lainattu ruotsalaisesta stuga eli pikemmin saksalaisesta Stube. Tätä luuloani myöten olen päättänyt, että Suomalaiset maahansa tullessaan asukselivat melkein kuin nykyiset Lappalaiset saunassa eli kodassa, joille heillä on omituiset nimet. Mutta nyt löytyy kysymyksessä oleva sana Tscheremissienkin kielessä, muodossa pört, Tatarilaisilla muodossa jört, Tschuvascheilla muodossa sjort j.n.e. Tästä voipi päättää, että se on alkuperäinen suomalainen eli vähintäsäkin altailainen sana, että Ruotsalaiset sen ovat Suomalaisilta lainanneet, ja että jälkimäiset jo ennen Volgan tienoilta lähdettyänsä olivat niin sivistyneet että pirteissä asuivat. Lönnrot on koettanut selittää tätä sanaa niin, että se alku-peräisesti olisi kuulunut peretti, tuleva sanasta pere, samoin kuin navetta¹³ sanasta nauta. Mutta edellisestä näkyy, että tämä selitys on liikanainen ja sopimatoinkin. – Toinen esi-merkki. Joka itä-Suomalainen koti-maassansa on matkustanut vähän länteen päin, on varmaan oudoksunut sitä, että Hämäläinen hänen vastaansa kutsuu vihdaksi, joka taas hänen kielessänsä merkitsee, ei koko tukkua puun oksia, joilla ihmistä terveyden vuoksi ropsitaan, vaan yhtä ainoata (ja tavallisesti pitempää) puun oksaa, jolla enimmiten hevoista hosaistaan. Tarkemmin arveltuaan on itä-Suomalainen, jos hän on ruotsia ymmärtänyt, päättänyt että Hämäläisellä on tässä asiassa alku-peräinen suom. sana, mutta että itä-Suomalainen miten kuten on sen unohtanut ja sen siaan lainannut Ruotsalaisten sanan qvast. Vaan jälkimäisessä päätöksessänsä on mainittu päättäjä erehtynyt, sillä sana vasta löytyy Tscheremissienkin kielessä ja merkitsee siinä meidän sekä oksaa, vitsaa että vastaa (vihtaa) ja on niin-muodoin myös suomalainen, olkoonpa ruotsalaisenkin sanan kanssa miten tahansa.

Tämmöisiä pieniä esi-merkkiä en käske kenenkään kieli-tutkintona pitämään, vaan ovat ne kuitenkin vähäisenä selvityksenä semmoisetkin ja kieli-tutkijalle toki pienenä huvituksena monesti ikävässä työssään. Semmoisia voisin antaa tukulta; vaan kirjoitukseni pituus pakoittaa minun jo lopettamaan ja ne niinkuin monta muutakin toiseen kertaan jättämään.