Kitabı oku: «Muistelmia ja matkakuvia», sayfa 11

RANSKAN EDUSTAJAKAMARISSA

Pariisi, 8 p:nä maalisk. 1890.

Rakennus ei ole ulkoa nähden kovinkaan komea. Mutta kokoonpantuna harmaasta kivestä, vaikuttaa se arvokkaasti ja sopusuhtaisesti sitä katseltaessa Concorden sillalta, joka Place de la Concorde'lta vie toiselle puolen Seinevirran.

Varustettuna sisäänpääsölipulla, joka on onnistuttu hankkia tuttavien tuttavien avulla, joudutaan monien käytäväin kautta katsojain lehterille. Jos on jokin tärkeä asia esillä, ovat paikat täytetyt jo tunteja ennen istunnon alkamista. Pilarin suojasta katsellen, edessä istuvain naisten niskojen taitse, tekee »kamari» vaikutuksen samanlaisen kuin yliopiston juhlasali Helsingissä. Katosta puoliseinään on pylväitä, joiden takana ovat katsojain istuimet kahdessa rivissä. Alempana niitä, laskeutuen porras portaaltaan, ovat puoliympyrässä edusmiesten punaisella veralla päällystetyt istuinrivit. Pieni aukea pyörylä keskipisteessä, ja vastaisella seinämällä kohoaa suuri monikerroksinen kateederi, kamarinpresidentin valta-istuin. Siinä on eri osastonsa ylempänä ja alempana eduskunnan virkamiehiä: notarioita, sihteerejä ja pikakirjureja varten. Valo tulee katosta suuren viuhkan muotoisesta ikkunasta. Oikealla ja vasemmalla presidentin suuresta pulpettirakennuksesta on iso mustakitainen ovi, josta auennee tie tupakkahuoneisiin ja ravintoloihin. Katsellessa sinne alas muistuu mieleen kuva vanhasta roomalaisesta sirkuksesta, ja tuo ovi näyttää vievän johonkin maanalaiseen kellariholviin, mistä joka hetki odottaa astuvan esiin tiikerin tai jalopeuran. Niiden vartioitako lienevät nuo punarintaisiin univormuihin puetut miehet, jotka seisovat siellä pihtipielissä tai tulevat silloin tällöin sisäänkin järjestämään jotakin kohtaa taistelukentällä.

Vähitellen alkaa ilmestyä edusmiehiä autioon huoneeseen. Hiljaisuus siellä muuttuu ensin muutamien muminaksi, kasvaa siitä keskusteluksi, kehittyy yhä uusien tullen, on vähän aikaa sointuvata ja vilkasta sananvaihtoa ja päättyy lopulta melkein huumaavaan kohinaan, josta erottaa kaksi pää-ääntä: tuon heleän tenorin ja miellyttävästi sorahtelevan ranskalaisen »ärrän». Edusmiehiä kuohuu ja kihisee pienessä puoliympyrässä keskellä lattiaa ja siitä ne leviävät mustina ryhminä ylös istumasijoilleen.

Katsojain parvella mainitaan nimiä ja lausutaan arvosteluja. Tuo mustatukkainen, terhakan näköinen mies, joka istuu oikean puolen alimmalle penkille, on Paul de Cassagnac, kuuluisa sanomalehtimies ja kuninkuuden harrastaja. Hänen vieressään on muuan arkkipiispa, sininen leveä vyö kiinnittämässä mustaa kauhtanaa. Ministerien penkillä istuvat vierekkäin ulkoasiain ministeri lihava Spuller ja laiha Tirard. Tirard on viime aikoina käynyt kärsivän näköiseksi ja kovin totiseksi. Vähän vähä hieroelee hän hermostunutta otsaansa. Maanantaina olikin hänellä kuuma päivä Constansin luopumisen johdosta ja joka hetki ovat sanomalehdet olleet hänen kimpussaan. Äskettäin kuului hänellä olleen kova hermotaudin kohtaus, mutta nähtävästi hän on jo parempi. Ei ole kadehdittava tuokaan ammatti.

Aivan meidän edessämme istuvat boulangistit, äärimmäisinä vasemmalla. Heidän miehistään ovat etevimmät Naquet ja Laguerre. He tulevatkin usein yhdessä, Naquet edellä, valkeatukkainen kyyryselkä juutalainen, Laguerre jälessä, pitkä mies ja elegantti, etevä puhuja. Heidän ympärilleen kiiruhtaa joukko ystäviä ja kättä paiskellaan. Kuulen sitten nimitettävän niitä ja niitä, mutta en saa selkoa, missä hän on tuolla alhaalla se tai se, neljänsadan miehen muurahaispesässä. Ainoastaan kaksi kummallista tyyppiä tarttui eilen silmääni tuosta kaljupäisestä, redangottipukuisesta seurakunnasta. Katsojain lehterillä kuuluu pidätettyä naurua ja sen esineeksi huomaan vanhan patalakkipäisen ukon, joka kuluneeseen palttooseen puettuna ja iso sinikantinen kirja kainalossa kömpii aina ylimmäiselle penkkiriville. Kuka on tuo kummitus täällä hienojen herrain seurassa, en tiedä, mutta hullunkuriselta hän näyttää. Toinen, jota jo ennakolta kysellään, on sosialisti Thivrier, jonka tiedetään esiintyvän työmiehen mekossa. Hän tulee melkein juoksemalla paikalleen, ja nyt ovat kaikki uteliaat saaneet nähdä tämän ihmeen, josta kaikki sanomalehdet parin viikon kuluessa sisälsivät pitkiä tarinoita, keskustellen sekä leikillisesti että totisestikin sen periaatteen pätevyyttä, minkä nojalla mainittu edusmies oli poikennut tavallisesta muodista. Hänen uusi kansanvaltainen muotinsa näkyy muuten ulottuvan ainoastaan mekkoon. Sillä tämän »työmiehen» kengät ovat kiilloitetut, housut ovat kuin muillakin herroilla ja tukka öljytty.

Puhelu lakkaa, kun puhemies, presidentti, saapuu kokoushuoneeseen. Hän on komea mies; iso harmaa tukka kuohuu kauniin pään ympärillä. Seisoessaan estraadinsa huipulla on hän kuin korkein vaahtopäälaine tuossa alhaalla olevassa kuohussa. Hän on »koristeellinen» ja senkintähden sopii hän niin hyvin esimieheksi ranskalaisille, joilla aina pitää olla silmän nautintoa.

Itse toimessaankin on hän erinomainen. Sellaista kuumaveristä katrasta ei hallita niinkuin meikäläisiä lauhkeita lampaita. Ei riitä vasaran isku puhemiehen pöytään. Täytyy osata asettua johdettaviensa kannalle, kuljettaa heitä houkuttelemalla. Sen osaa Floquet. Vähän väliä kohoo hän seisoalleen, röyhistää rintaansa, takoo paperiveitsellä pöydän laitaan tai soittaa kelloaan sitä mukaa kuin melu vaatii, mutta se ei pitkälle auta. Kaukaa katsoen näyttää hän tosin hyvinkin tuikealta, mutta kiikarilla tarkastaen ovat suupielet aina pienessä ivanaurussa, vastakohtana vartalon viralliselle asennolle. Ja tuossa hänen ivallisuudessaan on hänen peränpitotaitonsa. Tirkistäen kakkulainsa läpi pahimman melun pitäjiä ja heittäen heille sattuvan sätkäyksen saa hän sanoillaan meren asettumaan. Silloin tällöin hän kyllä julmistuukin. Ja riitelee niin että heläjää niille, jotka eivät usko hyvällä. On verrattoman koomillista nähdä sillä lailla vastakkain harmaahapsinen presidentti ja joku kaljupää, yhtä vanha edusmies, kiistelemässä keskenään yli salin, molemmat sähisten kuin kissa ja koira, toinen toisella puolen koskea, joka estää äänen kuulumasta.

Istunto alkaa kohta, kun presidentti on asettunut tuoliinsa. Hän alkaa lukea jotakin, jota ei kukaan kuuntele, lienevätkö pöytäkirjoja vai muita otteita. Hän ei koetakaan saada hiljaisuutta aikaan. Ainoastaan suun käynnistä tietää, että hän on jotakin sanovinaan.

Vasta sitten, kun päivän keskustelukysymys on esitetty ja ensimmäinen puhuja nousee puhujalavalle, presidentin istuimen eteen, syntyy hiljaisuus.

Mutta ainoastaan lyhyeksi hetkeksi. Sillä vaikka puhuja tavallisesti aina alkaa sävyisästi ja hitaasti ja sovittaa sanansa taitaviin taitteisiin, niin kiihtyy hän kohta. Hän alkaa liikkua edestakaisin, kulkea lavan yhdestä päästä toiseen, tekee jo liikkeitä käsillään ja antaa niiden avulla vauhtia lauseilleen. Sanat ovat sitä mukaa terävämmät, ja ei aikaakaan, niin katkeaa äänettömyys. Se on joko paheksumista tai hyväksymistä, nurinata tai kättentaputusta ja hyvä-huutoja. Koko tuo musta joukko tuolla alhaalla alkaa aaltoilla. Liikutaan, noustaan ylös, nauretaan pilkallisesti tai käyvät kasvot kiihkeiksi, vihaisiksi, ja tukat pörrötetään kiivailla käsien tempauksilla. Aploodit tekevät aina vilkkaimman vaikutuksen katsojaan. Kun puhuja on sanonut jonkin suuren, isänmaallisen sanan, kun hän on puhunut onnistuneesti de l'honneur de la France [Ranskan kunniasta], niin syttyvät sadat kämmenet rätäjämään kuin palava katajikko ja koko tuo kalteva rinne on yhtenä valkeana mansettien väikkeenä.

Puhuja odottaa asianhaarain mukaan joko tyytyväisenä tai suuttuneena. Jos häntä keskeytetään vihamielisessä tarkoituksessa, vetoo hän ensin presidenttiin ja koettaa odottaa siksi, kunnes tämä saa myrskyn asettumaan. Mutta usein herättää hänen ensi sanansa uuden metelin, ja jos on niin, ettei kamarin enemmistö tahdo kuulla häntä, niin ei se kuule kiusallakaan ja sillä hyvä. Eivät auta presidentin ponnistukset eivätkä mitkään ja niin saa puhuja laskeutua alas. Vielä istuimeltaan heittää hän ja hänen puoluelaisensa sattuvia sanoja huutajalle. Eilen kiljasi esim. Deroulede, joka muuten aina on ensimmäinen keskeyttämässä;

–Ette te osaa puhua ettekä edes kuunnellakaan!

Tuollainen rähinä saattaa tuntua ulkopuolella olevasta kuuntelijasta harmilliselta. Mutta on täällä kuitenkin hauskempi kuin meidän talonpoikaissäädyssä, jossa täytyy samoja saarnoja kuunnella tuntikausia, ainoastaan eri miesten huulilta. Ja siitä on siis se hyöty, että ei turhia laverruksia kärsitä, vaan lopetetaan löpinä lyhyeen. Saattaa tosin väittää, että sillä tavalla jää sanomatta moni hyvä asia. Mutta kun enemmistö ei tahdo kuunnella, niin ei siihen silloin enää syytkään vaikuta.

Kun huudetaan äänestystä (»Aux voix! Aux voix!»), niin uskaltaa enää harva puhuja esiintyä. Sillä huuto on merkki väsymyksestä, yleisö on uupunut ja hermostunut ja ranskalainen ymmärtää antaa arvonsa ranskalaisille hermoille.

Päätökset eivät tietääkseni ole sen tyhmempiä ja ajattelemattomampia, vaikka ne olisivatkin seurauksia myrskyisistä keskusteluista. Etenkin näyttää nykyinen eduskunta ymmärtävän aran edesvastuullisen asemansa. Se on tullut näkyviin varsinkin sen suhteesta Tirardin ministeristöön. Ministeristö ei ole suosittu, mutta sitä ei kuitenkaan tahdota ensi tilassa kumota. Tilaisuutta ei ole puuttunut. Viimeinen tarjoutui eilen, jolloin käsiteltiin interpellatsionia Ranskan osanotosta Saksan keisarin kokoonkutsumaan työmieskonferenssiin. Oppositsionin s.o. boulangistien puheissa pamahti pyssyt ja haisi ruuti. »Elsas ja Lothringen!» »Häpeä Ranskalle!» »L'honneur de la France!» Sanalla sanoen: kaikki kiihoittavat elementit olivat liikkeellä. Mutta älykkään miehen maltilla antoi eduskunta tukensa ministeristölle, joka siis yhäkin vielä pysyy pystyssä.

Ja niin ollen on, joka kerta tullessani noista meluisista istunnoista, minulla ollut sama tunne kuin olisin nähnyt huvinäytelmän, jossa kaikki uhkaavat pilvet hajoavat ja kappale päättyy päiväpaisteeseen ja naimisiin.

SASU PUNANEN PARIISIN SAUNASSA

(Ote yksityisestä kirjeestä.)

Hyvä Veli!–

* * * * *

Et voi kuvailla hämmästystäni, kun tässä eräänä iltana suuria Boulevardeja kävellessäni yht'äkkiä tapaan yhteisen ystävämme Sasun. Olin lentää selälleni asfalttikadulle. Hän täällä! Sasu Punanen— Pariisissa! Olinhan kuullut, että hän oli perinyt suuren omaisuuden eräältä täti-vainajaltaan, joka häntä aina oli suositellut, kun hän oli niin siivo poika. Mutta eihän hänen ulkomaanmatkastaan oltu mitään mainittu sanomalehdissä, joissa kuitenkin kerrotaan kaikista ulkomailla matkustaneista jatkolaisista ja musiikkiopiston oppilaista. Ja miten hän oli muuttunut! Aivan vihoviimeistä muotia, päässä korkea silkkiknalli, hirveän leveät keltaiset roimahousut, säkkiselkäinen palttoo selässä ja mahdottoman suuri kirjava kravatti kaulassa.

–Sinä täällä…!

–Teällähän tuota näyn olevan, tuumaili hän musertavan rauhallisesti, niinkuin olisimme olleet vain Helsingin esplanaadilla.

–Mutta mitenkä ihmeen lailla … milloinka … joko sinä kauankin…?

Viikon päivät oli hän ollut täällä »Paeriisissa», selitti hän minulle, sittenkun olimme poikenneet ensimmäiseen kahvilaan. Hän oli jättänyt, ainakin toistaiseksi, sikseen teologiset opintonsa ja lähtenyt maailmaa katselemaan ja huvittelemaan. Vaan ei ollut vielä tähän saakka ilo oikein ilolle tuntunut. Eihän tahtonut kieli oikein suussa kääntyä, ja ne ainoat suomalaiset, jotka hän täällä oli tavannut, olivat olleet niin ylpeitä, ettei niiden kanssa tullut mitenkään toimeen.

Eikä ollut oikein niistä tämän valtakunnan ruuistakaan, kun ei rukiista leipää saa nähdäkään ja täytyy nieleksiä palasensa ilman voita ja piimää. Harmittavan sanoi hän itseään tämän maailman kevytmielisyydenkin, ja hän oli aivan varma siitä, että Ranskan kansa kulkee suurin askelin perikatoaan kohti. Tekevät työtä sunnuntaina ja pitävät puotinsa auki keskellä kirkkoaikaa. Mutta suurin ikävyys oli täällä se, ettei saanut edes kylpeäkään… Minä sanoin, ettei missään ole niin mainioita saunoja kuin Pariisissa. Hänen silmänsä välähtivät ilosta, hän katseli minua rukoilevasti, mutta kun hän pohjaltaan on hienotuntoinen mies, ei hän nähtävästi tahtonut vaivata minua pyytämällä, että veisin hänet saunaan. Kysäisi hän kuitenkin, mahtaisiko tästä kaupungin paikasta olla sinne pitkältäkin.

–Jos tahdot, voimme mennä yhdessä, ehdotin minä, minä tulen mukaasi.

Hän suostui tietysti heti paikalla ja me menimme nyt Sasun kanssa Pariisin saunaan. Sinä tiedät sen mainion saunan siellä rue Cadet'n varrella; sinne me menimme. Vaikka minä tavallisesti käytän toista vähän halvempaa saunaa Faubourg St. Denis'ssä, ymmärrät kuitenkin, että tahdoin sellaiselle saunantuntijalle kuin Sasu on tarjota, mitä parasta tällä alalla on tarjottavana, enkä, totta maar, kadukaan kauppojani.

Ensin luuli Sasu, että tein hänestä pilaa. Tämähän oli komea hotellin etehinen eikä mikään saunan porstua. Siinä olikin hienot punaiset matot lattialla, kahden puolen marmoripilareita ja hiottua kiveä lattiana. Pulska, hienosti puettu ovenvartija kiiruhti ottamaan päällystakkia, hattua ja keppiä ja osoitti meidät pilettiluukulle, jossa istui nainen kaunis kuin kuningatar. Näin, että Sasu ajatteli kukkaroaan, mutta rauhoittui kuitenkin, kun kuuli, ettei sauna maksa kuin kaksi francia. Ja niin pian kuin laitokset alkoivat ilmaantua, käsitti hän ne ja osasi antaa niille oikean arvonsa.

Erittäin mukava oli hänestä vaatteiden riisuntahuone. Se oli pitkä lämmin käytävä täynnä pieniä kaappeja, joihin vaatteet pantiin ja avain ripustettiin nauhaan kaulan ympärille.

–No se, sanoi hän. Sehän on kerrassaan nerokasta! Minä pidän paljon saunasta, mutta en ole koskaan voinut siitä täydellisesti nauttia siellä kotona, kun minua aina on pelottanut, että jos saunapiika tai joku muu pistäytyy hikoillessani lompakolleni.

Palvelija toi soikean lakanan ja verhosi hänet sillä, niinkuin roomalaiset ennen aikaan verhosivat itsensä toogalla. Sasu kysyi syytä siihen, ja minä selitin, että kun tämä on roomalainen sauna, niin täytyy pukeutuakin roomalaisittain.

Kun hän kulki edelläni sisähuoneisiin pilariston välitse, niin hän todella olikin kuin joku roomalainen keisari, niinkuin Nero tai Tiberius. Ja mitä huomiota hän herätti! Kun tulimme siihen suureen saliin, jonka keskellä on vesisäiliö ja ympärillä makuusijoja, kohottivat kylpeneet väsyneitä päitään ja katselivat jälkeemme huudahdellen puoliääneen: »mikä vartalo! mikä ruumis!» Ja palvelijat kiiruhtivat edellämme tietä näyttämään. Ne luulivat varmaankin, että Sasu Punanen oli jokin ulkomaalainen ruhtinas ja minä hänen ajutanttinsa tai että me olimme ainakin joitakin amerikkalaisia miljoonanomistajia.

Omituista kyllä ei Sasu Punanen täällä saunassa osoittanut juuri ollenkaan sitä saamattomuutta, joka aina pistää silmään vasta tulleista suomalaisista täällä Pariisissa. Hän oli tässä oudossa komeassa saunapalatsissa sama tottunut kylpijä kuin Maariansaunassa siellä Helsingissä, tai ainakin koetti hän sitä olla.

Edellämme kohotetun oviverhon alatse astuimme me juhlallisesti suureen pyöreään, ylellisillä seinämaalauksilla koristettuun huoneeseen, jossa jo oli kymmenkunta kylpijää ennen meitä. Toiset heistä istuivat mukavilla sohvatuoleilla, jalat matalan, pyöreän pöydän päällä, jonka alla olivat lämpöjohdot. Toiset käveleskelivät miettiväisinä niinimatoilla peitettyä lattiaa pitkin ja tarttuivat tuon tuostakin raskaisiin rautakuuliin niillä käsiään voimistellen ja saadakseen hikoamista aikaan. Sasu luuli, että hänen tuli tehdä niinkuin muutkin, hänelle tuli kai myöskin halu näyttää voimiaan, ja keräten niin monta painoa kuin suinkin sai sormiensa väliin mahtumaan, nosti hän ne vaivatta ensin olkapäänsä tasalle ja sitten siitä suoraan ylös. Se herätti ansaittua huomiota, syntyi pieni kilpailu, mutta Sasua ei kukaan voittanut, ja me nautimme molemmat menestyksestämme.

Sasu oli muutenkin yleisen huomion esineenä. Nuo pienet ranskalaiskääkkyrät, joiden jalat olivat hienot kuin rantasipin, selät laihat, rinnat ontelot ja käsivarret jänteitä vailla, katselivat silminnähtävällä kunnioituksella hänen paksuja pohkeitaan, pulleata rintaansa, leveätä niskaansa ja uhkeata selkäänsä. »Mikä takalisto, mikä takalisto!» kuulin heidän sanovan.—»Mitä ne puhhuu?» tiedusteli Sasu.—»Ihmettelevät sitä pulskinta Suomen poikaa», selitin minä. »Antaapa heijän voan ihmetellä … näkköökö ne, että myö ollaan Suomesta?» sanoi Sasu.—»Näkeehän ne toki.»

Hetken aikaa istuttuamme ja lämmiteltyämme kysyi Sasu, eikö tässä saunassa löylyä lyödäkään. Olin odottanut sitä kysymystä ja nautin jo edeltäpäin siitä ilosta, jonka pian tulisin hänelle valmistamaan.

–Kuuletko tuota kihinää? kysyin. Siellä se on oikea sauna, tämä on vasta vain porstua.

Ja minä vein hänet huoneeseen, jossa kohosivat lauteet kuin rappuset lattiasta kattoon. Seinässä oli aukko, josta tuli höyryä. Sasu kiipesi katon rajaan, minä jäin vähän alemma.

–Katohan peijakkaita, puheli hän katon rajasta, katohan konnia, millaiset niillä on vehkeet. Se ei tule tuo löyly yht'äkkiä puhaltamalla, niin että sorkat ovat palaa, voan noin näet vain verkalleen, yhä lämpimämmin ja lämpimämmin… Ka, kun se tuoksuu tervalle … enpä oo ikinän' tämmöistä löylyä … ähhäh, jopahan viimeinni alakaa hik' irtautua … eihän tässä kohta ennee näe mittään … nyt en ennee erota kuin hoamuja … missee sinä oot? ka, sielläkö … en minä vielä tule.

Minä en tietysti kestänyt kuumuutta niinkuin hän ja juoksin suihkuhuoneeseen. Sasu jäi sinne pilviinsä kuin mikä Olympon jumala, ja silloin tällöin minä kuulin hänen päristyksensä, jonka ukkonen soi yli höyryn sähinän ja suihkujen suhinan. Vasta sitten, kun höyryä oli lakattu päästämästä ja ilma selvinnyt, laskeutui Sasu alas.

Hän oli punainen kuin keitetty krapu, ei virkkanut mitään, asettui vain suihkun alle ja antoi sen valella jäseniään.—Alkaako sinua miellyttää tämä Pariisi? kysyin minä, kun taas palasimme lämmittelyhuoneeseen.

–Enpä, enpä oes uskonna, että niillä oes tällaiset vehkeet.

–Onhan niillä peijakkailla vehkeet, mutta ei tässä vielä ole läheskään kaikkea koeteltu.

Vielä oli pesu jälellä. Se suoritettiin taas eri huoneessaan, marmoristen istuimien päällä, saippualla, joka tuoksui ruusulle ja mandelille. Sen jälkeen vielä suihkua, jota saattoi ohjata milloin mihinkin kohtaan ruumistaan, sekä vesisuihkua, että höyrysuihkua.

Sasu oli aivan haltioissaan, mutta hän oli kuitenkin totinen, niin totinen kuin voi olla ainoastaan syvälle juurtunut intohimo, silloinkun sitä oikein tyydytetään.

Ja vielä sittenkin oli hän saava tuta, että loppu oli kaikista suloisin.

Vein hänet takaisin entisille jälillemme siihen suureen huoneeseen, jossa oli vesisäiliö. Paiskauttuamme sen yhdestä päästä umpisukkeloon nousimme toisesta päästä ylös. Meidät otettiin siellä vastaan lämmitetyin lakanoin, meitä pyyhittiin ja kuivattiin ja sitten puettiin päällemme paksusta palttinasta tehty kotiviitta, jonka jälkeen palvelija viittasi meidät seuraamaan häntä.

–Minnekkä nyt?

–Nyt mennään lepäämään.

Ja meidät vietiin yläkertaan, asetettiin mukaville vuoteille, jotka olivat kuin toisistaan erotetuita pilttuita, kaksi vuodetta kussakin pilttuussa. Siinä meidät peitettiin, laitettiin tyynyt mukavasti selän ja kyynäspäiden alle ja jätettiin nauttimaan olemisestamme. Se oli suuri sali, niinkuin Kämpin hotellin juhlasali. Tuolla alhaalla lorisi vesisäiliön suihku, sieltä täältä kuului puhelua, joka ei kuitenkaan häirinnyt, me lepäsimme tässä tupakoiden ja maistellen olutta, jota hieno edeskäypä oli meille tuonut.

–No, Sasu? Mitäs sanot?

–En sano mittään, en sano mittään.

–Etkö kiitä minua, että olen tuonut sinut tänne?

–Kiitänpä kiitän … kiitänpä kiitän … en oes uskonna, jos en oes nähnä.

–Ei ne ole ne Helsingin saunat mitään tähän verraten.

–Eivätpä oo, eivätpä, eivätpä oo.

–Olisi ollut vahinko, jos sinun olisi pitänyt lähteä täältä kylpemättä. Aiotko lähteä pian takaisin Suomeen?

–En tiiä … aioinhan minä jo huomenna, vaan mikäpä tuonne lie niin kiirekkään.

–Jää sinä vain. Kylvetään joka päivä.

–Riittää se joka toinennii. Sauna maistuu harvemmin kylpien paremmalta, niinkuin ruokakin, kun sitä ei aina syö.

Meitä painoi herttainen väsymys, me ummistimme silmämme ja nukahdimme vähäksi aikaa. Sasulta ummistuivat silmät ennen kuin minulta. En ole koskaan nähnyt niin onnellisia, rauhallisia ja viattoman tyytyväisiä kasvoja kuin hänen kasvonsa. Suu oli niin sanotussa autuaassa hymyssä, huulilla ja poskilla käherteli valkoinen parta ja otsa ei näyttänyt koskaan tietäneen mitään tämän maailman murheista.

Herättyämme pukeuduimme verkalleen, niinkuin Sasun tapa on, ja menimme sitten syömään hienoon ravintolaan Boulevardien varrella. Sasu oli pyytänyt saada tarjota ja minä soin sen mielelläni, sillä miehellä näkyi olevan kukkaro yhtä pullollaan kuin posketkin. Tapansa mukaan oli hän enimmäkseen vaiti kylvettyään. Mutta hän kuitenkin mietti ja ilmaisi yht'äkkiä aatteensa kääntyen puoleeni kahvia juodessamme.

–Ei oo siellä Suomessa semmoisia saunoja kuin teällä, sanoi hän.

–Kaikessahan ne ovat täällä suuressa maailmassa meistä edellä.

–Enpä oes uskonna sitä … enpä, enpä oes sitä uskonna, jos en oes nähnä.

Oli siinä ehkä kateuttakin hänen äänessään, häntä nähtävästi hiukan vaivasi se, ettei hänen maansa siinäkään suhteessa, niinkuin hän ehkä oli luullut, ollut muista edellä. Sillä Sasu Punanen on hänkin patriootti tavallaan.

–Mutta eiköhän siellä meilläi sais aikaan tuommoisia saunoja?

–Miksei, kun vain olisi tarpeeksi kapitaaleja.

–Kapitaalejako? Eiköhän noita niitä aina sais hankituks … pannaanhan sitä paljon turhempaannii.

Enempää ei hän puhunut sillä kertaa, mutta tuon tuostakin hän sitten aina kylvettyämme palasi tähän aineeseensa. Ja jos olen oikein arvannut hänen ajatustensa juoksun, niin hautoo hän mielessään jotakin erikoista. Hän on joskus jälestäpäin tuumaillut, että paljokohan tuo tuommoinen saunalaitos meillä tulisi maksamaan. Minä autoin häntä taipaleelle ja kerroin, että ennen vanhaan vanhassa Roomassa ne keisarit ja rikkaat ylimykset lahjoittivat kansalle paljoa komeampiakin kylpylaitoksia kuin nämä pariisilaiset, jotka vain ovat niistä pieniä jäljennöksiä.

–Onhan sitä joutavampiakin lahjoituksia tehty, naurahti hän. Mitäpä ne nyt oikeastaan ovat ne Antellinkaan kokoelmat, vaikka niistä niin suurta eäntä on pietty.

Sasu Punanen ei paljoa puhu aikeistaan. Mutta jos olen arvannut hänen ajatuksensa, miettii hän suuren lahjoituksen tekemistä kansalleen. Ehkä saatte piankin kuulla suurista saunahankkeista siellä Helsingissä. Jos ne toteutuvat, niin vaatii oikeus ja kohtuus, että hän saa kaupungilta tontin ilmaiseksi ja että hänen nimensä Biograafisen nimikirjan ensi lisävihkossa mainitaan muiden suurten lahjoittajain joukossa.–