Kitabı oku: «Uusia kertomuksia iltalampun ääressä», sayfa 3

Vanha Maija

Yleensä minä varsin vähän tiedän vanhasta Maijasta. Kun minä hänet näin, oli hän ryppyinen eukko, jonka ääni vapisi; ja hänen entisyydestään tiedän ainoastaan, että hän henkisessä suhteessa oli nuoruudesta pitäen ollut heikko – sitä suurempi kirous sille, joka sellaisen raukan saattoi turmioon ja jätti sitte hänet yksin elämäntaisteluun nimettömän lapsen kanssa. Vanhan Maijan elämä oli nähtävästi läpeensä nöyryytystä, viheliäisyyttä ja taistelua leivän eteen, ja tehtävänään oli ollut huonoimmat työt taloissa – sillä parempaan hän ei pystynyt. Niin kuluivat vuodet.

Poika kasvoi, sai leipänsä vieraissa ihmisissä kahdeksan vuoden vanhasta ja oli nyt miehenä koonnut varoja rakentaakseen oman tuvan, suojan itselleen ja lukuisalle perheelleen. Siellä oli myöskin isoäidille sopiva soppi ja särvintä myöskin, milloin sitä talonväelle oli – leivän sai hän köyhäinhoidolta.

Ja niin alkoivat vanhan Maijan huolet taas uudelleen, vaan toisessa muodossa – huoli lapsenlapsista ja niiden hoidosta, kun miniä kulki töillä taloissa.

Lapsia oli paljo ja kätkyen piti keinua alinomaa; vanhat käsivarret mielivät väliin uupumaan nuorinta poikaa kannellessa ja korvat väsyä lasten kirkumisista ahtaassa tuvassa, vaan isoäidillä ei ollut mihin muualle mennä. Päivät päästään peuhtoivat lapset hänen ympärillään ja öisin sai hän kaksi tahi kolme toverikseen kapeaan seinäsänkyynsä. Puute oli makuusijoista ja niukalta oli ruokaakin – maitoa ei riittänyt useinkaan kuin pienimmän velliksi – ja isoäiti tuli aina viimeiseksi jaetuille aterioille, hän oli miniän mielestä liika laukku reessä.

Vanhan Maijan ilonhetket olivat siis tässä maailmassa aniharvat, vaan jolla vähän on muistettavaa, niin hän uskollisesti haravoipi joka murun, kokoaa jonkun valoisamman pisteen ympärille kaiken rakkauden, kaikki ajatuksensa – niin vanha Maijakin.

Hänellä oli suuri muisto nuoruutensa ajoilta, alentumisensa tila, jota hän säilytti kuin arvokkainta aarrettaan, ja ken vähän osoitti ystävyyttä lapselliselle eukolle, hän sai vähällä kuulla kertomuksen vanhan Maijan ylpeydestä.

Se oli siihen aikaan nimittäin kun Iisakki raukka tuli maailmaan, ja Maija itki päivät kaiket ja ihmiset katselivat häneen syrjäkareisesti hänen häpeänsä vuoksi. Hän tiesi ennen olleensa vähäpätönen ja halpanen, vaan nyt häntä halveksittiin, mitään oikeutta ei hänelle tahdottu myöntää, kun hän oli käyttäytynyt niin huonosti. Poika piti kuitenkin viedä ristille ja äidin piti mennä rovastin luo kirkoteltavaksi, sillä kuuluihan hän kaikessa tapauksessa seurakuntaan. Hän luuli, ettei hän koskaan jaksaisi kävellä pitkää matkaa kirkolle, sillä jalkansa horjuivat, niin pelkäsi hän sitä tuomiota, jonka rovasti oli antava hänelle suurelle syntiselle, joka oli tehnyt niin pahoin Jumalaa ja ihmisiä vastaan. Pääsi hän kuin pääsikin perille, ja hyvissä ajoin ennen jumalanpalveluksen alkua. Rovasti oli sakastissa ja lukkari käski hänen tulla sinne. Vavisten kuin rikoksentekijä astui Maija sakastiin eikä uskaltanut nostaa katsettaan suureen ja arvoisaan sielunpaimeneeseen, joka ikkunan luona seisoi vakavana papillisessa komeudessaan.

Lukkari esitti Maijan asian ja vetäytyi sitte syrjään, vaan rovasti astui esiin ja alkoi heti yksinkertaisen toimituksen. Maija kuuli sanat, vaan ei käsittänyt tarkoitusta, hyvä Jumala, mikä kurja olento hän oli!

– Herra kääntäköön kasvonsa sinun puoleesi ja antakoon sinulle ijankaikkisen rauhan – lausui rovasti täyteläisellä äänellään. Maija uskalsi vähän kohottaa päätään, ja rovasti rupesi hänelle nyt puhumaan vakavasti ja lempeästi; mitä rovasti oli sanonut, siitä hän ei enään muistanut muuta kuin: Nouse ylös eläkä enää syntiä tee – ja rovasti ojensi hänelle kätensä. Niin, rovasti itse, joka oli niin ylevä ja arvokas, hän ei pitänyt itseään liian hyvänä antaakseen kättä syntiin langenneelle raukalle, kaikki muut hyleksivät häntä, vaan ei rovasti, jonka suusta hän oli odottanut ankarimman tuomionsa – se oli niin suuremmoista, niin käsittämätöntä, että Maijan sydän täyttyi.

Sellaista sunnuntaita hän ei ollut ennen elänyt, ja vaikka hän ei ymmärtänytkään kaunista saarnaa, niin oli hänelle kuitenkin virkistykseksi tietää, että tuo tuolla saarnatuolissa oli rovasti, ja rovasti oli hänestä sillä kertaa Herran enkeli, joka oli lähetetty suoraan taivaasta lohduttamaan ja ojentamaan häntä. Ja hän oli oikeassa, sillä mikäs muu oikea sielunpaimen itse asiassa on kuin juuri Jumalan sanansaattaja, ja kun hän on kutsumuksensa oikein käsittänyt, niin voi hän apostolin kanssa sanoa: Me olemme kaikki lähettiläitä Kristuksen sijassa.

Tuosta sunnuntaista oli kulunut jo enemmän kuin neljäkymmentä vuotta, kurjuuden kovia vuosia, jotka olivat saattaneet ryppyisiksi Maijan ennen pyöreät posket ja harmaiksi hänen hiuksensa; paljon oli haihtunut vanhuksen mielestä, vaan rovastin ihmisystävällinen käytös oli muistossa, lakastumatonna kuin ikuisuuden kukka.

Tylsistynyt katse sai eloa, ja ääni kirkastui, kun hän siitä kertoi, tuo käden antaminen ei ollut koskaan kadottanut merkitystään elähyttävänä tekona, se oli ja pysyi hänen köyhän elämänsä ainoana suurena muistona.

Vanha Maija on nyt kuollut, väsyneenä vuosistaan ja vaivoistaan laski hän päänsä lepoon, ja lapsi ja lapsenlapset jakoivat hänen vähät tavaransa mielihyvällä; kukaan ei surrut isoäidin tyhjäksijättämää sijaa, sillä lasten muisti on lyhyt ja miniä oli hyvillään kun tuvassa oli nyt enemmän tilaa; se oli vanha luonnon laki – ikäkulu jouti pois jättääkseen tilaa nuorelle elämälle. Ei ole ristiä ei patsasta hiljaisella haudalla, jossa vanhan Maijan tomu odottaa ylösnousemisen aamua, vaan me uskomme, että Kristuksen annolla on hänen sielunsa löytänyt alkulähteensä ja autuaitten parissa saanut nähdä hänet, joka täällä alhaalla seurasi Mestarinsa esimerkkiä rakkaudessa langennutta kohtaan. Me uskomme, että uskollinen sielunpaimen on kohdannut eksyneen lampaansa ijankaikkisessa autuudessa ja että, jos valittujen onnea voi lisätä, kiitollisuuden huokaus vapautetun huulilta on kalliimpia helmiä hänen kruunussaan.

– Kaikki, mitä olette tehneet yhdelle näistä pienimmistä, sen olette tehneet myös minulle.

Taistelu olemassa olosta

Vastarakennettu koulutalo paistoi kirkkaana petäjämetsää vasten. Seutu oli erämaan näköistä niinkuin koko U-niemen pitäjäkin, joka oli kaukana valtateistä. Se oli noita köyhiä seutuja, joita Suomessa on niin paljo, joissa halla joka vuosi panee maanmiehen kylvökset. Vaan kaikesta huolimatta maanmies asuu niissä kiintyneenä turpeeseensa synnynnäisellä uperuudella.

Koulu oli saatu töintuskin valmiiksi syyslukukauden alkuun, niin että uusi opettajatar neiti Paulina Vinter pääsi sinne asumaan. Seinähirret olivat vielä tuoreet ja sammal varauksissa haisi ummehtuneelta, vaan sitä ei ajatellut tuo tiedon nuori kylväjätär, joka ensimmäisenä tuli levittämään »valoa kansalle» U-niemen erämaissa. Hän tuli niin toivehikkaana kuin voi olla ainoastaan elämän keväällä, ja valmiina taisteluun olemassa olosta, sillä nyt oli menneet vaivat kestetty ja tulevaisuus oli viitotettuna ja selvänä hänen edessään.

Oma koti, josta ei tarvinnut maksaa vuokraa, ja palkkaa kuusisataa markkaa puhdasta rahaa. – Paulinastakin oli melkein niinkuin U-niemen ukoistakin se suuremmoista, nyt kykeni hän huoletta elämään sokean isoäidin ja pienen siskonsa Mian kanssa. Heillä ei ollut maailmassa ketään muuta, johon turvata ja olivat odottaneet sitä päivää kuin parahinta, jolloin heidän seminarilaisensa saisi opettajapaikan.

Nyt olivat he vihdoin pitkän ja vaivaloisen matkan tultuaan täällä ja vaikkakin näytti erämaalta seutu, vaikka seinät olivat kosteat ja uunit savusivat, niin oli heistä kaikista kolmesta tämä yksinkertainen koulurakennus kuin maailman upein palatsi.

Paulina oli innoissaan saadakseen alkaa uuden vaikutuksensa ja uutterasti teki hän työtä pienten raakalaisten ja usein taitamattomien oppilastensa kanssa, hänestä oli syksyinen päivä niin lyhyt pitkine puhteineenkin, ja koulutyön lopetettuaan kirjoitti hän päiväkirjojaan ja tarkasti vihkoja niin omantunnonmukaisesti kuin kukaan.

Hän teki työtä niinkuin monetkin ennen häntä ja niinkuin monet nuoret miehet ja naiset näinäkin päivinä Suomen syrjäisissä seuduissa, hiljaisesti, tarmokkaasti ja kärsivällisesti. Hän toivoi ja pani koko nuoren sydämensä rakkauden työhönsä, joka tarkoitti totuuden ja tiedon kultaisen siemenen kylvämistä lasten mieleen ja niin vaihtui huomaamatta syksy talveksi ja talvi kevääksi – ja päättyi Paulinan ensimmäinen opettajavuosi. Paljon kokemusta, katkeraa ja suloista, oli se hänelle antanut, ja rohkeana, niinkuin ennenkin oli hän taas uutta lukuvuotta alkamassa.

Niin kului aika ja ajan kuluessa sai nuori opettajatar kokea, mitä sadat ovat hänen sijallaan kokeneet. Hän sai kokea kylmää välinpitämättömyyttä, hyyteistä epäluuloa toiveissaan; hänen lämpimimmät harrastuksensa otettiin vastaan nurjamielisesti, hänen parhaimpia tarkoituksiaan pidettiin paljaana itsekkäisyytenä. Pitkin aikoja taistellessa yritteli puuttumaan rohkeus ja luottamus siihen määrin, että hän arveli, jotta U-niemi olisi ollut onnellisempi ilman häntä, vaan sitte tuli taas aikoja, jolloin auringon säteitä tunki pilvien ravoista ja yksi tai toinen taimi kohosi karusta maasta.

Ei ilmestynyt sitä runsasta satoa, jonka hän nuoruuden unelmissa oli kuvaillut nousevaksi ja saavansa korjata, vaan ainoastaan muutamia vaaleita kukkasia ja puolinaisia hedelmiä, mutta hän oli jo oppinut tyytymään vähään ja vaatimaan vähän siitä mitä antoi. Jollei ensimmäisen ihastuksen liekit nousseetkaan enään pilviin, niin leimusivat ne hänessä leppoisemmin melkein kuin pyhä tuli, sillä taisteluissa ja vaivoissa oli hänessä kasvanut rakkaus työhön.

Niin hänelle viimein koitti ilon päivä, jolloin sai laskea koulusta ensimäiset oppilaat, nuo pienet taimet, jotka hänen hoidossaan olivat puhkaisseet lehtensä, pienokaiset, jotka vakavassa työssä ja hilpeissä leikeissä olivat lapsen lämpöisellä myötätuntoisuudella kiintyneet opettajaansa. Ja kun uusia oppilaita nyt tulvasi kouluun, niin kohtasivat he, opettaja ja oppilaat, toisiaan toisella mielellä, he alkoivat ymmärtää toisiaan.

Ja niinkuin lasten sydämissä erämaa muuttui vähitellen kaiken hyvän kylvymaaksi, oli metsäkin kansakoulun ympärillä saanut väistyä viljelijän vaivojen edestä.

Nuoria koivuja ja pihlajia oli kasvamassa kartanon laiteilla ja ikkunan alle oli Paulina laittanut herne- ja papukylvöjä sekä kukkaispenkkejä, joista tuoksu nousi ja aaltoili ikkunasta sisään isoäidin ihastukseksi, joka istui kärsivällisesti keinutuolissa odottaen aikaa, jolloin hänen näkönsä kirkastuisi ijankaikkisessa valossa.

Vaan kyökissä puuhasi pieni Mia ja lauleli kuin leivo iloisena. Hän opetti koulussa laulua ja ensimäinen luokka oli hänen hoidossaan. Joka vuosi perehtyi hän yhä enemmän koulun elämään ja työhön ja sisar oli iloissaan saada kasvattaa tämä nuori voima samaan tehtävään, jonka hän itsekin oli valinnut ja huolellisesti säästi hän joka pennin sen ajan varalle, »kun Mia menee seminariin». Mikään ei hänestä ollut raskasta uhrata tuolle rakkaalle työlle, vaan hän ei koskaan mitannut eikä laskenut sitä, minkä hän antoi, olihan satoja tovereita, jotka olivat auliita tekemään niinkuin hänkin; hän oli vain ylpeä siitä, että nöyryydessä sai olla »muuan rivissä». Oli niin suloista saada panna kaikki voimansa työhön, niin kauan kun voimia vielä oli. Vaan ajan kuluessa uupumus alkoi hiipiä nuoren opettajattaren voimia painamaan. Hän koetti pudistaa sen pois, hän sanoi itseään hempoiseksi ja moitti ankarasti heikkouttaan, vaan pitkän taistelun perästä piti Paulinan antaa jälkeen ja tunnustaa, ettei hän ollut enään terve ja niin voimakas kuin ennen.

Paitse huolta koulusta oli muitakin seikkoja. Vanha isoäiti joutui sairaaksi pitkäksi aikaa ja hänen hoitonsa kysyi aikaa ja terveyttä. Minkä Paulinassa oli tarmoa, se tuli käytetyksi kaikki tarkalleen ja kun isoäiti pitkien kärsimysten perästä oli kuollut, tunsi Paulina velvollisuudekseen itseään kohtaan kysyä jonkun pääkaupungissa olevan taitavan lääkärin neuvoa terveydestään, ennenkuin alkaa uuden lukukauden. Matka oli tosin kallis eikä hän ollut tottunut ajattelemaan itseään, vaan asiaa ei voinut enään välttää.

Niin lähti hän pitkälle matkalle levottomana ja huolien alaisena. Ujona ja peloissaan hän astui eräänä päivänä muutaman tunnetun lääkärin luo.

Tuo kuuluisa mies oli hyvin ystävällinen häntä kohtaan, antoi hänen kertoa elämäkertansa, jota kuunteli myötätuntoisuudella ja tästä kertomuksesta voi hän paremmin kuin pitkistä selityksistä päättää, mikä nuoren opettajattaren vaivana oli. Hän tutki sitte kauan ja tarkkaan ja loppupäätös oli, että opettajatar tarvitsi täyttä lepoa ja valikoitua ruokaa ja että parasta olisi hänen oleskella jossakin yksityisessä sairaskodissa ja saada huolellista lääkärinhoitoa.

Eikö hän millään muulla tavoin voisi saada terveyttään takaisin? Paulinan kirkkaat silmät olivat rukoilevasti kiinnitettynä lääkäriin, jonka määräykset olivat hänelle ihan mahdottomia noudattaa. Lääkäri katsoi ystävällisesti häneen: Kun hienot koneiston osat ovat paljosta käyttämisestä kuluneet, niin pitää kone seisauttaa joksikin aikaa, jotta saadaan panna siihen uudet osat – sanoi hän. Niin ei varsin voi tehdä ihmisruumiin kanssa, ei voi laittaa esim. uusia hermoja, vaan voi vahvistaa entisiä ja lisätä verta – ymmärrättehän?

Paulina hymyili: Minä ymmärrän, että jos en voi noudattaa määräyksiänne, niin en voi saada voimia palautumaan.

Lääkäri nyökäytti päätään, hän ei voinut kieltää häntä työnteosta, vaan kirjoitti vahvistavia lääkkeitä, ja niin erosivat he. Masentuneena laskeusi nuori opettajatar portaita komeassa käytävässä, hän oli alakuloinen vaan kuitenkin nuoressa mielessä välkähteli pieni toivon säde kotimatkalla.

Lääkäri seisoi kauan aikaa ikkunassa ja seurasi katseellaan tuota nuorta vierasta, joka meni ihmistungoksessa kadulla. Hän katsoi surullisesti, hän tiesi että tuon nuoren naisen tuomio oli kirjoitettu – joko kuolema tahi parantumaton tylsyys, joista edellinen oli edullisin ja jälkimäiseen verrattuna onni. Hänen taudilleen ei ole parannuskeinoa, vaan huolellisella hoidolla olisi voinut siirtää ratkaisevan hetken tuonnemmaksi tahi lieventää kauheutta. Hänen täytyi, asiain näin ollen, antaa hänen mitään aavistamatta mennä välttämätöntä kohtaloaan kohden, hänellä ei ollut rohkeutta sanoa hänelle totuus kokonaisuudessaan ja kaikessa kauheudessaan, ja niin oli epäilemättä paras sairaalle itselleenkin.

Huoaten raskaasti ajatteli lääkäri, että tuokin nuori nainen oli muuan niitä satoja, jotka ovat kuluttaneet voimansa maan raivaamisessa tiedon kylvöille samalla kun ovat taistelleet oman ja omaistensa olemassaolon puolesta, jotka ovat kylmettyneet kylmissä, uhoisissa kouluhuoneissa ja katkeroittaneet koulujohtokuntain nurjuuden ja kylmäkiskoisen kohtelun takia. Monet monituiset nuorukaiset, joilla oli painunut rinta ja hehkuva puna poskilla, monet opettajattaret, joilla on ollut hermosto pilalla ja sisällisiä kipuja, ovat hakeneet hänen apuaan. Koko sydämensä hellällä myötätuntoisuudella, jota hän tunsi kaikkia kärsiviä kohtaan, ajatteli hän noita korven raivaajia, jotka erämaissa usein ypö yksikseen, ilman sivistynyttä seuraa ja hyvän kirjallisuuden ja muun henkisen nautinnon puutteessa, iloisina uhraavat terveytensä ja elämänvoimansa kansanvalistukselle, jolle ovat antautuneet nuoruuden lämpöisellä innolla. Hän ajatteli heitä kaikkia, tuttuja ja tuntemattomia, ja kaikkien niiden puolesta, jotka eivät ole koskaan ottaneet ajatellakseen tuota uskollista – monasti kiittämätöntä – työtä, jota tehdään hiljaisuudessa, lausui hän hiljaisen, syvän, kunnioittavan kiitoksen.

Paulina Marttila on taas alottanut koulun, jolle omistaa kaiken aikansa, kaikki ajatuksensa ja kaikki voimansa. Hän tuntee olevansa nuori ja elinvoimainen silloin, kun hiipivä tauti ei muistuta olemassa oloaan, ja miksi hän ei tekisi työtä viimeiseen hetkeen saakka…

 
Jos velvollisuutehen sorrunkin,
Sep' ois ihanaa!
Se päänalus lämpimin, pehmoisin,
Se yön unelma.
 

Kun tuon rohkean opettajattaren voimat ovat katkenneet ja kesän kukkaset samoin kuin talven luminietokset peittävät hänen yksinäisen hautansa, niin itävät ehkä ne tiedon siemenet, joita hän kylvi ja U-niemen kansakoulussa kasvaa laiho Herran kunniaksi. Mikä rakkaudessa tehdään, sen Jumalan rakkaus aina siunaa.

Isoäidin tanssikengät

– Niin soma kenkä, ja tässä on toinen – nepä ovat kummannäköiset, kuka noita on voinut pitää? – Nuori tyttö, joka oli kumarruksissaan vanhan rautakiskoisen kirstun yli, sai sieltä käsiinsä valkoiset atlassikengät, jotka olivat koristeltu hyvin somasti.

– Kenenkähän ne tosiaan ovat olleet – sanoi sisar – ota ne tänne kaikessa tapauksessa, Enni, niitä voidaan käyttää ehkä kuvannossa; ja nyt meillä on kaikki mitä tarvitsemme! – Hän katseli tyytyväisenä vaatekasaa käsivarrellaan; silkkihameita, vanhoja hännystakkeja, suunnattoman suuria hattuja j.n.e., kaikki tuolta suuresta kirstusta.

– Nyt menemme alas, Enni, täällä vintissä ei näe näiden väriä oikein. – Ja pian kapsivat kepeät askeleet portaita ja suoraan isoäidin kamariin, joka oli liitonjäsenten salainen kokouspaikka. Liittokunnalla oli tarkoituksena hämmästyttää isää hänen syntymäpäivänään kuvannoilla ja elävillä kuvilla.

– Mummo, mummo, katsokaa mitä olemme löytäneet! – Tytöt innoissaan levittelivät aarteensa, kääntelivät ja muovailivat niitä tuhannellakin tavalla; viimeksi otti Enni kengät: – Katsohan mummo tuommoisia kummallisia pieniä kenkiä, ne olivat kirstun pohjalla.

– Lapset, ne ovat minun kenkäni, vanhat tanssikenkäni, jotka minulla oli, ollessani seitsentoista vuotiaana ja ensi kerran aikaisten parissa, muutamissa suurissa sukulaishäissä. Anna ne minulle, Enni. – Isoäiti tempasi ne käsiinsä ja melkein hyväillen pujotteli kuihtuneet sormensa kellastuneen silkin alle. – Vanhat rakkaat kengät – sanoi hän – ne herättävät koko pitkän sarjan muistoja eloon.

– Vai niin! – Enni painoi poskensa isoäidin tuolin selkään ja katsoi rakkaita, kalpeita kasvoja, joissa nyt oli heikko punastus – seitsentoista vuotias, siitä on, mummo, kauan kun sinä olit niin nuori?

– On lapseni, viisikymmentä yhdeksän vuotta, se on pitkä aika.

– Ja sinulla on ollut niin pienet jalat?

– Niin sanottiin silloin – hymyili vanhus veitikkamaisesti – vaan tuskinpa sinullakaan on suuremmat, koetahan.

Nuori tyttö istui pikkutuolille isoäidin vierelle ja koetteli noita kummallisia kenkiä oikein vakavalla todella. Omituista, ne olivat ihan parahiksi, niinkuin tehty tuohon pieneen pehmoiseen jalkaan, joka aivan vapaasti liikkui paksun silkkivaatteen sisässä. Nuo vanhat kengät olivat vielä sievät ja niiden muodossa oli jotakin kokettia, mikä kiinnitti tytön huomion: – Minä pidän näistä hän sanoi lopuksi.

– Piti niistä isoisäsikin lapseni – isoäiti hymyili taas – isoisä piti paljo näistä kengistä, luulenpa että nämä kaikkein ensiksi kiinnittivät hänen katseensa minuun.

– Ah isoisä! – Niin, Enni, niihin aikoihin ei pyöritty tanssissa niinkuin nyt, kulettiin vain hyvin sievästi varpaillaan ja leninkiä kannatettiin sivuilta – kaikkihan näkivät silloin miten jalkojaan liikuttaa, tanssiko huonosti vai hyvästi. – Ennin mieli kiintyi, hänellä oli satoja kysymyksiä kielellä, vaan samassa tuli äiti ja kaikki serkut, Juhani ja Eeva ja Sofia ja Otto, ja ruvettiin neuvottelemaan, mikä usein keskeytyi naurunrähäkkään, jota koetettiin sihittämällä hillitä, vaan mikä vain antoi uutta aihetta.

Vaan mitä oli Enni esittävä taulukuvana? Oli jo tehty monia esityksiä, vaan hän ei voinut päättää. Äiti sanoi sitte lopuksi: Minäpä tiedän, mikä isää huvittaa ehkä enin kuin mikään muu. Ennistä tehdään mummon valokuva, mummo tässä kukikkaassa silkkihameessa, tukkaan vain vähän puuteria, että se näyttää vaaleammalta sillä mummollahan oli hyvin vaalea tukka?

– Niin oli, ja Enni panee minun tanssikenkäni ja helminauhan, jossa on punatimanttilukko, niin on kuva valmis – sanoi vanhus.

– Isän mielestä on Enni enemmän kuin me muut mummon näköinen – sanoi Elise, »kaunotar», joksi Juhani serkku aina leikillään sanoi häntä.

Mummo katsoi tutkivasti nuorta tyttöä. – Isä on ehkä oikeassa, vaan minkä näköinen olin seitsentoista vuotiaana, sen voitte nähdä pienestä kuvasta, joka on isoisän metaljongissa. – Sen mukaan on Enni laiteltava – sanoi Elise päättävästi – vaan nyt meidän itsekunkin pitää ryhtyä työhön osaltaan. Sinä Juhani laitat kehyksen, se ei suinkaan ole suuri vaatimus tulevalle arkkitehdille?

– Kaunottaren hyväksyvä silmäys on oleva työn palkka – lausui parantumaton Juhani.

– Joutavia! – Ei sanaakaan leikkiä enään – lausui Elise mahtavimmalla käskyäänellä. – Otto, sinä menet laittamaan itsellesi peruukin, ymmärrätkö?

– Ymmärrän herra kapteeni!

– Peruukin, mikä hänestä sitte on tuleva? kysyi isoäiti.

– Aksel Oxenstjerna, jota isä niin ihailee. —

– Vaan jos Otto kuvaisi isoisää?

– Voi niin, isoisää – huudahtivat kaikki samalla kertaa – siitä tulee mainio taulu. – Kun muut kuvat on näytelty, niin sitte näytetään perhekuvia, isoäiti ja isoisä, se on mainiota!

– Mummo se aina huomaa parhaite – huudahti Elise ja painoi poskilleen mummon ryppyiset kädet, sekä suuteli niitä.

Kaikki vakuuttivat, että tulee hauskaa ja mainiota. Enni vain oli vaiti, sillä Otto serkun katse tapaili niinkuin usein teki, hänen katsettaan omituisella tavalla, joka ajoi Ennin poskille punat. – Oivallista! – sanoi Ottokin. – No kaikki on hyvin! – sanoi Elise. Nyt oli siis kaikki selvillä eikä saanut viivytellä valmistusten kanssa, sillä huomenna jo oli tuo suuri päivä. Nuoret erosivat siis ja äiti lähti taloustoimiinsa; kiltti äiti, joka satojen huoliensakin lomissa ehti iloitsemaan lastensa kanssa, varsinkin kun oli kysymyksessä hämmästyttää isä.

Enni jäi isoäidin kamariin viimeksi ja istui pienellä tuolilla mummon jalkain juuressa riisuen jalastaan nuo vanhat kengät. – Tässä sinulle nämä, mummo!

– Kiitos – vanhus piteli niitä hetken käsissään. – Voi kun olin onnellinen, kun minulla nämä oli ensi kerran – sanoi hän – tuokoot ne onnea sinullekin, lapseni – tule ottamaan ne huomenna; minä pidän ne täällä siihen saakka ja annan niiden kertoa muutaman vanhan kertomuksen.

Enni meni, ja isoäiti pani kengät vierekkää ikkunalle, jossa ne näyttivät niin nuorekkaan reippailta ja aivan kuin olisivat sanoneet: – katsele nyt meitä sydämmesi halulla, kyllä ansaitsee. – Vanhus hymyili, hän näki niin selvästi kauas nuoruuden aikoihin, näki itsensä nuorena, sirona tyttönä, jolla oli vaalea tukka ylöskammattuna, ja ruusukasta silkkiä lenninki pönkkähameella; punatimanttilukkoinen helminauha kaulassa ja jalassa silkkisukat ja ihkauudet kengät, jotka olivat hienon hienot, valkoista atlassia hopeakoruompeleilla.

Hän oli niin mieltynyt niihin, ei elämässään hänestä ollut mitään niin kaunista ollut, jonka lisäksi nämä kengät olivat niin kepeät, että tuntui kuin jalassa ei olisi ollut mitään. Hänen oli pitänyt tanssia salissa kuvastimen edessä vähää ennenkuin he menivät. – Ensi kertaa oli hän matkassa vanhempiensa kanssa; oli suuret perhejuhlat, sukulaishäät joissa ei muita vieraita ihmisiä ollut kuin sulhasen veli, muuan nuori upseeri jolla oli kaunis sinikeltainen univormu, ja hän oli uljain mies minkä oli nähnyt.

Oivallisen puolisen jälkeen tanssittiin ja nuori upseeri tuli kumartamaan hänelle pyytäen tanssiin, joka oli menuetti, ja hän oli yhtä ylpeä kuin olisi kuningas tarjonnut hänelle käden. Paljoa ei puheltu, sillä piti tarkoin pitää huolta askeleista ja että kumarruksensa teki kohteliaasti, vaan joka kerta kun hän katsoi ylös, niin näki hän kauniin soturin katseen, ja hänen sydämensä löi kiivaasti tuon katseen vaikutuksesta.

Monet tanssit he sitte yhdessä tanssivat, vaan miten ollakaan, niin muutamassa tanssissa lähti jalasta pieni atlassikenkä. Tietysti neiti punastui ja kalpeni tuosta kauheasta tapauksesta, vaan uljas upseeri lankesi polvilleen, suuteli kenkää – maailman pienintä ja sievintä kenkää, sanoi hän – ja pisti sen hyvin nopsasti neidin jalkaan, ennen kuin kukaan osasi edes aavistaakaan, mitä oli tapahtunut. Sitä hetkeä eivät he milloinkaan unohuttaneet.

Kyynel vierähti isoäidin silmästä. Hän otti toisen kengän ja tutki sitä tarkoin. Ei se ollut tämä vaan tuo toinen! Kas siihen oli miehen käsialalla kirjoitettu valkoiselle säämiskänahkaiselle sisäpohjalle: »Sinä pieni naistohveli hallitset usein suurta maailmaa – mitä sitten pientä maailmaa: miehen sydäntä».

Hän kumartui ja suuteli hellästi pientä hopealankakiehkuraa; siihen juuri oli tuon uljaan upseerinkin huulet painaneet suudelman, tuon rakastetun, josta sitten tuli hänen puolisonsa ja elämän kumppaninsa, jonka kanssa vietti onnellisia vuosia, joskin elämän polku kulki väliin synkkiä laaksojakin myöten. Paljon olivat he kokeneet yhdessä – oli muistoja »taistelujemme, voittojemme päiviltä», tuolta ajalta, kun isoisä meni sotaan ja isoäiti istui kotona, nuorena puolisona ja äitinä.

Paljon, niin paljon olivat he kokeneet, valoa ja varjoa vaihteli, vaan aina oli valopuoli voitolla, sillä se tuli rakkauden ijäisesti raikkaasta lähteestä.

Vanhuus oli jo aikoja sitte tavannut ja uupuneena elämään oli isoisä mennyt lepoon, vaan täällä istui isoäiti yksinään – eihän tosin yksinään sillä hänen ympärillään oli hellästi rakastavia lapsia ja lastenlapsia, vaan kuitenkin muistoissaan yksin, joista ei kukaan voinut olla osallinen hänen kanssaan.

– Rakkaat, rakkaat pienet kengät – hän hiveli niitä hiljaa kädellään, kiitos kertomuksestanne, nyt tulee teidän kuiskia minulle vähän tulevaisuuttakin. Meidän vanhain elämässä on parasta se, kun saamme elää lasten ja lastenlasten elämässä uudelleen oman elämämme. – Pienet kengät, tuokaa onnea pienelle Ennilleni, joka on minun elämäni illan kirkkain säde.

Juhlapäivä oli käsissä. Aamulla herätettiin isä laululla ja lahjaksi hän sai kauniin nojatuolin. Sehän oli jotakin erinomaista ja odottamatonta, sanoi päivän sankari, jolla ei ollut vihiäkään muista puuhista. Huviteltiin – isän kunniaksi – laulaen ja leikkien niin että juhla juhlalle tuntui. Tuli sitte ilta ja pimeä. Nuoret katosivat toinen toisensa jälkeen ja salissa, jossa nuoret olivat remunneet, syntyi odottamatta hiljaisuus. Ruvettiin jotakin odottamaan, maalaistavan mukaan oli nimittäin sukulaisia ja tuttavia kokoontunut onnittelemaan isäntää, ja kaikki – paitse päivän sankari – alkoivat aavistaa että »jotakin oli tekeillä».

Vaan »kulissien välissä», joina oli tyttöjen huone ja ruokasali, missä esitysten piti tapahtua, oli rauhaton ja kiire elämä. Kaikki huusivat ja puhelivat toisistaan maskeraadipukujen, värilyhtyjen, töyhtöhattujen, taulukehyksien ja paperikoristusten kirjavassa sekamelskassa.

– Kuule, Elise, olenko minä nyt keskiajan ritarin näköinen, mitä? – Sitä ei ole niin helppo sanoa! – Enni, missä on Maria Antoinetten kaulanauha? – Juhani, sinä, elä polta hänen ylhäisyytensä peruukkia – Sofia, sinä olet niin pelottavan juhlallisen näköinen! – Sellaista kuului lakkaamatta näyttämön takana ja väliin naurun rähäkkää, ja kaiken yli kuului Elisen ääni, milloin varoittavana, milloin uhkaavana, milloin nauravana, hän oli kaiken ilon sielu. Sillä välin laittoi renki Kalle, nuorten herrain määräysten mukaan, näyttämökoristeita ja sitä hän teki suu auki ja ihmetellen: – Kun herrasväki oli aivan kuin komendantteja!

Vihdoin rupesi sekavuus selviämään, ensimmäinen kuvanto järjesteltiin Elisen ankaran komannon mukaan:

– Vähän oikealle, sillä tavoin – Juhani, sinä näytät paremmalta kun olet sivuttain, hattu kallelleen, jotta töyhtö näkyy oikein, nyt on kaikki hyvin, nyt saa esirippu nousta. – Kuvanto oli hyvin onnistunut, kaikki yleensä olivat onnistuneita, sanoi suosiollinen yleisö salissa, ja isä istuen uudessa nojatuolissaan, kunniapaikalla, taputti käsiään kaikin voimin ja huusi: »hyvä, hyvä», niin että seinät raikui. Hänelle oli hyvin kiitollista näytellä, sillä hän piti suuressa arvossa kaikkea, niin historiallisia kuin laatukuvia, ja piti yhtä paljo molemmista.

Ennen viime kuvantoa oli pitkä väliaika; tarjoiltiin teetä ja miesten kesken lausuttiin arvosteluja, varsin viattomia, vaan sulettujen ovien takana laitettiin polempia perhekuvia mitä suurimmalla huolella.

Elise oli pukenut Ennin aivan metaljongissa olevan kuvan mukaan, ei oltu unohdettu yhtä hiuskiehkuraakaan; silkkilenninki oli laitettu nelikulmaisesti avoinaiseksi rinnasta, ja Ennin kaulassa oli rubinilukkoinen helminauha. Hän oli todella oikein hurmaava, tuo pieni ilmiö menneiltä ajoilta, kun hän pienissä korkeakantaisissa kengissä astua kipitti ruokasaliin. Vaan kuka se oli, joka tuli häntä vastaan? Ei Otto serkku, ei, vaan sittekin oli se Otto, vaikka häntä ei tahtonut tuntea sinikeltaisessa univormussa, miekka vyöllä ja kaikki niin kuin olla piti; Enni tunsi ainoastaan kauniit silmät, niissä näki hän taas omituisen katseen, kun Otto otti hänen kädestään kiini ja vei hänet näyttämölle sekä sanoi: Pieni rakas isoäiti, sinä olet niin sievä ja noin pienen pienet jalat!

– Elävä kuvaelma ilman kehyksiä – kuiskasi Juhani heidän takanaan ja nyökytti päätään Eliselle, sitte huusi hän reippaasti: – Joutukaa nyt kehyksiin te kuvat menneiltä ajoilta! – He tottelivat leikillistä kehotusta, vaan Oton silmät olivat vastahakoiset kauan aikaa, ne tahtoivat aina vain kääntyä kaunista puoliskoaan kohden eikä yleisöön.

– Olkaa valmiina, esirippu ylös.

Katselijat vaikenivat eikä taputettu käsiä, ei huudettu suositusta – jokainen käänsi katseensa noista kultaisten kehysten sisällä olevista kuvista vanhaan rouvaan, joka nyt istui isän nojatuolissa kädet ristissä ja kyyneleet silmissä, ja oli aivan kuin kukaan ei olisi uskaltanut häiritä hetken juhlallisuutta, kun vanhus katseli omaa nuoruuttaan elävinä kuvina esiin loihdittuna.

Vanhuksen ympärille oli poikansa kietonut hellästi kätensä, ja lapset ja lasten lapset olivat kokoontuneet hänen ympärilleen, silloin kuvat irtausivat kehyksistään; nuori isoisä tarttui nuoren isoäidin käteen ja vei hänet vanhuksen luo, ja silloin puhkesi riemumyrsky, iloinen, myrskyävä onnentoivotusjyminä kauniille kuvannolle ja sydämmellisiä kiitoksia satoi kaikilta tahoilta; vaan koko ajan oli Enni kumarruksissaan isoäidin nojatuolin yli ja näytti siltä kuin hän ei olisi vielä oikein päässyt todellisuuteen.

– Pieni tyttöseni – sanoi isä sydämellisesti ja kääri kätensä hänen vartalonsa ympäri – te olitte säästäneet parhaan viimeiseksi. Kaikki oli kaunista ja hauskaa vaan isoäidin kuva oli kuitenkin minulle mieluisin. – Hänellä tuli kyyneleet silmiin, hän veti tytön luokseen ja suuteli hänen avonaista otsaansa hellästi: – minä olen aina sanonut, että Enni muistuttaa isoäitiä, vaan en olisi uskonut, että hän on niin tuon kuvan näköinen, joka on isoäidistä seitsemäntoista vuotiaana.