Kitabı oku: «Hellmannin herra; Esimerkin vuoksi; Maailman murjoma», sayfa 3
V
Oli yleinen riemu pitäjän herroissa, kun tuli kuuluksi, että Hellmanni oli pakotettu pitämään kestit, joihin vallesmanni sai kutsua vieraat. Jokaisella oli jotain äkää hovin herraa kohtaan, jos ei muusta, niin siitä, että hän oli rikas, ja nyt nautittiin siitä herkusta, missä vain kaksi miestä yhteen sattui. Ja joka talossa, mihin vallesmanni uutisensa kuletti, hykerrettiin käsiä hyvästä mielestä, ja sekä tullessaan että lähtiessään sanoi vallesmanni samat sanansa:
–De' … de' fröjdar mej ända intill lilltån, den här historien… [Tämä ilahduttaa minua pikkuvarvastani myöten, tämä juttu…]
–Se on oikein sille! kävipäs kerran satimeen sekin kettu! lisäsivät aina toiset.
Vallesmanni oli kutsunut kaikki tuttavansa »vieraiksimiehiksi» pitoihin ja muut asianomaiset olivat tehneet samoin. Niin että kun käräjien oli alkaminen juuri samaan aikaan, kaikki kirjurit, asianajajat, tuomarin apulaiset, lautamiehet, siltavoudit ja muut siihen aikaan koossa olevat henkilöt kieltään lipoen valmistuivat iloista iltaa viettämään Hellmannin herran kustannuksella. Paitsi heitä oli tuomari, tohtori, apteekkari ja puolikymmentä maakauppiasta myöskin pyydetty samaan tilaisuuteen saapumaan.
Kirkonkylä oli kuin pieni kauppala, jossa muun muassa oli kestikievari ja sen yhteydessä ravintola. Tämän suuri sali, jota myöskin käräjähuoneena käytettiin, oli tätä iltaa varten muutettu kestituvaksi. Oikeuden pöytä oli siirretty seinämälle ja tuomarin istuin samaten. Raamattu ja lakikirja oli nostettu ylös pölyisen kirjakaapin korkeimmalle hyllylle. Sen sijaan oli kannettu keskelle lattiaa valkeilla liinoilla katettu tuvan suuri leipomapöytä, jonka ääressä piti ensin sopiaismaljat juotaman ja sitten illallinen syötämän. Pitkin seiniä oli aseteltu pienempiä pöytiä, joiden päälle totineuvot kannettiin ynnä paperossipuntit ja tuhka-astiat. Kaikki piti olla kuin kesteissä konsanaan, ja vallesmanni ei ollutkaan käskenyt laittaa illallista, vaan tilannut »supeen».
Kestikievarin emäntä järjesteli piikansa avulla maljalaseja pitkin pöydän reunaa, ja isäntä, samalla myöskin maakauppias, kantoi puodistaan paperosseja pienille pöydille ja kaateli pullosta konjakkia karahveihin.
–Haetko illalliseksi hummeria kellarista? kysyi isäntä.
–Haenhan minä … ei siitä muuten kuitenkaan näy erilleen pääsevän … antaa Hellmannin kerran maksaa meillekin…
–Joutaa maksaa… Oulusta tuo aina tuopikin kaikki tavaransa, suolansakin … mutta jääpäs kerran jokunen rikkautta meidänkin puotiin.
–Kyllä se on koko roisto se Hellmanni…
–Hyvä on sekin, puuttui piika puheeseen, hyvä on, mutta ei ole parempia muutkaan…
–Mitkäs?
–Nuopa herratkaan, vallesmannit ja ne, kun suotta tämmöiset maksatetaan.
–Olikos sen pakko haukkua?
–Ei haukku haavaa tee. Ja hyvin ne sen ansaitsee. Jos minä olin haukkumassa, niin haukuin vielä enemmän.
–Panenko monta punttia näille pöydille kullekin … kaksiko?
–Pane kolme neljä … kuta enemmän panee, sitä enemmän menee … jos on vara ottaa, niin ottavat aina uuden ja heittävät entisen puoleksi poltettuna pois…
–No, johan minä olen monta kertaa sanonut, että sinä olet välistä viisaampi kuin minä … ei ole monella niin viisasta eukkoa kuin minulla.
Lihava emäntä nykäisi kylkeen piikaansa, iski hänelle silmää ja suhahti pilkallisesti:
–Puhuu, niinkuin hän se muka tässä kuitenkin … pyh!
Emännänhän olikin puoti ja kaikki, ja hänellä oli valta talossaan. Puotipojan oli hän toiseksi miehekseen ottanut ja yhä hän itse hallitsi ja vallitsi.
Mutta noin seitsemättä käydessä illalla alkoi ajaa vieraita pihaan. Vallesmanni tuli ensiksi niinkuin isäntä ainakin ja vastaanotti toiset. Tultuaan komensi hän lyhdyn porstuaan, käski asettaa lisää kynttilöitä pöydille ja ikkunoille, jotta osaisivat vieraat kohti tulla ja että näkyisi maantiellekin, että täällä on pidot niinkuin häät mitkäkin. Mitäs tyhjästä säästämisestä! Ei ole köyhä maksamassa!
–Käykää vieraat peremmä … astukaa vain sisään … ja heti pieni konjakkari kylmästä tultua … tuokaa sokeria ja kylmää vettä!… Kippis!—Tääll' on tupakkaa, sikareja ja paperosseja, kumpaa vain haluttaa … olkaa hyvät! kehoitteli vallesmanni tulevia ja vei vieraansa perälle.
Tohtori tuli, toi suuren mahan mukanaan. Tuli tuomari ja pani nenänsä torvena soimaan. Apteekkari hiipimällä niinikään saapui, hatustaan huolissaan, minnekä sen panisi, ja kun sai sille sijan ikkunalla kukkien takana, ryhtyi heti partaansa ja kauan sitä kampaili liivin taskussa säilytettävällä kammallaan … sen tehtyään vasta paperossin sytytti ja yhtyi muiden seuraan. Kapteeni löydyttäytyi hänkin suuressa sudennahkaturkissa, josta selvittyään astui peremmälle huonetta siistissä takissa, parta huolellisesti ajettuna, jälellä vain säännölliset viikset, ja kädessä oma piippu. Sitä mukaa sitten muut kaikki, niin lautamiehet kuin kirjurit, asianajajat, tuomarin sihteerit ja muutamia pitäjän rikkaimpia isäntiä.
Vallesmanni kehoitteli yhä istumaan ja polttamaan.
–Istukaa ja polttakaa ja olkaa niinkuin kotonanne! sanoi hän sanomistaan ja lisäsi erikseen kuiskaamalla jokaisen korvaan, viekkaasti hymyillen:
–Ei ole kunniavieras vielä tullut, mutta ei se mitään … saatetaan tässä siltä alkaa.
–Kunniavieras! purskahtivat kaikki nauramaan, nauroivat ensin vallesmannin kanssa ja sitten keskenään, menivät hiukan kumariinsa, oikaisiivat siitä vähän ajan päästä suoriksi jälleen ja housunkaulustaan kohottivat.
Kapteeni kulki vallesmannin jälestä ja pisti päänsä jokaiseen piiriin, joka oli »kunniavieraasta» syntynyt:
–Se oli saakelin hyvä keksintö … eikö totta?
–Tämä olis yks mainio stoffi yhteen komediaan, sanoi tohtori, joka tunsi näytelmätaidetta.—Se olis mainio effekti, jos kuka olis, joka osais sitä kompponeerata.
–Voi sun peeveli, kun se olis hyvä! No kerrassa mainio! Mutta kuinka hän tähän suostui?
–Täytyi, täytyi … tämä on oikeastaan minun keksintöni, heh, heh, heh! Meillä oli ennen minun luutnanttina ollessani samanlainen juttu erään toverin kanssa, joka oli ollut näinikään tyhmä … (ja sitten hän sen tarinan laveasti kertoi) … ja eikö totta, eikö tämä ollut paras keino rangaista?
–Se oli kerrassa paras … ja näin tähän iloon päästiin osallisiksi syrjäisetkin…
–Ettekö ole kuulleet, kuinka me häntä karkuuteltiin edestakaisin…?
–Lumisateessa ja pyryssä … niin! Rothberg siitä jo puhui… Mutta ei sitä olisi uskottu, että Hellmanni niin antaisi itseään…
–Täytyi, täytyi … heh, heh, heh! Ei auttanut, kun västinki peloitti … heh, heh, heh!
–Mitä hiiden västinkiä siitä semmoisesta…?
–Tst! Juu, juu! niin on laki, mutta siitä asiasta ei saa puhua ennen kuin huomenna … suu kiinni tänä iltana … heh, heh, heh!
Kaikki nauroivat, sillä asia oli nyt kaikkien mielestä kahta sukkelampi, ja kapteenin ja vallesmannin temppu oli yleisenä puheenaineena joka ryhmässä.
Mutta Hellmannin viipyminen alkoi käydä vallesmannille pitkäksi, ja sentähden hän kävi keittiössä komentamassa totiveden sisään.
–Koskei näy kunniavierasta tulevaksi … ja mehän tässä isäntiä … sanoi hän ja rupesi panemaan sokeria lasiin, mutta silloin tuli kievarin renki sisään ja ilmoitti hänelle, että hovin herra kutsui ulos puheilleen…
–Minkä tähden se ei tule huoneeseen?
–Siellä se reessään istuu ja laittoi teitä hakemaan.
–Mitä hittoja se…? murahti vallesmanni, mutta meni kuitenkin ulos. Muutamia kirjureja hyppäsi heti hänen jälestään oven raosta katsomaan.
–Sielläkö se reessään vielä istuu? kysyivät heiltä toiset.
–Jo nousee ylös…
–Mitä varten se ei tule sisään?
–Ei tahdo tulla täältä kautta … sanoo kernaammin menevänsä puotikamariin ensin … olkaapas hiljaa, kun ei kuule mitään… »Onko siellä paljon vieraita?» kysyy. Ei sano vallesmanni olevan paljon… »Kenenkäs ne on nämä kaikki hevoset?»… Ähäh, älysipäs!—Tst!– Vallesmanni sanoi, että mitä sinä hevosista… Ai, saakeli!
Oven raosta katsojat hyppäsivät kiireesti syrjään, sillä samassa avasi vallesmanni sen ja työnti Hellmannin hartioista huoneeseen. Kaikki salissa olijat nousivat seisoalleen ja ne, jotka kävelivät, seisahtuivat ja kumarsivat tulijalle. Tämä itse vastasi tervehdykseen ensin hämillään olevan rykäisyllä ja sitten parilla katkonaisella kumarruksella.
Vallesmanni kehoitti vastatullutta heittämään pois päältään, ja muuan kirjureista tuli ottamaan turkkia vastaan. Sitten tuli kapteeni kättelemään, ja vallesmannin kanssa veivät he vieraansa pöydän sivu kunniaa tekevän miesjoukon ohitse peremmälle huonetta. Sinne saapuivat kaikki muutkin kättelemään ja kuulumisia kyselemään ja haastattamaan. Hellmanni ei osannut muuta kuin änkyttää: »hyvä päivä … terve! päivä … hm … tuota … ei tuota … hm … hm!» ja kun oli päässyt enimmistä erilleen, pyysi hän vallesmannia kanssansa syrjähuoneeseen.
–Joko minun nyt kohta pitää…?
–Kyllä, kunhan booli valmistuu…
–Tuleeko booli…?
–Totta kai! kuinkas muuten?
–Niin, niin…
–Käy sinä saliin, niin minä menen kiirehtimään boolia…
–Kuule, elähän mene … niin, sitä minä, että etkö sinä ottaisi sitä tehdäksesi minun nimessäni…
–Niinkö anteeksipyyntöä?
–Niin … samahan se olisi, jos sinäkin … minä en oikein…
–Miksei, voinhan sen tehdä, kun itse olet salissa läsnä … käy nyt sinne vain ja pane tupakka ja prykää lasi itsellesi…
–Kyllä minä taidan täällä odottaa siksi, kun…
–Tee tahtosi … mutta kun kuulet minun boolin laitaan kilistävän, niin tule silloin sisään.
–Joo, joo…
Vallesmanni jätti Hellmannin puotikamariin ja kiiruhti itse saliin ja sieltä viereiseen huoneeseen, jossa isäntä ja apteekkari valmistelivat boolia. Vähitellen kokoontui sinne heidän ympärilleen joukko uteliaita lautamiehiä ja muita talonpoikia, jotka eivät olleet tätä kummaa ennen nähneet.
–Se on sitä keittoaan se, sanoi muuan.
–Eiköön ois yhtä hyvä syyvvä sokerit sinnään ja juuvva viinit ja konjakit loatunaan!
–Näin tästä hyvä tulee.
–Sisoh! Jo riittää konjakki! Nyt pari pulloa viiniä vielä, neuvoi apteekkari.
–Pane kerrassa neljä ja yksi pullo konjakkia vielä! kehoitti vallesmanni.
–Tulee liian väkevätä…
–Ja kalliimpaa…
–Ei haittaa kumpikaan! Paremmin tehoo, ja kalleudesta ei puhettakaan!
Vai tässä sokerivettä juomaan … e-ohoh!
–Jokohan lie tuossa paljonnii eestä tavaroo?
–Elä sinä sitä kysy, vaan maista!
–Antakeepas mullennii maistoo … kylläpä on hyvvee.
–Ei hyvää hetikään! Tuo pari pulloa samppanjaa!
–Elä hitossa!
–Mitä sinä … ainahan niin ruukataan paremmissa booleissa.
Kaikki nauroivat viekkaasti ja iskivät silmää toisilleen.
Boolia hämmennettiin ja yhä lisättiin siihen makua, kunnes vallesmanni ja apteekkari sopivat siitä, että kyllä se nyt välttää, vaikka ehkä olisi sentään vielä saanut panna jonkun pullon viiniä.
–Hyvä on!… Ja sitten kannettiin booli saliin ja mentiin kaikki perästä.
Sill'aikaa istui Hellmanni puotikamarissa ja kuuli seinän takaa hopeakauhan säännöllisen kalkkeen boolin laitaan, samalla kuin toisen seinän läpi tunki keittiöstä melu ja ruokain haju. Lukematon joukko kirouksia ja kiukkuisia sanoja myllerteli mielessä, mutta ei päästetty tulemaan.
Hän istuutui levottomasti tuolille, nousi ylös ja kulki puolilattiaan, seisahtui, kuulosti ja palasi taas takaisin istumaan.
Yht'äkkiä kuului heleä kalina salista, ja herra meni sisään.
Vallesmanni seisoi jo lasi kädessä ja isäntä täytteli maitokannusta viimeisiä alapäässä pöytää. Kaikki muutkin olivat kohonneet istumasta ja loivat katseensa Hellmanniin, joka seisoi kamarin ovella pihtipuolta vasten.
Vallesmanni kalautti vielä kerran boolin laitaan ja aloitti puheensa.
–Hyvät herrat! Hm! Niin, no, me nyt tiedämme kaikki, mitä varten tänne on tultu yhteen … niin, ettei niistä puhettakaan. Joka vanhoja muistelee, sitä tikulla silmään … vai mitä?
–Niin, niin! huudettiin joka taholta.
–Se on erehdyksestä tapahtunut ja kellekäpä ei erehdystä tapahtuisi. Ihminen on heikko! Mutta tämän asianomaisen puolesta tahdon minä vain pyytää, että vanhat vihat unohdettaisiin ja oltaisiin ystäviä ja annetaan siis sen asian jäädä silleen … vai mitä?
–Annetaan, annetaan! Hellmanni on hyvä mies!
–Niinpä maljasi sitten … eläköön Hellman!
–Eläköön, eläköön!
Puhe ei ollut sen pitempi ja vielä huutaessaan hyökkäsivät kaikki kilvan lasien kimppuun. Joille ei niitä riittänyt, hakivat kahvikuppeja keittiöstä ja täyttivät ne boolilla. Vallesmanni antoi lasin Hellmannille, kilisti hänen kanssaan ja antoi kätensä ja kaikki muut, niin vieraatmiehet kuin asianomaisetkin, tekivät samoin: ensin tohtori, sitten apteekkari, tuomari j.n.e. arvon mukaisessa järjestyksessä. Kun kaikki olivat saaneet tehtävänsä tehdyksi, tulivat sitten vallesmanni ja kapteeni ja ottivat Hellmannin käsipuolesta ja veivät sohvaan istumaan. Sohvan edessä olevalle pöydälle kannettiin boolilla täytetty maitokannu ja sen ympärille kokoontui kehä herroja ja joitakuita lautamiehiä, sill'aikaa kuin toiset hoitivat itseään toisaalla salissa, juoden ja tupakoiden ahkerasti.
Hellmanni ei kuitenkaan oikein osannut tästä kunniasta välittää. Vallesmanni oli melkein panemalla pannut hänelle sikarin suuhun, ja sitä Hellmanni siinä kömpelösti poltteli, istuen vähän hämillään, kovaksi kiilloitettu kaulus kankeasti kaulassa ja partaveitsen jälkiä vasta ajetuissa poskissa. Käsi hiukan vapisi pidellessä ja sytytellessä sikaria, joka aina vähän väliä sammui.
–Täss' on tulta, puhui vallesmanni, ei sinun pidä, Hellmanni, olla milläskään koko asiasta enää … oltiin me silloin vähän vihaisia, mutta joka vanhoja muistelee, sitä tikulla silmään … ei niistä puhettakaan … terve!
–Niin, terve, veli, sanoi kapteenikin, istui tyytyväisenä silmät vähän sirrallaan, oma piippu hampaissa ja totilasi edessään, sillä hän ei välittänyt boolista.—Oletko sinä milloinka kotonasi, minä olen aikonut tulla sinun varsaasi katsomaan … se kuuluu olevan mainion komea…
–Onhan se näköhevonen…
–Tällä ne parhaat hevoset on koko pitäjässä!
–Näinhän tämä parhaiten saatiin reilatuksi paha asia, puhui taas vallesmanni, näin se sysäytyi syrjään ihan itsestään, eikä ole kellään sanomista sanaakaan … minulla ei ainakaan ole äkää ollenkaan…
–Eikä ole meillä muillakaan…
–Ja jos kuka sanoo, ettei Hellmanni ole hyvä mies, niin saa minun kanssani tekemistä!—Kuule, mitenkä se on sen Antin ryöstö … onko sillä kiire?
–Kiireenlainen sillä olisi…
–Hyvä, minä kuulutan sinne huutokaupan huomenna kirkossa jo ensi viikoksi ja heti kohta saat rahat käteesi. Ne on semmoisia junkkareja ne mökkiläiset.
–No, ne on niitä pahimpia junkkareja, innostui puhumaan muuan isäntä, niiden kanssa pulassa on … ei ne maksa velkojaan, joita vuoden pitkään tekevät, eikä ne suorita arentiaan oikealla ajalla, ei ne hoida peltojaan eikä raivaa niittyjään…
–Vaan jos syy on siinä, että isännät liiaksi rasittaa…
–Se on helvetin vale … elä puhu, kun et tiedä…
–No, ei niistä riidellä, muistutti kapteeni, terve mieheen!
–Terve, Hellman, elä sinä ole pahalla tuulella! Juo sinä niin, että tiedät kerran kestissä olleesi … tuokaa lisää boolia!
–Ei ole enää…
–Joko se loppui?
–Hyvällä tavaralla on hyvä menekki, kun vielä kilvan otetaan!
–No, totia sitten! Ei se ollut meininkikään, että boolia koko illaksi riittäisi … pankaa totia miehet!
Hellmanni istui siinä kuin vieras omassa talossaan, jonka tavarasta toiset kauppaa käyvät.
Hän näki, kuinka paperossin pätkät pitkinä heitettiin lattialle ja vähän väliä uusia sytytettiin. Eikä kauppamies lakannut toisia puodistaan kantamasta. Oli kai niitä jo kymmenen markan edestä kulutettuna niitäkin, sikareista puhumattakaan… Jokainen näytti toisensa kilvalla juovan. Lasi lasin perästä tyhjennettiin, ja moneen kertaan heilutti vallesmanni tyhjiä karahveja ja huusi ne vähän päästä aina uudelleen täytettäviksi.
Hän olikin jo melkoisesti juovuksissa ja samalla lailla monet nuutkin.
–Älkää yhtään miehet … juokaa te vain! Hellmanni on minulle antanut isännyyden, niin että kun minä käsken, että juokaa, niin silloin te juokaa! Juo sinä, Hellmanni, itsekin … eläkä murjota! Juo, kun pääsit niin hyvällä kupalla … terve!
Siten pyöritteli vallesmanni päätään oikeaan ja vasempaan ja ratkesi ankaraan nauruun:
–Saakeli, kun sinua oli silloin kiivasta miestä … häh, häh, häh! Ei sinua noljottajata enää tuntisi samaksi olennoksikaan… Sinä haukuit meitä kuin poika, niinkuin aika poika! Muistatko, kun minua pikanellilla heitit vasten naamaa? Onneksi se ei sattunut, vaan meni seinään… Se oli onneksi sinulle, kiitä onneasi, ettei sattunut… Terve sinä siinä … eihän sull' ole lasiakaan? Anna, kun minä prykään sulle oikein miehen totit.
–En minä huoli … minun pitää mennä kotiin.
–Etkö syö illallista?
–Tuleeko illallinenkin?
–Totta kai, etkö näe kuinka pöytää katetaan?
–Näenhän minä.
–Jää pois vain … tulee hyvä illallinen … jää nyt!
–En minä … minä en ole oikein terve.
–No, eihän sille sitten mitä osaa … kuulkaa miehet!
–Mitä sinä…?
–No, että sinulle hyvästiä heittämään!
–Ei, elä puhu heille mitään.
–Totta kai! Kuulkaa miehet ja arvoisat vieraat… Mutta melu oli jo niin suuri ja huone savua niin täynnä, ettei toinen toistaan kuullut eikä nähnyt. Vallesmannin ääni oli sitä paitsi aivan käheä, niin etteivät sitä kuulleet muut kuin aivan vieressä seisojat. Joku kiskaisi häntä hihasta, ja hän unohti Hellmannin ja jätti hänet seisomaan oven suuhun.
Päällensä pukiessaan näki Hellmanni, kuinka pöytää yhä katettiin, kannettiin ruokia ja juomia ja asetettiin olut- ja viinipulloja vieri viereensä kiinni toiseen päähän pöytää. Olutta ennätti hän lukea jo tusinan pulloa ja viinejä puoli. Ja lisää tuli yhä puotikamarista.
Hänen silmänsä välähti, hänen sieramensa suurenivat, hänellä oli suurisolkinen leveä nahkavyö kädessään. Se pyrki tekemään kaaren ilmassa ja ainoastaan suurin ponnistuksin sai hän sen pakotetuksi kiristymään vyötäistensä ympäri.
–Käykää käsiksi jumalanviljaan—käykää käsiksi jumalanviljaan! kuuli hän vallesmannin kehoittelevan.
Hän seisoi reessään, oikaisihe pitkin koko pituuttaan … sisällä naurettiin ja hohotettiin ja laulettiin kuorossa: »helan går! helan går!—sumfrati rati—rati rallaa!—helan går!»—hevonen kiskaisi menemään ja retkahutti hänet pitkänään reen perään—
–Takaisin! huusi hän rengilleen. Pysähytä! Mutta ennenkuin se ennätti tapahtua, hyppäsi hän reestä, riipaisi nahkavyön irti solestaan, syöksi sisään ja vetäisi, turkki auki reuhottaen, yhdellä tempaisulla alas pöydältä pullot ja pikarit, ja toisella paistit ja liemet ja lautaset. Sen tehtyään huusi hän, suu katkeran leveässä naurussa:
–Käykää pöytään, porsaat! Lakkikaa lätäköstä, kylän koirat! Se on Hellmanni, joka tarjoo! Mjukaste tjenare, mina herrar!
Ja ennenkuin ehtivät tyrmetyksistään tointua, oli hän jo tiessään, rekensä perässä retkallaan, ja nauroi mennessään niin, että ikkunat helisi.
ESIMERKIN VUOKSI
—Minun mielestäni se nyt on oikein hyvä asia se raittius … se on oikein hyvä asia … oikein hyvä!
Ja ihan hartaan näköisenä heitti maisteri Suomettaren käsistään, ja paperossia sytyttäessään, jolloin silmät menivät nautinnosta sirralleen, lisäsi hän vielä:
–Ja raittiusseurat ovat meidän maallemme mitä suurin onni … joka miehen pitäisi niihin seuroihin ruveta, jok'ikisen Suomen kansalaisen, miehen ja naisen. Ja, niinkuin tässä sanotaan, pappien tulee esimerkillään etunenässä käydä … se on jokaisen sielunpaimenen moraalinen velvollisuus seurakuntaansa kohtaan. Sentähden kuulun minäkin siihen seuraan ja aion kaikin voimini sen hyväksi toimia.
Hän oli nuori pappi tuo, joka näin innostui, kaupungin seurakunnan apulainen. Nyt hän keinutuolissaan keinui, sivusittain pöytäänsä, katsahti silloin tällöin sen ylitse Bulevardinkadulle ja puhui yhä samaan suuntaan ja luki aina uudelleen sanomalehdestä niitä paikkoja, joita »Kuusi» oli siihen raittiudesta kirjoittanut. Välistä hupeni luku ja puhe savun sekaan, jota paperossin päästä tunki alas rintaan ja virtasi sieltä taas pitkin paperossin kupeita takaisin. Ja se teki niin hyvää, että kasvoissa silloin tällöin vähän värähtelikin.
Toinen mies istui pöydän päässä ja poltteli hänkin ja puhalteli laiskoja savuja huolettomasti milloin minnekin päin. Suoraan hän eteensä katseli, vasten uunia toiselle puolen huonetta ja siveli verkalleen viiksiään. Ei näyttänyt tarpeesta polttavan, mutta muuten vain jotain tehdäkseen.
–Mitäs arvelet? Sinä et puhu mitään … eikös se ole hyvä asia … minusta se on … se, se, se on … katsos nyt, kuinka tässä taas sanotaan, kuulehan, mitä väkevistä juomista sanotaan…
–Kyllä minä sen tiedän … se on sitä yhtä ja samaa…
–Häh! Yhtä ja samaako? Ei ole sitä … et sinä ole tätä vielä kuullutkaan … katsos nyt: »Jos tahdotaan harrastaa Suomen kansan joko aineellista tai henkistä parasta, jos tahdotaan ylläpitää kansamme siveellistä tarmoa ja säilyttää sen ruumiillista pontta, jotka molemmat ynnä kristinuskon kanssa ovat kaikkien kansojen elinehto ja joita kaivatessa seisotaan perikadon partaalla» … niin! niin … ja sitten sanotaan: »niin löytyy kaiken tämän säilyttämistä varten keino, jota tähän aikaan melkein tekisi mieli sanoa ainoaksi, ja se keino sisältyy yhteen ainoaan huudahdukseen: pois kaikki väkevät juomat ja sijaan—»
–Limunaati ja teevesi!
–Ei, vaan ehdoton raittius sijaan!… Sinä panet tapasi mukaan pilkkaa, mutta ei se minun mielestäni ole näin tärkeässä asiassa ollenkaan paikallaan…
–En minä pane pilkkaa … heretköön vain jokainen juomasta, jos sen tarpeelliseksi näkevät, mutta tarvitaanko tuohon tuommoiseen välttämättömästi seuroja … heretkööt ilman niitä!
–Mutta herkeääkös ne? … herkeääkös ne? Eivät herkeä! Se on nähty, etteivät herkeä. Ihminen on heikko eikä pysy pystyssä, jos ei muut holhoa sitä, jos eivät varjele ja näytä hyvää esimerkkiä, ne jos ei näytä, jotka itse ovat lujemmat ja korkeammalla sivistyskannalla, niinkuin esimerkiksi papit … ja muut sivistyneet myös … ja niiden on siis moraalinen velvollisuus, varsinkin näinä uskottomuuden aikoina, jolloin riehuva realismi … hm … jaa, niin … eikö se ole niin?
Maisteri joutui lopulla puhettaan vähän hämilleen, sillä hänen vieraansa oli »uskottomuuden» ja »realismin» kohdalla vetänyt suunsa pieneen pilkalliseen hymyyn, niinkuin hänen tapansa oli.
–Mitä? Eikö se ole niin? uudisti maisteri.
–Niin kai se on, sanoi toinen… Ja sinä et siis maista tippaakaan?
–En tippaakaan.
–Helppo kai sinun lieneekin olla maistamatta, kun et koskaan ole siihen tottunut, etkä ole ollut kiusauksessa milloinkaan.
–Minäkö kiusauksessa? Sanonko minä sinulle, missä minä olen ollut ja miksi olisin voinut tulla … minusta olisi saattanut tulla yhtä suuri juoppo kuin kenestä tahansa.
–Sinustako;' Elä kehu! Sitäpä en olisi uskonut, ellen olisi omin korvini kuullut!
–No, no, ei se ole aivan niin sanan mukaan otettava … mutta jonkun kerran … ylioppilasaikoinani … mutta Jumalan kiitos, se minun kyllä täytyy tunnustaa, että minulla oli hyvä koti ja ankarat vanhemmat, eikä meillä kotona juotu eikä muille tarjottu muuta kuin suurina juhlina … mutta siitä huolimatta minä olin, niinkuin jo mainitsin … ja niinkuin tässä sanotaan: »jos paha siemen kerran itämään pääsee, ei tiedä, milloinka se sieltä rehoittavan taimen pistää».
Hän tuli aina hartaaksi, kun puhui tästä mustepilkusta omassa elämässään, ja mielellään hän sen puheiksi ottikin.
–Mutta olkoon tämä meidän kesken … elä huoli siitä kenellekään puhua … ihmiset semmoista aina väärin ymmärtävät … ja sitä paitsi luulen minä puolestani tuon siemenen minussa jo tukehtuneen, eikä se ainakaan voi enää rehoittamaan päästä, jos koettaisikin sitä tehdä, kun kuulun raittiusseuraan.
Maisteri oli puhunut niin kauan, että paperossista oli tuli sammunut. Hartaasti hän sen sytytti ja sanoi vielä:
–Muuten, niin on ehkä suurin ja painavin syy, joka minua tähän seuraan pakottaa, se, että tahdon olla esimerkkinä muille heikommille.
Toinen mies siinä oli aikansa ääneti katsellut pappismiehen paperossinpolttoa ja kuunnellut, pienoinen hymy huulilla, hänen puhettaan. Paperossin pohjaan poltettuaan viskasi hän sen huoneen yli uunin eteen, solahutti itsensä huolettomaan asentoon jalat suorina ja pisti kätensä housuntaskuihin.
–Se olisi minun mielestäni oikea ehdottoman raittiuden seura, jossa ei edes tupakoitaisikaan, sanoi hän sitten haukotellen.
–Kuinka niin? kivahti maisteri.
–Niin vain, kun kerran yhtä nautintoa vastaan asettuu, niin asettuisi myöskin toista.
–Tuo se on aina viimeinen keino raittiusseurojen vastustajilla … kun ei voida raittiuspyrintöjä muuten ahdistaa, niin se aina tuodaan, se aina tuodaan muka kumoamaan. Mutta sen minä sanon, että se on suorastaan lapsellista … lindrigast sagdt, niin se on suorastaan lapsellista … heh!
–Miksi sinä noin kiivastut?
–Enhän minä kiivastu … ei kannata kiivastua. Mutta sano sinä, ihan todellako vertaat väkijuomain nauttimista tupakanpolttoon?
–Ne ovat aivan yhtä tarpeettomia molemmat.
–Erotus on kuitenkin äärettömän suuri, hyvä veli, niin suuri, että … toinen on jotain aivan viatonta, jota vastoin toinen … ja huomaa se, kuinka erilaiset ovat seuraukset!
–Minä en arvostele intohimon suuruutta seurauksien mukaan niin paljon kuin sen mukaan, missä määrin ne pitävät ihmistä orjanaan…
–Jaa, jaa, niin … kyllä minä nuo mielipiteet tiedän, tiedän aivan hyvin … ne on niitä uudenaikaisia, niitä Björnsonien ja Ibsenien mielipiteitä … heh, heh! Mutta sen minä sanon … minä tiedän, tai en minä tiedä, mutta minä luulen, että ne herrat norjalaiset ja muut Strindbergit, että ne polttavat yhtä kaikki ja yhtä paljon kuin me täällä Suomessa … heh! heh!
Maisteri oli ihan tosissaan, ja hänen suunsa oli vääntynyt happamen katkeraan hymyyn.
Vieras purskahti nauramaan ja nauroi pitkän, raikkaan naurun, mutta siitä suuttui maisteri niin, että nousi ylös ja alkoi kiivaasti kävellä edestakaisin lattialla.
–Elähän nyt suutu, veli kulta, että minua näin naurattaa … tupakoikaa te vain … eikähän todella taitaisi ollakaan ihmiskunnalle hyödyksi, jos yht'äkkiä herettäisiin juomasta ja tupakoimasta … mistäs varat saataisiin, niinkuin Toppo sanoo … jaa, niin, oletko käynyt »Työmiehen vaimoa» katsomassa?
–En minä semmoisia roskakappaleita!
–No, no, terve nyt sitten! Käy talossa! Ja elä suinkaan anna viekoitella itseäsi jättämään pois tupakanpolttoa, jos sitä joku sinulle ehdottelisi.
–Poltathan sinä itsekin?
–Poltan, poltan, ja juon myöskin, kun haluttaa!
–Mitäs sitten siitä puhut? Mikset itse jätä ensin?
–Siksi, ettei minusta kukaan ottaisi esimerkkiä, kun en ole pappi enkä mikään.
–Pappi? Jos tuo oli pistokseksi aiottu, niin oli se huonosti osattu … heh!
Maisteri antoi toverinsa mennä ja oli vihainen. Muuten ei tämä ollut ensi kerta. Hyvin usein tapahtui, että hän tällä tapaa suuttui entiseen koulukumppaniinsa.
Joka kerta käveli hän sen jälkeen aina pitkän aikaa lattialla, ennenkuin lauhtui. Tavallista kiivaammin käveli hän nyt.
–Mutta minä näytän! sanoi hän yht'äkkiä päättäväisesti, minät näytän, että herkeän polttamasta ennen kuin hän itse. Sinä luulet, etten voi … mutta koetetaan, näytetään niille todellakin! … heh!—Paha, ettet ole enää täällä, hyvä veli, niin saisit kuulla, että minä tällä hetkellä … kello viittä vailla puoli yksitoista … pannaan se mieleen … jätän pois tupakanpolton kuinka pitkäksi aikaa tahdon! Tuonne nakkaan paperossini, ja piiput saavat seista koskematta hyllyllään … minä en liikuta niitä! Nyt on 30:s päivä tammikuuta.
Voitonriemu loisti maisterin silmissä, ja hän pani vielä kerran tarkasti mieleensä, mikä päivä oli ja mikä tunti. Sen muistiinpanon kautta päätös sai ikäänkuin sinetin päälleen. Ja muutenkin olisi hauska milloin tahansa vain puheeksi tultua sanoa, että silloin ja silloin jätin minä pois tupakanpolton enkä ole sen koommin sitä nauttinut.
Mutta muutaman hetken kuluttua tuntui kuitenkin omituisen turvattomalta. Tuli mieleen semmoinen salainen ja vähän vastenmielinen nykähdys, että ehkä oli päätös sentään ollut vähän liian hätäinen … eihän oltu raittiusseuraankaan menty, ennenkuin oli asiata tarkemmin mietitty. Mutta sama se, tehty mikä tehty! Tämähän onkin sitä paitsi pieni, vähäpätöinen asia!
Papin kansliaan tuli aamun kuluessa ihmisiä toinen toisensa perästä. Maisteri toimitteli kaikenlaisia asioita, puhutteli kävijöitä, neuvoi toisia ja tuntui mielessään niin varmalta ja voimakkaalta. Eikä tehnyt tupakkaa mieli ollenkaan… Luulikohan tuo todellakin, ettei tuommoista kuin tupakanpolttoa voi jättää, milloin vain haluttaa! Ihmiset niin mielellään luulevat toisista samaa kuin itsestään.
Ja melkein uhkamielisesti levähytti maisteri kirkonkirjat auki ja heitti ne yhtä rennosti taas takaisin kiinni, ollen kaikin puolin ravakka toimissaan.
Pari kertaa sattui kuitenkin niin, että hän yhytti kätensä paperossipuntin suulta, tuosta, jossa se seisoi musteastian vieressä pöydällä… Menee vielä vanhan tavan mukaan, naurahti hän… On sentään omituista, kun ihminen johonkin tottuu…
* * * * *
Kaksi tuntia on kulunut siitä, kun päätös on tehty. Ihmiset ovat asiansa suorittaneet, ja maisteri on taas yksin kansliassaan. On ruvennut tuntumaan vähän tyhjältä. Tähän aikaan hän tavallisesti sytytti pitkän piippunsa ja istui sen kanssa keinutuoliin ajatuksiaan lepuuttamaan ja katsomaan ulos ikkunasta Bulevardinkadulle. Sieltä näkyi silloin aina vanhan kirkon torni taivasta vasten, ja sitä hän ihaili ja huomautteli siitä vierailleen.
Sen sijaan hän tällä kertaa lähti kävelemään edestakaisin kamarinsa lattialla. Kulki siinä pöytänsä luota keinutuolin taitse oven suuhun, ja palasi sieltä takaisin pöydän seuduille uunin sivuitse ja ohi piippuhyllyn, joka oli uunin kupeella.
Yht'äkkiä tulla kolisteli kansliaan jotenkin huonosti puettu mies, nähtävästi joku hampuusi.
–Mitä asiaa?—se kysyttiin vähän äreästi ja kärsimättömästi.—Nyt on jo vastaanoton aika ohitse.
–Herr pastor … antakaa anteeksi … ei ole minulla kelloa … köyhä, kovin köyhä, he-herr pa-hastor! Ja minä pyytäisin nöyrimmästi, jos olisitte hyvä ja antaisitte…
–Mitä? Tehän olette juovuksissa?
–Mi-minäkö? Minä, herr pastor … e-e-en minä ole juov-vu-vu-vuovuksissa, vaan minua niin ni-hikottaa…
–Kuuleehan sen teidän puheestannekin, ja henkenne haisee viinalle tänne saakka!
–Niin, minä olen langennut, ja minä olen suuri syntinen—mies oli itkevinään—mutta jos saisin edes markankaan tai puolenkaan, että voisin ostaa leipää ja syödä, niin en minä enää joisi … en maistaisi tippaakaan … pastori uskoo sen, etten tippaakaan, vaikka pastori itse ta-tarjoisi.
–Sillä ehdolla minä voin teille apua antaa, että lakkaatte juomasta ja menette raittiuden seuraan.
–Herr pastor, minä olen jo kuulunut raittiuden seuraan Turun kaupungissa, mutta minä olen uudelleen langennut … takaisin tähän suureen syntiin.
