Kitabı oku: «Helsinkiin», sayfa 5
–Mikä sinua vaivaa, Antti?
–Ei minua mikään vaivaa. Usko pois, että ei minua mikään vaivaa.
Hän ei olisi millään lailla tahtonut tunnustaa, että hän oli juovuksissa, ja hän koetti puhua niin vakavasti kuin suinkin. Mutta kielen kompastelemisesta tunsi Pekka kuitenkin heti kohta taudin laadun.
–Mutta olethan sinä ihan juovuksissa! Ja missä siivossa sinä…? Milloinka olet ehtinyt juoda itsesi noin juovuksiin?
Vaan Antti väitti, ettei hän ole … hänellä on vain paha elämä … ei kuin hiukan kuuma salongissa … ja oli tullut jäähdyttelemään. Menee vain Pekka takaisin sinne, mistä on tullut … ei tarvitse ollenkaan seista siinä. Hän menee itsekin takaisin salonkiin. Kalle odottaa häntä, ja hän lupasi tulla.
Mutta kun hän liikahti mennäkseen, horjahti hän ja kolautti jalallaan pahasti jotain kapsäkkiä penkin alla. Hän suuttui siitä ja tiuskaisi vihaisesti Pekalle, että mitä hän siinä tiellä seisoo … antaa hänen mennä!
–Minne sinä aiot mennä?
–Minä menen syömään illallista.
–Johan sinä olet syönyt illallista? Sinun täytyy oitis panna maata. Tule, minä vien sinut hyttiisi.
–Minä tahdon suudella Lottenia!
–Mitä tahdot?
–Minä tahdon suudella Lottenia, ja anna minun mennä.
Pekka koetti ensin houkutella häntä ja vetää rintapielestä pois. Mutta silloin Antti puutui yhteen kohtaan ja alkoi riidellä. Hän tahtoi välttämättä suudella Lottenia ja syödä illallista. Ja hän ojensihe menemään salongin ovea kohti.
Mutta silloin täytyi Pekan ottaa ankara luonto päällensä, niinkuin hän jälestäpäin kertoi, ja sanoa tuimasti:
–Sinä et mene nyt minnekään, vaan tulet koreasti alas hyttiisi ja panet paikalla maata!
Ja käsipuolesta vei hän Anttia kokkasalonkia kohti. Ovessa koetti Antti vastustaa, mutta Pekka irroitti kädet ja työnsi hänet sisään. Mennä kolutessaan päätti Antti juopuneen viekkaudella, ettei hän siltä anna myöten, vaikka nyt on vain näin antavinaan. Kunhan tulee alas, niin hän kääntyy takaisin… Se luulee tuo, että hän näin vain, mutta ei hän näin vain … hän on se poika, joka…
Mutta kun salongin lampun valossa huomattiin, että rinta oli märkä ja likainen, masentui mieli täydellisesti. Hänen uudet hienot vaatteensa semmoisessa siivossa. Ja itku oli vain vähän matkan päässä kurkusta.
Pekka toimitti Antin hyttiin maata, veti kengät jalasta, auttoi vaatteita hänen päältään, nouti pullon seltteriä ja juotti sitä sairaalle. Sitten kasteli hän käsiliinan kylmässä vedessä ja hautoi sillä Antin ohimoita. Sillä lailla tahtoi hän istuttaa Anttiin sellaisen muiston, että juovuksissaolo on oikeastaan sairautta; mikä oli näyttäytynyt tehokkaaksi keinoksi ensikertalaisia vastaan. Antti antoi hoitaa itseään kuin siivo lapsi. Sanaakaan sanomatta tuijotti hän kattoon, silmät kankeasti yhteen kohtaan ojennettuina. Pekka ajatteli tilaisuuden soveliaaksi varoitus- ja nuhdepuheen pitämiseen. Mutta ennenkuin hän ennätti päästä alkuunkaan, oli Antti jo nukkunut. Pekka jätti hänet siihen nukkumaan ja painoi oven varovasti kiinni.
Hänellä itsellään oli kokkasalongissa makuusijansa. Sinne oli hän hilannut eväsvakkansakin. Se oli hänen ja Antin yhteinen, ja sitä olivat olleet laittamassa Antin sisaret. Kuinka kaikki oli asetettu sopivasti ja maukkaasti! Oli muistettu panna pienet servietitkin mukaan. Ja makeisia lomaan. Nuo sydämenmuotoiset piparikakut oli varmaankin pantu tarkoituksella. Pekka söi hitaasti, sillä se oli terveellistä. Syödessään hän ryyppäsi vettä ja ajatteli ryypätessään: kyllä tämä kirkas vesi on sentään terveellistä. Sitä kun juo joka aamu ja ilta, niin pysyy ruuansulatus kunnossa ja mies elää vanhaksi. Monet suuret miehet eivät ole juoneet muuta kuin vettä ja saavuttaneet korkean iän. Olut, jonka voi lukea alkoholijuomiin, kuluttaa voimia.– Tuossa Antissa näkyy olevan taipumusta antautumaan viekoitusten vietäväksi. Sen olen tänään huomannut. Mutta muuten minä en ymmärrä, mitä varten ne häntä siellä kotonaan niin ihailevat, Annakin. Hän on perheen ainoa poika ja liiaksi hemmoteltu. Semmoiset usein joutuvat turmiolle. Aina on häntä sanottu hyväpäiseksi, mutta en minä sitä ole niin erittäin huomannut. Se näkyy vasta siitä, miten luvut ja tutkinnot Helsingissä alkavat sujua. Minä pahoin pelkään niiden menevän hitaasti. Mutta mikäs niillä semmoisilla hätänä, joilla on varoja. Hän voi viipyä vaikka kymmenkunnan vuotta Helsingissä. Vasta sitten, kun on elänyt mielestään tarpeeksi ja tyhjentänyt nautintojen maljan pohjaan saakka, alkaa hän todenteolla harrastaa toimeentuloaan. Kaikki käy yhtä helposti kuin sitäkin ennen. Kohoaa vähitellen puoltolauseiden avulla, kun on isällä tuttavuuksia, saa helppotöisen viran ja elelee vain.
Pekka oli lopettanut syöntinsä ja alkoi riisuutua.
Tiloja oli useampia. Hän valitsi parhaimman lähellä pesukaappia. Sen päälle hän asetti vaatteensa hyvään järjestykseen. Tarkasti kaulustintaan, jota ei vielä huomenna tarvinnut muuttaa … vältti se näin matkalla, ja pesu on kallista Helsingissä. Veti varovasti kellonsa ja sijoitti sen niin, ettei se suinkaan putoaisi. Housut, joiden taskussa oli rahakukkaro, pantiin pään pohjiin.
Kynttilän sammutettuaan hän laski velkansa. Hän oli köyhä ja hänen oli täytynyt tehdä velkoja. Oli niitä kolmatta tuhatta. Mutta hän suorittaa tutkinnon syksyllä. Kolmen neljän vuoden päästä on ehkä oma palkka. Täytynee Annankin tuoda sen verran pesään, että pääsee veloista. Ukko kuuluu panevan pankkiin joka vuosi kolme tuhatta palkastaan. Helposti hän oli saanutkin Annan, vaikka sen ympärillä liehakoi muitakin. Siinä seuranäytelmässä oli hän jo huomannut varmat merkit. Rekiretkellä se sitten ratkaistiin. On se pulska tyttö.—Hohhoi! Kunpa saisi nyt hyvän ja halvan asunnon Helsingissä. Parasta taitaisi olla asettua maaseudulle rautatien varteen. Ja niin hän tekeekin.
Vähän päästä alkoi hänen nurkastaan kuulua pientä pihinätä, ja hetken kuluttua kuorsasi Pekka.
Ruokasalissa istuivat myöhään yöhön Kalle ja Nieminen. Siellä oli saatu toimeen uusi whisti kahvin ja liköörin ääressä. He olivat aikoja sitten unohtaneet Antin, joka hervotonna makasi selällään hytissään.
VI
Aamulla heräsi Antti siitä, että laiva yht'äkkiä hiljensi kulkuansa ja kone alkoi käydä hitaammin. Hän kohotti päätään, ja ensimmäinen tunne herätessä oli ankara kipu aivoissa, joita särki samassa tahdissa, kuin laivan kone liikahteli. Ja kun laiva äkkipikaa alkoi tutista vimmatusti takaisin, pisteli päätä kuin tuhannen tulineulan kärjellä, ja silmä syyti säkeniä.
Tuntien polttavaa janoa ahmaisi hän vettä kuivaan kurkkuunsa ja koetti nukkua uudelleen. Mutta uni oli jo paennut, ja kannella kolistiin ja käveltiin. Vaivoin hän sai mielessään esille edellisen illan tapahtumat, sillä joka kerta kun hän koetti ajatella jotain, vihlaisi otsaluuta kuin veitsellä. Ensin hän ei muistanut mitään, mitä oli tapahtunut ja kuinka oli tullut tänne hyttiinsä maata. Mutta kun sitten sattui silmään pesukaapilla oleva tyhjä seltteripullo, puoleksi kuivunut pyyhinliina ja surkeassa kunnossa olevat vaatteet, selvisi kaikki: miten Pekka oli häntä hoitanut kuin sairasta, ja kuinka hän oli ollut niin vetelä, ettei itse saanut kenkiä jalastaan. Se kaikki suututti häntä niin, että hän heti kohta laittautui nousemaan ja pukeutumaan. Sitä tehdessä täytyi hänen kuitenkin tuon tuostakin hammasta purren kirota päänsärkyä, joka oli selälleen kaataa joka kerta, kun, hänen mielestään aivan tahallaan, sylen täysi halkoja aina romahutettiin kannelle juuri hänen hyttinsä kohdalla.
Kun hän kohosi kannelle, häikäisi silmiä kirkas päivänpaiste. Ilma oli läpikuultavan puhdas. Raitis aamutuuli puhalteli suurelta Saimaalta. Taivas oli sininen ja järvi oli sininen ja maat läheltä ja kaukaa kangastivat korkealle, kirjavina kellastuvista lehdistä. Laineen liike oli virkeätä kuin hyvästi maanneen ja vasta nousseen. Rivakasti ajoi aalto aaltoa, laiva keinui vähän niiden varassa, ja tuon tuostakin räiskähti vaahtoa ja vettä kimmahtaen laivan kupeesta ylös ilmaan, josta tuuli kantoi sakean sateen hienontuneita pisaroita aina ylös komentokannelle, Anttikin sai siitä pärskäyksen poskelleen astuessaan ulos salongin ovesta, jonka tuuli repäisi hänen kädestään ja paiskasi selälleen auki.
Koko luonto oli terve ja raitis, ja sen rinnalla tunsi Antti itsensä sairaaksi, voimattomaksi ja miltei kurjaksikin. Ympäristön raittius ihan kuin ivasi häntä. Oli niin paha olla kuin rikoksen tehtyä, josta ei ole pelastusta eikä anteeksiantoa toivottavanakaan. Hän koetti istua hiljaa kannella ja haihduttaa myrkyllisiä usvia päästään antamalla tuulen sitä valtoineen huuhdella. Mutta särky ei lakannut, pikemmin vain kiihtyi, ja silmissä tanssi taivaanranta kahtena päällekkäin. Turvattomana kyyrötti hän käppyrässä, väristen vähän ja kädet hihoihin pistettyinä. Hän oli epätoivossa itsestään ja tulevaisuudestaan. Hänestä on jo ehkä tullut renttu, juoppo ja epäsiveellinen eläjä, joka tuottaa surua suvulleen ja josta ei ole itselleenkään iloa. Tämä oli kosto hänen epäsiveellisistä ajatuksistaan eilen. Sillä ne olivat epäsiveellisiä, ne bufettineidistä, ja kaikki, mitä Kalle oli puhunut. Jos hän kirjoittaisi äidille kaikesta ja saisi anteeksi ja tekisi lupauksen, ettei enää koskaan mitään maista.—Pthyi, kuinka suu oli pahanmakuinen.—Helsinki oli kadottanut kaiken viehätyksensä. Se peloitti ja kammotti. Kun laiva kääntyisi takaisin tai särkyisi, niin että voisi palata kotiin. Hän kuuli Kallen ja Niemisen äänet salongin katossa olevan aukinaisen ikkunan läpi, josta kohosi konjakin haju. Se käänti mieltä niin, että oli tulla ylen. Bufettineiti, joka kulki peräkannella, inhoitti häntä.
Pekka tuli kannelle, posket vielä kankeina nukunnan jäleltä. Antti kääntyi poispäin, mutta Pekka kiersi eteen ja istuutui hänen viereensä.
–Huomenta! sanoi hän äänellä, joka osoitti Antille, että Pekka ajatteli eilistä tapahtumaa. Muuta hän ei kuitenkaan virkkanut, katseli vain. Mutta se kävi Antille niin sietämättömäksi, että hän lähti alas salonkiin.
Kalle ja Nieminen olivat jo täydessä käynnissään aamuryyppyjä nakkelemassa. Avosylin ottivat he hänet vastaan, ja Kalle kaatoi kohta konjakkia hänellekin. Antti esteli ottamasta ja valitti kohmeloaan. Mutta Kalle osasi vallata hänet pian, selitellen, että ne kohmelot ne on niitä miesten tauteja ja että tämä on parasta lääkettä, mitä olla taitaa.
–Usko pois, Antti! Saat nähdä, jos vain tottelet minua! No, elä puistattele! Pohjaan vain yht'äkkiä irvistelemättä … koko pikari!
–Recognandi causa! lisäsi Nieminen, ja he kumosivat ryypyn kaikki kolme. Pekka tuli juuri sisään, ja Antti korotti vielä uhalla äänensäkin.
–No, terve mieheen sitten! Tämä on kuin voita leivän päälle!—Ääh!
Merkillisen makealle se nyt maistuikin. Ei ollut ollenkaan karvaalle. Niitä olisi jo saattanut ottaa vaikka kuinka monta. Jos se tuo Pekka luulee, että tässä hänen happamista naamoistaan välitetään, niin erehtyy hän suuresti. Ja ensimmäistä rohtoryyppyä seurasi toinen ja kolmas. Joka kerta ottaessaan katsahti hän ilkkuvalla syrjäsilmällä Pekkaan, joka oli istuutunut toiseen päähän pöytää ja oli selailevinaan ilmoituskalenteria.
He joivat itsensä hienoiseen, silmiä hiukan hämärtävään aamuhumalaan, ja Antilla punoittivat posket kuin keuhkotautisen.
–Kyllä sinusta mies tehdään, vakuutti Kalle.—Eikös ne ala sepät päässäsi takomasta tauota?
Ne takoivat vielä, mutta takoivat kuin puuvasaroilla pehmoiseen pumpuliin.
–Ei pakota enää!
–Ihmetteletkö sitä? Sanoinhan ma sen! Ja kun nyt syöt hiukan ja panet pitkäksesi vähäksi aikaa, niin olet terve kuin pukki nousemaan junaan Lappeenrannassa.
Oli yhtä huminaa Lappeenrantaan tulo, tavarain kärryihin kanto ja kiivas ajo kaupungin läpi ylös seurahuoneelle. Antti oli Kallen ja Niemisen vietävänä, ja Pekka sai tulla perästä, jos tahtoi. Miettinen ja Voutila olivat jo aikoja sitten unohtuneet, kun Antti, rantatietä ajaessaan, yht'äkkiä näki heidän suurta kirstua kantaen väistyvän tiepuoleen, minne pyörä heitti kuraa heidän vaatteilleen ohi kiitäessään.
Kävellessään vähän ennen junan lähtöä Lappeenrannan asemasillalla oli Antti jo kokonaan toinen mies kuin Kuopiosta lähtiessään. Nämä pari matkapäivää olivat kypsyttäneet häntä silmääntuntuvasti. Liikkeet olivat jo paljoa huolettomammat ja käynti rennompaa. Hattu oli solunut alas takaraivolle, palttoo oli auki, eikä nenäliinan kulma enää piipottanut niin arasti ja viattomasti rintataskusta esille. Edellisen illan juonnista oli jo kaikki katumus haihtunut. Antti muisteli sitä nyt ilmeisellä mielihyvällä. Sillä nukuttua useita tunteja seurahuoneella oli jälellä ainoastaan miellyttävän suloinen hermojen väsymystila. Ääni oli karkea ja miehekäs ja tuli rinnasta. Silmäys odotussalin suureen peiliin näytti vähän velton ja välinpitämättömän katseen, ja silmän pohja oli tumma ja syvä. Asemasillalla parveili ihmisiä, ja he kulkivat Kallen kanssa milloin minkin ryhmän mukana tehden havainnoitaan. Naisia he varsinkin tarkastivat. Erillään muista käveli siinä hitaasti ja joutilaan näköisenä muuan tummaverinen ja komeavartaloinen nainen. Häntä he seurasivat, kulkivat ohitse ja kiersivät vastaan. Kalle kuiskasi Antille jotain korvaan, jota Antti ei ottanut uskoakseen.
–Sinä panet omiasi! Tuoko hieno nainen, joka astuu kuin ylimys?
–No saat olla varma, etten minä erehdy. Etkö luule minun häntä tuntevan! Hän oli Helsingissä keväällä ja on nyt täällä luultavasti vain läpimatkalla Pietariin. Tiedä sinä, että täällä suuressa maailmassa on niin, että kuta hienompi, sitä—
Sen jälkeen, mitä hän nyt kuuli ja mitä Kalle vast'ikään seurahuoneella oli kertonut seikkailuistaan bufettineidin kanssa viime yönä,—oli Antti valmis uskomaan mitä hyvänsä ja kenestä hyvänsä. Ja sillä silmällä alkoi hän katsella kaikkia ohikulkevia. Sillä yksi ainoa ajatus hallitsi häntä yhä voimakkaammin. Ajatus tuosta salaperäisestä, omituisesta, tähän saakka saavuttamattomasta, mutta kukaties tuossa tuokiossa luo tulevasta. Jonka hän ei ollut perillä vielä eikä tiennyt, missä se oli, mitä se oli ja kuka se oli, mutta jota lähenevänsä hän tunsi. Hän tunsi lähenevänsä uutta, entisestä ihan eroavaa ilmapiiriä, johon jostain leviää outo, hurmaava tuoksu, mutta sellainen, jota voi hyvin hengittää ja jossa tuntee tulevansa hyvin viihtymään. Ja melkein huumaukseen saattoi hänet se, kun hän ajatteli, ettei ole estämässä enää mikään, että kohta on ulottuva ottamaan ja saava syliinsä sulkea— niin pian kuin vain kätensä ojentaa ja tarttuu kiinni.
Ja lupaus siitä oli jo jokaisessa veturin kiihkeässä vihellyksessä ja junan kiivaassa kulussa ja nopeasti jälelle jäävissä asemissa, mikä kaikki tiesi sitä, että matka lyhenee joka hetki ja sen määrä, Helsinki, lähenemistään lähenee. Helsinki! johon kiidetään yhä kiihtyvän virran vauhdilla ja joka odottaa kuin kuplia kiehuva suvanto ja aina vain ahnaammin itseänsä kohti nielee.
Joka paikassa, pitkin koko matkaa, oli outouden ja uusien tuntemattomain ihmisten viehätys. Kaipiaisissa syötiin päivällinen ja juotiin mahtavasti viiniä päälle. Vastapäätä istui hienoja urheilupukuisia ulkomaalaisia, joista muutamalla oli punainen turkkilainen tupsuniekka fetsi päässä. Toisilta asemilta tuli rikkaannäköisiä naisia ja herroja, jotka ajoivat kiiltävillä ajopeleillä ja korskuvilla hevosilla, kuskit ja lakeijat mukana. Ne nousivat kaikki toisen luokan vaunuihin, eikä Antti saanut nähdä heitä muulloin kuin junan seistessä asemilla. Silloin hän meni ulos kävelemään, kulki ikkunasta ikkunaan ja tarkasteli uteliaalla ihmetyksellä noita, jotka nojasivat välinpitämättömästi sohvain selustimiin ja katselivat huolettomasti ulos. Mitähän ne mahtoivat hänestä ajatella? Olikohan hän heidän mielestään hyvin maaseutulaisen näköinen? Voisiko hän koskaan tulla oikein hienoksi herraksi ja istua noin kauniin naisen vieressä ja puhella hänen kanssaan noin hauskasti, kuin tuo näytti tekevän.
Joka asemalla tuli lisäväkeä junaan. Riihimäellä oli niitä jo odottamassa silta mustanaan. Juna seisoi siinä jonkun aikaa, ja ihmisjoukko käveli eloisasti edestakaisin valaistussa katoksessa, jonka seinät hohtivat kirjavina jos johonkin väriin välkkävistä ilmoitustauluista. Odotettiin toista junaa vastaan tulevaksi. Se läheni kohisten kuin ukkospilvi, loistavat lyhdyt otsassa, ja puhalsi vastustamattomalla voimalla eteenpäin, kiidättäen pitkän jonon uusia vaunuja sillan sivuun ja pelmahuttaen huoneet täyteen uusia matkustajia.
Vetureja, joissa vaski ja teräs kilvan kiiltelivät, vaihdettiin, ja ne kiitivät kuin vallattomat pääskyset sivuraiteita myöten toistensa ohitse ja toisiansa vastaan päästäen mennessään kimakan, virkeän sävelen.
Se oli uutta Antista kaikki tämä ja pakotti veren hänen suonissaan virkeämpään liikkeeseen. Joka asemalla, missä oli ravintola, hän nautti jotain, milloin hedelmän, milloin lasin viiniä, milloin Kallen ehdotuksesta konjakkarin tai olutta. Junassa hän ei kauan voinut pysyä paikoillaan. Hän kulki vaunusta vaunuun, niin että ovet rämähtelivät, istui vain vähän aikaa kussakin ja seisoskeli ulkopuolella vaunujen välissä. Juna kiiti joskus niin päätä huimaavaa vauhtia, että täytyi pitää kaiteesta kiinni. Se ryntäsi rasahtaen pienten rautasiltojen poikki, syöksyi hihkaisten kallion keskeen, ja seinät kalahtivat kuin kahleiden kaikua. Kone huohotti ja tuhutti kuin jättiläinen suurista keuhkoistaan. Kirpoellen lennähtivät kipunat mustaan metsään kuin ukkosen salamat, ja oli kuin olisi koko tässä menossa ollut jotain intohimoista hehkua ja silmäin tulista säihkettä. Ja ilma oli lämmin ja kesäinen ja vihreys vielä vallalla puissa, joiden lähimpiä lehtiä lyhdyt veturista ja valo vaunujen ikkunoista valaisivat, jättäen tummiksi taampana olevat.
Matka läheni loppuaan. Lähdettiin Malmin asemalta, ja konduktööri ilmoitti seuraavaksi asemaksi Helsingin.
Nukkuneet hypähtivät ylös ja alkoivat suoriutua jättämään junan. Samanseuralaiset, jotka olivat matkan varrella hajaantuneet eri vaunuihin, hakivat toisensa ja järjestivät tavaransa. Väsymys, joka loppumatkalla oli laskeutunut kuin pöly päälle, tylsentänyt kasvojen piirteet ja laimentanut liikkeet, oli kadonnut.
Loppumatkalla oli Anttikin alkanut uupua ja mieli ruveta raukeamaan. Hän oli painautunut istumaan yksinäiselle kapealle penkille vaunun nurkkaan. Kun hän äkkiarvaamatta kuuli Helsingin nimen mainittavan äänellä, joka oli hänestä melkein uhkaava, niin häntä yht'äkkiä rupesi epäilyttämään. Kaikki se, mitä hän äsken oli halunnut saavuttaa, rupesi häntä peloittamaan. Häntä peloitti se, mitä hänelle oli matkalla kerrottu ja mitä hän oli kokenut. Eniten kaikesta hänen omat aikomuksensa ja toiveensa tuosta uudesta elämästä, jota hän niin kiihkeästi oli haaveksinut elääksensä ja joka oli tuossa tuokiossa alkava. Eikä sitä voinut enää lykätä toistaiseksi tuonnemmaksi. Sillä juna karkasi eteenpäin kuin ohjaton, hurjistunut hevonen alamäkeä, niin että joka hetki luuli pyöräin radalta hyppäävän ja suistuvan suinpäin tiepuoleen. Se kammotti vasten tahtoakin, ja veturillakin tuntui olevan tieto jostain vaarasta, koska se yhtämittaa vihelsi ja välistä niin valittavasti ja surkealla soinnulla, kuin olisi ollut hätä ihan jalkain alla. Miksi oli Pekkakin poissa? Hän oli jäänyt jollekin pienelle asemalle eikä aikonut tulla Helsinkiin ennen kuin tenttimään. Olisi hän voinut tulla perille saakka. Minne hän osaisi yöksi yksin? Kallen ja Niemisen kanssa ei hän enää milloinkaan … ne olivat tulleet hänelle jotenkuten vastenmielisiksi.
Kalle tuli toisesta vaunusta ja näytti olevan virkeimmillään. Hän oli junassa tavannut tuttavia ylioppilaita ja saanut heidän kauttaan joitakuita uusiakin. Riihimäeltä saakka oli heitä istunut seurue korttia lyömässä, sitten kun oli konduktööri saatu hommaamaan mukava pelilauta polvien päälle. Antti ilmoitti, että hän aikoo ajaa yöksi Villensaunalle.
–Ajetaan ensin Kappeliin, niinkuin on ollut puhe pitkin matkaa.
–Kyllä minä mieluummin hakisin yösijan nyt kohta.
–Joko sinä alat jänistää? Elä sinä ollenkaan, tule vain mukaan … meitä tulee täältä hauska seura iloisia poikia.
–Minnekä me Kappelista?
–Luota sinä vain minuun! Me pidämme hiiden hauskaa tänä yönä!
–Entäs tavarat?
–Ne noudamme huomenna asemalta.
Antti koetti kyllä rohkaista mieltänsä ja kohentautua entiselleen. Mutta ei hän enää oikein tahtonut päästä jaloilleen. Hän kallistui ikkunaa kohti ja koetti tunkeutua pimeän läpi. Ei hän sieltä kuitenkaan nähnyt muuta kuin omat kalpeat kasvonsa ja vaunun sisuksen. Mutta samassa välähti ihan ikkunan alla jonkun vartiatuvan lyhty niin vihaisella vauhdilla, että oli silmän reväistä mennessään. Ylempänä kallioiden huipuilla ja etäämpänä metsän sisässä tuikki huvilain tulia. Alppilan huvimajassa lähellä rataa oli valaistua, ja sieltä näkyi soittokunnan keltaiset torvet ja tanssivia päitä. Luultavasti oli siellä jotkut huvit. Siinä, missä rata katkaisee ajotien, oli portti suljettu ja portin nojassa ihmisiä. Ajureja odotti taampana, ja heidän lyhdyillä varustetuilla rattaillaan istui herroja, jotka huiskuttivat junalle lakkejaan. Mutta kohta paikalla rynnättiin taas pilkkoisen pimeän kallion sisään. Ja yht'äkkiä tunkee korvaan veturin pitkä, soikulainen tulovihellys. Siis ollaan tuossa tuokiossa perillä! Antti kiiruhti ulos vaunusta. Juna juoksi hiukan hiljennettyä vauhtia tyynen Töölönlahden poikki. Kahden puolen kuvasti siinä tulia monesta kerroksesta. Ne ovat siis Helsingin tulia! Edessäpäin loimotti taivas punaisena kuin tulipalossa. Se on Helsingin valaistus! Nyt näkyi Kaisaniemen ravintola ja ihmisiä sen parvekkeilla. Keilihuoneen avatuissa ikkunoissa oli herroja paitahihasillaan. Vaunu nytkähteli vaihteissa. Ihan kohta seisahtuu se Helsingin asemahuoneelle! Anttia vapisutti hermostuttavasti kylmyydestä, joka lähti rinnan pohjasta, värisytti olkapäitä ja löi hampaita yhteen.
Kun juna seisahtui lasisen katoksen alle ja piti astua ulos vaunusta, ei hän ollut päästä paikaltaan. Polvinivelet olivat niin vetreät, etteivät tahtoneet kantaa. Hän oli taas kadottanut Kallen näkyvistään ja häntä haikaellessaan vei hänet väkivirta mukanaan huoneesta huoneeseen, joissa oli kahden puolen seisovana pylvästönä odottavia ja katselevia. Niiden joukosta—Antti tunsi ja huomasi sen—iskettiin häneen tummia, tavoittelevia silmiä, jotka otsatukan alta lähettivät häneen houkuttelevat katseensa ja etsivät liittolaista hänen silmäyksistään. Vaan hän vältti niihin vastata, ne häntä arkiuttivat ja peloittivat, ja hän kiiruhti pois. Ja kun Kalle tapasi häntä palttoon helmasta, niin hän hätäisesti pyysi uudelleen, että mentäisiin pian … mentäisiin pian pois johonkin hotelliin ja etsittäisiin yösija.
Vaan Kalle ei ollut sillä korvalla kuulevinaankaan. Hän tarttui lujasti Antin käsipuoleen ja veti hänet jälessään joukon läpi, joka tunki päälle joka taholta. Antti antautui puoleksi väkisin tämän anastuksen alaiseksi, samalla kuin se kuitenkin oli mieleen ja teki turvallisen vaikutuksen.
Odotussalissa oli vastaanottamassa koko joukko vanhoja tuttavia. Ne olivat ylioppilaita, Kuopion lyseon läpikäyneitä. Ne tulivat nyt kuin toverit ja ottivat heti haltuunsa, vaikka olivat olleet yläluokkalaisia. Ennen oli heihin suurella kunnioituksella katseltu ja vastaan tultaessa lakkiakin nostettu. Mutta nyt asettuivat he vertaisiksi ja tarjosivat apuansa. Heidän ehdotuksensa oli sama kuin Kallen, ja yksimielisesti päätettiin ajaa Kappeliin.
Antilla ei nyt enää ollut juuri mitään sitä vastaan. Äskeinen arkuus ja vavistus vähenivät vähenemistään, kun yksi vastaantulijoista otti hänet huolekseen, tarttui lujasti käsipuoleen ja kuljetti ulos asemahuoneesta. Tungeskellessaan he joutuivat pakkautumaan kahden naisen editse, joille Antti huomasi toverin salaa hymyilevän ja iskevän silmää.
Astuttaessa ulos asemahuoneen avarasta ovesta, näytti Helsinki ottavan tulijoita vastaan kuin kunniavieraita. Oli kuin olisi ollut juhla tulossa. Rautatietori oli ympäriinsä tulitettu. Korkeissa, moninkertaisissa rakennuksissa oli ikkuna ikkunan vieressä valaistuna. Ylinnä muita loisti Ateneum sähkötulien valossa, ja toisella puolen toria jonkun hotellin portin päällä liekehti suuri pyöreä sähkölamppu, himmentäen ympärillään kaikki muut valot. Asemahuoneen edustalla oli pitkässä mustassa jonossa odottavia ajurien rattaita ja suurten ravintolain komeita vaunuja, joiden edessä ja takana istui merkkipukuihin puettuja palvelijoita. Huudettiin ristiin rastiin numeroita, ja ajurit vastasivat korkealla äänellä: »Täällä on!» Kannettiin tavaroita, nostettiin rattaille ja lähdettiin ajamaan yli Rautatietorin, josta toisia riensi vastaan. Melulta ja huminalta ei tahtonut omaa ääntään kuulla. Ja tämä ei kuitenkaan ollut juhla mikään. Antti tiesi, että se oli tavallinen Helsingin arkipäivä, päivä niinkuin joku toinenkin. Mutta hänestä oli sillä kuitenkin juhlan luonto, ja se tulisi aina kestämään tämä tämmöinen juhla!
–Kappeliin!
Vaunujen pyörät, joiden päälle he selkäkenoon heittäytyivät, olivat kumilla päällystetyt eikä ajaessa kuulunut muuta kuin hevosen rautakenkäisten kavioiden kalke kiviseen katuun. Eikä tuntunut istuessa täristystä mitään, ainoastaan pehmoinen pudistus ruumiissa.
He ajoivat viistoon torin yli, poikkesivat Mikonkadulle ja siitä taitavalla, ruumista ulospäin painavalla vierrähdyksellä leveälle, pitkälle Esplanaadille, jonka toisessa päässä lyhtyrivi puristautui kaitaiseksi kiinnimeneväksi kärjeksi. Kasvoja vastaan tuoksahti lämmin ilma, niin lämmin kuin kesällä. Puodit olivat jo suljetut ja koko alakerta suurissa korkeissa kivirakennuksissa pimeä, synkkä ja hiukan kammottava, niinkuin järveen putoavan vuorenjyrkänteen vesiraja. Ainoastaan ravintolan ikkunoista loisti salaperäinen valo laskettujen uutimien takaa, joissa näkyi suuria, muodottomia varjoja sisässä liikkuvista päistä. Tupakkapuotien ovet, joiden otsassa paloi punaisia lyhtyjä, olivat vielä auki, ja muutamasta pullahti kadulle joukko meluavia ja nauravia valkolakkeja.
–Tuossa on Runebergin patsas, huomautti toveri. Siinä se seisoi, pääpuoli pimeässä. Patsaan jalkojen juuressa parveili joutilasta iltayleisöä, naiset ja miehet käsikkäin.
–Lemmen iltahetki! Näetkö tuolla ylioppilaita kaartilaisten kanssa yhdessä mylläkässä?
Siellä näkyi todellakin valkeita lakkeja vilkkaassa liikkeessä, suikkelehdellen kuin salakat virtaisessa vedessä.
Soittoa kuului sieltä päin, minne ajettiin. Joku kovempi sävel tunki läpi kavionkalkkeen ja Kappeli-esplanaadin tuuheitten lehvien.
Seisahduttiin Kappelin edustalle, laskeuttiin alas vaunuista ja jatkettiin käsi kädessä matkaa. Oli vaikea päästä lävitse taajaan sulloutuneen väkijoukon. Miehiä ja naisia oli sekaisin. Toiset naiset olivat jo saaneet saattajansa ja kulkivat niiden kanssa. Toisilla ei niitä vielä ollut. Ne sivuuttivat aivan läheltä, ulontivat kyynäspäitään, ja Antti kuuli ohi mentäessä sanottavan: »Iltaa!» Kun hän kääntyi katsoakseen taakseen, kohtasi hän hymyileviä kasvoja ja viekoittelevia silmiä.
