Kitabı oku: «Bastiljin valloitus», sayfa 21

XXIX
KOLMISIN

Andrée alkoi tointua tietämättä, kuka häntä auttoi; vaistomaisesti hän vain käsitti, että häntä hoivattiin. Hänen vartalonsa kohosi, kädet takertuivat odottamatta ilmestyneeseen apuun.

Mutta tajunta ei toipunut ruumiin ohella. Hän horjui ja oli horroksissa muutaman minuutin ajan.

Kun Charny oli koettanut saada hänen ruumistansa tointumaan, yritti hän herättää hänessä tajunnankin. Mutta vastaukseksi hän vain sai kamalan ja kiihkeän hourailun.

Andrée avasi viimein silmänsä; hänen katseensa kiintyi kreiviin, ja häiriön vallassa, tuntematta, kuka häntä tuki, hän kiljaisi ja työnsi miehensä pois.

Koko tämän kohtauksen aikana loi kuningatar katseensa toisaanne. Vaikka hän oli nainen, jonka siis olisi pitänyt lohduttaa, jätti hän toisen naisen oman onnensa nojaan.

Voimakkailla käsivarsillaan Charny nosti Andréen pystyyn, vaikka tämä koettikin vastustella, ja kääntyen kylmänä ja jäykkänä seisovan kuningattaren puoleen lausui:

"Anteeksi, madame, mutta jotakin erikoista on tapahtunut. Rouva de Charny ei tavallisesti pyörry; ensi kertaa näen hänet tainnoksissa."

"Hän kärsii siis tavattoman suuria tuskia", lausui kuningatar palaten äskeiseen ajatukseensa, että Andrée oli kuullut koko edellisen keskustelun.

"Epäilemättä hän kärsii", vastasi kreivi, "ja sen vuoksi pyydänkin teidän majesteetiltanne lupaa saada viedä hänet huoneistoonsa asti. Hän tarvitsee kamarineitojensa hoitoa."

"Tehkää se", sanoi kuningatar ojentaen kätensä soittaakseen kelloa.

Mutta kuullessaan kellon soivan Andrée oikaisi ruumiinsa ja horroksissaan huusi:

"Voi, Gilbert, tuo Gilbert!"

Tämän nimen kuullessaan kuningatar vavahti ja kreivi laski vaimonsa sohvalle. Samassa saapui palvelija, joka oli noudattanut kellonsoittoa.

"Ei tarvitse", sanoi kuningatar viitaten häntä poistumaan.

Palvelijan mentyä kuningatar ja kreivi katsoivat toisiinsa. Andrée oli sulkenut silmänsä ja näytti saaneen uuden kohtauksen.

Kreivi de Charny oli polvillaan sohvan luona ja koetti pidättää häntä sohvalla.

"Gilbert", lausui kuningatar, "kuka hän on?"

"Meidän pitäisi tiedustella."

"Luulenkin tuntevani hänet", sanoi Marie-Antoinette. "Muistaakseni ei kreivitär ensi kertaa mainitse tuota nimeä."

Mutta ikäänkuin tämä kuningattaren muisteleminen olisi häntä uhannut, ikäänkuin tämä uhkaus olisi tullut häntä noutamaan suonenvedon keskeltä, Andrée avasi silmänsä, kohotti kätensä taivasta kohden ja nousi seisaalleen.

Hänen ensi katseensa, joka tällä kertaa oli täysin tajuinen, suuntautui kreivi de Charnyyn. Tämän hän tunsi ja loi häneen hymyilevän silmäyksen.

Mutta sitten, ikäänkuin ei olisi pitänyt tätä ajatuksensa ilmaisua spartalaiselle mielelleen sopivana, hän käänsi silmänsä pois ja katsoi kuningattareen. Hän kumarsi silloin heti.

"Mikä teitä, vaivaa, madame", kysyi kreivi de Charny, "tehän oikein säikytitte minua? Te voimakas, urhoollinen, vaivutte tuolla tavalla pyörryksiin?"

"Monsieur", sanoi Andrée, "Pariisissa tapahtuu sellaista, että kun miehet kerran vapisevat, voivat naiset ainakin pyörtyä. Olette palannut Parisista, siinä teitte oikein."

"Hyvä Jumala", lausui Charny epäilevällä äänellä, "minunko tähteni te siis olisitte noin paljon kärsinyt?"

Andrée katsoi taaskin mieheensä ja kuningattareen eikä vastannut mitään.

"Tietysti se on syynä, kreivi. Miksi sitä epäilette?" virkahti Marie-Antoinette. "Kreivitär ei ole kuningatar, hänellä on oikeus olla peloissaan miehensä puolesta."

Charny tunsi mustasukkaisuuden piilevän tämän lauseen alla.

"Madame", lausui hän, "olen varma siitä, että kreivitär oli vielä enemmän peloissaan kuningattarensa kuin miehensä puolesta."

"Mutta mistä johtuu, kreivitär", kysyi Marie-Antoinette, "että tapasimme teidät pyörtyneenä tuosta huoneesta?"

"Sitä en voi mitenkään selittää, madame, koska en itsekään sitä tiedä. Mutta tällaisena uuvuttavana ja kauhistuttavana aikana, kolme päivää kestäneiden mielenliikutusten vaikutuksesta, voi nainen hyvin helposti ainakin minun mielestäni pyörtyä."

"Se on totta", mukautui Marie-Antoinette, joka huomasi, ettei Andrée halunnut ilmaista kaikkea.

"Mutta", jatkoi Andrée, jonka oli vallannut kummallinen tyyneys, mikä ei häntä enää jättänyt sen jälkeen, kun hän oli päässyt oman tahtonsa valtiaaksi, ja tämä tyyneys oli vaikeina hetkinä sitäkin haitallisempi, kun selvästi saattoi huomata sen teeskennellyksi ja ainoastaan salaavan inhimillisiä tunteita, "mutta ovathan teidän majesteettinnekin silmät kosteina."

Ja tälläkertaa kreivi oli huomaavinaan saman ivallisen sävyn vaimonsa lauseissa, jonka vähää ennen oli havainnut kuningattaren sanoissa.

"Madame", lausui hän Andréelle hieman ankarasti, mistä kyllä huomasi, ettei hänen äänensä ollut sellaiseen tottunut, "onhan luonnollista, että kyyneleet nousevat kuningattaren silmiin. Kuningatar rakastaa kansaansa, ja kansa verta on vuotanut."

"Jumala on kaikeksi onneksi suojellut teitä", sanoi Andrée yhä vielä kylmäkiskoisesti.

"Niin, kyllä, mutta nyt ei olekaan puhe kuningattaresta, madame, vaan teistä. Palatkaamme siis meihin, kuningatar sallii sen kyllä."

Marie-Antoinette nyökkäsi suostumuksensa merkiksi.

"Te pelkäsitte, eikö totta?"

"Minäkö?"

"Te kärsitte, älkää sitä kieltäkö. Teille on tapahtunut jotakin.

Mitä, sitä en tiedä, mutta te saatte sen kertoa minulle."

"Erehdytte."

"Olette ainakin syyttänyt jotakuta, erästä miestä."

Andrée kalpeni.

"Minulla ei ole aihetta syyttää ketään. Tulen kuninkaan luota."

"Suoraanko?"

"Suoraan. Teidän majesteettinne voi tiedustaa."

"Jos niin on asian laita", sanoi Marie-Antoinette, "niin kreivitär on oikeassa. Kuningas rakastaa häntä suuresti ja tietää myös kuinka syvästi minä olen kiintynyt häneen. Hän ei siis ole millään tavoin voinut pahoittaa kreivittären mieltä."

"Mutta", jatkoi Charny, "te lausuitte kuitenkin erään nimen."

"Nimenkö?"

"Niin, tointuessanne."

Andrée katsoi kuningattareen kuin kutsuakseen häntä apuun. Mutta joko kuningatar ei ymmärtänyt tai ei tahtonut ymmärtää, vaan vastasi:

"Niin kyllä, te lausuitte Gilbertin nimen."

"Gilbertin! Olenko minä lausunut Gilbertin nimen!" sanoi Andrée sellainen kauhunväre äänessään, että se vaikutti kreiviin syvemmin kuin pyörtyminen oli tehonnut.

"Kyllä", vahvisti hän, "te lausuitte hänen nimensä."

"Todellako?" sanoi Andrée. "Sepä kummallista!"

Ja vähitellen, niinkuin taivas sulkeutuu salaman jälkeen, nuoren naisen äsken vääntyneet kasvot seestyivät, ja vain muutamat lihakset enää värähtivät hänen kasvoillaan, kuten myrskyn loitotessa taivaan rannalla vielä välkähtelee.

"Gilbert", lausui hän; "minä en tiedä sellaisesta mitään."

"Niin, Gilbertin", sanoi kuningatar. "Muistelkaahan, rakas Andrée."

"Mutta, madame", huomautti kreivi Marie-Antoinettelle, "jos kaikki onkin vain sattumaa, jos se nimi onkin kreivittärelle outo?"

"Ei", tokaisi Andrée, "se ei ole minulle outokaan. Hän on eräs oppinut mies, taitava lääkäri, joka on saapunut Ameriikasta, missä hän on liittynyt Lafayetten seuraan."

"Entä sitten?" kysyi kreivi.

"Entäkö sitten?" lausui Andrée luonnollisella äänellä; "en tunne häntä persoonallisesti, mutta hän kuuluu olevan hyvin arvossapidetty mies."

"Mutta miksi siis olette ollut tuollaisen mielenliikutuksen vallassa?" kysyi kuningatar.

"Mielenliikutuksenko? Olenko siis ollut sen vallassa?"

"Olette; näytti siltä kuin tuota nimeä lausuessanne teitä olisi kidutettu."

"Mahdollista kyllä. Minulle tapahtui seuraavaa: Kuninkaan huoneessa tapasin mustapukuisen, juhlallisen näköisen miehen, joka kertoi minulle synkkiä ja kamalia asioita. Hän kertoi kaikkine hirveine yksityiskohtineen Launayn ja Flessellesin surmaamisen. Kauhistuin siitä ja pyörryin, niinkuin näitte. Ehkä silloin mainitsin tohtori Gilbertin nimen."

"Saattaa niin olla", virkkoi kreivi de Charny, joka näytti jättävän kyselyt sikseen, "mutta olettehan nyt jo taas rauhoittunut?"

"Täydellisesti."

"Pyydän siis teiltä, kreivi, erästä asiaa", lausui kuningatar.

"Noudatan kaikessa teidän majesteettinne tahtoa."

"Menkää siis Bezenvalin, Broglien ja Lambescqin luo ja käskekää heidän jättää joukkonsa siihen, missä ne nyt ovat; neuvostossa kuningas huomenna määrää, mitä on tehtävä."

Kreivi kumarsi, mutta lähtiessään hän loi katseen Andréehen. Tässä katseessa kuvastui herkkä levottomuus. Kuningatar huomasi sen kyllä.

"Kreivitär", kysyi kuningatar, "ettekö palaa minun seurassani kuninkaan luo?"

"En, madame, en", sanoi Andrée kiihkeästi.

"Miksi ette?"

"Pyydän teidän majesteetiltanne lupaa saada palata asuntooni. Tunnen näiden mielenliikutusten jälkeen kaipaavani lepoa."

"Puhukaahan suoraan, kreivitär", sanoi kuningatar; "onko teille tapahtunut jotakin pahaa kuninkaan luona?"

"Ei mitään, madame, ei kerrassaan mitään."

"Jos jotakin on ollut, niin ilmaiskaa se. Kuningas ei aina kohtele ystäviäni hellävaroen."

"Kuningas oli nyt, niinkuin aina ennenkin, minulle peräti hyvä, mutta…"

"Mutta mieluummin olette häntä uudelleen tapaamatta, eikö niin? Aivan varmaan, kreivi, on jotakin tämän kaiken takana", sanoi kuningatar teeskennellyn hilpeästi.

Andrée loi kuningattareen niin rukoilevan, ilmeikkään katseen, että tämä huomasi parhaaksi lopettaa tämän pikkuisen taistelun.

"Kreivitär", sanoi hän, "päästäkäämme kreivi de Charny toimittamaan asiansa, ja palatkaa te omaan huoneistoonne tai jääkää tänne, miten vain itse haluatte."

"Kiitos, madame", sanoi Andrée.

"Lähtekää siis, kreivi de Charny", jatkoi Marie-Antoinette huomaten kiitollisuuden ilmeen Andréen kasvoilla.

Mutta kreivi ei tätä ilmettä huomannut tai ei tahtonut huomata. Hän tarttui vaimonsa käteen ja onnitteli häntä poskien punan ja voimien palaamisen johdosta.

Sitten hän kumarsi syvään ja kunnioittavasti kuningattarelle ja poistui. Mutta juuri lähtiessään hän kohtasi kuningattaren katseen. Se sanoi: "Palatkaa pian." Kreivin silmäys vastasi: "Niin pian kuin mahdollista."

Tuskaa tuntien ja läähättäen Andrée tarkkasi jokaista miehensä liikettä. Hän näytti toivomuksillaan jouduttavan miehensä hidasta ja arvokasta astuntaa ovea kohden, koko tahdonvoimallaan työntävän kreiviä huoneesta.

Heti oven sulkeuduttua pettivät Andréen kaikki voimat, jotka hän oli koonnut voidakseen vallita tilannetta. Hänen kasvonsa kalpenivat, jalat pettivät, ja hän vaipui lähellä olevaan tuoliin, koettaen kuningattarelta pyytää anteeksi tällaista hovitapojen rikkomista.

Kuningatar juoksi uunin luo, otti hajusuolapullon ja antoi Andréen sitä hengittää; piankin tämä toipui oman tahdonvoimansa varassa eikä kuningattaren hoivaamisen vaikutuksesta.

Näiden kahden naisen kesken vallitsi kummallinen suhde. Kuningatar näytti pitävän Andréesta, Andrée tunsi syvää kunnioitusta kuningatarta kohtaan, mutta yhtäkaikki he erityisinä hetkinä eivät enää näyttäneet hyvältä kuningattarelta ja nöyrältä alamaiselta, vaan vihollisilta.

Niinkuin olemme maininneet, Andrée toipui piankin tahdonvoimansa kannustuksesta. Hän nousi, siirsi kunnioittavasti syrjään kuningattaren käden ja lausui kumartaen:

"Teidän majesteettinne on antanut minulle luvan poistua omiin huoneisiini…"

"Niin olen, ja olettehan aina vapaa, rakas kreivitär", vastasi kuningatar; "te ette ole hovisääntöjen alainen. Mutta ennen lähtöänne, eikö teillä ole minulle mitään sanottavaa?"

"Minullako, madame?" sanoi Andrée.

"Niin, juuri teillä."

"Ei. Kuinka niin?"

"Tohtori Gilbertistä, jonka näkeminen vaikutti teihin niin voimakkaasti."

Andrée vavahti, mutta pudisti vain kielteisesti päätänsä.

"Siinä tapauksessa en enää teitä pidätä, rakas Andrée. Olette vapaa."

Ja kuningatar astui askeleen mennäkseen viereiseen huoneeseensa.

Kun Andrée oli niiannut hovitapojen mukaan syvään, alkoi hän astua toista ovea kohden. Samassa kuului, kuinka Ludvig XVI antoi yömääräyksiä kamaripalvelijalleen.

"Kuningas, madame!" äännähti Andrée peräytyen useita askelia taaksepäin. "Kuningas!"

"Niin kyllä, kuningas", sanoi Marie-Antoinette. "Säikyttääkö hän siinä määrin teitä?"

"Madame, taivaan nimessä!" huudahti Andrée. "En tahdo nähdä kuningasta, en olla hänen edessään, en ainakaan tänä iltana, tai muutoin kuolen häpeästä."

"Mutta sanokaahan viimeinkin…"

"Kaikki, kaikki, jos teidän majesteettinne sitä vaatii. Mutta kätkekää minut."

"Menkää minun huoneeseeni", neuvoi Marie-Antoinette; "saatte lähteä sieltä, kun kuningas on poistunut. Olkaa rauhassa, vankeutenne ei tule pitkäaikaiseksi. Kuningas ei koskaan viivy täällä kauan."

"Kiitos, kiitos!" huudahti kreivitär.

Ja rientäen toiseen huoneeseen hän katosi ovesta samassa, kun kuningas avasi toisen oven ja ilmestyi kynnykselle.

Kuningas astui sisään.

XXX
KUNINGAS JA KUNINGATAR

Kuningatar katsahti ympärilleen ja sitten vastasi ystävällisesti puolisonsa tervehdykseen, ojentaen kätensä.

"Ja mitä onnellista sattumaa saan kiittää tänne tulostanne?" kysyi hän.

"Todellista sattumaa, siinä olette oikeassa, madame. Kohtasin Charnyn, joka sanoi teidän nimessänne menevänsä käskemään taistelukiihkoisia sotilaitamme pysymään alallaan. Tämä kaunis päätös tuotti minulle niin suurta iloa, etten tahtonut mennä huoneistonne ohitse poikkeamatta kiittämään teitä."

"Niin", lausui kuningatar, "olen punninnut asiaa ja arvellut viisaimmaksi antaa joukkojen pysyä rauhallisina kuin antaa syytä sisäiseen sotaan."

"Olen toden totta onnellinen kuullessani tämän mielipiteenne", sanoi kuningas. "Tiesinhän sitäpaitsi, että viimein saisin teidät ajattelemaan siten."

"Teidän majesteettinne huomaa, ettei teidän ole ollut vaikea päästä siihen, koska olen itsestäni tehnyt tämän päätöksen."

"Hyvä! Se todistaa, että olette melkein tyynen järkevä; ja kun olen teille vielä maininnut muutamia mietteitä, olette täydellisesti järkevä."

"Mutta jos olemme samaa mieltä, sire, ovat ne mietelmät mielestäni tarpeettomia."

"Olkaa rauhassa, en aio suinkaan ryhtyä väittelyyn. Tiedättehän, että vihaan sellaista yhtä paljon kuin tekin. Me vain keskustelemme. Ettekö mielellännekin keskustele minun kanssani Ranskan asioista, niinkuin hyvät aviopuolisot puhelevat talousasioistaan?"

Viime sanat lausuttiin hyväntuulisesti, kuten Ludvig XVI: n oli tapa kotioloissaan.

"Oh, hyvin mielelläni kyllä", vastasi kuningatar. "Mutta onkohan hetki hyvin valittu?"

"Kyllä minun luullakseni nyt sopii haastella. Sanoitte siis, juuri äsken, että te ette halua ryhdyttäväksi vihollisuuksiin, eikö niin?"

"Niin sanoin."

"Mutta ette ole ilmaissut minulle perusteitanne."

"Ette ole niitä kysynyt."

"Kysyn siis nyt."

"Me olemme kykenemättömiä tehokkaaseen taisteluun!"

"Ahaa, niinkö asia onkin? Jos siis olisimme mielestänne voimakkaampia, niin te sotisitte."

"Jos tietäisin olevani voimakkaammalla puolella, niin poltattaisin Pariisin."

"Kuinka varma olinkaan siitä, että tahdoitte välttää sotaa muulla perusteella kuin minä!"

"Mitkä siis ovat teidän syynne?"

"Minunko?" kysyi kuningas.

"Niin", vastasi Marie-Antoinette, "juuri teidän."

"Minulla on vain yksi."

"Sanokaa se."

"Sanon heti. En tahdo ryhtyä sotaan kansan kanssa, koska kansa on mielestäni oikeassa."

Marie-Antoinette teki hämmästystä ilmaisevan liikkeen.

"Oikeassako!" huudahti hän. "Onko kansa oikeassa noustessaan kapinaan?"

"On kyllä."

"Oikeassa valloittaessaan Bastiljin, tappaessaan kuvernöörin, surmatessaan kauppiaitten esimiehen, tuhotessaan sotilaanne?"

"Tosiaankin."

"Tätä te siis olette ajatellut", huudahti kuningatar, "ja siitä tulitte minulle ilmoittamaan!"

"Ja sanon teille vielä senkin, kuinka olen johtunut näin ajattelemaan."

"Syödessännekö?"

"Kas niin, nyt me joudumme ruokakysymykseen. Ette voi antaa minulle sitä anteeksi, että syön, vaan tahtoisitte nähdä minut runollisena ja haaveilevana. Minkä minä sille voin, että minun suvussani syödään? Henrik IV ei ainoastaan syönyt, vaan hän joikin runsaasti. Suuri ja runollinen Ludvig XIV söi niin, että punastuu sitä ajatellessa. Kuningas Ludvig XV paistoi itse pannukakkunsa, saadakseen ne mieleisikseen, ja antoi rouva Dubarryn valmistaa kahvinsa. Minkä minä sille mahdan, että nälkäisenä tahdon syödä? Täytyyhän minun noudattaa esi-isieni Ludvig XV: n, Ludvig XIV: n ja Henrik IV: n esimerkkiä. Jos se on minulle välttämätöntä, niin olkaa suvaitsevainen; jos se on vika, niin antakaa se anteeksi."

"Sire, tunnustakaa toki…"

"Että minun ei pitäisi nälissäni syödä, sitä en tee", sanoi kuningas rauhallisesti pudistaen päätänsä.

"Minä en enää puhu siitä, vaan kansasta."

"Ahaa!"

"Te saatte tunnustaa minulle, että kansa on väärässä."

"Nostaessaan kapinan, ei suinkaan. Tarkastakaamme kaikkia ministereitämme. Hallituksemme alusta alkaen, kuinka moni heistä on todella katsonut kansan parasta? Kaksi, Turgot ja Necker. Te ja hovipiirinne pakotitte minut ajamaan heidät pois. Toisen tähden nostettiin kapina, toisen tähden pannaan ehkä toimeen vallankumous. Puhukaamme hiukan toisista. Ovathan he herttaisia ihmisiä, eivätkö olekin? Herra de Maurepas, tätienne holhokki, viisujen tekijä! Ministerien ei pitäisi laulaa, vaan kansan. Herra de Calonne? Hän sanoi teille hyvin kauniin lauseen, joka tulee ehkä ikuisesti jäämään ihmisten muistoon. Eräänä päivänä, jolloin pyysitte häneltä jotakin mahdotonta, vastasi hän: Jos se on mahdollista, on se jo tehty; jos se on mahdotonta, niin se tapahtuu. Tämä lause on kansalle maksanut ehkä sata miljoonaa. Älkää ihmetelkö, ettei se pidä häntä niin henkevänä kuin te pidätte. Toden totta, käsittäkäähän, madame, että jos säilytän ne, jotka nylkevät kansaa, ja erotan ne, jotka sitä rakastavat, en sillä tavalla rauhoita kansaa ja saa sitä kiintymään hallitukseemme."

"Kas niin! Siis kapinallisuus on luvallista? Julistakaa se periaate! Toden totta, olen iloinen siitä, että tällaista puhuessanne olemme kahden kesken. Mitähän sanottaisiin, jos muut tämän kuulisivat!"

"Te ette sano minulle nyt mitään uutta. Kyllähän tiedän, että Polignacinne, Dreux-Brézénne, Clermont-Tonnerrenne, Coignynne kohottaisivat olkapäitänsä selkäni takana. Minä säälin teidän Polignacejanne, jotka raastavat teidät tuhoon ja joille eräänäkin kertana annoitte Fénestrangen kreivikunnan, maksettuanne siitä kaksitoistasataa tuhatta livreä; teidän Sartinesianne, jolle nyt jo annan vuosittain kahdeksankymmenenyhdeksän tuhannen livren eläkkeen ja joka teiltä sai apurahoiksi kaksisataa tuhatta livreä; prinssi de Dreux-Pontsia, jolle te pakotatte minut antamaan yhdeksänsataaneljäkymmentäviisi tuhatta livreä velkojensa maksamista varten; Marie de Lavalia ja rouva de Magnenvillea, jotka molemmat saavat kahdeksankymmenen tuhannen livren suuruisen eläkkeen; Coignyta, joka on saanut kaikenlaisia etuja, ja kun kerran tahdoin vähentää hänen palkkioitansa, hyökkäsi hän minua vastaan ja olisi epäilemättä lyönyt minua, ellen olisi suostunut hänen vaatimuksensa. Nämähän kaikki ovat teidän ystäviänne? Sen minä sanon teille, vaikka ette sitä uskokaan, kun se on totta, että jos nuo ystävänne olisivat olleet Bastiljissa, niin kansa olisi hävittämisen sijasta lujittanut sitä."

"Ooh!" huudahti kuningatar tehden raivoa kuvaavan liikkeen.

"Sanokaa mitä tahansa, näin on asian laita", väitti Ludvig XVI rauhallisesti.

"Teidän kansallanne ei ole enää pitkälti syytä vihata ystäviäni, sillä he lähtevät maanpakoon."

"Lähtevätkö he!" huudahti kuningas.

"Lähtevät."

"Polignac? Naiset?"

"Niin."

"Sitä parempi", huudahti kuningas, "sitä parempi! Jumalan kiitos!"

"Miksi sanotte, sitä parempi? Miksi, Jumalan kiitos? Ettekö kaipaa heitä?"

"En! Jos heiltä puuttuu matkarahoja, niin annan ne heille. Niitä rahoja ei käytetä huonoon tarkoitukseen, siitä vastaan. Onnellista matkaa, hyvät herrat, onnellista matkaa, hyvät naiset!" sanoi kuningas herttaisesti hymyillen.

"Niin, niin", huokasi kuningatar; "minä huomaan teidän kannattavan heidän raukkamaista menettelyään."

"Koettakaamme päästä sovintoon. Nythän te jo arvostelette heitä oikein?"

"He eivät lähde", huudahti kuningatar, "he karkaavat!"

"Vähät siitä, kun he vain poistuvat!"

"Ja kun ajattelen, että teidän sukunne kehoittaa heitä tällaiseen halpamaisuuteen!"

"Kehoittaako minun sukuni kaikkia teidän suosikkejanne lähtemään? En luullut sukuani niin viisaaksi. Sanokaahan, ketkä sukuni jäsenet tekevät minulle tämän palveluksen, voidakseni heitä kiittää?"

"Tätinne Adélaïde, veljenne Artoisin kreivi."

"Veljeni Artois! Luuletteko hänen noudattavan sitä neuvoa, jonka hän antaa toisille? Luuletteko hänenkin lähtevän?"

"Miksi hän ei lähtisi?" huudahti Marie-Antoinette koettaen iskeä kuningasta sillä.

"Jumala teidän toivomuksenne kuulkoon!" huudahti Ludvig XVI. "Menköön Artoisin kreivi, ja minä lausun hänelle samaa kuin toisillekin: onnellista matkaa, veljeni Artois, onnellista matkaa!"

"Oma veljenne!" huudahti Marie-Antoinette.

"Häntä kannattaa kaivata! Hän on kunnon poika, jolla on sukkeluutta ja rohkeutta, sen tiedän kyllä, mutta ei älyä. Hän näyttelee kuninkaallista prinssiä, niinkuin Ludvig XIII: n aikuinen hienostelija; riidanrakentaja, levoton, joka tuottaa häpeää teille, Caesarin puolisolle."

"Caesarin!" tokaisi kuningatar purevan ivallisesti.

"Tai Claudiuksen, jos siitä pidätte enemmän", vastasi kuningas, "sillä tiedättehän, että Claudius oli Neron kaltainen Caesar."

Kuningatar painoi päänsä kumaraan. Tämä tällainen historiallinen tyyneys sai hänet ihan ymmälle.

"Claudius", jatkoi kuningas, "koska pidätte enemmän Claudiuksen kuin Caesarin nimestä; tiedättehän, että Claudius näki eräänä iltana pakolliseksi sulkea Versaillesin portit, antaakseen teille pienen läksytyksen sen johdosta, että palasitte kotia liian myöhään. Tämän läksytyksen sai teille aikaan Artoisin kreivi. En siis kaipaa Artoisia. Mitä tätiini tulee, niin hänestä tiedetään, mitä tiedetään, siinäkin ansiokas Caesarin suvun edustaja! Mutta en sano hänestä mitään, koska hän on tätini. Menköön hänkin, enkä kaipaa häntä vähääkään! Samoin on Provencen kreivin laita: luuletteko minun häntä kaipaavan? Lähteekö ehkä hänkin? Onnellista matkaa!"

"Hän ei puhu mitään matkastaan."

"Se on ikävää. Katsokaahan, minun mielestäni hän osaa liian hyvin latinaa; hän pakottaa minut puhumaan kanssaan englantia näyttääkseen itse siten viisaammalta. Provence-veljeni toimitti meidän niskaamme Beaumarchaisin, sulkemalla hänet omalla valtuudellaan Bicêtreen tai Fort-l'Évêqueen, en tiedä kumpaan, ja kyllä Beaumarchais antoi meidän kuulla kunniamme. Vai on Provencen kreivi jäljellä! Paha kyllä, paha kyllä! Tiedättekö, madame, että teidän lähellänne olevista miehistä en pidä kunnollisena muita kuin yhtä, herra de Charnytä."

Kuningatar punastui ja kääntyi poispäin.

"Puhelimme äsken Bastiljista", jatkoi kuningas lyhyen vaitiolon jälkeen, "ja te pahoittelitte sen valloittamista."

"Mutta istukaahan toki, sire", sanoi kuningatar, "koska teillä vielä näyttää olevan minulle paljon sanottavaa."

"Ei, kiitos vain, puhelen mieluummin astellessani. Kävellessäni hoidan terveyttäni, josta kukaan ei pidä huolta, sillä jos syönkin hyvin, niin sulatan huonosti. Tiedättekö, mitä tänä hetkenä sanotaan: kuningas on syönyt illallista, kuningas nukkuu. – Näettehän, kuinka minä nukun. Olen tässä seisaallani koettaen sulattaa ruokaani puhelemalla politiikkaa vaimoni kanssa. Minä sovitan! Minä sovitan!.."

"Ja mitä te sovitatte, sanokaahan?"

"Minä sovitan kokonaisen vuosisadan synnit, sillä olen sen syntipukki. Sovitan rouva de Pompadourin, rouva de Dubarryn, Hirvipuiston; sovitan Latude-raukan, joka tyrmässään on kitunut kolmekymmentä vuotta ja kärsimyksiensä kautta tulee ikikuuluisaksi. Hänkin on puolestaan saattanut ihmiset inhoamaan Bastiljia! Mies-parka! Kuinka paljon tyhmyyksiä olenkaan tehnyt suvaitsemalla toisten tyhmyyksiä! Olen auttanut vainoamaan filosofeja, ekonomisteja, tiedemiehiä, kirjailijoita. Nuo kaikki tahtoivat minua rakastaa. He olisivat rakastaneet minua, olisivat tuottaneet kunniaa ja onnea hallituskaudelleni. Olen esimerkiksi tavannut Rousseaun, tuon Sartinesin vainoaman, tavannut eräänä päivänä, jona kutsuitte hänet Trianoniin. Hänen vaatteensa olivat huonosti harjatut ja tukka oli pitkä, se on kyllä totta, mutta hän oli muuten kunnon mies. Jos olisin ottanut ylleni karkean harmaan puvun ja huonot sukat ja sanonut Rousseaulle: Menkäämme Ville d'Avrayn metsään sieniä etsimään…"

"Niin mitä sitten?" kysyi kuningatar tavattoman halveksivasti.

"Mitäkö? Rousseau ei olisi kirjoittanut teoksiaan Savoijalaisoppia eikä Yhteiskuntasopimusta."

"Niin, niin, kyllä tiedän, millä tavalla te ajattelette", sanoi Marie-Antoinette. "Olette varovainen mies, te pelkäätte kansaanne samoin kuin koira pelkää isäntäänsä."

"En, vaan siten kuin isäntä pelkää koiraansa. Sekin merkitsee jo paljon, kun tietää, ettei oma koira pure. Madame, kun kävelen Médorin, Espanjan kuninkaan lahjoittaman pyrenealaisen verikoiran kanssa, ylpeilen sen ystävyydestä. Naurakaa vain, jos tahdotte, mutta ellei Médor olisi ystäväni, niin se repisi valkoisilla hampaillaan minut kappaleiksi. Minä sanon sille: hyvä Médor, pikku Médor, ja se nuolee kättäni. Pidän enemmän sen kielestä kuin sen kynsistä."

"Imarrelkaa siis vallankumouksellisia, hyväilkää niitä, heittäkää niille leivoksia."

"Niin juuri aionkin tehdä. Vakuutan teille, ettei minulla ole mitään muita aikeita. Olen päättänyt koota hiukan rahaa ja kohdella noita herroja kuin verikoiria. Ajatelkaahan esimerkiksi Mirabeauta…"

"Kannattaa todellakin puhua tuosta petoeläimestä."

"Kun annan hänelle viisikymmentä tuhatta livreä kuukaudessa, niin hänestä tulee Médor; jos odotamme, tarvitsee hän ehkä puoli miljoonaa kuukaudessa."

Kuningatar nauroi säälien.

"Herra Bailly", jatkoi kuningas, "herra Bailly sopisi taideministeriksi. Tekisi mieleni muodostaa uusi ministeristö, ja Baillystä tulisi toinen Médor. Suokaa anteeksi, madame, että olen toista mieltä kuin te, mutta minä ajattelen esi-isäni Henrik IV: n tavoin. Hänen politiikkansa vetää vertoja mille muulle politiikalle tahansa, ja muistan varsin hyvin, mitä hän sanoi."

"Ja mitä hän sanoi?"

"Ei kärpäsiä pyydetä etikalla."

"Sancho sanoi samaa, tai jotakin sinnepäin."

"Mutta Sanchohan olisi tehnyt Baratarian kansan hyvin onnelliseksi, jos Barataria olisi ollut olemassa."

"Sire, esi-isänne Henrik IV, johon vetoatte, pyysi susia yhtä hyvin kuin kärpäsiäkin; siitä on todistuksena marski Biron, jonka kaulan hän katkaisutti. Hän saattoi siis sanoa mitä halusi. Ajatellessanne hänen tavallaan ja toimessanne omalla tavallanne te riistätte kaiken arvon kuningasvallalta, joka elää juuri tämän arvon varassa; te unohdatte perusajatuksen: miten käy majesteettiuden? Majesteettius on kyllä vain sana, sen tiedän; mutta tähän sanaan liittyvät kaikki kuninkaalliset hyveet, ken kunnioittaa, hän rakastaa; ken rakastaa, hän tottelee."

"Puhukaamme majesteettiudesta", keskeytti kuningas hymyillen, "niin, puhelkaamme siitä. Te esimerkiksi olette niin majesteetillinen kuin suinkin ajatella saattaa. Ei kukaan Euroopassa, ei edes äitinne Maria-Teresia ole niin pitkälle kehittänyt majesteettiutta."

"Kyllä ymmärrän, tahdotte täten sanoa, että majesteettiudesta huolimatta ei ketään kammota koko Ranskassa niinkuin minua."

"En puhu kammoamisesta, rakas Antoinette", virkkoi kuningas lempeästi, "mutta te ette ehkä ole niin rakastettu kuin ansaitsisitte olla."

"Monsieur", vastasi kuningatar syvästi loukkaantuneena, "te kertaatte kaikenlaisia juoruja. Enhän ole tehnyt pahaa kenellekään, päinvastoin olen tehnyt useinkin hyvää. Miksi minua vihattaisiin, niinkuin sanotte? Miksi minua ei rakastettaisi, vaikka monet huutavat kaiken päivää: Kuningatarta ei rakasteta! Tiedättekö, että jos yksikin ääni vain sen lausuu, niin sata sen kertaa, ja sadasta äänestä tulee kymmenen tuhatta. Näiden kymmenentuhannen väitteen mukaan kaikki huutavat: Kuningatarta ei rakasteta! Ja kuningatarta ei muka rakasteta vain sen vuoksi, että yksi ihminen on sanonut: Kuningatarta ei rakasteta!"

"Hyvä Jumala!" mutisi kuningas.

"Hyvä Jumala", keskeytti kuningatar, "en minä suurtakaan välitä kansansuosiosta, mutta minun mielestäni liioitellaan epäsuosioon joutumistani. Eihän kiitoksia satele, se on kyllä totta, mutta onhan minua ihan jumaloitukin, ja liiallisesta jumaloimisesta siirrytään nyt huutamaan liiallista nurjamielisyyttä."

"Madame, te ette vielä tunne totuutta täydelleen, ja te kuvittelette vielä. Mehän puhuimme Bastiljista, eikö niin?"

"Niin."

"No niin! Bastiljissa oli suuri huone, joka oli täynnä teitä vastaan kirjoitettuja kirjoja. Toivottavasti ne on poltettu."

"Ja mistä minua niissä syytetään?"

"Ymmärrättehän, madame, että olen yhtä vähän syyttäjänne kuin tuomarinnekaan. Kun tuo kirjat ilmestyivät, käskin ottaa koko painokset takavarikkoon ja pistää Bastiljiin. Mutta toisinaan tuollaisia lentokirjasia joutuu käsiini. Nytkin on minulla täällä", sanoi kuningas lyöden taskuaan, "sellainen ja se on ihan hirveä."

"Näyttäkää se minulle", huudahti kuningatar.

"En voi", sanoi kuningas; "siinä on kuvia."

"Ja sellainen te olette", sanoi kuningatar, "niin sokaistu, niin heikko, ettette koettanut päästä selville, mistä lähteestä nämä saavat alkunsa?"

"Mutta muutahan ei tehdäkään, etsitään alkulähteitä. Kaikki poliisivirkailijani ovat harmaantuneet siinä toimessa."

"Te siis tunnette noiden häväistysjuttujen kirjoittajan?"

"Tunnen ainakin tämän kirjoittajan, herra Furthin, koska tässä on hänen antamansa kahdenkolmatta tuhannen viidensadan livren kuitti. Jos vain kannattaa, niin näettehän, etten kitsastele."

"Mutta toiset! Toiset!"

"Toisinaan ne ovat nälkiintyneitä raukkoja, jotka oleksivat Englannissa tai Hollannissa. Kun meitä purraan ja pistetään, silloin etsii ja uskoo löytävänsä krokodiilin tai käärmeen, jonka tahtoo tappaa tai murskata. Mitä vielä, löytää itikan, niin pienen, niin vähäpätöisen, niin likaisen, ettei ilkeä siihen kajota vielä vähemmän sitä tappaa."

"Mainiota! Ellette uskalla itikoihin koskea, syyttäkää häntä, joka ne synnyttää. Voipa toden totta sanoa, että Orleansin Filip siinä on aurinkona."

"Ahaa!" sanoi kuningas taputtaen käsiään, "ahaa, nyt olemme siinä, Orleansin herttuassa! Jatkakaa, jatkakaa, koettakaa saada minut epäsopuun hänen kanssaan."

"Saada teidät epäsopuun vihollisenne kanssa, sire? Todellakin verraton lause!"

Kuningas kohautti olkapäitään.

"Tässä nyt näkee", sanoi hän, "kuinka kaikki voidaan selittää. Orleansin Filip! Te hyökkäätte häneen, joka riensi noudattamaan käskyjäni taistellakseen kapinallisia vastaan! Joka lähti Pariisista ja riensi Versaillesiin. Orleansin herttua minun vihamieheni! Teillä, madame, on Orleansin sukua vastaan käsittämätön nurjamielisyys!"

"Tiedättekö miksi hän saapui? Siksi, että hän pelkäsi muiden rientäessä luoksenne poissaolonsa tulevan huomatuksi. Hän saapui siksi, että hän on raukka."