Kitabı oku: «Muistelmia matkoilta Venäjällä vuosina 1854-1858», sayfa 17

Toinen Kirja

Beresov'assa 29 p. syysk. 1858.

Pari päivää takaperin tänne tultuani saan matkastani nyt antaa lyhykäisen kertomuksen, niin kauan kuin sen muistot vielä ovat mielessäni nuoret ja verekset.

Pelym'in kirkko seisoo niemellä kahden joen, nim. lännestä tulevan Tavdan ja pohjasta juoksevan Pelym'in, yhtymisessä, jotenka paikalla on sangen kaunis sia. Kylää itseä on noin 15 eli 20 talon-rähjää, joiden kierot seinät ja paperilla paikatut ikkunat todistavat asujanten köyhyyttä ja myös – laiskuutta. Vaikka siis tätä nykyä huonoimpia kirkon-kyliä on Pelym ennen aikanansa ollut mainiompi paikka, ja jokainen Venäjän historiaa lukenut tuntee sen surkean merkillisyyden. Pelym'issa oli nim. ennen aikaan puinen linnoitus muutamilla tykkilöillä, jossa seisoi joku satanen sota-väkeä ynnä vojevod'in kanssa ja josta käsin jäykkää vasta-rintaa tekevät Voguulit vähitellen taivutettiin kuuliaisuuteen. Heidän ristittyänsä, joka tapahtui menneen vuosi-sadan alku-puolella, jäi linna rappiolle ja nyt ei siitä enää ole muita jäännöksiä jälellä kuin linnueen jälkeisiä pieni kylänen Kasakkia vähän matkaa kirkolta. Mutta pää-asiallisesti on Pelym niin tullut kuuluisaksi, että sitä Beresov'an rinnalla on pidettynä kovinna lähetys-paikkana valtakunnallisille pahan-tekijöille, herrat Biron ja Münnich saivat täällä, pitkät vuosikymmeniset viettäen Pelym'in suruisilla rannoilla, mietiskellä maallisen korkeuden turhuutta ja vaarallisuutta. Monta muuta vähempi-kuuluista miestä on pidetty Pelym'issa, ja varmaan on useampi heistä sen yksinäisyydessä havainnut, ehkä kyllä myöhään, että yksityisen ihmisen ei ole luvallinen tarttua historian rattaasen sitä muka omia mietteitänsä myöten vääntääksensä. Tätä nykyä löytyi paikalla vaan yksi tämmöisistä syistä lähetetty, entinen kasanilainen aatelis-mies, jonka kova-korvaisuus oli tehnyt ei ainoastaan sen, että hän etelä-Siperiasta ja kaupungista muutettiin tänne Voguulien korpeen, vaan myöskin sen, että se nykyisen keisarin armo-julistus, jolla kaikki tämmöiset pahan-tekijät paluutettiin Siperiasta, ei kohdannutkaan häntä. Aikaansa vietti tämä herras-mies milloin ryyppimällä milloin lukemalla mitä käsiinsä sai. Ett'ei hän ollut sivistyksettä näkyi siitäkin, että joka vuosi lähetyttää itsellensä kirjat: Almanach de Gotha ja Annuaire des deux Mondes. Hän toivoi kuitenkin kohtakin pääsevänsä sekä Pelym'ista että Siperiastakin, sillä v. 1862 vietettävän tuhat-vuotisen muisto-juhlan kaunistamiseksi oli hänellä tekeillä summattoman suuri runo-laitos viidessä kymmenessä laulussa, joka olisi sisältävä koko Venäjän historian ja tekevä 10 osaa, viis laulua kussakin osassa. Kaksi eli kolme osaa oli hän jo lähettänyt Pietariin, ja valmisteli nyt taas uutta osaa sinne suoritettavaksi, eikä sanonut runo-tekonsa jäävän vaikutuksetta hänelle armoa pyydettäessä.

Hänen ja paikkakunnan sasedatel'in kanssa voi täällä jonkun sanan vaihtaa. Pappi sitä vastaan oli pelkkä talon-poika, joka itse kynti, niitti, kalasteli, piti kauppaa, ei köyhyydestä niinkuin se tapahtuu monessa muussa paikassa, vaan ahnaudesta. Sen ohessa oli hän niin laiska virkaansa toimittamaan että koko minun olin-ajallani ei pidetty yhtään kertaa täyttä jumalan-palvelua, vaikka sillä ajalla sattui kaksi suurta juhlaakin (Pietarin ja Iljan päivät). Paljon sivistyneemmät pappia olivat tänne asettunut porvari Turinsk'ista ja viina-herra, joka oli kaikkein kapakkojen päällikkö tässä tienoossa. Paitse näitä ovat Pelym'in herras-säädystä vielä muistettavat piisar, rokko-herra ja seppä. Piisar oli yhtä sokuri-suinen kuin koko hänen sukunsa ja myös yhtä suuri – kelmi. Rokko-herra tuli minulle merkilliseksi sen kautta että hän useasti häiritsi yön-leponi viinassa vaimoansa pieksämällä, josta huuto ja telmäminen herätti kaikki naapurit. Seppää muistelen tässä hänen ankaran-sakean partansa vuoksi, joka aina, kuin hänen näin, muistutti minulle mieleen kuningas Yrjö Toisen ohillista, josta paroni Mynkhausi kertoo, että Englannin vaakuna oli leikattu hänen partaansa. Muutenkin, ei ainoastaan partansa vuoksi, oli tämä Pultavan läänistä herraltansa Siperiaan lähetetty seppä Pelymiläisillä suuressa kunniassa ja huolessa, sillä häntä ennen ei ollut taitavaa seppää löytynyt lähempänä kuin Turinsk'issa s.o. kolmen sadan virstan päässä.

Pelym'in merkillisyyksistä lienee vielä muistettava korttieri-taloni vanha emäntä, jolle kaikki, mutta olletikin nainut rahvas, osoittivat suurta kunniaa, sillä hän oli koko kylän babuschka (tämä sana merkitsee sekä mummoa että kätilöintä). Tässä omaisuudessaan maisteli hän, useasti vieraina käyden, kyläläistensä vaimojen viina-varoja, ja silloin tällöin pistihen hän minunkin tyköni pyytämään juoma-rahaa milloin kortteliksi milloin puoleksi. Ehkä häntä näin joka haaralta koettiin pitää viinan hengessä, ei hän kuitenkaan nyky-aikaa rakastanut: rahvas oli muka nyt entistä vastaan köyhää, pellot eivät kasvaneet eivätkä lehmät lypsäneet niinkuin ennen; yksin päiväkin oli hänen mielestään lyhennyt, sillä ennen kerkesi muka kesäisessä päivässä paljon työtä tehdä, "vaan nyt tuskin laskeut", sanoi hän, "puoli-päiväisen päälle vähän lepäämään, kuin jo ilta on käsissä".

Silmiänsä ristien jätti tämä eukko minut hyvästi, kuin 19 päivänä elok. läksin Pelym'ista matkalle Pelym-jokea myöten pohjaan päin. Hän tiesi minulla olevan edessä semmoisen matkan, jossa suuret korvet ja vetelät suot olivat jalan kulettavat, sanoi vilustuvani ja menettäväni terveyteni, niinkuin muka viina-herra oli ei kauan takaperin kalastus-matkalla vilustunut ja nyt makasi vuoteella. Kuitenkin nähdessään ett'ei voinut päätöstäni muuttaa, antoi hän minulle siunauksensa ja evään vatsalleni (edellisen ilman ja jälkimäisen arvattavasti maksua vastaan), ja lupasi pitää kuppa-sarvensa valmisna, jos muka takaisin täytyisi palatani ja terveyteni vaatisi hänen lääkärillistä hoitoansa. Samaa takaisin-tuloni virttä lauloi sasedatelikin, joka laiturilla jää-hyväisiä häneltä ottaessani hymyillen toivoi meidän parin kolmen viikon perästä taas näkevän toinen toisemme, "minun muka kylliksi ilmailtuani Voguulien maassa". Minä kiitin häntä hyvä-tahtoisuudestansa, mutta itsekseni ajattelin: odottakaa vaan minun takaisin-tuloani; "akka tieltä kesken kääntyy, ei mies pahainenkaan".

Se matka, jolle näin läksin, ei kartalta katsoen näyttänyt niin vaikealta eikä sitten itse asiassakaan ollut niin vaikea, kuin sitä joka haaralta laulettiin. Lyhykäisesti sanoen olin päättänyt päästä Beresov'aan suorinta tietä Pelym'ista. Tämä suorin tie vei ensin Pelym-jokea myöten siihen asti kuin tämän joen latva kääntyy länteen ja etelään päin. Tässä kohdassa ottaa Pelym pienen syrjä-joen idästä, jonka latva taas on niin lähellä pohjaiseen Sosvaan lankeavan Tapsje-joen latvaa, että väli-taival ei näyttänyt olevan kuin 30 eli 40 virstan levyinen, ja niin lyhyen taipalen, ajattelin minä, pääsen itse yli, vaikka hän olkoon jos minkä-lainen. Suurin huoli oli minulla kapineistani, joita pitkällisellä, kesän-talven tehtävällä matkalla täytyy pitää enemmän kuin halu olisikaan, ja näin kolkoissa maissa vielä lisätä yksin keitto-astioillakin, eväällä ja muulla semmoisella rojakalla. Kalujani kantamaan yli mainitun taipalen päätin ylä-Pelym'in Voguuli-kylistä ottaa jonkun kymmenkunnan miestä; koko matkaksi Pelym-jokea myöten hyyräsin Pelym'issa venheen, joka Voguulia myöten oli lähetettävä takaisin, ja näin toivoin kaikki vaikeudet vähitellen voitettavan. Edut asialleni olivat tästä matkasta silmin-nähtävät, sillä näin matkaten tulisin kulkemaan aivan halki koko Voguulin-maan ja siten hyvästi tuntemaan tämän kansan sekä tavat että kielen, jota vastaan jos posti-tietä Turinsk'in ja Tobolsk'in kautta Pelym'ista olisin lähtenyt Beresov'aan, olisin tullut tekemään mahdottoman polven, menettänyt matkalla paljon rahaa ja aikaa enkä olisi nähnyt Voguulia taas ennenkuin Beresov'assa, sillä Ob-joen molemmat rannat ovat asutut Ostjakeilta.

Venhe oli pieni kolmi-laita, neljän hengen soudettava, ja sen keskus tuohella katettu, niin että katoksen alla kaluni säilyivät sateelta ja siinä itsenikin oli hyvä pitkälläni olla. Olikin alusta matkaa tämä katos sangen tarpeellinen, sillä kolme ensimäistä päivää eli ylä-Pelym'in kirkolle asti valoi sade loppumatta. Sittenkin oli vielä viikko-kauden aika eli viimeiseen Voguuli-kylään asti Pelym-joen varrella epä-tasaista ilmaa, niin että kuikan useasti kuultiin huutavan: totta saa, totta saa (sada), joilla sanoilla Savossa selitetään tämän linnun omituista, muka sadetta ennustavaa huutoa. Vaan sen jälkeen syntyi yhdeksi viikoksi kaunis pouta, joka kesti minun matkaani edellä-mainittuun maa-kannakseen asti.

Ylä-Pelym'in kirkko on varsin alkaen rakettu Pelym-joella asuvia Voguulia varten, ja paikka on viimeinen, jossa Venäläisiä tavataan, ei enää muita Venäläisiä kuin pappi ja kirkon-palvelijat. Nämä ovatkin kirkon-kylän ainoat asujat, sillä ensimäinen Voguuli-kylä, pari virstaa kirkolta, on vähän ylempänä joen-varrella. Surkeampaa sivistyneitten ihmisten asunto-paikkaa lienee harvassa kuin tämä kirkon-kylä on; ne kaksi asuttua taloa, jotka siinä löytyvät, ja niiden kaksi asumatointa toveria lasittomine ikkuna-reikinensä seisoivat siinä keskellä suurta puutointa lakeutta autioina, alastomina, suojattomina. Turhaan etsi silmä jota-kuta pellon-tilkkua, jota-kuta kukka- eli edes kaali-penkkiä; huoneiden ympärillä ei ollut yksin aitaustakaan. Ja sen ohessa osottivat talojen hajalliset katot ja lahonneet portaat asujanten huolimattomuutta; se suuri lakeus, jolla kylä seisoo, on luonnollinen niitty ja kasvoi pitkää heinää, mutta viikatteen jälkiä ei näkynyt, ei lehmän kelloja kuulunut missään.

Päästyäni katon alle diatschok'in tykönä (papin sanottiin sairastavan eikä voivan vastaan-ottaa) tuli volostin Voguulilainen golova minua tervehtimään; hänen kanssansa seurasi puoli-kymmentä muita Voguulia. He olivat jo edeltä-päin kuulleet että heidän seutuihinsa oli tulemassa tschinovnikka Pietarista, ja alkoivat nyt kantaa minulle kaiken-laisia valituksia, joista kolme oli painavinta. Ensimäinen oli se, että ruudissa, jota heille annetaan kruunun puolesta, on viimeisinä vuosina ruvennut olemaan haulia, tänä vuonna niin paljon, että ne hyvin tekivät kolmannen osan painoa. Tämän seikan selittämiseksi on sanottava, että Siperian kaikki pohjaiset kansat maksavat veronsa metsän-nahkoissa (enimmiten revoissa ja sopulissa, paikoin myös oravissa ja kärpissä), jota veroa kutsutaan jasakaksi, ja kruunu, jolla ruudin-teko ja myöminen on yksin-oikeutena, myöpi teko-hinnasta näille kansoille ruutia niin paljon kuin he tarvitsevat. Tämä on suuri etu heille, sillä ruuti-naula Venäjällä tavallisesti maksaa noin ruplan hop., mutta Siperialaisille ei se nouse enempään kuin noin 40 kopeikkaan samaa rahaa. Vaan haulit ovat arvattavasti paljoa huokeammat sitäkin, ja jos joku kelmi sekoittaa esim. 30 puutaan ruutia (se määrä, joka Pelym'in piirikunnassa vuosittain jaetaan kansalle) kolmanneksi osaksi haulia, niin saapi hän tällä varkaudella (haulien hinnan pois-luettua) puhdasta voittoa noin 7 puutaa ruutia s.o. Venäjällä tavallisen hinnan jälkeen noin 280 hopea-ruplaa. Mutta Voguulit arvattavasti valittivat tästä itsellensä tulevan suuren vahingon sekä rahassa että vaivassa ruudin seulomisen ja puhdistamisen kanssa kuin myös sitenkin että varomattomasti tämmöisellä ruudilla ladattu pyssy ei laukea, jos haulin-rae on sattunut menemään tuli-reikään, josta taas metsä-mies voipi kadottaa monen kauniin otuksen, vieläpä joutua päänkin vaaraan, jos karhu sattuu tulemaan vastaan, niinkuin täällä usein tapahtuu.

Toinen heidän valituksensa oli se, että pappi rasittaa heitä liian kovilla maksoilla toimituksistansa ja omalla kädellänsä kurittaa eli muuten tylysti kohtelee sitä, joka ei täytä hänen vaatimuksiansa. Niin oli golovan, keväällä kuolleen, isän hauta kauan ollut lukematta siitä syystä, että poika ei ollut sen siunaamisesta jaksanut maksaa papille enemmän kuin kolme hopea-ruplaa, ja sielun-paimen oli suostunut haudan-lukemiseen vasta annettua hänelle panttiin kaksi turkkia, jotka olivat lunastettavat seitsemällä hopea-ruplalla. Samassa määrässä sanoivat hänen ottavan vihkiäistäkin viisin kuusin ja kymmeninkin hopea-ruplin, jonka lisäksi nuoren parikunnan vielä sitten kesällä pitää hänelle tehdä sata rukoa heiniä. Vihkiäisen kallius, lisäsivät valittajat viekkaasti, estää nuoren kansan menemästä naimiseen, joten rahvas vähenee ja tsaarille juokseva jasakka aikaa myöten kukaties jääpi maksamatta. Paitse tätä oli mainittu pappi ratkennut niin juomaan, että sitten pääsiäisen ei ollut kertaakaan pitänyt jumalan-palvelua, ja että toisella kirkon-palvelijalla se onkin työnä, papille viinan hakeminen Pelym'ista (150 virstaa), johon seurakuntalaisten täytyy antaa hevoset eli soutajat.

Kolmas valitus oli se, että Pelym'in kylän Venäläiset asujat juuri joen-suussa salpaavat koko joen tokeilla (tämän laitoksen näin omin silmini Pelym'issa), estäen näin kalan nousemasta ylemmäksi, josta Voguulien seuduissa oli suuri kalattomuus.

Nämä valitukset, jotka yleistä mainetta myöten olivat toden-peräiset, pyysivät he minun vastaan-ottamaan ja sanoivat ne diatschokalla kirjallisesti ylös-panettavansa. Minä ilmoitin heille minullani ei olevan mitään valtaa oiasta heille tehtyä vääryyttä, ja kehoitin heidän valittamaan papista rovastille (blahotschinnij), joka joka vuosi käy tutkimassa kirkon tilaa, ja ruudin jutusta sekä joen salpaamisesta paikkakunnan maallisille pää-miehille. Tämän sanoivat he jo tehneensä, vaan siitä apua ei mitään lähteneen, ja heidän uudestaan pyydettyänsä lupasin minä ottaa heidän valitus-kirjansa kanssani ja saattaa ne, Tobolsk'iin jouduttuani, kuvernöörille ja piispalle. He olivat sangen hyvillänsä tästä, vaan lähtiessäni seuraavana päivänä paikalta ei heillä ollutkaan valitus-kirjaa minulle antaa, sillä diatschok, ehkä ennen luvannut sen heille kirjoittaa, oli nyt epäytynyt tästä vaarallisesta työstä, ja näin jäi Voguuli-parkain asia sillensä; sillä suullisesti, ilman mittäkään todistuksitta, on syrjäisen vaikea ruveta kantamaan tämmöisiä valituksia, vaikka kyllä olkoon vakuutettu niiden toden-peräisyydestä.

Niinkuin edellä sanottiin erosin tässä viimeisistä Venäläisistä, joita taas en uudelleen nähnyt ennenkuin neljän viikon perästä Sortingjen kirkolla lähellä Beresov'aa. Golova oli lähettänyt sanan seuraavaan paul'iin,²³ pitää soutajia valmisna, ja istui nyt matkaan lähettäessä itse perää pitämään ensimäisen kylän-välin. Tätä ei ollut kuin 20 virstaa ja golovan hilpeät soutajat saattoivat minun pian pienen paulin näkyviin, jossa oli kolme jurttaa. Nähtyänsä venheen alkoivat sen asujat ampua paukkaa, ja maalle noustua oli vastaan-otto mitä nöyrin ja mieluisin. Pian havaittiin kuitenkin, että paulin väki, niin miehet kuin naisetkin, olivat alkaneet pidot ennen vierasten tuloa ja nyt olivat, niinkuin Savossa sanotaan, aika vahvassa pajussa. Alussa ei tästä minulle ja kumppanilleni ollut muuta haittaa kuin liika suuri nöyryys ja imartelu, niinkuin halaaminen, polvien likistely j.n.e. Vaan jurttaan tultuamme muuttui asia toiseksi. Lavalla makaava talon-emäntä heräsi ja tuskin oli hän nähnyt golovan, kuin hirmuisesti sättien ja sadatellen lensi hänen sakeaan mustaan tukkaansa. Golovan seuralaiset soutu-miehet tulivat hänelle avuksi, paulin väki taas emännälle, "siitäpä kapina kauhea karttui": muutamissa silmän-räpäyksissä oli semmoinen tappelu irti, että minä töin tuskin pääsin ulos ja pakenin venheesen. Jonkun ajan jurtassa nuhjettuansa kiidättivät he, kumpiko puolue, sitä en voi sanoa, kahakan alkajan sen humalaisen vaimon ovesta pihalle, ja tulivat yksi toisensa perästä ulos, päästänsä nykkien telmeessä irtautuneita tukka-suortuvia, eivätkä näyttäneet olevan asiasta millänsäkään. Isäntä salpasi vielä yhä sättivän vaimonsa saunaan, toi viinaa golovalle ja hänen miehillensä, ja kohta syntyi heidän välillänsä sydämellinen rauha ja rakkaus. Nyt tulin minäkin venheestä maalle, ja talon-väki kiiruhti minulle tuomaan puolukoita, tuomen-marjoja ja ketrin-pähkinöitä kostitsemiseksi. Syyn talon-emännän vimmaan golovata kohti selitti minulle eräs soutu-miehistä olevan sen, että golova pari viikkoa takaperin viran-asioilla käydessänsä tässä paulissa josta-kusta vähästä syystä oli loukkaavilla sanoilla kohdellut emäntää, joka oli ne painanut sydämeensä ja nyt viinan rohkeudessa tahtoi ne golovalle kostaa.

Muutamien tuntien perästä sain hiljankin soutu-miehet eroamaan tästä kostitsevasta paikasta ja läksin päivän lasketessa matkaan. Lukija ehkä odottanee ja tässä, hiljalleen vasta-virtaan eteenpäin soutaessamme, kyllä olisi tilaisuus antaa kertomuksen Voguulien elannosta, tavoista, asunnoista j.n.e. Vaan semmoisen kertomuksen olen seuraavassa kirjassa antava, jonka-tähden se tässä olisi liikanaista. Tiestä taas, elikkä Pelym-joesta, ei ole paljon muuta sanomista, kuin että se Europassa ollen olisi luettava varsinkin keski-isojen jokien joukkoon, sillä se on varmaan viittä sataa virstaa pitkä ja olisi tyynen tasaisen juoksunsa kuin myös kohtalaisen syvyytensä vuoksi sangen soveljas höyry-laiva-kululle. Mutta täällä Siperiassa, suurten jokien maassa, on Pelym niin vähäinen, että se Ob-jättiläiselle on vaan syrjä-joki, ja senkin ei suoraan, mutta vasta kolmannessa polvessa, sillä Ob'in kanssa yhtyvä Irtysch ottaa syrjä-joen Tobol'in, Tobol Tavdan ja tämä meidän Pelym'in. Ja sillä olevan liikunnon vuoksi ei Pelym ole mistään arvosta, sillä sen vesillä ei liiku muut kuin Voguulit pienissä yhdestä puusta tehdyissä ruuhissansa. Tämän vuoksi ovatkin sen rannat yksi ainoa loppumatoin korpi, kasvava enimmiten kuusta ja lehti-kuusta, harvemmassa koivua ja petäjää. Tämä korpi on niin ihmiseltä liikuttamatoin kuin hän lienee lähtenyt Luojan kädestä, ja vaikka minä en ole puun-kauppias enkä laivan-rakentaja, on minun useasti ollut vaikea luoda silmäni pois niiltä kauniilta taivaan-korkuisilta, suorista ja sileöistä lehti-kuusista, jotka näissä korvissa kasvavat eli korkeimmakseen tekevät sen hyödyn, että metsästelevä Voguuli tekee tulen ja viettää yön heidän juurellansa. Tämä luonnon alku-peräinen raakuus ja kauneus onkin ainoa matkaajan huvitus näissä kolkoissa maissa, vaan kuin se aina ja aina vaan on yhden-muotoinen, väsyttää sen katsominen pian niin, että innokkaimmatkin luonnon-ihailijan luulisin täällä-matkatessansa toivovan taipalen kohta loppuvan ja pääsevänsä edes niinkin vähäiseen ihmisen asuin-paikkaan kuin Voguulien paulit ovat.

Minun tielläni oli näitä hyvin harvassa: neljän päivän matkalla, edellä-mainitun ylä-Pelym'in kirkolta lukien, sivuutettiin kaksi paulia, joissa kummassakin oli kaksi jurttaa. Sitten tultiin viis-jurttaiseen pauliin, jonka nimikin, Massau, saakoon tässä siansa sentähden, että siinä elää maan-viljelijä Voguuli, jolla on sangen hyvät pellot, viis hevoista, kolme lehmää, Venäjän tavoin tehty tupa, samovara, tee-kuppia ja muita semmoisia kaluja, joita Voguuleilla ei muualla ole ja jotka todistavat hänen ahkeruudella ja ymmärryksellä hankittua varallisuuttansa.

Päivän levättyäni Massaussa läksin taas matkaan ja tulin kahden päivän perästä viimeiseen pauliin, jonka nimi on Atimje-paul, vaan jota kirjoissa mainitaan Verschinskij paul (latva-paul), ehkä se, niinkuin tämä osottaisi, ei suinkaan ole Pelym'in latvalla, vaan Voguulien kesken luetaan puoli-väliksi joen latvan ja suun välillä, joka kartalta katsoenkin näyttää oikealta. Tähän asti oli minulla edessä olevata maa-taivasta vasten viis saatto-miestä koossa; mutta kuin niistä en vielä luullut olevan kyllä kantamaan sekä minun kapineitani että omaa evästänsä, pyssyjä, kirveitä, kattiloita ja muita välttämättömiä kaluja, niin toivoin uupuvat eli noin neljä tahi viis miestä saavani tässä paulissa. Mutta siinä toivossa petyin: paikalla ei löytynyt muuta kuin naisia ja yksi ainoa matkaan kykenevä mies. Muut miehet olivat jo kaikki metsässä hirven pyynnössä, niistä kuitenkin kylän kaksi parainta miestä ylempänä Pelym-joella kesä-jurtissa ja niin muodoin matkalla tavattavat. Näiden molempien taloista suostui heidän tyttärensä, yksi kummastakin, lähtemään soutamaan isiensä jurtille asti, jossa nämä kävisivät heidän siaansa. Näin oli minulla seuraavana päivänä taas liikkeelle lähtiessäni saattajina: kolme vahvaa nuorta miestä, kolme ukkoa, joista kaksi ei kyennyt paljon mihinkään, ja kaksi nuorta riipeätä neitoista. Mutta tien-tuntijaa ei ollut yhtään; kaikki tiesivät he sen, että eräällä pienellä Pelym'in syrjä-joella nimeltä Posserje, noin yhdeksän päivän matkan päässä, eli Beresov'an piirikuntaan kuuluva Voguuli, jonka muutamat myös tunsivat, sillä hän kuului käyvän täällä aina silloin tällöin jauhoa ja muita tarpeita ostamassa. Vaan Posserje-jokea ei tiennyt kukaan, ja tämä seikka oli hyvinkin arveluttava, sillä Pelym'illa on paljon syrjä-jokia kummallakin puolellansa, joista oikeata arvata ei ollut helppo asia. Ainoa toivo oli niissä kahdessa ylempänä olevassa Atimje-miehessä, jotka olivat käyneet Posserje-joella ja jotka toivoin saada kanssamme.

Näin varustettuna ja lisättyäni soutu-miesten evääsen kolme puutaa leipää, jotka erittäin ja ikäskuin itseäni vasten olin leivottanut (sillä Voguulit tiesin vahvoiksi syömäriksi), läksin matkaan ja tulin seuraavana päivänä ensimäisen Atimjeläisen metsä-jurtalle. Se oli rakettu hirsistä niinkuin talvi-jurtatkin, ja ne kolme aittaa, jotka seisoivat jurtan vierellä, osoittivat että paikan isäntä sai metsästä mitä tallelle panna; sitä samaa todisti myös vasta nyletty kuivamassa riippuva hirven talja. Mutta häntä itseänsä ei ollut paikalla. Hänen meidän kanssa oleva tytär otti yhdestä aitasta, joka oli lukotta niinkuin täällä yleisesti kaikki huoneet ovat, hyvät kyörät verestä hirven-lihaa meidän keittää. Mehevän hirvi-rokan kiehuessa rannalla tuli kotiin kaksi paikan asukasta: sen haltijan toinen tytär ja veljen-poika, jotka olivat liki-seudussa käyneet teiri-loukkuja katsomassa. He sanoivat isänsä olleen metsässä jo neljä päivää eikä olevan tietoa, koska hän tulisi jurtalle. Hänen kanssa-saamisen toivo kävi siis tyhjäksi, ja syötyä läksimme edelleen entisellä väellä. Kaksi päivää kulettua tulimme toisen Atimjeläisen metsä-jurtalle; tässä tapahtui sama seikka: ei häntä eikä ketään muitakaan ollut jurtalla, ja meidän täytyi siis tien-tuntijatta lähteä Posserjeta etsimään. Eräs ukoista sanoi kirjoittavansa puuhun paikan isännälle että me olimme siinä käyneet. Minä luulin Voguuleilla olevan niinkuin Samojeedeillä on jonkun, josko vaillinaisenkin, kirjailu-taidon, jolla he voisivat tehdä joita-kuita ilmoituksia kaukaa toinen toisillensa, ja katsoin sentähden uteliaisuudella ukon työtä. Vaan hänen kirjoituksensa ei ollut muuta kuin että hän vissiin järestykseen hakkasi petäjän kylkeen yhdeksän pykälää, sen määrän, joka meitä oli henkiä. Minä käskin hänen myös kirjoittamaan Gregorille (se oli jurtan-miehen nimi), että paikalla oli käynyt virka-mies ja Gregorin tytärkin. Mutta sitä ei hän enää voinutkaan toimittaa kirjoituksellansa ja se merkittiin siten, että jurttaan jätettiin paperilappu ja tytön huivi.

Neljäntenä päivänä tästä eteenpäin eli seitsemäntenä Atimje-paulilta lähdettyä kohdattiin suu idästä tulevan joen, joka minusta näytti Posserje-joelta, sillä Regulyn tarkalla kartalla ei tässä seuduin löydy muita jokia kuin se. Minä seisahduin joen-suuhun ja lähetin kaksi miestä pienellä venheellä ylemmäksi syrjä-joelle katsomaan, miltä se näytti ja eivätkö siellä voisi löytää mitä merkkiä ihmisten asumisesta sen varrella. Parin tunnin perästä tulivat he takaisin ja ilmoittivat, että joki noin kolmen virstan päässä kapenee niin että pienelläkin venheellä on mahdotoin sitä ylöspäin kulkea, ja yhteisessä neuvossa päätettiin että se ei vielä ollut Posserje. Tämä päätös olikin oikea, sillä vielä joita-kuita tuntia soudettua tuli vastaamme toinen paljoa suuremman joen suu ja epäilemättä laskimme venheet siihen. Vähän matkaa soudettua alkoi rannoilla näkyä kaiken-laista merkkiä ihmisten olosta ei kaukana: veistettyjä puun-kylkiä, kantoja, tulen-sioja, verkon-kuivaus-laitoksia j.n.e. Mieluisasti sousivat Voguulit eteenpäin, sillä heillä alkoi jo olla särpimen puutos, kuin koko matkan olivat liian herkullisesti eläneet (esim. kolme kertaa päivässä keittäneet) ja ampua ei oltu matkalla saatu muuta kuin muutamia vesi-lintuja ja pari teiriä. Mutta täällä tuli se vastus eteen että joessa usein tavattiin suuria läjiä hakoja, joita luulen muutamin paikoin Suomessa kutsuttavan ryteiköiksi, ja niiden hakkaamisessa ja venheelle tien aukasemisessa meni semmoinen aika että noin kymmenen virstan matkalla viivyimme kokonaisen vuoro-kauden ja vasta toisena päivänä tulimme edellä-mainitun Beresov'an Sosvalaisen Voguulin mökille.

Iloni tästä tapauksesta ei kuitenkaan ollut vähempi, varsinkin kuin tämä Voguuli ikään oli tullut metsästä kotiin ja minulla hänessä siis oli varma tien-johtaja. Ja onni teki minulle vielä sen hyvän että samana päivänä saattoi mökille tämän miehen veljen poikinensa, jotka elivät Sosvaan menevän Tapsjen varrella ja nyt olivat jo toista viikkoa olleet metsällä hirven ajossa. Tämä ukko antoi minulle seuraan poikansa, josta siis oli seudun-tuntija toveri lietsarille. Tosin ei heistä kumpikaan ollut käynyt siinä paulissa Tapsje-joen varrella, johon nyt tahtoivat saattaa minun, vaan heidän alinomaiset vaelluksensa metsässä tekivät luultavaksi että he eivät eksyisi, ja minä luotin heihin vähimmättäkään epäilemisettä.

Seuraavana aamuna oli ilma vielä kirkas, vaan päivän päälle vetihen taivaalle se hieno kelve, joka on pettämätöin sateen ennustaja. Vaan kuin ei kukaan pitänyt tästä lukua, niin lähettiin aamuisen syötyä korpea myöten maa-taivalta katkasemaan. Vaikka tien-johtajat olivat minulle vakuuttaneet tien eli matkattavan korven olevan kuivan, olivat minulla lakkarissani kuivat sukat varalla, muuttaa ne jalkaani niin pian kuin jalat alkoivat märiltä tuntua ja, niinkuin ajattelin, suon poikki oli päästy. Suota ei tarvittukaan kauan odottaa, ja pian purskui vesi saappaissani. Levätessä muutin sukat: Voguulit nauroivat ja sanoivat sen olevan tyhjän vaivan, sillä koko matka olisi oleva semmoista sammal-suota kuin tähänkin asti oli ollut. Kuivalla tiellä olivat saattajat ymmärtäneet sen, että ei tarvinnut kahlata vedessä vyötäistä myöten, niinkuin se näissä korvissa useasti tapahtuu, ja tapahtui meillenkin. Enkä sen kovemmin sitte enää ruvennutkaan jalkineita muuttamaan tällä matkalla, sillä se vaiva oli tosin turha. Alussa matkaa tapahtui minulle useampia pieniä vastuksia. Yön olin jurtalla levännyt nuotiolla; varmaan oli tässä nokea eli mitä muuta joutunut toiseen silmääni, niin että sitä ilta-puolella päivää rupesi ankarasti hakkaamaan. Tämän kautta puoli-sokeana eteenpäin astuessani loukkasin polveni kuivaa puun-oksaa vasten, ja nyt täytyi meidän seisahtua, johon liittoon jo iltakin kohta alkoi pimetä. Huuhdottuani kylmällä vedellä niin silmäni kuin polvenikin, jossa toinen myötä-seuraavista Voguulittarista oli Herthanani, panin teetä juotuani kuusen juureen maata.

Yöllä olin unissani uivanani kylmässä vedessä jäiden seassa, ja herättyäni havaitsin että villa-peitteen ja sarka-nutun alla olin kastunut märäksi ja että rankka sade valoi ehtimiseen taivaasta. Tuli oli sammunut, jonka-tähden herätin seuralaisiani sitä korjaamaan. He eivät näyttäneet olevan sateesta millänsäkään, makasivat vaan niin lähellä tulta kuin mahdollinen oli, aika ajalta kääntäen milloin kylen milloin toisen sadetta vasten. Päivän valettua läksimme matkaan, vaikka lietsari ei sanonut oikein tietävänsä miten nyt kulkea, kuin päivästä ei voinut suuntaa katsoa (kova onni oli minulta edes-menneenä vuonna hävittänyt pitkä-silmän, jossa oli kompassi). Satamasta ei herennyt silmän-räpäykseksikään, ja noin kaksi eli kolme tuntia vaellettua eteenpäin sanoi lietsari matkan suunnan kokonaan kadottaneensa, pyysi minun taukoamaan ja pyssynsä sekä koiransa jättäen meidän tykö lähti hän veljensä pojan kanssa eteenpäin maata katselemaan.

Tulen tehtyä rakensivat seuralaiseni kaksi majaa, joista oli joku, jos ei täysikään, suoja sadetta vasten. Keitettyä, kuivailtuamme, lepäiltyä alkoi jo tulla ikävä lietsaria, mutta heitä ei kuulunut. Näin kului koko päivä sateen pidossa ja turhassa odotuksessa. Viimein aloin pelätä että lietsarit olivat karanneet, varsinkin kuin nyt sain tietää, että eräs Pelymilaisista toveristani oli eileisnä iltana peloitellut Posserjelaista ja sanonut minun lyöttäväni häntä, jos ei tänä päivänä saattaisi seuraa korven yli. Ajatellessani tätä seikkaa alkoi tilani olla jotenkin ikävä. Ilman lietsaritta ollen oli yksi kahdesta tehtävä: joko omin käsin koetella pyrkiä Tapsjen rannalle, joka näinkin oli mahdollinen löytää, sillä se juoksi poikki meidän matkan-suuntamme, – ja sitten jokirantaa myöten etsiä paul; eli palata takaisin Posserjelle ja siellä odottaa parempaa aikaa ja matka-onnea. Minä huusin edellistä, mutta saattajani tahtoivat kääntyä takaisin, ja olikin heillä syytä tähän vaatimukseen: heidän eväänsä oli lopussa. Viimeisen leipänsä olivat he syöneet tänä aamuna ja nyt ei heillä enää ollut muuta jälellä kuin suolaa, vähän ohran-suurimoita ja hirven-rasvaa; tosin ei Posserjellakaan löytynyt ei leipää eikä suurimoita, vaan teiriä oli siellä kyllä, ja teirin-lihalla elää Voguuli ikänsä, ilman leivättä ja muitta herkuitta. Mutta takaisin-matkaaminen ei olisi ollut helppo; seuralaisilleni oli tienot outo, ja jälkemme voimme vaan suossa nähdä, vaan kuivilla kannaksilla voisimme haipua oikealta suunnalta, painua korpeen etemmäksi ja nääntyä tietymättömiin. Näissä ei kovin havaittavissa ajatuksissa vietin ilta-puolen päivää, kuin lietsarit viimeinkin väsyksissä tulivat takaisin. Heidän vaelluksensa pää-tarkoitus oli ollut löytää erää puro, jonka tiesivät tässä korvessa olevan, ja sen juoksusta päättää matkan suuntaa. Kauan etsittyänsä olivat sen viimein löytäneetkin, ja sanoivat siltä ei tulevan kovin pitkän matkan paikkaan, jossa Tapsjeläiset syksyllä pitävät peurojansa ja josta tie oli pauliin.

He olivat palatessansa lyöksennelleet merkkejä puihin, joita myöten meidän seuraavana päivänä oli helppo tulla mainitulle purolle. Sade oli nyt myös herennyt ja päivä oli vaan puolipilvinen, niin että auringosta nyt oli hyvä johto. Niin löysimmekin viimein ilta-päivällä tien-suun, josta tapauksesta en minä ollut iloisempi kuin Voguulitkaan. He keittivät tässä viimeisen kerran, nyt ilman suurimoittakin s.o. vettä suolan ja rasvan kanssa. Minä jaoin heille vehnä-leipää, sen vähän mikä itsellänikin oli, ja voin myös heidän kattilaansa laskea pari kourallista riisi-suurimoita ja palasen puljon'ia. Virkistettyinä enemmän toivolta kohta pääsevämme korvesta kuin vähiltä ja kehnoilta ruoka-ravinnoilta läksimme syötyä taas tallustamaan, ja myöhä-illalla olimme viimeinkin niin onnelliset, että kuulimme koiran haukkumisen ja kohta sen jälkeen tulimme joen rantaan, jonka toisella puolen olevasta paulista nousi ystävällinen savu ilmalle. Pyssyn ampuma ilmoitti sen asujille tulomme, he toivat kohta venheen vastaan ja pian olimme sangen siistissä, ihanalle paikalle raketussa paulissa, jonka nimi oli Schohteltit.