Kitabı oku: «Tuomio», sayfa 5

KOLMAS NÄYTÖS

Sama huone kuin ensimmäisessä näytöksessä.

KUVERNÖÖRI LINDH ja REHTORI SAARINEN tulevat oikealta. Rehtori on lähdössä, hattu ja hansikkaat kädessä. Kuvernöörillä on salkku toisessa ja virkalakki toisessa kädessä; asettaa ne pöydälle.

LINDH.

En tiedä … tämä on … teimmepä kuinka hyvänsä…

Alkaa kävellä edestakaisin.

REHTORI. Seuraa häntä silmillään. Minusta ei sinulla ole vähintäkään syytä päätöksesi peruuttamiseen. Sinulla ei tarvitse olla pienintäkään epäilystä siitä, että menettelit täydelleen, niinkuin asianhaarat välttämättä vaativat, sekä oikein että viisaasti.

LINDH. Tekee epämääräisen liikkeen.

REHTORI. Epäilemättä syntyy tästä yhtä ja toista tunteen purkua, ja parjausten tulva kai kohoaa hiukan tähänastistakin tasapintaansa ylemmä.

LINDH.

Siitä en välitä. Siihen olen tottunut.

REHTORI. Koettaen vaikuttaa. Jos täällä on saatu jotakin toimeen, jos meillä tässä läänissä suomalaiset virkaolot vielä ovat jotakuinkin säilyneet, jos täällä ruotsalaisuus on veisannut viimeisen virtensä ja suomalaisuus viety siihen voittoon, mihin se nykyoloissa suinkin voidaan viedä, niin saamme siitä yksinomaan kiittää veljen tarmokasta toimintaa ja varovaista, valtioviisasta menettelyä.

LINDH. Minun täytyy kuitenkin sanoa, että minulle on mitä suurimmassa määrin vastenmielistä ryhtyä taisteluun vainajiakin vastaan—ja olihan hän, kaikesta huolimatta, oma veljeni.

REHTORI. Sitähän se tietysti on. Mutta niinkuin itsekin huomautit, ei vaara vainajan tänne tuomisesta suinkaan olisi ollut vähäinen. Niinkuin mielet, aseman meille näennäisestä edullisuudesta huolimatta, nyt ovat kahden vaiheella, ei olisi todellakaan tarvinnut muuta, kuin että joku, ruumissaattueen kulkiessa kutsuntapaikan ohi, olisi siellä huutanut: »Haudastaan nousi hän muistuttamaan teitä velvollisuudestanne!»—tai jotakin semmoista, sanoja ne kyllä löytävät ja osaavat niitä käyttää, niin olisi kaikki tai ainakin hyvin paljon voinut olla menetettyä. Kulona olisi tieto siitä, että kaikki olivat saapuneet kutsuntaan, mutta yht'äkkiä isänmaallisten tunteittensa valtaamina jättäneet salin tyhjäksi ja liittyneet »sankarin» hautaussaattueeseen, levinnyt kaikkialle. Se olisi voinut saattaa vaaraan kutsuntain menestymisen koko maassa. Vainajan tänne tuonti on ehkä juuri siinä toivossa asetettukin näiksi päiviksi. Siinä voi piillä hyvinkin pitkälle menevä juoni.

LINDH.

Minä kyllä epäilin sitä heti kohta.

REHTORI. No niin, sitä vähemmin siis! Olisihan ollut suorastaan anteeksi antamatonta saattaa vaaraan koko vaivalloisesti rakennettu suunnitelma juuri, kun on toivoa sen onnistumisesta!

LINDH. Hiljentää kävelyään.

Tietysti.

REHTORI. Kieltämällä hautauksen täällä kutsuntain aikana olemme välttäneet ansan, jota sekä kagaali että Bobrikoff yrittivät virittää eteemme.

LINDH.

Sinä siis todella luulet, että tässä oli ansa Bobrikoffinkin puolelta?

REHTORI. Hän tahtoo tännekin venäläistä kuvernööriä. Santarmit eivät myöskään voi sulattaa sitä, että heillä täällä on niin vähän jalansijaa. On aivan ilmeistä, että hän jättäessään asian sinun ratkaistavaksesi oli laskenut, että sinä tunnesyistä ja ehkä myöskin yleisen mielipiteen pelosta sallisit hautauksen tapahtua täällä juuri kutsuntapäivinä ja että silloin syntyisi mielenosoituksia tai muita levottomuuksia. Mutta silloin tapahtui juuri se, mitä hän on odottanut saavansa Pietarissa todistaa: ettei suomalainen mies kyennytkään ylläpitämään järjestystä läänissään, niinkuin oli vakuuteltu. Seuraavana päivänä olisi meillä ollut venäläinen kuvernööri.

LINDH.

Epäilemättä.

REHTORI. Ole varma siitä! Santarmeilla on kyllä pitkät sormensa tässäkin pelissä. Ellei heillä sitä olisi, olisivat he tietysti ilman muuta kehoittaneet leskeä kääntymään suoraan kenraalikuvernöörin puoleen tai antaneet hänen tulla tänne ilman muuta. Tässä oli kyllä väijytys, mutta (hymähtäen itserakkaasti) tällä kertaa löysi hieno venäläinenkin politiikka vertansa.

LINDH. Mutta onko sanottu, että nytkään voimme välttää mielenosoituksia, kun tulee tunnetuksi…?

REHTORI. Jos jotakin tapahtuisikin, niin se ei olisi aiheutunut mistään meidän toimenpiteestämme tai laiminlyömisestämme. Ja sitä paitsi, eihän sen tarvitse tulla tunnetuksi, ei ainakaan yleisemmin…

LINDH.

Uutinen siitä on varmaan jo tämän päivän lehdessä.

REHTORI. Katsoo kelloaan. Maisteri Kinnunen saa tavallisesti vasta kello 10 lehden tarkastettavakseen. Hän lukee sen välitunnilla. Ei tarvitse muuta kuin viittaus…

LINDH.

En kuitenkaan tahtoisi siihen sekaantua.

REHTORI.

Jätä se minun huolekseni.

LINDH.

Niin, jos tahdot olla niin ystävällinen.

REHTORI.

Vallan mielelläni, tapaan hänet kohta paikalla koululla.

Menee.

LINDH. Kokoo paperinsa salkkuun ja aikoo lähteä.

ROUVA LINDH tulee päällysvaatteet yllä.

ROUVA LINDH. Kiihtyneenä.

Odota, Edvard, elä mene, minun täytyy saada puhua—

LINDH.

Minun täytyy joutua virastoon.

ROUVA LINDH. Sano, ettei se ole totta! Sinä et voi kieltää, kun Bobrikoff kerran on suostunut?

LINDH. Sinä karkasit tiehesi, ennenkuin kuulit, että suostumukseen oli liitetty ehtoja, joita en voi täyttää.

ROUVA LINDH.

Mitä ehtoja?

LINDH. Hän vaatii minua vastaamaan siitä, ettei täällä tapahdu mitään mielenosoituksia.

ROUVA LINDH.

Jos hän sitä vaatii, niin sinä vastaat niistä.

Toistellen.

Kuule, jos se tapahtuu…

LINDH. Kääntyen ja astuen lähemmä.

Niin mitä sitten?

ROUVA LINDH. En ole enää viime aikoina välittänyt mistään, en enää tahtonut sekaantua mihinkään, en arvostella mitään, teitpä mitä tahansa, ryhdyitpä mihin tahansa … olen elänyt täydellisenä erakkona, pakotettunakin elämään erilläni kaikista vanhoista tuttavistani, sulkenut silmäni ja korvani, olen katsonut kupeelleni, ettei kenenkään tarvitsisi minua edes tervehtiä eikä minun ketään … olkoon ne sinun virka-asioitasi, sinun politiikkaasi… Mutta että voi ja että piti tapahtua vielä tämän … että sinä niiden asioittesi tähden … ei, sitä eivät voi puolustaa mitkään syyt!

LINDH.

Sitä päinvastoin puolustavat hyvin monet ja hyvin pätevät syyt.

ROUVA LINDH. Kun sinä kerran voit estää häntä palaamasta tänne kuolleena, niin olisit sinä siis voinut sen tehdä hänen eläessäänkin, jos sinulla olisi ollut siihen valta. Sinä olisit voinut hänet karkoittaakin…

LINDH. Tekee torjuvan, kärsimättömän liikkeen.

Niin, niin, tietysti.

ROUVA LINDH. Niin, sinä olisit voinut tehdä sen! Nyt minä näen, että sinä olisit voinut senkin tehdä … mutta se on semmoinen rikos, se on semmoinen kauhea synti, että jos sinä sen teet…

LINDH.

Niin mitä sitten?

ROUVA LINDH. Minä en jaksa… Mennään täältä, Edvard! Lähdetään pian pois tästä kauheasta paikasta, ennenkuin olemme ikuisessa hukassa. Jätetään tämä kolkko kivimuuri, jossa elämme kuin vankilassa, jossa asumme toinen toisessa päässä emmekä tapaa toisiamme kuin kärsiäksemme omantuntomme vaivoista… Sinäkin kärsit niistä,—minä näen sen joka päivä. Mitä oli meillä täällä tekemistä? Etkähän sinä omasta halustasi ja hakemuksestasi tullutkaan tänne…

LINDH.

En, vaan velvollisuuteni vaatimuksesta.

ROUVA LINDH. Sinä annoit puolueesi, vanhain ystäväisi houkutella itseäsi siihen, uskotella, että se oli sinun isänmaallinen velvollisuutesi. Vaan jos he välttämättä tarvitsevat tälle sijalle tarkoituksiaan varten jonkun, niin toimittakoot tänne jonkun muun.

LINDH. Naurahtaen. Sinun mielestäsi voisin siis jättää muiden tehtäväksi, mitä itse häpeän?

ROUVA LINDH. Siksi, että sinä olet liian hyvä tämmöiseen. Ottakoot kätyreikseen muita, jotka sopivat siihen paremmin kuin sinä. Miksei tuo sinun pahahenkesi rehtori Saarinen rupea itse kuvernööriksi? Miksi teettää hän sinulla kaikki häpeällisyytensä?—Me voimme vielä, Edvard, peräytyä kunnialla kaikesta tästä. Sinun täytyy lähteä täältä pois, ennenkuin politiikka on sinut lopullisesti turmellut, koventanut ja kylmentänyt, hävittänyt sinusta kaikki inhimillisten tunteiden viimeisetkin idut. Sinä olet tehnyt voitavasi, eikä sinulta voida enää enempää vaatia. Sinulle pannaan nyt ehtoja, silloin kun on kysymys oman veljesi viimeisen tahdon täyttämisestä. Silloin sinä sähkötät, että jos sinulle niitä pannaan, niin, jollei sinulle anneta suostumusta ilman niitä, niin antakoon hän sinulle erosi! Silloin hän varmaan ne poistaa.

LINDH. Naurahtaen väkinäisen pilkallisesti. Silloin hän päinvastoin antaa minulle eroni heti paikalla.—Mutta kuinka monta kertaa täytyy minun sanoa sinulle, että minä en tahdo eroani? Te, sinä ja lapset, ette ole koskaan ymmärtäneet, mitä on velvollisuus pysyä asemassa kuinka vaikeassa, kuinka vastenmielisessä tahansa, silloin kun maata uhkaa vaara ja perikato, mutta vielä on edes jotakin toivoa niiden torjumisesta.—Mutta tämä on kaikki tarpeetonta puhetta.

Lähtee menemään.

ROUVA LINDH. Ja sinä luulet, että isänmaa on pelastettavissa? Hanna ei saa haudata täällä miesvainajaansa?

LINDH. Palaa takaisin rouvansa eteen. Koko maan onni ja tulevaisuus riippuu siitä, kuinka tämänvuotiset kutsunnat menevät.

ROUVA LINDH.

Minä uskon, että se on mielikuvitusta. Mutta olkoon. Entä sitten?

LINDH. Jos kutsunnat menevät hyvin, ilman mitään häiriötä, on mahdollista, hyvinkin luultavaa, että säännölliset olot palaavat. Kun venäläiset ovat saaneet tahtonsa asevelvollisuusasiassa läpi, tyytyvät he luultavasti siihen ja jättävät meidät sen voiton saavutettuaan rauhaan.

ROUVA LINDH. Se on erehdys, minä olen varma, että vaino nyt vasta alkaakin. Mutta olkoon, mitä se tähän kuuluu?

LINDH. Yhä kärsimättömämmin. Se kuuluu tähän sikäli, että elleivät kutsunnat mene hyvin, on myöskin viimeinen toivo isänmaan pelastumisesta mennyt. Silloin pannaan järjestelmä kaikessa ankaruudessaan toimeen. Ja ne eivät mene hyvin, jos tänne juuri itse kutsuntapäivänä tuodaan vanhan vastarinnan marttyyri, jos joka asemalla kautta koko läänin pidetään puheita ja lasketaan seppeleitä ja täällä sitten lopuksi pannaan toimeen suurenmoiset mielenosoittajaishautajaiset perustuslaillisine »linna-luja-on-jumala»-messuineen. Kääntyen pois, loitompaa. Enkä minä sitäpaitsi tahdo tänne mitään »pyhää hautaa», jonka ääreen kaikkina karkoitus- ja kuolinpäivinä kokoonnutaan harjoittamaan isänmaallista vainajain palvelusta.

ROUVA LINDH. Pidätetyllä kauhulla.

Sentähdenkö sinä siis—?

LINDH. Sentähden, juuri sentähden! Sillä minä en tule asettamaan kutsuntain menestymistä enkä isänmaan asiaa vaaraan pienimmälläkään varomattomuudella, en katsomaan mitään persoonallista uhria liian suureksi.

ROUVA LINDH.

Et oman kunniasikaan?

LINDH. En sitäkään! Jos kagaali sen minulta riistaakin ja nimeni tahraa, niin antaa sen minulle historia monin kerroin kirkastettuna takaisin.

ROUVA LINDH. Kirkastettuna…—En ymmärrä enkä osaa todistaa kaikkia sinun syitäsi ja politiikkojasi vastaan; minä näen vain sen, näen sen nyt hirvittävällä selvyydellä, mihin kaikki tuo vihdoin on vienyt. Mutta yhtä minä en sittenkään ymmärrä: kuinka ei sydämesi särje sulkujaan, kuinka sinä voit sen äänen tukehduttaa? Onhan tässä kysymys omasta veljestäsi.

LINDH. Minulle on tuiki samantekevää, maatuuko multani toisessa hautuumaassa tai toisessa, rajan tuollako puolen vai tällä.

ROUVA LINDH. Sinulle? Mutta kun se ei ollut yhdentekevää hänelle, ja kun se ei ole sitä Hannalle—vihasitpa sinä häntä kuinka tahansa, mutta kun hän kerran on tuonut hänet tänne—minne hän hänet sitten vie? Takaisinko? Jonnekin rajan taa?—Tämä on niin raakaa, niin tylyä, niin epäinhimillisen julmaa. Saavathan viholliset sodassakin haudata kuolleensa, mihin itse tahtovat. Jos täytyy tukehduttaa kaikki jaloimmat tunteet, jos täytyy repiä rinnastaan kaikkein hellin ja pyhin—jos isänmaa täytyy pelastaa tällä tavalla, silloin on parasta, että sitä ei pelasteta ollenkaan.

LINDH.

Isänmaa on pelastettava tavalla millä tahansa.

ROUVA LINDH. Ajattele, jos minä olisin hänen asemassaan, Edvard!—Minä rukoilen sinua, anna sydämesi puhua, anna politiikan olla—anna sydämesi puhua!

LINDH. Synkästi ja karkeasti. Ja ovatko he … onko hän, tuo Hanna, onko hän antanut sydämensä puhua? Kuka on minua häväissyt, panetellut, lokaan ryvettänyt enemmän kuin he … silloinkin kun ei vielä ollut vähintäkään syytä? Sentähden vain, että minä en voinut hyväksyä kaikkia heidän hullutuksiaan … etten voinut asettua heidän riviinsä tuomitsemaan kansamme parhaita…

ROUVA LINDH.

Ja nyt sinä näin kostat?

LINDH.

Minä en kosta, mutta jos sen tekisinkin…

PESONEN tulee.

PESONEN. Siellä on rehtorska ja ylioppilas Lindh, ne pyytävät päästä herra kuvernöörin puheille.

LINDH.

Odottakoot eteisessä!

PESONEN menee.

ROUVA LINDH.

Et siis peruuta kieltoasi?

LINDH.

En.

ROUVA LINDH.

Hyvästi sitten.

LINDH.

Sinä menet?

ROUVA LINDH.

En voi enää…

LINDH.

Tarkoitatko totta?

ROUVA LINDH.

Tarkoitan.

LINDH.

Jos luulet tuolla voivasi pakottaa minua johonkin, niin voin ilmoittaa sinulle, että se on kaikista huonoin keino minun suhteeni.

Eronhakemukset eivät ole koskaan minua häikäisseet.

ROUVA LINDH. Väsyneesti.

En minä tahdo sinua pakottaa.

LINDH.

Ja minne pitää matka, jos saan luvan kysyä?

ROUVA LINDH. Lasten luo Helsinkiin. Tahdon ainakin säästää heitä kuulemasta tätä vieraiden suusta.

LINDH. Koettaen olla huoleton. Voithan käydä sen heille kertomassa. Aiotko jäädä kauaksikin sille matkalle?

ROUVA LINDH.

Minä tulen sitten, kun Maurikin on saanut tulla.

LINDH. Katkerasti.

Näin siis sinä seurasit minua Vjatkaan?

ROUVA LINDH.

Sinä et mennyt Vjatkaan.

Menee.

LINDH. Näyttää olevan kahdella päällä. Menee telefooniin, aikoo soittaa, mutta ei soita. Aikoo mennä rouvansa jälkeen, mutta ei mene. Painautuu pöydän ääreen, pää käsiä vastaan.

TILTA pistäytyy sisään ottamaan huivin, jonka rouva Lindh on unohtanut. Huomattuaan Lindhin saa säälin ilmeen kasvoilleen ja menee varpaillaan ulos.

LINDH. Oikaisekse. Suun ympärillä katkera piirre.

Hyvä on.

Soittaa. PESONEN tulee.

Rehtorska tulkoon. Herra Lindhille sanokaa, että olen hänen tavattavissaan virastossa alhaalla.

PESONEN menee. HANNA tulee.

HANNA. Jäykkä, suora, katkeran kylmä ja terävä.

Olen vielä kerran pakotettu vaivaamaan herra kuvernööriä.

LINDH.

Tehkää hyvin…

HANNA.

Minulla on sanottavana ainoastaan muutama sana.

LINDH. Valitettavasti täytyy minun ilmoittaa, että päätökseni on peruuttamaton.

HANNA.

Herra kuvernööri erehtyy, en tullut mitään peruutusta pyytämään.

LINDH.

Mikä tuottaa minulle sitten kunnian?

HANNA. Tahdoin kuulla sen omasta suustanne. Nyt olen sen kuullut.—Sitten, koska en voi jättää vainajata sinne, missä hän on, rautatievaunuun…

LINDH.

Niin, ette suinkaan…

HANNA. Niin täytyy minun siis saada tietää, missä hautaaminen voi tai oikeastaan missä sen nyt tulee tapahtua? Kenties herra kuvernööri on ystävällinen ja ilmoittaa minulle, mihin miesvainajani maalliset jäännökset tulevat vietäviksi, voidakseni ryhtyä niihin toimenpiteisiin, jotka mahdollisesti vielä kuuluvat minulle?

LINDH. Sallikaa minun kysyä: kun vainaja, niinkuin olette kertonut, lausui sen toivomuksen, että hänet tuotaisiin tänne, antoiko hän teille ehkä myöskin määräyksen siitä, milloin hänen hautaamisensa tulisi tapahtua?

HANNA.

Mitä te tarkoitatte?

LINDH. Tarkoitan, että minä, siinä tapauksessa, että hautausta ei vaadita tapahtuvaksi tällä viikolla, ehkä voisin sallia—kuitenkin eräillä ehdoilla—että se tapahtuu täälläkin jonakin minun määräämänäni päivänä.

HANNA. Mutta jos hautaus kerran ollenkaan saa tapahtui, niin miksei se silloin saa tapahtua toisena päivänä niinkuin toisenakin?

LINDH.

Se voisi häiritä kutsuntain rauhallista menoa.

HANNA. Vai sentähdenkö? Minä en siis saa haudata häntä tänne sentähden, että teidän kutsuntanne onnistuisivat. Mutta kun kutsunnat ovat onnellisesti ohi, ei mikään estä—?

LINDH. Ei, niinkuin sanoin, jos sitoudutte noudattamaan eräitä välttämättömiä ehtoja.

HANNA.

Ja ne ehdot ovat?

LINDH. Valtiollisten mielenosoitusten estämiseksi olen pakotettu vaatimaan, että haudalla ei pidetä mitään puheita.

HANNA.

Onko ehkä vielä joitakin muitakin ehtoja olemassa?

LINDH. Tietysti on myöskin, mahdollisiin suruseppelenauhoihin nähden, otettava varteen kaikkia julkisia tilaisuuksia koskeva kielto kansallisten värien käyttämisestä.

HANNA.

Siis ainoastaan valkoista ja mustaa?

LINDH. Ainoastaan valkoista ja mustaa.

HANNA. Minulla ei ollut aikomusta panna toimeen mitään mielenosoittajaishautausta, puhein yhtä vähän kuin nauhoinkaan.

LINDH. Eikä myöskään ystävillänne? Vaadin teiltä takeita siitä, etteivät hekään pane toimeen mitään mielenosoituksia.

HANNA. Jos tahtoisinkin, kuinka voisin minä heidän puolestaan semmoisia takeita antaa?

LINDH.

Teidän lausumanne toivomuskin on jo oleva heille laki.

HANNA. Semmoista lakia minä en voi enkä tahdo olla laatimassa. En itseni tähden enkä vainajan. Vaikka olikin hänen toivonsa, että toisin hänet tänne, on hän antava minulle anteeksi, etten voi tehdä enempää, kuin olen tehnyt. Ei hän toden totta lähtenyt sinne sitä varten, että palaisi tänne jonakin päivänä, joka jostakin syystä sopii teidän politiikkanne tarkoituksiin. Kun ei hänen sallita päästä isänmaansa poveen ilman ehtoja, hautaan hänet siis jonnekin ensimmäiseen hautuumaahan rajan taa.

LINDH. Alkaa menettää tyyneyttään. Teette, niinkuin tahdotte. Menettelynne miehenne kuoltua on siinä tapauksessa täydessä sopusoinnussa menettelynne kanssa hänen eläessään. Kun ette sallinut hänen silloin päästä osalliseksi niistä helpotuksista, joita hänelle tahdottiin suoda, ei minua ihmetytä, ettette salli sitä nytkään. Mutta syyttäkää silloin myöskin itseänne siitä, että hän kuoli vieraalle maalle ja että hän nyt ei pääse lepäämään isänmaansa poveen!