Sadece LitRes`te okuyun

Kitap dosya olarak indirilemez ancak uygulamamız üzerinden veya online olarak web sitemizden okunabilir.

Kitabı oku: «Muistelmia matkoilta Venäjällä vuosina 1854-1858», sayfa 13

Yazı tipi:

Seitsemäs Kirja

Krasnoslobodsk'issa Pensan lääniä, 10 p. toukok. 1857.

Ompa nyt jo hyvä aika kulunut siitä kuin Suomettarelle tietoja annoin vaelluksistani täällä Venäjällä. Jos hänellä siis on joita-kuita liikoja palstoja lauseilleni antaa, niin käymme taas vähän juttelemaan.

Olostani Ardatov'assa ei ole paljo puhumista. Sen ajan, mikä toimistani liikeni, vietin kanssa-käymisellä kaupungissa elävien virka-miesten kanssa, joista varsinkin ispravnikka, entinen hevois-väen upsieri ja syntyjänsä knjäs, oli sangen mukiin-menevä mies, jos kuka ei siihen katsonut, että hän uro-töillänsä, isän-maan rakkaudellansa ja nais-lemmellänsä kerskui melkoisesti ja lisäksi vielä valhetella lipsuikin aika tavalla. Gorodnitschijn paikat annetaan tavallisesti palkinnoksi ansainneille upsierille, ja niin oli Ardatov'ankin gorodnitschij Kaukasolla haavoitettu vielä nuoren-lainen mies, joka ei tiennyt paljon muusta puhua kuin jo ammoin paranneesta haavastansa, siitä tappelusta, jossa hän sen oli saanut, ja kuinka hän ja hänen kumppalinsa vuorilaisilta olivat päitä leikelleet niinkuin naurista listitään, jotka lauseet minulle aina juohduttivat mieleen Holberg'in Didrich Menschenschreck'in. Pulskimmin kaikista kaupungin herroista eli postimestari, joka kahdenko vai kolmen sadan hopea-ruplan palkalla oli kerännyt jommoisenkin hyvyyden, niin että suuren perheensä elätti hyvästi (rouva ja tyttäret kävivät silkissä ja sametissa) ja vieläpä maatakin sekä orjia oli ostanut. – Paitse näitä ja muita virka-miehiä eli kaupungissa koko joukko köyhtynyttä aatelia, jonka varat eivät riittäneet talveksi muuttaa ei Pietariin eli Moskovaan eikä edes läänin-kaupunkiinkaan, vaan joille tyhjän-toimitukseen ja kortti-peliin tottunut luontonsa olisi talvisen olennon maa-tiluksillansakin, jossa heidän vähät "sielunsa" olivat, tehnyt liian ikäväksi, ja jotka niin muodoin "resideerasivat" piirikunnan-kaupungissa. Vaikka moni näistä herroista tiesi suku-peränsä johdattaa aina Pietari Ensimäisen aikoihin asti, jota kauemmaksi harvan venäläisen aatelis-suvun peri-juuri ulottuu, ja vaikka heistä usea vielä piti itseänsä knjäsinäkin, niin oli kuitenkin köyhyys ja sivistymättömyys useammasta kaiken aatelillisen ylpeyden jo kauan sitten karkoittanut, ja aatelis-miehen nähtiin musikankin viinaa eli teetä kernaasti ryyppäävän, jos tämä oli niin hyvä ja sitä hänelle tarjosi. Joka-päiväinen vastus ja risti oli minulla yhdestä vanhasta näitä maansa ja mantunsa juoneita herroja. Heti tultuani kaupunkiin tuli hän luokseni ja näyttäen todistuksia siitä, että hän oli todellinen aatelis-mies, valitti köyhyyttänsä ja pyysi sekä saikin almun. Tämä oli hänen elatus-keinonsa nyt vanhoillansa, nuorra ollessaan laiskehdittuansa ja jumalatointa elämää vietettyänsä, ja almullani luulin hänestä kokonansa päässeeni. Vaan ukko arveli toisin. Hänellä kuin oli joutavaa aikaa, niin rohkasi ensi alussa osoitettu hyvä kohteluni häntä joka päivä käymään luonani, ja vaikka sitten valitin aikani vähyyttä ja vähitellen selvemmin ja selvemmin annoin hänelle tietää kuinka vähän hänen kanssa-käymisensä minua huvitti, niin että kerran jo käsi-puolestakin talutin hänen ulos, ei hän ollut millänsäkään, mutta tulla lykkäsi vaan edellensäkin joka päivä tyköni, pyrkien milloin jalkaansa lepuuttamaan milloin lämmittelemäänsä. Tämmöisessä tilassa oli häntä sääli aina poiskin ajaa, ja vähitellen voitti Nikolai Afonasjev kuitenkin tarkoituksensa, joka nähtävästi oli se, että jonkun osan ylös-pitoansa suorittaa minun niskoilleni, ja olikin parin viikon kuluttua joka-päiväinen tee- ja illallis-vieraani. Vähitellen sovin minäkin hänen kanssansa paremmin, sillä kuin hän nuoruudessansa ei ollut mitään muuta oppinut kuin "geografiaa ja aritmetikaa", joissa hän päätti kaiken opin sisältyvän, eikä muuta maa-ilmaa nähnyt kuin osan Simbirsk'in ja N. Novgorod'in lääniä, niin paistoi hänessä aivan paljaana se vanha venäläisyys, joka lapsellisella ja naurettavalla ylpeydellä pitää isän-maatansa kaikkein sivistyneinnä maana maa-ilmassa ja omaa kansaansa muiden kansojen rinnalla erittäin kutsuu "risti-kansaksi" eli "kristityiksi", ja joka venäläisyys, hänessä vieraankin tutkittavana, useassa tämän maan asujassa on päällisen-puolisen sivistyksen ulko-kullalla peitettynä. Hänen viheliäinen tilansa oli hänen muuten tehnyt saman-laiseksi katkeraksi katajaksi kuin W. Scott'in Sir Mungo Malagrowther on, jonka kanssa hänellä oli sekin yhteistä, että aina valitti kuurouttansa eikä sanonut hyvästi kuulevansa, milloin muut sanoivat hänelle jotakin, joka ei ollut hänestä mieluista.

Mainittavin tapaus Ardatov'assa ollessani oli maslenitsan viettäminen, jota juhlaa meilläkin jo vähin tunnetaan. Maslenitsa eli voi-viikko on pitkän paaston alus-viikko, jolloin lihan syöminen jo on kielletty, vaan jolloin voita, maitoa ja munia vielä saapi nauttia, ja vastaa siis Katoolisten karneval'ia. Paastoamisen lukee Venäläinen arvollisimmiksi autuuden väli-kappaleiksi, ja rahvas varsinkin pitää tarkasti kaikki paastot, joista merkillisimmät ovat: paasto joulun alla, pitkä paasto pääsiäisen edellä, Pietarin päivän paasto kesä-kuussa ja paasto neitsyt Maarian kuolin-päivän alla syys-kesällä, jotka, jos kaikki yhteen-luetaan, ynnä joka-viikkoisten keski-viikko- ja perjantai-paastojen kanssa tekevät enemmän kuin puoli vuodesta. Kuin paaston ajalla ei saa nautita muuta ruokaa kuin kasvikunnallista (sillä kalankin syöminen ei oikeastaan ole luvallista), kuin viinan ja teenkin nautinto luetaan synniksi, kuin edellensä naiminen silloin on kielletty ja nainutkin ei saa koskea vaimoansa, niin arvaa syrjäinenkin hyvin, kuinka ahnaasti jokainen "oikea-uskoinen" maslenitsana kokee kaikilla mainituilla nautinnoilla ikäskuin edeltä käsin palkita kärsimyksiänsä pitkän paaston ajalla. Niin näkyivät sen muuten hiljaisen Ardatov'ankin asujat tällä viikolla osoittavan, ett'eivät olleet laimeat uskossa ja että hekin tiesivät maslenitsan kunnolla viettää. Koko viikon pitävät kaikki itsensä niin vapaana kaiken-laisesta työstä, että kuin minä satuin alusta viikkoa pyytämään korttieri-emäntäni saunaa lämmittämään, hän vastasi siitä tällä viikolla ei tulevan mitään, sillä renkiänsä eli piikaansa ei hän muka voinut niin kovaan työhön käskeä, ja pyysi minun jättämään kylpemiseni toiseen viikkoon, "sillä nyt on maslenitsa". Mutta vasta lopulla viikkoa kiihtyy ilo ja elamoitseminen korkeimmallensa, ja sunnuntain, maslenitsan viimeisen päivän, voipi juhlan kukkulaksi lukea. Vaikka selvän ihmisen nyt on vähän vaarallinen liikkua kaupungin kaduilla, niin lähtekäämme kuitenkin hetkeksi katselemaan iloa. Korttierimme rapuilla tapaamme tanssin, jossa täysi-humalaiset miehet reuhaavat puoli-humalaisten naisten kanssa. Talon molemmat palvelijat hoippuvat tykömme, ottavat meitä päällys-vaatteista kiini ja pyytävät na votku, "sillä nyt on maslenitsa". Tämän kohtuullisen pyynnön täytettyämme lankeavat molemmat polvillensa eteemme ja suutelevat jalkojamme, josta kiitollisuuden osoituksesta kiireimmän mukaan pyrimme pois ja tulemme kadulle. Täällä tapaamme ajelevien virran, joita on sata-määriä ja tulee kuin pilvistä, eikä niin pienessä kaupungissa suinkaan luulisi puoltakaan tätä hevois-määrää Iöytyvän, niinkuin ne kaikki eivät olekaan kaupunkilaisia, vaan iso osa likimäisistä maa-kylistä tulleita ilo-miehiä, niistä joukko Mordvalaisiakin ja heidän vaimojansa. Muutamien rekien edessä on kolme hevoista ja useampikin, ja reessä on koko kylä-kunta rahvasta. Kaikki laulavat, jos lauluksi voinee sanoa kulkun-täydeltä huutamista, joka kuitenkin juoksee jotenkin yhteen junaan kussakin reessä. Vaan kuin joka reessä vedetään eri virttä, kuin kellojen ja kulkusten räminä, ajajien kiljuminen, noituminen ja hohottaminen tähän sekautuu, niin alkaa korvilla olla jo kyllä maslenitsasta, ja tuossa menikin jo viimeinen reki ohitsemme. Vaan mikä? kadun-levyinen pulkka täältä nyt jalan tulee? Se on joukko nuoria tyttöjä, jotka käsi kädessä kulkevat pitkin katuja ja kimakasti huutaa tillittävät sen kasvin-kumppalinsa kunniaksi, joka näinä päivinä on mennyt miehelle ja heitä nyt kestannut. Heidän sametti-mekkonsa, reunustetut kärpän eli revon nahkalla, eivät pahoin pue heidän pyöryläisiä jäseniänsä ja hohtavia poskiansa, joiden punaan on syynä yhtä verran nautittu elämän-vesikin (tässä kohden kuuluisi sana palo-viina rumalta) kuin nuoruus, talvinen ilma ja liikunto. Tämän leterin etu-nenässä kulkee kolme vanhan-laista akkaa, jotka tanssien, kämmeniänsä läpyttäen, näppiä lyöden, viheltäen ja pajattaen kokevat iloansa toimittaa. Heidän retkensä ja ilmeensä ovat toisinaan niin ruokottomat ja niin kiihkoiset, että luulisit heitä muinaisten Kreikkalaisten bakhantinnoiksi, jos nim. ei sitä eroitusta olisi, että nämä bakhantinnat tanssivat niini-virsussa lumella ja pitkälle matkaa viinalta löyhkyävät. Tämän seuran jälki-vietteessä tulee tyttöjen ihailijoita sametti-pöksyissä ja punaisissa paidoissa, ja heidänkin askelensa ja käytöksensä osoittavat, ett'eivät he uhraa ainoastaan rakkauden jumalalle, vaan tietävät Cererenkin lahjat kunniassa pitää. Koko seura taukoaa kaupungin pää-kapakan eteen, joka on tuossa torilla muutamia askelia tuomio-kirkosta. Kapakassa ja sen ympäryställä on hyvin tuhat henkeä, enimmät miehiä, vaan suuri osa vaimojakin. Seini-vierukset makaa täynnä miestä kuin pölkkyä, kylläisiä ja uupuneita sankaria. Kapakan edustalla pyytää eräs vaimo saada miestänsä kotiin ja liikuttaa hänen raskaita jäseniänsä eteenpäin milloin molemmin nyrkin teilaamalla häntä hartioihin, milloin tukasta ja parrasta vetämällä. Ei kaukana tästä näystä kolhii muuan mies viina-putelilla hevoistansa päähän ja käskee sen putelista ryyppäämään, "sillä nyt on maslenitsa"; josta menetyksestä näkyy, että viinan huurut ovat viimeisenkin rahdun ymmärrystä hänen päästänsä ajaneet. – Tämmöistä oli maslenitsan telmäntö Ardatov'assa, ja semmoista se lienee vähällä eroituksella ympäri koko Venäjän. Kaunis on se tapa että maslenitsan viimeisenä päivänä käydään naapureissa ja tuttavissa "jää-hyväisiä ottamassa ja anteeksi saamassa heitä vastaan tehdyt rikokset", jotka molemmat asiat, hyvästi-jätön ja anteeksi-pyytämisen, Venäjän kieli erittäin kauniisti toimittaa yhdellä sanalla (se meilläkin tunnettu jäähyväis-sana: proschtschai ja monikossa proschtschaite, elikkä sen toinen muoto: prosti, prostite, jota rahvas enimmin käyttää, merkitsevät nim. anna, antakaa anteeksi).

Seuraavana maanantai-aamuna alkaa kellojen harvaan läppääminen muistuttaa oikea-uskoisia syntiänsä katumaan, ja päätä porottavan pohmelon parannukseksi otetaan nyt käsille paasto-ruoat: lihatointa kaalia, kurkkuja, sieniä, liina-voita (jota herkkua kuitenkin harvalla musikalla on), kaljaa ja mitä muuta törkyä, jolla henkeä koetaan eteenpäin viettää, kunne taas viimeinkin pääsiäinen tuopi saman syömisen ja telmämisen kuin maslenitsassa oli, niinkuin sen eräässä edellisessä kirjassani olen kertonut. Paastossa on jokainen velvollinen käymään ripillä, tekee silloin tilin koko vuoden synnistä, ja uhraten papille minkä jaksaa saapi hän ne anteeksi, nauttii herran ehtoollisen ja on taas valmis uutta tekemään, jota hän suinkaan ei lyökään laimin.

Yleisesti on Venäläinen kumminkin tavallansa sangen jumalinen. Hän paastoaa, ristii silmiänsä ahkerasti, siunausteleksen joka askelella ja täyttää kaikki uskonsa ulko-säännöt hartaasti. Köyhille on hän armelias eikä kerjäläistä laske oveltansa almutta. Varmaan puolet Venäjällä löytyvistä kirkoista ja luostareista ovat yksinäisten rakentamat. Kielessäkin löytyy monta lause-tapaa, jotka osoittavat kansan jumalisuutta, niinkuin esimerkiksi: jos kuka höylimmästi tahtoo toiselta kysyä: mihin menet? niin sanoo hän: "mihinkä Jumala sinua kantaa?" – muistellessa jota-kuta vainajata liittää oikea Venäläinen semmoisen nimeä mainitessaan lauseen: "anna Jumala hänelle taivaan valtakunta!" – kuin häntä röyhtäyttää, sanoo hän: "sielu puhuttelee Jumalaa"; lauseet: jei bohu (Jumal' avita!), boh s-toboi (Jumala kanssasi!), s-bohom (Jumalan kanssa!) ovat alinomaiset telkkeet Venäläisen puheessa. Mutta tämäpä alinomainen käyttäminen onkin näiden lauseiden alku-peräisen merkityksen pois-kuluttanut ja niille uuden aivan vastaisen merkityksen antanut. Niin merkitsee boh s-toboi melkein aivan yhtä kuin meillä: mene lemmolle, ja jos Venäläiselle sanot s-bohom, on se vississä tapauksissa yhtä kuin jos Suomalaiselle sanoisit: juokse hiiteen. Pietarin suomalaisen kirkko-herran kansselissa tapahtui muutamia vuosia takaperin, että eräs korkeampi virka-mies poliissista tuli sieltä saamaan jotakin tietoa, ja kuin se kirkko-herran apulainen, joka tässä tilassa toimitti virkaa, ei niin pian joutanut mainitun herran asiata suorittamaan ja tämä siitä alkoi kiukkuilla uhaten ilman asiansa toimittamatta pois-mennä, sanoi apulainen hänelle vähän vihassa: s-bohom! Tästäkös poliissi-herra niin suuttui, että heti pani konsistorioon kaipauksen apulaisen päälle, jossa pää-asiana valitti sitä, että tämä häntä, joka oli sitä ja sitä arvo-luokkaa ja niin ja niin monen tähtikunnan jäsen, oli kohdellut sopimattomilla sanoilla. Konsistorio apulaisen kuultuansa ei tietänyt häntä mitenkään rangaista ja koko asia jäi arvattavasti sillensä, mutta osoittaa selvästi, että mainittu lause ja monta muuta sen-kaltaista, joissa Jumalan nimeä käytetään ja jotka niihin tottumattomasta niin kauniilta kuuluvat, ovat pikemmin kirouksia kuin jumalisen sydämen hartaita huokauksia, jonka näyttää sekin, että kirota merkitse Venäjän kielessä boschitsä, jolla sanalla on alku-peränsä sanassa: boh (Jumala). Samoin lienee tämän jumalisuuden kanssa monessa muussakin kohdassa, koska hyvät työt ja syrjäisten esi-rukoukset eivät vaikuta sydämen parannusta. Useasti on minulla ollut tilaisuus havaita, kuinka väärään tämmöinen jumalisuus ampuu. Kerran olin muutamassa isossa kaupungissa pääsiäis-yönä kirkossa, mutta läksin ennen muita pois, ja ulos tultuani ostin eräältä kirkon oven eteen keräytyneeltä kauppiaalta puoli-kymmentä keitettyä munaa, enemmän juhlan ja lystin vuoksi, kuin niitä todella käyttääkseni. Myöjä otti minulta kaksin- eli kolmin-kertaisen hinnan sitä vastaan kuin tavallisilta ostajiltansa ja vakuutti munia aivan vereksiksi. Laskettuani rahan hänen käteensä kääntyi mies kirkkoon päin, otti lakkinsa päästänsä ja kumarteli silmiänsä ristien hyvän aikaa. Lähtiessäni kysyin häneltä vielä kerran, minkä-laiset munat olivat, ja sain taas valalla vahvistetun vakuutuksen, että sen vereksempiä munia ei maa-ilmassa löytynyt. Korttieriin tultuani särin ne yhden toisensa perään, ja jok'ainoa oli niin musta ja märännyt, ett'ei niitä olisi susikaan syönyt, vaikka ne kyllä olivat syötäväksi keitetyt, myödyt ja vannotut. Mutta minkä-tähden risti niiden myöjä niin hartaasti silmiänsä, ne häneltä ostettuani? Varmaan kiitti hän Jumalaa siitä, että hänen tämän-öinen kauppansa kelvottomalla tavaralla niin hyvästi alkoi (sillä minä olin nähtävästi ensimäinen ostaja), ja rukoili häneltä armoa ja apua, että saisi kaikki nämä märänneet munat hyvästä hinnasta myödyksi! – Ardatov'assa otin maitoa eräältä kaupungin ämmältä ja maksoin hänelle korkeamman hinnan kuin muut sillä väli-puheella, että hän maitoon ei panisi vettä. Vaan kuin se ei tahtonut antaa päällistä ja petos muutenkin oli silmin-nähtävä, nuhtelin minä häntä kerran tästä. Eukko tunnusti pettäneensä; vaan lisäsi: "mitäs siitä, te olette rikas; jos minä nyt kavaltaisinkin teiltä jonkun kopeikan, niin olisihan tuosta toki apua kirkossa käydessä liika tuohus ostaa jumalan-emosen eteen, vaan teille ei ne kopeikat merkitse mitään."

Petollisuus ja hengellinen nuljakkuus on omituinen kohta kaikkein itä-maisten kansojen luonnossa, ja se luja rehellisyys ja luotettava sanansa pitäminen, joka näytäksen Europan länsi-kansoissa yleisesti, ei mahda olla ainoastaan entisen ritarisuuden perintö, vaan jo alkuperäinen luontainen Jumalan lahja näiden kansojen luonnossa. Kaiken muun köyhyyden rinnalla on Luoja Suomalaisillenkin antanut tämän lahjan ja Suomalaisen sana-lasku: sanasta miestä, sarvesta härkää on enemmän arvoinen kuin kymmenen kavaluudella voitettua maata, sillä lopulla kuitenkin "rehellisyys maan perii." Ett'ei tämä luonteen-omaisuus Suomalaisissa ole ainoastaan kauallisen yhteyden vaikuttama länsi-Europan kansojen kanssa eli yksinänsä viisasten ja vapaa-mielisten lakien perustama, ehkä nämä seikat paljonkin ovat auttaneet sitä kansan luontoon vahvistumaan, näkyy siitäkin, että sama omaisuus löydetään itä-suomalaistenkin kansojen luonnosta, ehkä vähemmässä määrässä, vaan kuitenkin niin tuntuvasti, että Venäläiset virka-miehetkin joka paikassa kiittelevät heitä kaikin puolin paremmiksi omia maan-miehiänsä.

Venäläisen suurin himo on rahan-ahneus, ja kuin täällä rahalla voipikin kaikki voittaa suuremmassa määrässä kuin luullakseni missään muualla, niin ei kumma olekaan, että sitä niin ahnehditaan. Rikas on Venäläisestä puoli-jumala, vaan ei mitään pidä hän niin suurena häpeänä kuin köyhyyttä, ja jos hänelle sanot: voi sinua, köyhä-rukka! on se hänen mielestänsä suurempi häväistys kuin kova sadatteleminen muilla sanoilla. Tästä seuraa, että kaikki säädyt kokevat raha-kultaa hanata miten ikään voivat. Siitä tulee myös, että Venäläinen totisesti lapsellisella tietämättömyydellä pyytää tavarastansa eli työstänsä saada kymmen- ja sata-kertaista ansiota, eikä se hänen päähänsä astu koskaan, että olisi synti ottaa liikaa hintaa eli palkkaa, jos toinen on niin hullu eli ymmärtämätöin että sen antaa, eli niin ahtaassa tilassa, että hän hänen nylkyänsä ei voi välttää. Ardatov'assa oli minulla tarpeen vaatteen-pesijätä, ja kaupungin paras pesu-nainen, eräs posti-mestarin orjia, kutsuttiin tykööni. Kysyttyäni mitä kappaleelta vaatisi pesu-vaivasta, alkoi hän tuumailla, kuinka saippua, vesi ja puu nyt olivat kalliit (vaikka hänellä nämä ja siihen vielä korttieri, ruoka ja aika oli herraltansa), ja hyvän aikaa sinne tänne siemasteltuansa lausui hän viimeinkin että kuin, joten hän oli kuullut, Moskovassa hienomman paidan pesusta maksetaan 60 kop. hop., niin ei siitä Ardatov'assa olisi liika 30 kop. hop., vaan pienemmät ja karkeammat kappaleet saisivat jäädä vähemmästä. Minua sekä nauratti että vihastutti tämmöinen hävittömyys, niin että käskin hänen kiireimmän mukaan korjautumaan pois silmieni edestä. Runeberg'in sanat "Hirven-ampujissa" Ontruksen kaupan laadusta, joka heti aina huoisti puolen hintaa, antavat pesu-naisen hintansa huoistamisesta heikon kuvan, sillä hän ei totellut pois-häätämistäni, vaan alkoi alentaa hintaansa ja suostui viimein siihen, jonka jo alussa olin hänelle tarjonnut, nim. 3 kop. hop. kappaleelta. – Saman-laista oli juttu korttieri-isantänikin kanssa. Korttierista ja ruoan-tekemisestä ynnä suolan ja leivän kanssa määrättiin 5 hopea-ruplaa kuukaudelta, jota vastaan minä kaiken särpimen ja keitto-neuvon itse ostaisin. Vaan isännän, jolla oli muitakin hyyriläisiä ja ruoan-ottajia, teki mieli saada minua omaan ruokaansa ja kaksi eli kolme päivää syötti hän minua eri maksua vastaan "koetteeksi" s.o. näytteeksi minkälainen hänellä oli ruoka, ja tuli sitten hintaa sopimaan. Hänkin piti ensin pitkän johdatuksen siitä, kuinka semmoiset nuoret herrat, kuin minä muka olin, eivät rahasta suurta lukua pitäisi, kuin vaan mieleisensä olennon ja elannon saisivat, ja kauan mutkisteltuansa edes takaisin päätti hän 60 kop. hop. päivältä puoli-päiväisen edestä s.o. 18 ruplaa hop. kuu-kaudelta, ei liiaksi. Se, joka Kaisaniemen entisinä hyvinä aikoina sai, jonkun kerran milloin varat riittivät, 30 kopeekan edestä istua tämän paikan herkulliseen pöytään, ainoastaan se voipi arvata tämän-kaltaisen vaatimuksen hävittömyyttä, varsinkin jos muistaa, että kaikki ruoka-varat Ardatov'assa ovat kolmea vertaa huokeammat kuin Helsingissä. Tätä koin selittää isännälleni, ja jonkun aikaa tingittyä suostui hän viimeinkin 9 hopea-ruplaan kuu-kaudelta eli korttierista ja puoli-päiväisestä yhteensä 14 ruplaa, joka sittenkin oli hirmuinen hinta, jos se lukuun otetaan, että ruoka hyvänänsäkin tehtiin uunissa paistamalla ja vähitellen huononi huononemistansa, kunne kovilla sättimisillä taas joksi kuksi ajaksi verestin isännän oman-tunnon, ja että pari kolme viikkoa piti hänen ämmiensä kanssa taistellani ennenkuin sain heidät siksi totutetuksi, että ruoassa ei ollut enemmän kuin jos puoli-kymmentä pientä russakan-poikaa kerrallansa.

Syy siihen, että Venäläinen niin läämältään tahtoo kerralla voittaa, on paitse hänen verrattoman suuri rahan-himonsa myös hänen laiskuutensa, joka omaisuus on, niinkuin kaikki tuntijat sanovat, yhteinen slavjanilaiselle kansakunnalle. Jo siitä, että työ näiden kansojen kielissä merkitsee orjuutta eli orjaamista (sana rabota työ, ja rabotatj tehdä työtä, tulevat nim. sanasta rab orja), on helposti nähtävä, millä silmillä ne työtä katselevat, ja ilman liikaa panematta voipi hyvin sanoa, että Venäjällä ainoastaan makaamalla menetetään puoli ikäänsä, ja kuin tähän lisätään ne monet praasnikat, joina arvattavasti ei mitään tehdä, ja ne kolme viikkoa vuodessa (maslenitsa, pääsiäis- ja joulu-viikko), joina taas ei puututa minkään-laiseen työhön, niin näkyy selvästi, kuinka paljon eli kuinka vähän uutterammalle työn-teolle jääpi aitaa. Ja työnkin aikana ei Venäläinen sitä tee niin hartaasti kuin europalainen, vaan velttoilee, laiskehtii ja lepäilee alinomaa, jos kiirehtijätä ja keppiä ei näe takanansa, ja tekee sittenkin useimmin kelvottoman työn. Nauraakin Venäläinen hänen kaupungeissansa elävän Saksalaisen ahkeruudelle, tarkkuudelle ja verrallisesti vähempään voittoon tyytymiselle, mutta havaitsee harvoin sen, että tällä on puhtaampi koto, siistimpi ruoka ja soveljaampi vaatteus kuin naurajan hovin-herralla, että hän koulitsee lapsensa, joista tyttäret tavallisesti naittaa virka-miehille ja pojat ohjaa valtakunnan palvelukseen, että hän tämän ohessa lopettaa elonsa varallisena ja, joka on erittäin muistettava, kaikki nämä edut on voittanut rehellisyydellä ja ahkeruudella, vaikka toisten pettuuskin ja laiskuus ovat hänelle monta tuntuvaa vahinkoa tehneet.

Laiskuuden veli ja uskollinen seuralainen on velttous ja levä-peräisyys kaikissa katsannoissa. Harva asia maa-ilmassa antanee näistä selvemmän kuvan kuin tavallinen pieni kaupunki Venäjällä. Kartanot kallellansa, ikkunat päreellä eli rievuilla tukitut, katot tuulen repimät, aitaukset sikojen ja lehmien hajottamat, siellä täällä tuli-palon sia; kadut, kaupungin edustat ja joki-varret sonnalla peitetyt, joka märkänä aikana tekee lian yli-pääsemättömäksi, kuivana taas pölyn läpi-näkemättömäksi, ja molempina täyttää ilman terveydelle vaarallisella katkulla; huoneissa huone-kalut vanhat, hajallansa ja täynnä kaiken-laisia syöpäläisiä, seinät ja lattiat hiirien ja rottien lävistämät, – sillä kissan sanotaan pilaavan ihmisen asunnon ja ilman sitä, syntihän tuo olisi hiiri-rukankin henkeä ennen aikojansa lopettaa. Tämmöinen on lyhykäisesti se näky, jonka pieni kaupunki ja porvarin elämä siinä antaa, ja kädestä pitäen sanon, että tähän ei ole syynä köyhyys, sillä varoja on kyllä ja tilaisuutta niitä hankkimaan vielä enemmän, vaan ainoastaan velttous, joka ei pyri entistä etemmäksi, joka rakastaa vaan lämmintä uunin-kylkeä ja rypee isiltä perityssä sekä hengellisessä että ruumiillisessa liassa.

Edellisen kuvan täytteeksi vaatii kohtuus vielä lisäämään, että Venäläisellä tavallisen ymmärryksen lahjat ovat hyvät. Hän on harvoin tuhma, käsittää sukkelasti ja voipi mallin eli osoituksen jälkeen toimittaa sangen vaikeitakin töitä. Mutta tämä onkin kaikki. Sillä yhtä latiskainen kuin tämän kansan maa on, maa jossa veden-putoukset, vaarat, jylhät metsät eivät herätä ihmisen kuvastus-aistia, vaan jonka alinomainen yhdenlainen tasaisuus sen pikemmin tylsyttää, – yhtä latiskainen on sen mielen-laatukin. Sen todistaa kaikki hänen sivistyksensä historiassa. Vaikka luvultansa niin suuri, ei se runollisuudessa esim. ole voinut synnyttää kuin yhden ainoan oikealla runo-innolla varustetun kirjoittajan nim. Puschkin'in, ja hänkään ei ollut puhdas Venäläinen. Muissa taiteissa lienee seikka vielä pahempi, vaikka tosin hyvin muistan, että Helsingin Nikolainkirkon alttaritaulu on venäläisen maalaus-taiteen tuottama. Tieteissä emme katsoinkaan etsien löydä yhtään venäläistä nimeä, jonka kuulu olisi levinnyt juuri ulommaksi koti-maansa rajoja. Teollisuuden historia ei myöskään tiedä mainita Venäläisen tekemistä havainnoista eli parannuksista, ja ainoa tämän kansan keksimä kone lienee – samovara (teeveden-keittäjä), jos ei senkin tekoa ja käyttämistä liene saatu Kiinalaisilta. Tähän köyhyyteen saattaa joku kukaties sanoa syyksi ei kansan latiskaista hengellisyyttä, vaan sivistyksen vähyyttä. Siihen vastataan, että esim. Dante'n, Gutenberg'in eli Linné'n aikoina Italialaiset, Saksalaiset eli Ruotsalaiset eivät olleet juuri korkeammalla sivistyksen kannalla kuin Venäläiset tällä vuosi-sadalla ovat, ja että päin vastoin tilaisuutta oppimaan ja sivistymään ei suinkaan puututa Venäjällä.

Mutta edellisistä mietteistä ja koko Ardatov'astakin voimme nyt iäksi päiväksi erota, ja yht'äkkiä muuttua 200 virstaa etelämmäksi Pensan kaupunkiin, jossa piina-viikon ja pääsiäisen vietin. Pensan lääni on suomalaiselle kielen-tutkijalle siitä tärkeä, että hän siinä tapaa toista sataa tuhatta Mordvalaista, jotka ovat tämän kansakunnan Mokschalaista haaraa, jonka murre hänelle on sitä viehättävämpi kuin ei siitä eikä siitä painon kautta ole sanaakaan vielä tullut ilmi. Pensa, jossa tilasto-ilmoitukset sanovat olevan 22 tuh. asujaa, on vähä-pätöinen kaupunki Surá-joen varrella, jossa pää-osa s.o. virkakunnat ja virka-miesten palatsit ovat korkean-laisella mäellä, ja muu osa kaupunkia, joka parhaasta päästä on saman-laista sonnan sekaan istutettuja hölliä kuin Venäjän pienissä kaupungissa yleisesti, pienen Pensanka-nimisen joen ja Surán alangolla. Muuten on Pensa varmaan likaisimmia kaupunkia kristikunnassa, sillä sen mäki-osassakin oli kaduilla polvea myöten likaa, mutta alempana joutui jalka-mies monin paikoin hengen vaaraan lian tähden. Minä kysyin eräältä porvarilta, eikö se olisi kaupunkilaisille etuisampi, että kiveäisivät katunsa kuin että tuossa liassa syksyn kevään rypevät ja kesän taas elävät ian-kaikkisessa pölyssä. Hän sanoi kaupunkilaisten sen kyllä ymmärtäneen ja hänen olo-ajallansa Pensassa, noin 30 vuotta, oli katujen kiveämiseksi jo kolmeen kertaan rahaa kerätty. – No mihinkä se raha on tullut, koska katunne vielä ovat kiveämättä? – "Mihinkäkö? kysykää sitä," sanoi hän omituisesti katsoen minua silmiin eikä virkkanut sen enemmän mitään. – Pensan tuomio-kirkko on niin yhden-näköinen Helsingin uuden kirkon kanssa kuin mansikka mansikan kanssa, ja nimessä vaan on eroitusta, sillä edellinen ei ole niinkuin jälkimäinen pyhitetty pyhälle Nikolaille, vaan neitsyt Maarian etsingolle. – Kaupungissa on pieni luteerilainenkin seurakunta, jolla on sievä kirkko ja omituinen pappinsa. Seurakunnan jäsenet ovat enimmäksi osaksi Saksalaisia ja jumalan-palvelu toimitetaan tällä kielellä; sen jäseninä löytyi kaksi Suomalaistakin, nim. eräs pianon-tekijä-mestari nimeltä Gröndahl, kotosin Hollolastako vai Lammelta, joka oli naimisessa Saksalattaren kanssa, näytti elävän hyvästi ja oli luonteensa puolesta puhdas rehellinen Suomalainen, vaan valitti äitin-kielen unhottaneensa; ja toinen muuan nainen Ahvenamaalta, joka siellä oli mennyt naimiseen venäläisen sotamiehen kanssa, tämän keralla ollut vankeudessa Ranskanmaalla ja rauhan tehtyä miehinensä tänne joutunut. Minun Pensassa ollessani oli saksalainen seurakunta muuten hirmuisessa vimmassa keskenänsä, sillä siinä kamppaili kaksi lahkokuntaa, joista toinen tahtoi kirkko-raadistoa luovuttaa erään ylpeän pakarin, toinen hänen edellensä virassa pitää. Viimein voitti edellinen lahkokunta, pakari ajettiin häväistyksellä pois mainitusta painavasta virasta, ja voittanut lahkokunta vietti voittonsa juhlallisella puoli-päiväisellä. Se on Saksalaisen kirous ja onnettomuus, että olipa hän missä tahansa, niin on hän vieraita kansalaisia vastaan liian rauhallinen ja myöten-antava, vaan elää oman maa-miehensä kanssa alinomaisessa vähä-pätöisessä härskeessä ja kateudessa.

Sunnuntaina jälkeen pääsiäisen läksin Pensasta ja tulin tänne Krasnoslobodsk'iin seuraavana tiistaina. Matkan pituus ei ole kuin 180 virstaa, vaan teiden pohjattomuus ja posti-paikkojen sekä hevoisien kelvottomuus tekivät tämän matkan hyvin ikäväksi. Insarin, välillä olevaan pieneen kaupunkiin tullessa varsinkin suututti minua sekä posti-paikan likaisuus että piisarin hävittömyys, jonka tähden kaupunkiin tultua ajoin suoraan posti-mestarin tykö, hänelle asiata valittamaan. Se oli noin kello 12 aikana päivällä, ja posti-mestarina tuli eteeni vanha, varmaan keisari Pavel Petrovitschin aikuinen ukko likaisissa liina-housuissa, ruopoitellen etuansa ja takaansa ja muutenkin niin naurettava että kaipaukseni olin unhottaa häneen katsoessani; enkä sen tehtyänikään saanut ukolta muuta tolkkua kuin että piisaria olisi muka pitänyt korville antaani hävittömyydestänsä. Muuten ovat posti-hevoiset Venäjällä yleisesti hyvät niinkuin posti-paikatkin, jälkimäiset hyvät, jos matkalaisella itsellään on sänky-vaatteet, eväs-laukku ja palvelija. – Kylien ulko-näkö ilmoittaa matkalaiselle että tässä läänissä elää paljo aatelia, joka, ehkä monessa muussa kohdassa muistava Dumbom-vainajan elämän-viisautta, ei näy panneen mieleensä mitä runoilija tästä jalosta mielestä sanoo seuraavassa värsyssä: