Kitabı oku: «Lastuja IV-VII», sayfa 25

KANNA RISTISI

Antti kulki kiivasta vauhtia metsäpolkua pitkin pappilan takalistolta kirkonkylään päin. Vanhalla miehellä oli niin kiire, että tuolloin tällöin teetti hyppyaskelenkin kiveltä toiselle, ja kun tuli suosalmeke eteen, jonka poikki oli pantu pitkospuut, niin juoksutti yli ketterästi kuin tukkilaista. Vasta sitten, kun hän oli saapunut pappilan riihelle, josta karjakuja alkoi peltojen takaa, hiljenti hän vauhtiaan siinä pelossa, että sattuisi näkijöitä ja alkaisivat kumminaan katsoa.

Ei sitten kuin sulhasmiehenä ollessa ollut jalka niin keveästi noussut, näitä samoja taipalia kulkiessa kesäisinä öinä, kun morsian odotti aitassaan, mökin ainoa tyttö odotti sulhastaan, pappilan isäntärenkiä.

Mikä sen nyt johti mieleen juuri sen? Olisivatpa saaneet olla muistumatta ne ajat.

Mutta siitähän se oli kaikki alkunsa saanut. Olisipa silloin osannut paremmin eteensä katsoa ja ymmärtänyt ilkeän välkkeen pahasisuisen naisen silmissä!—Mutta nyt siitä piti loppu tulla! Nyt totta tosiaan oli tullutkin—kerrankin—jo viimeinkin! Oli toki Jumala taivaassa…

Vaan jo oli julma teko se! Jos olisi nukkunut ja sillä sijallaan tukehtunut? Vaan herättipähän, olipahan Antillakin varjelijansa!

Ja lähestyessään pappilaa, jonka rakennus paistoi niin kauniisti suurten koivujen välistä aamuauringon valossa, tuntui niin somalta se tieto, että olipas Jumala kerran ihan kuin kädestä pitäen häntäkin auttanut … panepas lintu laulamaan, herätäpäs sikeimmästä iltaunesta ja pelastapas ihan kuin ihmeen kautta varman kuoleman kidasta!

Pappilassa vielä nukkuivat muut paitsi itse rovasti, joka juuri aukaisi kamarinsa ikkunan ja kävi sitten pistämässä avaimen ovelle.

Antti meni suoraa päätä sisään, sillä hänellä oli kiireistä asiaa, jota varten oli rientänyt. Hengästynyt hän oli, ja hätäisen hyvän huomenen sanottuaan ehätti hän sanomaan:—Nyt se sen teki! Nytpäs teki!—ja kun ei rovasti näyttänyt oikein vielä ymmärtävän:

–Senpä sen, mitä on aina uhannut … sen se nyt teki!

Rovasti täytti parhaillaan kakluunin reunalta piippuaan ja kysyi, ensimmäiset savut saatuaan:

–Eukostaanko se Antti puhuu?

–Siitähän minä taas … lienen tuosta jo paljonkin valittanut … tuleehan sitä pahan käsissä parkumaan … onhan tuota rovastinkin puheilla käyty ja nuhdellut ja neuvonut olette, vaan ei ole apua lähtenyt … ei ole kuin äitynyt vain entisestään … milloin on aikonut halolla tappaa, milloin ketunmyrkkyä syöttää, ettet sen siitäsi nouse … vaan nyt oli vähällä polttaa!

Rovasti oli päässyt parhaaseen tupakoimisen vauhtiin ja varustautunut tyynesti kuulemaan Antin vanhoja valituksia hänen vaimonsa pahuudesta, mutta keskeytyi nyt kuitenkin tupakointi, ja solahti suusta piipun luu:

–Polttaako?

Kun tuntui olevan epäilystä rovastin äänessä, niinkuin olisi luullut Antin liioittelevan, intoutui Antti yhdessä henkäyksessä kertomaan kaikki, mitä oli tapahtunut.

–No, kerrassa elävältä polttaa, niin totta kuin … elävältä olisi polttanut mökkineen päivineen, ja lapset ja miehet siinä olisivat menneet, jos ei ollut sitä, joka varjeli. Kotaporstuaan oli koonnut vanhoja vastoja tuvan nurkan alle ja ne sytytti ja itse pötki metsään, vai minne lienee mennyt. Oven oli, kelvoton, ulkoapäin pönkittänyt, ja sinne olisi kärvennytty, jos ei varjelija pannut leppälintua vuorilaudan alle pesimään. Se alkaa huutaa ja poikiaan hätäillä ihan korvan juuressa, siitä herään minäkin ja tunnen savun katkun ja kuulen tulen rätinätä. Paiskaun ovea vasten, vaan se ei aukeakaan. Ikkuna piti särkeä ja siitä puulautua sammuttamaan.

–Sait sammumaan?

–Sain toki sammumaan, vaikka karstalle oli jo palanut seinä, ja jos pääsi kipuna kattotuoheen, niin siinä meni. Vedetkin oli kaikki kaatanut kodasta, mutta pirtissä oli toki korvo puolillaan, ja siitä sain ensi hätään.

Rovasti oli totisena kuunnellut Antin kertomusta ja kysyi nyt:

–Mitä olet aikonut tehdä?

–Sitä tulin kysymään, että antaisinko ilmi vallesmannille.

–Saatko toteen, että se oli vaimosi työtä?

–No, jo toki minä sen toteen saan! huudahti Antti miltei iloisesti. On ollut kuulijoita uhkauksiensa jos kuinka monta, että jos en sinusta muuten pääse, niin käytän käppyrätä nurkan alla … ja siellä on vielä kekäleet, vaikka tulkoot kuinka monen lautamiehen kanssa syyniin. Ja entäs tämä?

Antti kaivoi poveltaan likaisen nauhanpalasen.

–Tämä oli oven edessä, se on sen sukkanauha.

Ei ollut epäilemistäkään, että asia oli niinkuin Antti oli sen puhunut. Se oli selvä murhapolton ja murhan yritys tahallisessa aikomuksessa polttaa ja murhata.

Ja vähän aikaa tätä keinutuolissa mietittyään ilmoitti rovasti tämän mielipiteensä Antille: rikos on rangaistava ja syyllinen saatettava lailliseen edesvastuuseen teostansa, olipa hän kuka tahansa; lisäten, että se ei ole ainoastaan hänen oikeutensa, vaan myös velvollisuutensa ja että sekä jumalallinen että inhimillinen laki sitä vaatisi.

Oikein hypähti ilosta Antin rinta, ja silmä kiillähti hänen tätä kuullessaan. Hän oli hiukan pelännyt sitä, että jos rovasti taas kehoittaa antamaan anteeksi ja sopimaan, niinkuin niin usein ennenkin. Oli jo vähällä kiittää rovastia, mutta hillitsi itsensä ja kysyi:

–Mikähän tuolle tuosta tulee?

–Ikiteilleen luulen menevän, arveli rovasti.

–Sitähän minäkin jo…—ja hän ajatteli, että vaikka se saisikin vuosia, ei se vanha ihminen sieltä sittenkään elävänä palaisi.

–Vaan kukas sitten lapsiasi hoitaa?

–Kyllä niitä aina saa niiden hoitajia! riensi Antti sanomaan. Aina niitä hoitajia saa … parempiakin … kehno tuo on ollut niillekin … pieksää ja pahoin pitelee … ja ruokottomuuksia puhuu.

Antti tarkasteli rovastia syrjästä: yhä se näytti olevan samaa mieltä ja vaitiolollaan vahvistavan Antin sanaa, että aina niitä hoitajia saa … parempiakin.

–Jo pitää olla sydämikkö! päivitteli Antti.

–Se kun vihollinen kenen oikein saapi valtaansa…

Se oli siis sovittu asia, rovastin kanssa niin yhdessä päätetty, että Antti antaa ilmi vaimonsa vallesmannille murhapolton ja murhan yrityksestä.

Ja vielä keveämmin kuin äsken nousi vanhan miehen jalka astuessa pappilasta kirkon ohi valtatietä vallesmannin luo. Tie oli kivetön ja kepeä käydä, ja aamu oli tyven ja kirkas, ja vedet päilyivät. Se oli Antista kuin uuden elämän aamu; rauha nyt tulee taloon, hän ottaa taloutta hoitamaan vanhan sisarensa, joka hänkin on Jumalalta herätetty niinkuin Antti itsekin. Sopuisa ja siivo elämä tulee vallitsemaan aamusta iltaan, ja lapsille saadaan neuvoa jumalista elämää sekä sanan että esimerkin avulla. Saatetaan kutsua ystäviäkin talossa käymään … kerran saa kotonaankin häiritsemättä sanaa harjoittaa … ehkä pistäytyy Ukko-Paavokin ja pitää seurat…

Ka niin, Paavo! Siinähän oli sen mökki peltojen takana metsän reunassa, vähän matkaa maantieltä. Jos poikkeaisi sielläkin puhumassa iloaan, vanhalle uskonystävälle, paljoa viisaammalle, kaikkien harhaantuneiden sielujen hartaalle neuvojalle, jolta oli saanut monta lohdutuksen sanaa tämänkin murheensa aikana … tokihan sille piti … kun vain ei vallesmanni sillä välin ennättäisi mihinkään mennä kotoaan.

Paavo istui tupansa seinämällä viikatteita hiomassa. Antti meni suoraan luo, sanoi iloisen hyvän huomenen ja löi kättä reippaasti. Paavo katsahti vähän kummissaan työstään ja kysäisi:

–Mitäs se Antti kävelee?

–Vallesmannille oli tässä vähän asiata, niin poikkesin mennessäni…

–Liekö mitä iloista asiaa, kun olet niin hyvän mielen näköinen?

–Mitäpähän lie … eipä saata olla niin suruistakaan.

Ei kysynyt Paavo sen enempää eikä olisi ehkä kyennytkään, kun oli nidepaju hampaiden välissä. Vaan ei malttanut Antti utelua odottaa, kertoi koko asian.

Hänen lopetettuaan kysyi Paavo kuivasti:

–Ja siitäkö sinun mielesi on niin iloinen, että saat vaimosi linnaan?

–Iloinenko? Enhän minä mitä iloinen … mutta mitäs minun sitten pitäisi teidän mielestänne tekemäni?

–Mitä sitä minulta kysyt, kun sait jo rovastilta mieleisesi neuvon!

Antti hätäytyi vähän ja alkoi puolustautua:

–Vaan rikoshan siinä on tapahtunut sekä inhimillistä että jumalallista oikeutta vastaan, ja rikos on rangaistava eikä saa katsoa, olipa syyllinen kuinka likeinen tahansa, sillä laki ja oikeus on semmoinen … semmoinen se on!

Paavo takoi veitsen hamaralla kiilaa niteen ja varren väliin, koetteli sitten viikatteen kärjestä joustaen, oliko nidos tullut kestävä, ja kun sen siksi huomasi, laski hän sen tikapuiden piin päälle. Sitten kääntyi hän Anttiin, loi häneen läpitunkevan katseen ja virkkoi:

–Sitäkö rikoksen rankaisemista ja oikeuden täyttämistä varten sinä nyt olet matkalla vallesmanniin?

Antti vähän hämmentyi, ei saanut silmiin katsoneeksi ja vaikeni. Mutta Paavo jatkoi:

–Et näy oikein tietävän, mutta minä tiedän, että se on tekosyy ja että sen varjon alla vain pyrit päästäksesi eroon rististä, joka on päällesi pantu. Hullu on akkasi ja tekee mielettömiä, kun suuttuu. Ei yksi riitaa rakenna. Syytä on hänessä, mutta lienetkö syytön sinäkään. Luulin toki tarkemmaksi tuntoasi, kun olet vanha ristitty olevinasi, mutta paatunut näyt vielä olevan pakana, sokea ja sydämetön: murhan olisit tehnyt nauravalla suulla ja keveällä mielellä. Mene vain vallesmanniin, kun tuntosi sallinee, mutta älä tule toista puhumaan ja toiset on tarkoitukset takanasi.

–Mutta kun olisi elävältä polttanut minut ja lapsensa ja koko kylänkin kuivalla, poutaisella säällä…

–Eipähän saanut poltetuksi … jos oli Jumalan tahto, että paloit, niin paloit.

–Vaan saattaa vielä polttaa?

–Tai olla polttamatta. Jos et usko Jumalaa vartijaksesi, niin vartioi itse.

Antti lyykähti äänetönnä kivelle istumaan, pää käsien varassa.

–Voi, mikä pitää yksillä olla vaiva ja risti tässä maailmassa! vaikeroi hän.

–Kanna ristisi, mikä on selkääsi sälytetty, virkkoi Paavo vähän leppeämmällä äänellä.

Murheisena lähti Antti Paavon mökiltä—lähti kotiinsa päin kävelemään. Ei kulkenut valtatietä pappilan kautta, metsää kulki, polutonta korpea umpimähkään. Ja niin oli kuin olisi mielensäkin tietöntä taivalta kulkenut. Raskas oli askel, pää kumara, yhtä mittaa kompastui jalka juuriin ja mättäisiin.

Mutta ei ollut murhe siitä, ettei saanut ukolta lupaa vallesmanniin mennä, ei siitäkään, että elämänsä päivä oli taas entistään paksumpaan pilveen peittynyt, eikä vielä siitäkään, ettei saanut ristiään luotaan luoduksi. Siitä oli synkkä mieli ja siitä epätoivo ennen tuntematon, että niin oli tuntonsa ollut sokea, että oli ollut oman vaimonsa menettämäisillään ja olisi menettänyt, jos ei olisi tieltä kesken käännytetty. Semmoinenko hän oli, joka oli luullut olevansa oikea uskovainen ja valmis ristitty, jonka omatunto muka aina sanoi, mitä oli milloinkin tehtävä, ja joka teki, mitä se sanoi? Oman ilonsa ja onnensa vuoksi lähti toista tuhoamaan ja väärän varjon alla muka Jumalalle otollista työtä tekemään. Kaikki pitkäaikainen parannuksen teko, vuosikymmenien uuttera sanan harjoitus ja taivaallisen viisauden viljeleminen—ensimmäisten joukossa oli hän istunut, etupenkin hurskaita luullut olevansa ja semmoisena häntä muutkin pitäneet—siihen toteenko oli mennyt?

Oli siinä puu poikkiteloin tiellä—ei tuossa oikein tietäkään—kunhan häntä kulki. Siihen istahti Antti, sammaleiseen mättääseen tuijottaen. Siinä istui ja kuulosti kauan, mutta äänetöntä oli kaikki hänen ympärillään ja äänetöntä sisässään. Ei opastanut omatunto, ei tieto tietä neuvonut.

Silloin oli kuin olisi henki alkanut haastaa:

–Rikoksen teit ja rangaistuksen tarvitset. Risti vielä raskaampi selkääsi sälytä. Käy kotiisi äläkä hiisku kenellekään siitä, mitä näit. Älä anna vaimosikaan aavistaa tietäväsi. Ole luulevinasi, että kotapadan alta paukku lensi. Ole entistä nöyrempi ja kärsivällisempi ja iloitse jokaisesta uudesta vaivasta, joka päällesi pannaan.

Oli kuin olisi helpottanut rintaa, niinkuin olisi alkanut mieltä valaista. Antti nousi ylös puun rungolta, astui rydön yli, joka oli hänen tiensä sulkenut, ja löysi tien, kaitaisen karjan uran. Ei ollut jalka keveä sitä astuessa, mutta ei ollut entistä raskaampikaan. Mutta rinnassa tuntui aamuilma raittiilta ja suloiselta kuni puhdas vesi vereksessä haavassa, joka hoitaen paranee.

TARINA PYHÄSTÄ NEITSYESTÄ

Eli ennen vanhaan kaukaisilla Savon salomailla tyttö, joka luuli itsensä Jumalan ja ihmisten hylkäämäksi. Kokonaan häntä soimattiin typeräksi ja kaikkeen kykenemättömäksi, ja hän tekikin kaikki nurin päin: kun laitettiin lehmiä lypsämään, kaatoi hän maidon kiulusta maahan, ja kun pantiin paimeneen, unohtui hän itse aholle istumaan ja antoi karjan eksyä korpeen karhun raadeltavaksi, eikä hän muistanut saunaakaan lämmittää, vaikka oli käsketty. Isä häntä torui, äiti nuhteli alinomaa, kylän lapset pitivät pilkkanaan ja papit häpäisivät häntä kinkerillä, sillä hän ei osannut lukea eikä tiennyt mitään vastata, kun kysyttiin. Rangaistukseksi ei hänelle aina annettu ruokaakaan niinkuin muille, niin että hän pysyi kalpeana ja heikkovoimaisena, näki näkyjä ja haasteli usein itsekseen metsää kulkiessaan ja meni välistä tainnoksiin, josta ei herännyt herättämälläkään. Eikä häntä päästetty kirkkoonkaan, kun joskus sinne pyrki.

Usein hän itki yksinään sitä, että ihmiset häntä ylenkatsoivat, mutta uskoi, että hän oli semmoinen, miksi muut häntä sanoivat. Kun hän kuuli veisattavan, ei hän uskaltanut siihen yhtyä, ja kun kuuli Jumalan armosta ja laupeudesta puhuttavan, ei hän tohtinut sitä itselleen omistaa.

Mutta eräänä sunnuntaina, kun kaikki muut olivat menneet kirkkoon, lähti hän itsekseen metsätietä myöten vaeltamaan. Hänen mielensä kaipasi lohdutusta, ja hän tahtoi vaeltaa niin kauan, kunnes hän sen löytäisi. Mutta hän eksyi sydänmaalle eikä enää tiennyt, mistä oli tullut ja minne oli menevä. Mutta kun se oli tapahtunut monta kertaa ennenkin, ei hän hätäytynyt, kulki yhä eteenpäin, vieri soita, vieri maita ja hyräili virttä, minkä oli ulkomuistista oppinut. Näin hän hyräili:

Ah, Jumalan', rienn' auttamaan, sielun' on kahleiss' ahtaiss'; en löydä täällä, maan kaiken päällä, yhtään ken auttaa taitais'; jos etsin siell' tai etsin tääll', ain' maailman ääriin saakka, en löydä armon, en turvan paikkaa.

Kun hän tätä virttä hyräili, näki hän yht'äkkiä kirkkaan tähden edessään pyörivän. Oli hän nähnyt sen välistä ennenkin, mutta aina se oli kadonnut niinkuin jäniksen poika, joka hypähtää tien poikki pensaikkoon. Mutta nyt se ei kadonnut, ja hän alkoi kulkea sen jäljestä. Se toi hänet metsästä suolle, suolta aholle ja ahon päässä lähti se tietä myöten pyörimään. Ja kun tuli tienhaaroja, niin poikkesi se aina oikealle ja pyöri ja pyöri. Tuli veräjä eteen, ja se pistihe veräjäpuiden välitse haka-aituuseen. Tuli toinen veräjä, ja se teki samalla lailla. Alkoi näkyä talon kattoja, ja se johdatti taloa kohti, mutta kun oli tullut kujalle, niin se katosi, ja tyttö arvasi, että se oli tahtonut hänet taloon menemään. Talosta kuului virren veisuu, ja hän pelkäsi sinne mennä, sillä hän pelkäsi ihmisiä. Mutta silloin oli, niinkuin olisi joku häntä hartioista kahdella kädellä työntänyt.—»Se käskee minun menemään», ajatteli hän ja meni pirttiin.

Pirtti oli väkeä täynnä, mutta näistä ei kukaan noussut häntä soimaamaan, sillä kaikki kuuntelivat miestä, joka seisoi pöydän takana sanaa selittämässä. Hän puhui heille Jumalan suuresta armosta ja hänen laupeudestaan kaikkia syntisiä kohtaan. Kuta kurjempi, hylätympi, vähäisempi ja halveksitumpi olet, sitä kalliimmasti ovat syntisi lunastetut, puhui hän. Kuta enemmän sinua vaivataan ja pilkataan, sitä hellemmin hän katsoo puoleesi. Ei koskaan ollut hän sitä miestä ennen nähnyt, vaikka oli kuullut hänestä puhuttavan ja vaikka oli halunnut häntä tavata, sillä unessa oli hänelle sanottu, että hän siltä saisi kevennystä raskaalle mielelleen. Nyt näytti se häntä katselevan, hänelle puhuvan ja häntä tarkoittavan. Suloinen tunne täytti hänen sielunsa, oli kuin olisi taakka pudonnut hänen hartioiltaan tai niinkuin olisi raskas kivi vierähtänyt maahan hänen helmastaan. Hän sai rohkeutta ja uskalsi jo yhtyä virteenkin, jonka mies pöydän päästä puheensa lopetettuaan aloitti:

Katso tämmöinen mä olen, Jeesus, tällä hetkell' taas, tämän häijyn, pahan puoleen katsot kuitenk' armollas'.

Mutta kuta kauemmin hän veisasi, sitä ihanammalta hänestä alkoi tuntua. Tuntui kuin ei kukaan häntä enää soimaisi eikä olisi koskaan soimannut ja niinkuin kaikki hänen syntinsä ja pahat tekonsa olisivat hänelle anteeksi annetut.

Olen köyhä, vaivainen, omas aina, Jeesuinen, anna koittaa päivän sen, kun pääsen luokses taivaasen.

Tupa näytti valkenevan hänen silmissään, seinät kävivät kullan kiiltäviksi, ja ihmiset hohtivat kuin enkelit kirkkaissa, valkoisissa vaatteissaan. Ja hänkin oli heidän joukossaan, hänkin oli samassa taivaassa kuin he. Hänen päätään viipotti, hänen sydänalaansa huimasi, ja hiljalleen vaipui hän seinäviereen lattialle kasvot taivaaseen päin käännettyinä.

Mutta kun tuvassa olijat kuulivat vaikeroimista seinäviereltä, lakkasivat he veisaamasta ja riensivät hänen luokseen. He luulivat hänen pyörtyneen ja kantoivat hänet vuoteelle ja pitelivät häntä kiinni, kun hän huitoi käsillään ja heitteli ruumistaan. Mutta hän riuhtaisihe irti ja huusi kovalla äänellä:—»Autuaat, autuaat, autuaat!… taivaassa, taivaassa, karitsan verellä lunastetut … kaikki, kaikki … vapahdetut, pelastetut … armosta ja laupeudesta.» Luullen hänen hourailevan, heittivät he kylmää vettä hänen silmilleen, että hän heräisi. Mutta hän ei herännyt eikä näkynyt tietävän mitään siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui. Silloin virkkoi se mies, joka äsken oli heille puhunut:—»Vaietkaamme ja kuunnelkaamme häntä!» Ne lakkasivat heittämästä vettä hänen silmilleen, ja hän puhui heille outoja sanoja ja vieraita kieliä, joita ei kukaan ymmärtänyt. Mutta kohta korotti hän taas äänensä ja julisti, palavin silmin ja ilosta hehkuvin kasvoin näkevänsä avonaisen taivaan ja autuaitten asunnot ja nimitteli nimeltään niitä, joita siellä näki ja jotka olivat niitä, mitkä seisoivat hänen vuoteensa ääressä. Suuri riemu täytti silloin heidän sydämensä, ja ilosta itkien syleilivät he toisiaan, sillä he ymmärsivät, että Herra oli tahtonut heidän raskaat mielensä keventää.

Mutta kun oli niitä, jotka ihmettelivät, mistä hän oli, tuo halpainen tyttö, nuo salatut asiat tietää saanut, sanoi se mies, sillä hän tunsi henget:—»Hänen puheensa on Herrasta, joka on meille sen palvelijansa kautta julistanut.»

Mutta kun tyttö heräsi, ei hän muistanut mitään siitä, mitä oli tapahtunut, ja pelästyen ihmisten paljoutta ympärillään, lähti hän metsään pakenemaan. Mutta ne eivät häntä päästäneet, kun näkivät hänet heikoksi ja voimattomaksi, ja hoitivat häntä kuin omaansa. Ja kun he seuraavana päivänä olivat kokoontuneet lukemaan ja veisaamaan, kaatui hän taaskin heidän keskelleen ja puhui kauan ja keskeyttämättä outoja sanoja ja vieraita kieliä sekä semmoistakin, jota kaikki ymmärsivät, neuvoen kaikkia ihmisiä parannusta tekemään ja Herran tykö tulemaan. Ja niin tapahtui monena yönä peräkkäin ja siitä lähtien joka ilta niin kauan kuin hän eli.

Paljon tuli kansaa monista pitäjistä ja kaukaisista maan ääristä häntä kuulemaan, joista monet heräsivät syntinsä tuntoon ja kääntyivät pois pahoilta teiltään. Tuli pappeja ja piispojakin häntä tutkimaan, mutta vaikkeivät saaneetkaan häntä syyhyn siitä, että hän olisi väärää oppia saarnannut eikä niinkuin sanassa sanottiin, kielsivät he häntä puhumasta, luullen hänen sitä omaksi kunniakseen tekevän. Mutta hän ei voinut lakata, sillä ei hän itsestään puhunut, vaan siitä hengestä, joka hänelle oli annettu, eikä tullut ylpeäksi niistä lahjoista, jotka oli saanut, niinkuin monet muut, jotka siihen aikaan horroksiin lankesivat ja kielillä puhuivat. Kohta kutsui Herra hänet kuitenkin pois, ja vielä kuolinvuoteellaankin todisti hän Vapahtajastaan ja virkkoi niille, jotka surevina seisoivat hänen ympärillään: »Kaikki, kaikki … ei Herra ketään kadota, jotka turvaavat Häneen ja Häneen uskovat, amen!»