Kitabı oku: «Muistelmia matkoilta Venäjällä vuosina 1854-1858», sayfa 6
Kolmas Kirja
Helsingissä syysk. 1855.
Tämän-edellinen Suomettaressa painettu kirjani oli annettu Vosneseniestä 10 p. elok. Tässä paikassa käydessäni olin matkalla Aunuksen läänin eteläisessä osassa, Ojatin (Ajatin) ja sen syrjä-jokien tienoissa elävien, pohjais-Tschuudien (Lyydikköjen eli Vepsäläisten) tykö. Tänne päästäkseni ajoin mainitusta kauppapaikasta kolme holli-väliä suurta maan-tietä myöten Juksovitsan kylään, josta sanottiin hyvän ratas-tien olevan aina 35 virstaa eteenpäin eli Vidlaan (ven. Vinets) asti, Ojatin varrella. Tultuani rattailla 15 virstaa tätä tietä selitettiin kylässä, jossa hevoisten muutto oli tapahtuva, että loppumatkankin viimeksi mainitulle pogostalle kyllä voi rattailla kulkea, vaan koko kylässä ei löytyvän kuin yhdet rattaat, ja ne oli kova lykky nyt saattanut Vidlaan. Yötä oltuani kylässä ei muu tullut neuvoksi kuin ratsain matkalle lähteminen. Koko yön-seudun arvelin laatuun ja toiseen, kuinka kapineeni kulettaisiin hevosen selässä. Niitä ei tosin ollut paljo, mutta sinänsäkin oli niiden koko ja muoto senkaltainen, että niiden ratsain kuletus näytti mahdottomalta. Viimeinkin luulin jo keinon keksineeni tälle kuletukselle ja ilmoitin, kyyti-miehen tultua, sen hänelle. Hän hylkäsi keinoni kokonansa, toi pitkän säkin, latoi kapineista puolen sen pohjaan, toisen suuhun, jonka sitoi lujasti kiini, ja tyhjältä keski-kohdalta pantiin nyt säkki satulalle riippumaan, johon hän itse istui päälle. Toiselle hevoselle istuusin minä selkään. Tällä keinoin matkasin sitten yhteensä noin 170 virstaa, eikä olekaan tätä matkaamisen laatua moittiminen muun tähden kuin sen, että matka siten kuluu hyvin hitaasti, sillä josko ei olisikaan sääli kapineita, jotka kiireemin kulkien kovin pahasti hytkelevät hevosen kupeilla edes ja takaisin, niin ei oma ruumis salli ajaa muuten kuin astuttaen, joten taas tiimassa harvoin voi kulkea enemmän kuin viis virstaa. Jos nyt taival on kolmea neljää kymmentä virstaa pitkä, jotka virstat vielä ovat "suden juoksemia", jos päällisiksi päivä paistaa räkittää helteesti, eli jos suot ovat vettyneet ja niiden malko-sillat nilput, niin arvaa jokainen, että matkalainen kernaasti pyrkii hevosen muutto-paikkaan ja ikävöipi niitä vähäisiä virvoituksia, joita semmoisessa voipi saada. Tämän toivon todentamiseen täytyy hänen, kylään tultuansa, kuitenkin vielä nähdä paljon vaivaa. Hän pyytää talon emännältä leipää, voita, maitoa ja munia. Leipää on välttävätä joka paikassa ja sitä ei kielletä; mutta mitä voihen tulee, niin on Venäläisten voi kelvotointa Suomalaiselle, sillä hämmennettyänsä kerman (päällisen) savi-astiassa siksi, että se on vähä meidän voihen päin, sulattavat he tämän sekoituksen uunissa ja valavat sen sitten suurempihin savi-astioihin, joissa se säilytetään talven ja on näköjänsä kuin keltaista talia. Voita jos siis tahdot venäläisessä kylässä syödä, niin pane emäntä sitä verekseltänsä tekemään ja valmiiksi saatua suolaa se itse, sillä voihen niinkuin muuhunkin ruokaan ei emäntä raatsi panna kallista suolaa kuin ilman nimeksi vaan. Voin näin valmiiksi saatua käydään maitoja katsomaan. Lehmiä pidetään tässä tienoossa niinkuin muuallakin Venäjällä tavallisesti hyvin vähä. Se talo on jo rikas, jossa on viis lypsävää lehmää, ja ihmeinä mainittiin erästä muka kauheata pohattaa Vidlassa, jolla oli viistoista lehmää lypsämässä. Mutta laitumet ja heinä-maat koko Ojatin tienoossa ovat niin hyvät, että heinä enimmäksi osaksi tehdään metsään ilman aidoitta ja muitta, ja jo virstan päässä kylästä löytää karja samottavan ruohon. No mikäs sitten on syynä Venäläisten huolimattomuuteen tässä asiassa? Ne ovat paastot hänen uskossansa, jotka vierauttavat hänen karjan tuottamista, ja toiseksi ei hänen naisensakaan osaa näitä korjata. Maito-aittana on eteis-huone, jota myös vieras-kammarina pidetään, ja tultuasi siihen näet peräpuolen lattiata täynnä pienenlaisia pottuisia savesta, joiden ulko-karvan jo tekijänsä on tehnyt niin ruskeanharmaan, ett'eivät suinkaan likaa pelkää, ja joiden reunat ovat niin pinttyneet, sisus niin rikkoja ja karvoja täynnä, että tähän siivottomuuteen tottumatointa sydäntäsi alkaa iloittaa ja sinä kernaasti näistä ravinnoista olet erilläsi. Voin ja leivän lisäksi, jotka jo olet saanut, on sinun niin-muodoin ennenkuin syömään voit ruveta, vielä munat saatava, sillä suola-kalaa ei löydy missään ja Venäläistä inhoittaisi syödessä kalaa näin "raaltansa", niinkuin hän sanoo. Mutta jos emäntä jo edellisiäkin aineita antaessansa on tehnyt esteitä ja viivytellyt, ei hän munia kysyessäsi paikalta liikahda. Niitä ei liene talossa? Mutta kanoja kävelee tuvan lattialla, ja kukkokin. Syy emännän viivyttelemiseen on se, että sinä, maan tapoihin tottumatoin, et ole tietänyt vakuuttaa hänelle, maksavasi kaiken, minkä otat. Hän luulee sinua tavalliseksi virka-mieheksi, ja ilman on hänen sääli syöttää sinulle munia. Sanottuasi että maksat, Jumalan nimeen vannottuasi, ett'et mitään ilmaiseksi tahdo, vieläpä rahankin hänelle edeltäpäin käteen sysättyäsi, lähtee hän viimeinkin munia hakemaan, ja pian on atriasi valmis. Syötyä pitää sinun, jos ei muun tähden niin herruutesi kannattamiseksi, juoda teetä. Mutta teen-keittäjätä (samovaraa) ei löydy kylässä kuin yksi, sillä nyt olemme sydän-maalla. Sitä menet nyt itse sen omistajalta pyytämään, joka näin ei ilkeä sitä kieltää, ja kantaa sen itse korttieriisi. Täällä valmistuu tee pian, ja nyt juotat talon-rahvasta, juotat samovaran isäntää, juotat hänen naistansakin, joka ei ole hennonut kalustansa luopua, vaan tullut sen jälessä luoksesi, – kaikki juotat kylläisiksi, ja juotpa vielä itsekin. Maksettuasi talon-väellä, jotka näin muodoin ilolla ja ihmeeksensä näkevät että valalla vahvistetun lupasi täytät, olet siis valmis uudestaan matkalle lähtemään, vaan juuri hevosen selkään noustessasi muistuttaa samovaran isäntä, että sinun sen pitämisestä olisi joku vähä maksettava hänelle; muut herrat antavat siitä muka tavallisesti kaksin riunoin, mutta sinulle, hyvälle bajarille, saa koko asia jäädä hopea-riunasta. Senkin suoritettuasi pääset toki viimein taipalelle lähtemään, ja hatuttomin päin toivovat nämä ystäväsi sinulle matkallasi kaikenkaltaista siunausta ja onnea, sillä siunuustellessaan samoin kuin kirotessansakin ei Venäläinen puutu eikä säästä sanoja.
Vidlaan tultuani tapasin täällä ensi kerran Ojatin-joen, joka niinkuin jo edellä kirjoitin, lankee Syvärihin ja suussansa on vallan suuri joki. Vidlan kirkko on noin keskikohdalla sen pituutta, vaan kuitenkin oli joki nyt sydän-kesällä tässä kohden niin matala, että hevoset kahlasivat sen poikki ja vesi ei täyttänyt hevoselle vatsaan asti. Samanlaisena tapasin sen sitten useammissa muissakin kohdin, joissa siitä poikki tulin kulkemaan. Venhe-kululle ja hirsien sekä puun lauttaamiselle ei tästä joesta siis ole hyötyä muulloin kuin keväällä, jolloin se kuuluu paisuvan hirmuisesti ja panee suuret alat alanko-maita tulvan alle. Sjögren'in ilmoituksista tiedämme, että Lyydikköjen pesä-paikka on juuri Ojatin ylä-puoli ja latvat, ja lyydikkö-kylät alkavatkin Vidlasta lähtien, heti toisella puolen jokea. Näihin minä en kumminkaan seisottunut, vaan matkasin syvemmäksi Lyydin-maahan, 20 virstaa edellensä, Järvien (lyydiksi: Järvidje) pogostalle.
Järvissä neuvoi kylä-oikeuden piisari, jota pyysin apulaisekseni kielen-tutkinnossa, vaan joka oli paikkakuntaan vasta tullut eikä sanonut vielä kyllin oppineensa rahvaan kieltä, tämmöiseksi apulaiseksi tämän seurakunnan entistä, virastansa eronnutta pappia, joka oli syntynyt läheisessä Ladvan seurakunnassa ja sitten kaiken ikänsä elänyt Lyydikköjen seassa, ja jonka piisari kehut osaavan paremmin näiden kieltä kuin venäjätä. Hän sanoi hänen ei enää viitsivän käydä työssäkään ja olevan vähän ryyppyyn menevän, jonka tähden hän muka mielellänsäkin olisi rupeava minulle avuksi, sillä keinoin viina-rahaa ansaitaksensa. Nämä piisarin lauseet olivat minulle mieleen, minä sanoin siis jääväni tähän ja pian hankki hän minulle korttierinkin. Pappi, joka piisarilta jo oli yön-seutuna saanut tietää minusta ja aikomuksestani, tuli huomeisna aamuna, ennenkuin kukko oli kannukset ennättänyt jalkaansa saada, minun tyköni. Hän oli pitkä, vahva mies, ja vaikka jo 63 vuoden vanha, vielä sekä näöltä että jalalta hyvin vilkas. Hän oli ensin palvellut ponomarina ja diakkana synnyin-paikassansa Ladvassa, jossa hänen isänsä oli ollut pappina, ja sitten loppu-puolen ikäänsä tässä seurakunnassa pappina. Mennä vuonna oli hän eronnut virastansa, ja antanut sen ynnä tyttärensä kanssa eräälle vasta seminariosta päässeelle papille, eikä sanonut henkensä elatuksesta itsellänsä suurta huolta olevan, sillä paitse sitä, että vävy oli velvollinen häntä ja hänen vaimoansa kuolin-päivään asti elättämään, oli hän itsekin nuorella iällänsä kerännyt jonkunlaisen raha-summan, joka oli Pietarin lampartissa vuokria kantamassa. Näistä vuokrista ei hän kuitenkaan muka saanut muuta kuin mikä hänellä vaatteissa kului, sillä lamparti-setelit olivat hänen vaimonsa vallassa, ja ukko valitti tätä hyvin ahnaaksi ja itsepäiseksi. Ihmetellessäni, että hän vähäisestä papin-palkasta oli voinut säästää niin suuren summan kuin kuusi tuhatta hopearuplaa vanhan päivänsä varaksi, sanoi hän sitä ei palkasta säästyneeksi, vaan kaupalla hankituksi, sillä nuorempana oli hän käynyt jotenkin suurta karjan-kauppaa. Hän oli ostellut lehmiä aina Vytegrasta ja Valkeajärven linnasta (Bjelosersk'ista) asti, suurella edulla ajaen eli ajattaen ne Tihvinan markkinoille eli Pietariin. Näillä kauppa-retkillänsä oli hän hyvästi tullut tuntemaan koko sen osan Aunuksen ja Uudenlinnan lääniä, jossa Lyydikköjä elää, ja tiesi tarkasti sanoa, missä minkin tienoon puheen-parsi erosi toisten tienoiden kielen-laadusta. Hän sanoi olevansa valmis rupeamaan minulle täkäläisen kielen selittäjäksi ja siksi kelpaavansa sen enemmin kuin jo ennenkin oli semmoisena ollut, nim. Andrej Mihailovits'illa (Sjögren'illä), joka oli kaksi viikkoa elänyt hänen tykönänsä Ladvassa, ja jota hän muisteli suurella rakkaudella. Palkkaa ei ukko vaatinut enemmän kuin noin puoli-tuoppisen hinnan päivältä, ja työn päätimme seuraavana päivänä alottaa.
Mutta ihminen päättää ja Luoja säätää, sanoi nykyjään eräs suuri ajattelija Helsingin Sanomissa, ja niin tässäkin asiassa ei käynyt päätöstä myöten. Seuraavana päivänä oli tämän opettajakseni ruvenneen ukon emännällä nimi-päivät. Minun tähteni oli eukko päättänyt viettää ne tavallista juhlallisemmasti. Jo hyvissä ajoin aamulla tuli ukko tyköni ja ilmoitti tämän seikan ja kutsui minua nimi-päiville. Minä "panin päälleni parasta, valkeinta varrelleni", ja sitten läksimme ukon kanssa yhdessä. Papin kartanoa näissä tienoin ei voi eroittaa muista ympäri seisovista taloista, ja tavallisesti löytyy kylässä aina joku pohatta talon-poika, jolla on paljoa pulskemmat rakennukset kuin papilla. Niin oli tässäkin kylässä kapakka-talo paremmassa asussa kuin yksikään muu, ja astuessamme eteenpäin luulinkin sitä pappilaksi, ennenkuin seuralaiseni likaisimmassa kohdassa kylän katua nousi erään talon portaille ja sanoi: tänne. Tultuamme sisään otettiin me vastaan hänen vaimoltansa, joka jo oli täydessä juhla-puvussa, ja jonka hirmuinen lihavuus kyllä todensi ukon sanat, että eukko muka yksinänsä söi vuokrat heidän yhteisesti säästämistä rahoistansa. Heidän tyttärensä, nuoren papin vaimo, ilmestyi vähää jälemmin, ja viimein hänen miehensäkin, mutta ei vielä juhla-asussa, sillä hän oli ollut riihtä viskaamassa, Siistiytyänsä ja pukeutuansa oli hän sangen sievä mies ja josko ei oppinutkaan, niin tiesi hän kuitenkin sen verran, että Suomen-maalla oli yksi tsaari kuin Venäjällä, että Sevastopol ja Veapori eivät olleet yhden meren rannalla ja että Helsinki oli etempänä Pietarista kuin Viipuri, joissa kysymyksissä vanhalla papilla oli hyvin hämärät ja sekaiset tiedot. Jonkun tunnin kuluttua eneni seuramme vielä edellä mainitulla piisarilla ja hänen puolisollansa. Pidoista, jotka nyt alkoivat, en sano sen enempää, kuin että ensin tarjotun kahvin päälle ilman väli-ajatta seurasi se ian-kaikkinen tsjaju (tee), joka tapa on täällä yleinen, sillä "tee keventää kahvin vaikutuksen," selitti minulle eräs pappi, jolta tämän luonnottoman tavan syytä kysyin, Tsjajun juotua tuli puoli-päiväinen, jonka pituista atriata en vielä ole koskaan nauttinut ja jonka pituisesta Jumalan rukoilen itseäni vasta varjelemaan. Vaan jos minun täytyi jo kolmannella osalla siinä annetuista ruokalajista olla tyytyväinen, niin söivät muut sen enemmän, vaikka ruoan suuhun saamisessa ei ollut muuta apuna kuin ne viisi-haaraiset kahvelit, joita Luoja jo esi-isällemme Aatamille antoi parin.
Koko näistä pidoista en tässä olisi tarvinnut mainita mitään, ell'ei niissä tapahtunut seikka olisi ollut painava käänne kielitutkinnoilleni Järvissä. Vanhan papin emäntä nim., jonka kanssa miehensä puoli-päiväisen joutuessa oli käynyt kirkossa, eukolle suojelija-enkeliltänsä vielä jotakuta paria kolmea vuosikymmenistä elinajan lisäksi rukoilemassa, oli päättänyt palkita tämän miehensä palveluksen ja sentähden haettanut kapakasta puteliin viinaa. Sen tyhjensi ukko pian piisarin kanssa, eivätkä viinan vaikutukset hänessä vielä olleet kovin vaaralliset. Mutta suurin asia oli se, että hän, kauan viinatta oltuansa, näin pääsi taas makuun. Ilta-puoleen, kuin jo olin korttierissani, tuli hän minun luokseni, pyysi paperia ja kirjoitus-värkkiä ja tahtoi muka minulle näyttää käsi-alaansa kirjoituksessa, koska kieli-apulaiseni piti osata kirjoittaakin. Kirjoitus, jonka hän tässä teki, oli anomus saada minulta puoli-tuoppisen hinta rahaa sen työn päälle, jota yhdessä olimme rupeavat tekemään. Sen annoinkin hänelle tinkimättä, ja vähän ajan perästä alkoi piisarin kodista kaikua pajatus, joka ilmoitti, että viina-jumala oli löytänyt veljensä runo-jumalan. Mutta ei sillä hyvä. Myöhään illalla, minun iltaista syödessäni, tulla kompuroi ukko ilman lakitta ja "parta paksussa porossa, tukat kaikki taljaskassa" korttieriini, itki, nauroi, pajatti, tanssi ja pyysi vielä rahaa. Minusta näytti hän jo kyllin-kylläiseltä, minä en antanut. Hän rukoili, syleili minua, vaan turhaan. Viimein lankesi hän polvillensa, kumarsi jalkojeni juureen ja suuteli monet kerrat savisia saappaitani. Päästäkseni tästä ilkeästä tilasta ja saatuani häneltä lupauksen ei enempää tulla minua kiusaamaan, annoin hänelle vielä toisen puoli-tuoppisen hinnan, jonka kanssa hän heti menikin matkaansa. Reuhatessansa tykönäni hoklasi hän aina pöydältä ruokaakin suuhunsa, jota häneltä suinkaan en kieltänyt, vaan saadakseni tietää, kuinka ankara hän uskonsa lajissa oli, muistutin kuitenkin, että hän paasto-päivänä söi arkea eli rasvaista ruokaa, josta hän hyvin kyllä tiesi suuren synnin tulevan. Mutta ukko vastasi juuri muutamia viikkoja takaperin käyneensä Valaman monasterissa Petron päivillä, siellä kaksi vuoro-kautta yhteen menoon papillista toimitusta tehneensä ja näin muodoin kaikki eli vähintäsäkin suuren osan entisiä syntiänsä kuitanneensa, joten hänellä arvattavasti nyt taas hyvä aika eteenpäin oli varaa poikkeilla hurskauden vaivaloiselta tieltä. Samasta syystä teki hän julkisesti toistakin syntiä, nim. poltti tupakkaa niin usein kuin minä jaksoin hänelle tupakka-pötkyläisiä antaa. Kernaammin olisi hän kuitenkin polttanut piippua kuin näitä, ja tämän halunsa ilmoittikin juuri tässä rohkeassa tilassansa siten että tahtoi kiskoa piippua hampaistani. Tässä asiassa en hänelle kuitenkaan antanut perää, ja piipusta väittelemisemme olisi kukaties miten loppunut, ell'ei hänelle olisi juolahtanut mieleen että se mahtoi olla uskoni, joka esti minun antamasta tois'uskoisen polttaa piipustani, jossa tapauksessa hän ei millään tavalla tahtonut saattaa minua rikkomaan hengellistä lakiani. Ilolla vakuutin minä että asian laita oli semmoinen, ja heti jätti ukko piippuni rauhaan. Tätä keinoa käytin sitten jälkeenkin päin suurella menestyksellä semmoisia vastaan, jotka maansa tapaa myöten tahtoivat minun piippuani omana piippunansa pitää, ja mainitun esteen sanottuani, ei sitä vastaan koskaan inttäilty mitään.
Toisena aamuna menin kapakkaan sekä tietelemään ukon eileisen-iltaista elamoitsemista että vähän rahaa särkemään. Tämän oli ukko keksinyt. Ulos tullessani kapakasta tulla haihatti hän kotoansa, eikä malttanut juosta tietä myöten ympäri, vaan oikasi pellon poikki, jossa hänelle aidan yli pyrkiessänsä ei käynyt paremmin kuin että aidassa repi kauhtanansa, joka kumminkin jo entuudestansakin oli hyvin huono ja repaleinen. Hän luuli minun ostaneeni viinaa, ja vaikka pohmelo näytti surkeasti ahdistavan häntä, säihkysi ilo hänen silmistänsä, sillä kuin minulla muka oli viinaa, niin oli sitä hänelläkin, jonka ajatuksensa hän heti ilmoittikin. Pian selkeni kuitenkin ukon erhetys, ja pahoilla mielin rupesi hän selittämään, että hänestä sinä päivänä ei ollut minulle työhön, ja huomenna taas piti hänen lounaan syötyä lähteä erääsen viiden virstan päässä olevaan kylään, jossa yli-huomenna tuli praasnikka. Huomenna voisi hän kumminkin edellä puoli-päivän tulla minun tyköni, jos nyt saisi edes pariksikaan ryypyksi minulta vielä palkkaansa. Sen annoinkin hänelle, mutta nyt vahvistui minussa jo edeltä arveltu päätös, kokonansa erotani tästä miehestä, sillä vaikka hänellä kyllä olin havainnut olevan hyvät tiedot Lyydin kielessä, niin näkyi se nyt selvästi, että hänellä oli liian huikentelevainen luonto kelvataksensa minulle apu-mieheksi.
Siis aloin tiedustella toista apulaista, ja sanottiinkin Ladvassa Iöytyvän vanhan diakan, lyydikkö-syntyisen ja niinmuodoin hyvän lyydiläisyyden tuntijan, jolla kehuttiin kaiken maailman viisaus olevan päässä, ja jonka ei sanottu juovan muulloin kuin praasnikoissa. Tämän miehen luultiin tulevan sille praasnikalle, jolle Järvien ukonkin jo niin aioissa piti lähteä, ja minä päätin myös odottaa tätä juhlallisuutta ja mennä sille, sekä sitä katsomaan että mainittua diakkaa tapaamaan.
Tämmöisiä praasnikoita on kaikissa venäjän-uskoisissa kylissä (meidänkin maassamme) tavallisesti yksi, monesti useampikin vuodessa. Ne vietetään sen pyhän päivänä, jonka nimeä kylän kirkko kantaa, ja joka sillä niinmuodoin on erityisenä suojelijana. Mutta tavallisesti on kylässä paitse kirkkoa vielä rukoushuoneitakin (Karjalassa kutsutaan tämmöisiä "sässynäksi" venäjän-kielisestä sanasta tschasovna), joilla myös on pyhät suojelijansa, ja joille myös vietetään praasnikat. Näin saapi moni kylä kolme ja neljäkin praasnikkaa vuodessa. Niille keräytyy rahvasta vahvasti, ja pää-asia niissä on syöminen, tanssiminen ja pajatus. Myös tulee niihin josta kusta suuremmasta lähi-kylästä renikan kauppias, ja kuin kylän kapakasta saadaan viinaakin kyllältensä, niin löytyy praasnikalla kaikki väli-kappaleet, joilla ilo saadaan kukoistamaan.
Toivoani myöten Ladvan diakka olikin praasnikalla, pian sovimme tuumilla ja jo seuraavana päivänä muutin Ladvaan. Useammassa kirkon-kylässä Suomessa löytyy joku leski-akka, joka on vähän herras-perua, köyhäksi jäänyt, vaan hyvästi elävä sillä keinoin, että hänellä on arpa-kirja ja kortit, joilla talonpojan-tyttärille povaa sulhaiset, vähä lääkityksiä, joilla parantaa pienet silmä-kipeät, päästää hampaan-kolotuksesta j.n.e., ja koreoita tilkkuja, joista hän tekee emännille taskuja, lakkia ja m.s. Sen ohessa tietää hän kaikki pitäjän juorut ja uutiset, ja kuin värjälin puutteessa hänellä painatetaan lankojakin, niin ei kumma olekaan, että talonpojan-vaimot kirkko-tiellänsä käyvät hänen luonansa istumassa, jolloin ämmän kahvi-pannu ei tulelta pääse, vaan jolloin hänellä myös on tulonkanto-päivänsä, sillä käyjät tuovat, mikä voi-naulasen, mikä maito-leilin, mikä mitäkin. Tämmöisiä löytyy Venäjälläkin, vaan edellä lueteltujen virkojen rinnalla pitävät nämä parittajankin tointa, sillä harva naima-kauppa niin herroissa kuin talon-pojissakin tapahtuu Venäjällä ilman parittaja-akan (svahan) avutta. Tämänkaltaisen ihmisen luona sain minä korttierin Ladvassa. Hän oli edellä kerrotun Järvien vanhan papin tytär, oli ollut naimisessa erään papin kanssa, joka jo viisi vuotta takaperin oli kuollut, ja eli nyt ukkonsa, mainitun papin isän, kanssa yhdessä, joka jälkimäinen myös oli ollut pappina, vaan halvauksen tähden, joka häntä oli kohdannut, jo kauan sitten virastansa eronnut. Heillä oli hyvä talo, vähä maan-viljelystäkin ja he elivät pensillä (pensiunilla), jota ukolla oli 20 ja lesken tyttärellä 6 hopearuplaa. Tähän oli leskellä senlaisia tuloja kuin edellä kuvasimme, ja jonkun verran sai hän sisään sitenkin, että piti korttieria mittareille ja muille matkaaville virka-miehille. Hän oli sen verran viisaampi täkäläisiä talonpojanakkoja, että osasi juoda sekä teen että kahvin, vieläpä keittääkin molemmat, ja että valitti, kuinka hänen kätensä pysti ja näkönsä päivettyi, nyt työssä käydessä, sillä siihen ei hän ollut tottunut miehensä eläessä, jolloin sampovara aina oli seisonut valmisna hänen makuulta noustessansa. Entisestä herruudesta ei hänessä ollut muuta jälellä, kuin se, että tahtoi että muiden piti uskoa hänen aamulla pitkään makaavan, jota herruuden välttämätöntä merkkiä hän kuitenkaan itse asiassa ei pitänyt, sillä useasti kuulin hänen raukan jo päivän kanssa nousevan askareillensa.
Sekä tämä vaimo että hänen ukkonsa, se vanha pappi, olivat muuten merkilliset sen tähden, että pahemmin pahinta mustalaista pyysivät, puistivat kaikkea, mitä vaan näkivät minulla. Heille piti antaa paperia, kyniä ja läkkiä, edellensä kynttilöitä, teetä, sokuria, sanalla sanoen kaikkea, mitä muassa oli ja mitä emäntä viime kerran Vidlassa käydessänsä muka oli unhoittanut ostaa. Ukko tahtoi minua itsellensä ostamaan nuuskuakin, jota minulla ei ollut, ja määräsi siksi tarvittavan tschetvertakan (25 kop. hop.). Tämän hävittömyytensä peitti hän sillä, että lupasi edestäni lukea rukouksia, joiden määrä ja pituus tulisi senvertainen, kun verran hänelle rahaa jättäisin, ja sanoi tätä rahaa ei tulevani katumaan, sillä hänen rukouksensa olivat hyvin teholliset. Tämmöisiä rukouksia lukikin hän alinomaa, pitkästä nimi-listasta aina rukouksen alussa mainiten niiden nimet, jotka olivat hänen palkanneet puolestansa taivasta lähestymään. Minua inhoitti tämmöinen elatus-keino, varsinkin yhdekskymmen-vuotisella hautaan vajoovalla ukolla, enkä paljo huolinutkaan peittää ylenkatsettani häntä vastaan, josta itselleni seurasi se paha, että ukko, päättäen minut täydeksi pakanaksi, ei sanonut yhdenkään kristityn papin rupeevan minulle taivaan ovea longistamaan, ja kuin sitä, hänen luulonsa jälkeen, maailmallisen ihmisen itsensä oli mahdotoin avata, niin arvaa jokainen, mihin hän minun tuomitsi.
Paitse sitä vastusta, mikä minulla oli tästä ukosta, oli kymmempäiväinen oloni Ladvassa sangen hupainen. Rahvas täällä salon sydämessä oli siivoa ja hiljaista, ja työni juoksi erittäin hyvästi sentähden, että apulaiseni, vanha diakka, oli selvä-päinen ja ymmärtävä mies. Hän oli syntyjään tästä samasta kylästä, oli poikana saanut vähän opetusta Aunuksen kaupunkia lähellä olevassa Aleksanteri-Svirskin monasterissa, ja sitten vielä puoli vuotta ollut Uudessa linnassa (Novgorod'issa) oppiansa lisäilemässä. Näin oli hän oppinut venäjän kielen oikein kieli-opillisesti, ja ymmärsi käyttää tämän oppinsa omaakin kieltänsä tutkittaessa. Muuten oli hän kaiken ikänsä elänyt täällä koto-kylässänsä ja oli hyvin tuttu ja rakastettu ympärinsä, niin että praasnikkaa ei praasnikkana pidettykään, jos häntä ei ollut läsnä, sillä hän oli taitava kertoja, ankara pajattaja ja hyvä juoja. Hänen karkea äänensä, vahva kasvunsa ja tuuhea partansa antoivat hänen käytöksellensä ja koko olennollensa semmoisen arvoisuuden, että pojat joka paikassa nostivat lakkiansa hänelle ja vanhemmat häntä leikillä kutsuivat proto-jereiksi (rovastiksi).
Yleisesti ylen-katsoo vallan päällä oleva kansa allansa olevien pienempäin kansojen kieltä, jonka Lyydin kielestäkin tulin havaitsemaan Scholtjärvellä, jossa pappi, vaikka neljä-kymmentä vuotta palvellut Lyydikköjen seassa, tuskin tiesi sanaakaan heidän kielestänsä, ja jossa rikkaammaksi ja mahtavammaksi päässeet Lyydiköt itsetkin kernaammin puhuivat venäjätä kuin omaa kieltänsä. Toisin oli asian laita täällä Ojatin tienoilla. Tämän tienoon synkeä salon-luonto, sen köyhyys ja se seikka, ett'ei sen läpi kule yhtään tietä, ovat tehneet, että Venäläiset ovat jättäneet sen rauhaan, elikkä jos heitä on sinne joku tullutkin, on tulijan ollut mahdotoin saada omaa kieltänsä tavaksi, ja vaikka hän on ollut pappikin eli muu virka-mies, on hän perheinensä vähitellen taipunut maan kieleen ja, niinkuin edellä kerrotuista esimerkeistä olemme nähneet, viimein paremmin osannut täkäläisen rahvaan kieltä kuin omaansa. Tämä seikka on vaikuttanut rahvaasen takaisin siten, ett'ei se häpeä kieltänsä ja että se näissä tienoin tulee vielä kauan voimassa pysymään. Tässä Ojatin tienoossa on rahvas pitänyt oman alku-peräisen nimensäkin muistossa. Edellä olemme nähneet, että Äänisen rannalla asuvat Tschuudit kutsuvat itseänsä vaan Lyydeiksi eli Lyydiköiksi, joka tulee venäjän-kielisestä sanasta ljudi, merkitsevä rahvasta, ja jolla nimellä mekin entistä myöten olemme heitä tähän asti kutsuneet. Näin on näillä samanlainen nimi kuin Virolaisilla, jotka myös eivät tiedä itseänsä muuten nimetä kuin maa-rahvaaksi ja kieltänsä vaan maa-kieleksi. Ojattilaiset sitä vastaan kutsuvat itsiänsä Vepsäläisiksi ja kieltänsä Vepsän eli Vepsan kieleksi, joka nimi niinkuin paljo muutakin kansan alku-peräisestä kansallisuudesta jo muissa osissa sen alaa on unohtunut. Ei tarvitse siis ensinkään epäillä, että tämä nimi, vaikka sitä nyt käyttää vaan yksi osa tätä kansaa, ennen ei olisi ollut sen yleisenä nimenä, jota päätöstämme vahvistaa sekin seikka, että pohjais-puolimaisen Aunuksen Karjalaisetkin yleisesti kutsuvat näitä serkkujansa Vepsäläisiksi. Tässä otamme sentähden tilaisuuden tärkeimmästi kehoittaaksemme kaikkia tästä kansasta eli sen kielestä vasta kirjoittavia, että heittäisivät pois nuo muukalaiset nimet Lyydit, Tschuudit ja muut joihin ylpeiden naapurien halveksiminen ja ylen-katse on nähtävä juuri, ja antaisivat tälle kansalle sen edun, jota ei kielletä keltään yksinäiseltäkään ihmiseltä, nim. kunniallisen oman nimensä nautinnon. Tähän on heillä sen suurempi oikeus, kuin heidän esi-isänsä ovat tämän nimen historiaankin kirjoittaneet. Sillä Venäjän vanhimman historioitsijan Nestorin Vessit eivät voineet olla muita kuin nykyisten Vepsien eli Vepsäläisten esi-isiä, vaikka perilliset eivät ole kuin vähäiseksi osaksi voineet pitää vallassansa isien jättämää maata. Se on Sjögren'in erhetys kirjassa: Ueber die älteren Wohnsitze der Jämen, joka meidän kansan-tutkijoiden silmissä kauan on polkenut tätä nimeä. Hän oli jo ennen tämän kirjansa kirjoittamista ja yleisesti ennen koko sitä suurta matkustustansa, jonka arvollinen ja kiitettävä hedelmä se on, kirjallisesti päättänyt että se kansa, jota Nestor Vessiksi kutsuu ja joka eli Bjeloseron järven ympärillä, mahtoi kutsua tätä järveä Vesijärveksi ja siitä itseänsäkin Vesiläisiksi, josta Venäläinen muukaloimalla muka sai nimen Vessit. Tämmöinen edeltä-käsin päättäminen on aina vaarallinen, ja tehdyksi Sjögren'iltä, joka kaikessa koki totuutta tarkoittaa, olisi sitä vaikea uskoa, ell'emme tietäisi, että hänen sitä kirjoittaessaan Vessien eli sen suomalaisen kansan, joka Nestorin aikoina eli mainituissa seuduissa, luultiin jo kokonansa ilmoilta hävinneen. Mutta mainitulla matkallansa löysi Sjögren samoissa tienoin suomalaista kansaa, joka kutsui itseänsä Vepsäksi, ja toiseksensa tuli hän tällöin myös tietämään, että tämä kansa ei kutsunut vasta mainittua järveä Vesijärveksi, vaan Vauget- eli Valgetjärveksi, jonka Venäläiset sanasta sanaan kääntäen tekivät nimeksi: bjeloje osero, Bjelosero. Näissä kahdessa seikassa, jotka hän itse uskollisesti kertoo, olisi hänelle jo pitänyt olla kyllä todistusta siitä, että edellinen päätöksensä Vessin nimen tulemisesta suom. sanasta Vesiläiset oli väärä, varsinkin koska sanasta vesi Vepsäläistenkin kielessä pitää johdettaa nimi Veteläinen, ei Vesiläinen, ja että samainen Veksi eli Vessä ei ollut muuta kuin Venäläisen kielellä pehmennyt nimi Vepsä. Vaan tätä ei hän nimittämässämme kirjassansa tahdo myödyttää. Todistuksia, joilla hän puolustaa entistä päätöstänsä, olisi liian lavea ruveta tässä kertomaan, koska halullinen lukija löytää ne täydellisinä itsestä kirjasta. Niiden joukosta otamme tähän vaan yhden, joka myös perustaksen väärälle kokemukselle. Siitä nim. että kaikilla nykyisten Vepsäläisten kylillä muka on venäläiset nimet päättää Sjögren, että koko heidän alansa olisi ensin ollut Venäläisten vallassa, jotta olisivat viljelleet ja rakentaneet maan ja joiden kielestä kylätkin olisivat nimensä saaneet, vaan että heidän olisi pitänyt taas luopua maasta ja jättää se Vepsäläisille niissä myllyissä, joita täälläkin kansojen edes takaisin siirrellessä tapahtui. Tämä päätös on kuitenkin väärällä pohjalla. Koko Ojatin tienoossa samoin kuin Äänisenkin rannalla on ei ainoastaan kaikilla vepsäläis-, vaan myös suurimmalla osalla venäläiskyliä suomi-peruiset nimet, joita rahvas keskenänsä käyttää. Vaan kirkon- ja henki-kirjoissa, mittarien luetteloissa ja kartoissa ovat molempien nimet venäläisiä, useammassa kohden vaan josta kusta ristimä-nimestä (sanotaan tavallisesti paikan ensimäisen asujan nimestä) tehtyjä, niinkuin: Ivanoffkaja, Timosejeffkaja, Trosimoffkaja j.n.e. Tämmöiset kirjat, kartat ja muut sanoo Sjögren, niissä löytyvien nimien tähden, joka paikkakunnassa tarkoin läpi käyneensä. Näiden nimien vääryydestä ja siitä, että hän ei tarkoin ottanut vaaria rahvaan kielessä käytettävistä nimistä, päättää hän venäläisiä nimiä alku-peräisiksi ja niiden antajia maan ensimäisiksi asujiksi, josta taas seuraisi että Vepsäläiset vasta myöhemmin joutuivat sen isänniksi ja että niinmuodoin Nestorin Vessit olivat toinen kansa, toista Vepsäläiset.
Tässä lienee nyt tilaisuus sanoa muutama sana näiden kielestäkin ja sen aarteista. Suomalaiselle kielentutkijalle on tästä murteesta paljo selkoa sekä kieli-opissa että sana-kirjassa. Vaan kuin useamman lukijan pelkään tämän-laatuisissa kokemuksissa ja löydöissä ei löytävän sitä miellytystä, joka niistä on kielentutkijalle, niin jätän Vepsän kielen kieli-opilliset ja sana-kirjalliset edut tässä mainitsematta. Mitä taas sen hengellisiin aarteihin tulee, niin ei niistäkään ole paljo lausumista. Edellä olen jo sanonut, että Äänisen Vepsäläisillä en tavannut lauluja ensinkään. Sama oli niistä yleinen lause Ojatillakin, nim. että laulettu on iki-muistoisista ajoista venäjäksi ja että lauluja ei ole koskaan löytynyt vepsäksi. Satuja taas löytyy paljo, vaan niistäkin nähdään pian, että ovat parhaasta päästä Venäläisiltä saatuja, ja paraat satujen sanojat tarjoaksetkin aina kernaammin venäjäksi kuin omaksi kielekseksensä niitä kertomaan. Sana-laskuja ja arvoituksia löytyy sitä vastaan Vepsäläisilläkin, ja niiden muoto todistaa, että niitä ei ole naapureilta lainattu. Jälkimäistä kirjoitin Ojatilla noin puoli-sataa, ja niistä saan kielen näytteeksi suomennoksen kanssa painattaa tähän seuraavat.
