Kitabı oku: «Bastiljin valloitus», sayfa 9

Tuileriein sisäpuolella vahdissa olevat sotilaat riensivät vastustamaan tätä ryntäystä. Mutta kolmannen sysäyksen jälkeen portti aukeni, kääntyi saranoillaan, ja tähän ammottavaan ja pimeään kuiluun syöksyi koko joukko.

Lambesqin herttua huomasi, että vangiksi jääneet olivatkin saaneet pakotien. Hän raivostui. Hän karautti hevosellaan eteenpäin paremmin tarkatakseen asemaa. Takana olevat rakuunat luulivat hyökkäyskäskyn annetuksi. Kerran kiihtyneinä eivät hevoset enää voineet hillitä vauhtiaan; miehet, joilla oli kostettavana Palais-Royal-torilla kärsimänsä tappio, eivät kai juuri yrittäneetkään niitä hillitä.

Herttua huomasi, ettei hän voisi enää pidättää yhteentörmäystä, ja antoi temmata itsensä soturien mukana. Korvia vihlova naisten ja lasten huuto kaikui ilmoille, vaatien Jumalaa kostajakseen.

Yön pimeydessä tapahtui kamala mylläkkä. Ne, joihin hyökättiin, tulivat hulluiksi tuskasta, hyökkääjät hulluiksi raivosta. Sitten ryhdyttiin jonkinmoiseen puolustukseen, ja pengermiltä lenteli tuoleja rakuunain päälle. Lambesqin herttua sai sellaisen päähänsä ja vastasi miekaniskulla laisinkaan ajattelematta, että hän rankaisi syytöntä syyllisen sijasta, ja seitsemänkymmenen ikäinen vanhus kaatui maahan.

Billot näki hänen kaatuvan ja karjaisi.

Samassa hän oli siepannut karbiininsa olaltaan, pimeässä välähti valojuova, ja herttua olisi saanut surmansa, ellei hänen hevosensa juuri samassa olisi sattunut nousemaan takajaloilleen. Hevonen sai luodin kaulaansa ja kaatui.

Luultiin herttuan kuolleen, ja silloin rakuunat ryntäsivät Tuilerieihin ja ahdistivat pakenevia ampuen.

Mutta nämä olivat jo ennättäneet edelle ja hajaantuivat puiden suojaan, päästyään väljille tiloille.

Billot panosti rauhallisesti karbiininsa.

"Toden totta, Pitou, olitpa oikeassa", virkkoi hän; "olemme tulleet ihan parahiksi."

"Ehkä minäkin koetan olla urhoollinen", sanoi Pitou, laukaisten muskettinsa tiheimpään rakuunajoukkoon. "Ei se tunnukaan niin vaikealta kuin luulin."

"Ei kai", sanoi Billot. "Mutta tarpeeton urhoollisuus ei olekaan mitään urhoollisuutta. Tule tänne, Pitou, ja varo, etteivät koipesi sotkeudu miekkaan."

"Odottakaa, rakas herra Billot. Jos kadotan teidät, en tiedä, minne menen. Enhän minä tunne Pariisia siten kuin te. En ole täällä koskaan ennen käynyt."

"Tule, tule", sanoi Billot, ja hän meni virran lähellä olevalle pengermälle. Hän marssi, kunnes oli sivuuttanut rantakatua saapuvat joukot, jotka riensivät niin pian kuin voivat auttaakseen tarpeen tullen Lambesqin herttuan rakuunoita.

Päästyään pengermän toiseen päähän Billot istahti sen aidakkeelle ja hyppäsi rantakadulle. Pitou teki samoin.

XII
MITÄ TAPAHTUI HEINÄKUUN 13 JA 14 PÄIVÄN VÄLISENÄ YÖNÄ 1789

Kerran päästyänsä rantakadulle molemmat maalaiset näkivät, että Tuileriein sillalla välkkyi uuden, epäilemättä vihamielisen joukon aseet; niinpä he hiipivät rantakadun toiselle puolelle ja laskeusivat Seine-virran rantaan asti. Tuileriein kello löi juuri yksitoista.

Päästyään virran reunalle tuuheiden haapojen ja korkeiden poppelien suojaan, joiden juuret imivät voimaansa joesta, heittäysivät Billot ja Pitou nurmelle lepäämään ja alkoivat neuvotella.

Oli päätettävä siitä, ja kysymyksen teki maanviljelijä, pitikö pysyä siinä, missä oltiin suhteellisen hyvässä turvassa, vai mennä ottamaan osaa taisteluun, jota epäilemättä kestäisi suurimman osan yötä.

Lausuttuaan tämän kysymyksen Billot odotti Pitoun vastausta.

Vuokratilallisen ajatuksissa oli Pitoun arvo suuresti kohonnut. Eilen hän oli näyttänyt suuren tietomääränsä ja tänä iltana osoittanut rohkeuttaan. Pitou tunsi sen kyllä vaistomaisesti, mutta ei tullut siitä ylpeäksi; hänen kiitollisuutensa vain kasvoi kunnon maanviljelijää kohtaan. Pitoulla oli nöyrä luonne.

"Herra Billot", sanoi hän, "epäilemättä te olette rohkeampi ja minä vähemmän pelkuri kuin uskoinkaan. Horatius, joka oli kerrassaan suurempaa lajia miestä kuin me, ainakin runoilijana mukaan, heitti pois aseensa ja pakeni heti ensimmäisen hyökkäyksen aikana. Minulla on muskettini, patruunalaukkuni ja miekkani, ja sehän todistaa, että olen Horatiusta urhoollisempi."

"No, mihin sinä tällä tähtäät?"

"Siihen, rakas herra Billot, että rohkeimmankin miehen voi luoti surmata."

"Entä sitten?" kysyi maanviljelijä.

"Sitä vain, että te ilmoititte lähtevänne Pariisiin tärkeälle asialle…"

"Kah, tuhannen pentelettä! Sehän on totta, – tuon lippaan vuoksi."

"No niin, tulitteko tänne todenteolla lippaan vuoksi vai ettekö?"

"Lippaan takia minä tulin, hitto vieköön, enkä minkään muun tähden."

"Jos siis luoti surmaa teidät, niin asiasta, jonka tähden tänne saavuitte, ei tulekaan mitään."

"Se on totta, olet ihan oikeassa, Pitou."

"Kuuletteko tänne asti, kuinka ruhjotaan ja kiljutaan?" jatkoi Pitou varmistuen sävyltään. "Puu repeytyy kuin paperi ja rauta taipuu kuin hamppu."

"Se johtuu siitä, että kansa raivoaa, Pitou."

"Mutta minun mielestäni näyttää kuningaskin olevan jokseenkin kiukkuisella päällä", rohkeni Pitou huomauttaa.

"Kuningasko? Kuinka niin?"

"Itävaltalaiset, saksalaiset, keisarilliset, joiksi te niitä nimitätte, ovat kuninkaan sotilaita. No, jos he ampuvat kansaan päin, on kuningas käskenyt heidän ampua. Ja jotta kuningas antaa sellaisia määräyksiä, täytyy kuninkaan olla kiihtynyt, vai mitä sanotte?"

"Olet samalla kertaa sekä oikeassa että väärässä, Pitou."

"Se ei ole mahdollista, rakas herra Billot, enkä rohkene teille huomauttaa, että jos olisitte lukenut logiikkaa, ette päästäisi suustanne tuollaista väitettä."

"Sinä olet sekä oikeassa että väärässä, Pitou, ja kohta sen ymmärrät."

"Sitä toivonkin, mutta en pidä sitä mahdollisena."

"Katsohan, Pitou, hovissa on kaksi puoluetta: kuninkaan puolue, joka rakastaa kansaa, ja kuningattaren puolue, joka rakastaa itävaltalaisia."

"Se johtuu siitä, että kuningas on ranskalainen ja kuningatar itävaltalainen", täydensi Pitou.

"Odotahan vielä! Kuninkaan puolella on Turgot ja Necker, kuningattaren puolella de Breteuil ja Polignacit. Kuningas ei ole oma herransa, koska hänen on täytynyt antaa ero Turgotille ja Neckerille. Kuningatar siis vallitsee, toisin sanoen Breteuilit ja Polignacit. Tästä syystä kaikki menee hullusti. Katsohan, kaiken pahan alku on madame Deficit. Madame Deficit on raivoissaan, ja hänen nimessään sotilaat ampuvat; itävaltalaiset puolustavat itävaltalaista, sehän on selvä seikka."

"Anteeksi, herra Billot, mutta deficit on latinankielinen sana ja merkitsee: puuttuu. Mitäs siis puuttuu?"

"Rahaa, tuhannen tulimmaista! Kun puuttuu rahaa, kun kuningattaren suosikit ovat syöneet varoihin vajauksen, on hän saanut nimekseen madame Deficit. Kuningas ei ole raivoissaan, vaan kuningatar. Kuningas on vain suutuksissa siitä, että kaikki käy niin hullusti."

"Kyllä ymmärrän", sanoi Pitou. "Mutta se lipas?"

"Se on totta, Pitou! Kirottu politiikka harhaannuttaa aina ajatukseni kauemmas kuin tahdonkaan. Niin, lipas ennen kaikkea muuta. Olet oikeassa, Pitou. Kun ensin olen tavannut tohtori Gilbertin, voimme palata politiikkaan. Minulla on pyhä velvollisuus täytettävänä."

"Ei mikään ole niin pyhää kuin pyhä velvollisuus", vahvisti Pitou.

"Me menemme siis Louis-le-Grandin opistolle, missä Sebastien Gilbert on", päätti Billot.

"Lähtekäämme vain", sanoi Pitou huoaten, sillä hän oli saanut levätä pehmeällä nurmikolla, johon hän jo oli ennättänyt mieltyä. Illan jännittävistä seikkailuista huolimatta hiipi uni, kaikkien puhdasmielisten ja rasittuneiden uskollinen ystävä, viihdyttävänä kunnon ja väsyneen Ange Pitoun luo.

Billot oli jo noussut, ja Pitou nousi myös, kun kello löi puoli.

"Mutta koulu on luullakseni suljettu puolikahdentoista aikaan", sanoi Billot.

"Varmasti onkin", lausui Pitou.

"Sitäpaitsi voi yöllä joutua ansaan. Lisäksi näen nuotiotulia Oikeuspalatsin taholta. Voivat minut vangita ja tappaa. Olet oikeassa, Pitou, minua ei saa vangita eikä tappaa."

Jo kolmannen kerran sinä päivänä Billot lausui Pitoulle nuo ihmisylpeydelle mieluisat sanat: "Olet oikeassa."

Pitoun mielestä oli parasta kerrata samat sanat Billotille. "Olette oikeassa", lausui hän laskeutuen nurmikolle. "Ei teitä saa tappaa, herra Billot."

Ja lauseen loppu hukkui Pitoun kurkkuun. Vox faucibus haesit, olisi hän voinut sanoa, jos olisi valvonut, mutta hän nukkuikin.

Billot ei sitä huomannut.

"Sainpa aatoksen!" sanoi hän.

"Aah!" kuorsasi Pitou.

"Kuulehan, minulla on aatos. Olenpa vaikka kuinka varovainon, niin minuun voidaan iskeä, iskeä läheltä tai kaukaa, iskeä ehkä kuolettavasti, ja voin kuolla heti. Jos niin käy, niin sinun, Pitou, täytyy tietää, mitä sanot tohtori Gilbertille, mutta pidä suusi kiinni."

Pitou ei kuullut mitään eikä siis tietysti vastannutkaan.

"Jos haavoitun kuolettavasti enkä voi tehtävääni täyttää, niin menet puolestani tohtori Gilbertin luo ja sanot hänelle… kuuletko, Pitou?" haastoi maanviljelijä kumartuen nuorukaisen puoleen, "ja sanot hänelle… Mutta tuo onnetonhan kuorsaa!"

Billotin innostus laimeni heti Pitoun unen rinnalla.

"Nukkukaamme siis", sanoi hän.

Ja hän laskeutui nurkumatta toverinsa viereen. Vaikka vuokratilallinen oli tottunut rasituksiin, niin päivän kiidätys ja illan tapaukset vaikuttivat nukuttavasti häneenkin.

Ja päivä koitti, kun he olivat kolme tuntia nukkuneet tai, oikeammin sanoen, maanneet horroksissa.

Heidän avatessaan silmänsä ei Pariisi ollut kadottanut mitään eilisestä kuohuvasta ilmeestään; sotilaita vain ei näkynyt missään, sen sijaan kansaa kaikkialla.

Kansa oli ottanut aseikseen kiireesti valmistettuja peitsiä, pyssyjä, joita useimmat eivät osanneet käyttää, komeita entisajan ampuma-aseita, joiden kullasta, norsunluusta ja simpukankuoresta sommiteltuja koristuksia miehet ihailivat, ymmärtämättä vähääkään niiden koneistoa.

Heti sotilaiden peräydyttyä oli ryöstetty Kalustorakennus, ja kansa kuljetti Kaupungintaloa kohden kahta pientä kanuunaa.

Hätäkellot moikuivat Notre-Damen tornissa, Kaupungintalossa ja kaikissa kirkoissa. Ihmisiä ilmestyi – mistä, sitä ei kukaan tiennyt – katujen altako, legionittain kalpeita, laihoja, ryysyisiä miehiä ja naisia, jotka eilen vielä huusivat: Leipää! mutta tänään huusivat: Aseisiin!

Synkiltä näyttivät nuo kummitukset, joita kahtena viimeisenä kuukautena oli saapunut maaseudulta Pariisiin, astuen vaiti vallituksien läpi, asettuen jo ennestään nälkää näkevään kaupunkiin, niinkuin arabialaiset ihmissudet majailevat hautuumailla.

Tänä päivänä koko Ranskanmaa, jota Pariisissa edustivat joka maakunnasta saapuneet nälkiintyneet olennot, huusi kuninkaalleen: "Anna meille vapaus!" ja Jumalalleen: "Anna meille ruokaa!"

Billot heräsi ensimmäiseksi ja herätti Pitounkin. Yhdessä he lähtivät Louis-le-Grandin koulua kohden; väristen he katselivat ympärilleen ja kauhistuivat tuota huutavaa kurjuutta. Kuta enemmän he lähenivät sitä kaupunginosaa, jolla nykyään on nimenä Quartier latin, – kuta kauemmaksi he tulivat La Harpe-katua kulkiessaan, pyrkien Saint-Jaques-kadulle, joka oli heidän matkansa määränä, sitä useammin he näkivät, samoin kuin fronde-kapinan aikana, rakenneltavan katusulkuja. Vaimot ja lapset kantoivat talojen yläkertoihin suuria kirjoja, raskaita huonekaluja, kalliita marmoriesineitä, murskatakseen niiden avulla muukalaiset sotilaat, jos näitä sattuisi eksymään Vanhan Pariisin mutkikkaille ja kaidoille kaduille.

Tuon tuostakin näki pari ranskalaista kaartilaista, jotka olivat koonneet ympärilleen kansaa. He järjestivät tätä ja tavattoman nopeasti opettivat käyttämään pyssyjä. Naiset ja lapset katselivat harjoittelua uteliaina ja melkein haluten itsekin oppia niitä käyttämään.

Billot ja Pitou tapasivat Louis-le-Grandin opistossa täyden kapinan. Koululaiset olivat nousseet vastarintaan ja karkoittaneet opettajansa. Kun maanviljelijä seuralaisineen saapui ristikkoportin eteen, olivat oppilaat miehittäneet sen, uhkaillen koulun johtajaa, joka kyynelsilmin ja kauhuissaan vastasi heille.

Maanviljelijä katseli hetkisen tätä lasten meteliä ja huusi sitten äkkiä kaikuvalla äänellä:

"Kuka teistä on nimeltään Sebastien Gilbert?"

"Minä", vastasi viidentoista ikäinen nuori, melkein naismaisen kaunis poika, joka parin kolmen toverinsa kanssa oli tuonut tikapuut noustakseen muurien yli, koska eivät kyenneet särkemään ristikkoa.

"Tulkaahan lähemmäksi, lapsukainen!"

"Mitä minusta tahdotte?" kysyi nuori Sebastien Billotilta.

"Aiotteko ryöstää hänet?" kysyi johtaja kauhuissaan, nähdessään nämä molemmat aseistetut miehet, joista nuorta Gilbertiä puhutelleen kasvot olivat veressä.

Poika puolestaan katseli molempia miehiä kummastuneena, koettaen turhaan tuntea rintaveljeään Pitouta, joka oli tavattomasti kasvanut sen jälkeen, kun he olivat eronneet, ja joka ei tuntunut mitenkään tutulta sotilaallisessa asussaan.

"Ryöstää hänet!" huudahti Billot, "ryöstää herra Gilbertin poika, viedä hänet tuohon sekamelskaan, viedä hänet ehkä saamaan vaarallisia iskuja. Ei suinkaan!"

"Siinä näet, Sebastien", sanoi johtaja, "ystäväsi eivät edes tahdo ottaa sinua seuraansa. Sillä nuo herrat näyttävät ainakin ystäviltäsi. Kuulkaahan, hyvät herrat, kuulkaahan, nuoret oppilaani, kuulkaahan lapset, – totelkaa minua, minä käsken teitä, totelkaa, minä rukoilen sitä."

"Oro obtestorque", sanoi Pitou.

"Hyvät herra", virkkoi nuori Gilbert odottamattoman tarmokkaasti, ollakseen niin nuori, "pidättäkää toverini täällä, jos haluatte, mutta minä tahdon mennä pois, kuuletteko!"

Hän astui porttia kohden. Professori pidätti häntä tarttumalla pojan käsivarteen. Mutta poika lausui ravistaen kastanjanruskeaa otsatukkaansa:

"Hyvä herra, olkaa varuillanne. Minä en ole siinä asemassa kuin toiset; isäni on vangittu, heitetty tyrmään; isäni on tyrannien vallassa!"

"Tyrannien vallassa!" huudahti Billot. "Puhu, lapsi, sano, mitä sillä tarkoitat?"

"Se on totta", huusivat lapset, "Sebastien on oikeassa. Hänen isänsä on otettu vangiksi, ja koska kansa on avannut vankiloita, tahtoo hän, että hänenkin isänsä vankila avataan."

"Vai niin!" sanoi Billot jättiläisvoimin ravistaen rautaporttia; "tohtori Gilbert on vangittu! Tuhannen tulimmaista! Pikku Catherine oli siis oikeassa!"

"Niin", sanoi pikku Gilbert, "isäni on vangittu, ja senvuoksi tahdon paeta, tahdon mennä taistelemaan, kunnes vapautan isäni!"

Ja näitä sanoja säesti sata raivoisaa ääntä, jotka huusivat täyttä kurkkua:

"Aseisiin! Aseisiin! Me tahdomme aseita!"

Huudon kuullessaan kadulle kerääntynyt uteliaiden joukko innostui tästä sankari-innosta ja syöksyi porttia kohden päästääkseen koululaiset vapaiksi. Johtaja heittäytyi polvilleen koululaisten ja hyökkääjien väliin ojentaen kätensä rukoilevasti ristikon läpi.

"Rakkaat ystävät, rakkaat ystävät!" huusi hän, "kunnioittakaa näitä lapsia!"

"Totta kai me heitä kunnioitamme!" sanoi muuan ranskalainen kaartilainen; "tietysti sen teemme! Ne ovat herttaisia poikia ja oppivat asetemput kuin enkelit."

"Rakkaat ystävät, rakkaat ystävät! Nämä lapset ovat heidän vanhempansa uskoneet huostaani, heidän vanhempansa luottavat minuun, olen hengelläni vastuussa heistä, mutta taivaan nimessä, älkää riistäkö minulta lapsia!"

Billot riensi vuorostaan portin luo ja vastustaen kaartilaisia, kansajoukkoa ja oppilaitakin sanoi:

"Hän on oikeassa, tämä on pyhä talletus! Tapelkoot miehet, menkööt surman suuhun, samapa tuo, kun vain lapset elävät; täytyyhän säästää siementä tulevaisuutta varten."

Vastustavin huudoin tervehdittiin näitä sanoja.

"Kuka tässä mukisee?" huusi Billot. "Ei se ainakaan liene isä. Minä, joka teille puhun, otin syliini eilen kaksi kuolevaa miestä. Heidän verensä on vaatteillani. Katsokaa!"

Ja hän näytti verisiä liivejään ja paitaansa niin suurenmoisella eleellä, että se sai kuulijat haltioihinsa.

"Eilen", jatkoi Billot, "minä taistelin Palais-Royalin luona ja Tuilerieissä, ja tämä poikakin on taistellut, mutta tällä pojalla ei ole isää eikä äitiä, ja sitäpaitsi hän on jo melkein mies."

Ja hän osoitti Pitouta, joka tunsi siitä ylpeytensä paisuvan.

"Tänään", jatkoi Billot, "minä taas taistelen, mutta älköön kukaan sanoko minulle: Pariisilaiset olivat niin heikkoja kamppaillessaan muukalaisia sotilaita vastaan, että kutsuivat lapsetkin avukseen."

"Se on totta, se on totta!" kuului kaikkialta sotilaiden ja naisten huutoja. "Hän on oikeassa. Menkää sisään, menkää sisään, lapset!"

"Kiitos, kiitos", sanoi johtaja, koettaen ristikon läpi tavoittaa Billotin kättä.

"Ja ennen kaikkea", sanoi tämä, "pitäkää hyvää huolta Sebastienista."

"Pitää huolta minusta! Mutta minä sanon, että minusta ei saa pitää huolta!" huusi nuori oppilas kalpeana ja tapellen palvelijoiden kanssa, jotka väkisin veivät häntä pois.

"Päästäkää minut sisään", sanoi Billot, "niin kyllä rauhoitan hänet."

Joukko antoi tilaa. Maanviljelijä kiskoi järjestään Ange Pitouta, ja molemmat astuivat koulun pihaan. Kolme neljä kaartilaista ja kymmenkunta vahtia oli portilla vartioimassa ja estämässä oppilaita lähtemästä. Billot meni suoraa päätä Sebastienin luo ja ottaen kyhmyisiin käsiinsä hänen valkoiset ja hienot kätensä sanoi:

"Sebastien, tunnetko minut?"

"En."

"Olen isäntä Billot, isänne tilanhoitaja."

"Nyt minä tunnen teidät."

"Ja tunnetko tätä poikaa?" jatkoi Billot osoittaen seuralaistaan.

"Sehän on Ange Pitou", sanoi poika.

"Niin, Sebastien, minä se olen."

Ja Pitou heittäytyi ilosta itkien rintaveljensä ja oppitoverinsa kaulaan.

"Ja mitä nyt sitten?" kysyi poika vähääkään ilahtumatta.

"Mitäkö nyt?.. Jos toiset ovat ottaneet sinulta isän, niin minä annan hänet sinulle takaisin."

"Tekö?"

"Niin, minä, minä, ja kaikki ne, jotka ovat tuolla seurassani. Perhana vieköön! Eilen olimme tekemisissä itävaltalaisten kanssa ja olemme nähneet heidän patruunalaukkunsa."

"Ja todistuksena siitä on tämä, joka minulla on", vahvisti Pitou.

"Vapautammehan hänen isänsä?" huusi Billot kansanjoukolle.

"Sen teemme", karjui joukko. "Me vapautamme hänet!" Sebastien pudisti päätänsä.

"Isäni on Bastiljissa", sanoi hän alakuloisesti.

"Entä sitten!" huudahti Billot.

"Entäkö sitten! Eihän Bastiljia voi valloittaa!" vastasi lapsi.

"Mitä sinä siis aiot tehdä, koska olet siitä varma?"

"Aion mennä torille, siellähän taistellaan; ehkä isäni huomaisi minut vankilan ristikkojen takaa."

"Mahdotonta."

"Mahdotonta! Miksi se olisi mahdotonta? Kävellessäni eräänä päivänä koululaisten kanssa, näin erään vangin kasvot. Jos olisin nähnyt isäni yhtä selvästi kuin näin tuon vangin, olisin tuntenut hänet ja huutanut: ole levollinen isä, minä rakastan sinua!"

"Ja jos Bastiljin sotilaat olisivat surmanneet sinut?"

"No, silloin he olisivat surmanneet minut isäni silmien edessä."

"Senkin tuhannen paholaista, Sebastien, sinä olet paha poika, kun menisit surmattavaksi isäsi silmien eteen. Hän olisi kuollut surusta vankityrmässä, hän, jolla ei ole ketään muuta maailmassa ja joka sinua palavasti rakastaa! Sinulla, Gilbert, on toden totta paha sydän."

Ja maaviljelijä ravisti poikaa.

"Niin on, niin on, paha sydän", ulvoi Pitou puhjeten itkemään.

Sebastien ei vastannut mitään.

Ja pojan vaipuessa synkkiin mietteisiin Billot ihaili hänen kalpeita ja hienoja kasvojaan, hehkuvia silmiään, hienoa ja ivallista suutansa, kotkannenäänsä ja voimakasta leukaansa, joka samalla kertaa ilmaisi sielun ja veren aateluutta.

"Sanoitko, että isäsi on Bastiljissa?" lausui viimein maanviljelijä.

"Sanoin."

"Ja miksi?"

"Siksi, että isäni on Lafayetten ja Washingtonin ystävä, siksi, että isäni on ollut miekoin taistelemassa Amerikan vapauden puolesta ja kynällään Ranskan vapauden puolesta – siksi, että koko maailma tuntee isäni tyrannien vihaajaksi, siksi, että hän on kironnut Bastiljia, jossa toiset kärsivät… Siksi hän on sinne joutunut."

"Milloin?"

"Kuusi päivää sitten."

"Ja missä hänet vangittiin?"

"Havren tienoolla, juuri kun hän astui maihin."

"Mistä sen tiedät?"

"Sain kirjeen häneltä."

"Havrestako?"

"Niin."

"Itse Havressako hän joutui vangiksi?"

"Lillebonnessa."

"Kuulehan, poika, älä ole minulle ynseä, vaan kerro minulle kaikki tarkoin. Minä vannon ennen jättäväni luuni Bastiljin torille kuin olen vapauttamatta isääsi."

Sebastien katsoi maanviljelijään ja huomatessaan hänen puhuvan sydämensä kyllyydestä heltyi.

"Niin", sanoi hän, "Lillebonnessa. Hänellä oli sen verran aikaa, että ennätti kirjoittaa nämä sanat erääseen kirjaan:

"Sebastien, olen vangittu, ja minut viedään Bastiljiin.

Malttia. Toivo ja ahkeroitse!

Lillebonne, heinäkuun 7 päivänä 1789.

J.K. Minut on vangittu vapauden tähden.

Poikani on Pariisissa Louis-le-Grandin opistossa. Tämän kirjan löytäjää pyydetään ihmisyyden nimessä viemään kirja pojalleni. Hänen nimensä on Sebastien Gilbert."

"Ja tuo kirja?" kysyi Billot läähättäen jännityksestä.

"Hän pani kirjan sisään kultarahan, sitoi sen nuoralla kiinni ja heitti ulos ikkunasta."

"Ja…?"

"Ja kauppalan pappi löysi sen. Hän valitsi seurakuntalaisistaan vankan nuoren miehen ja sanoi: 'Jätä kaksitoista frangia perheellesi, jolla ei ole leipää, ja loput kaksitoista saat mennäksesi Pariisiin viemään tämän kirjan eräälle poika-raukalle, jonka isä on vangittu sen vuoksi, että hän rakasti liian paljon kansaa.' Nuori mies saapui eilen keskipäivän aikaan. Hän antoi minulle isäni kirjeen. Tällä tavalla olen saanut tietää hänen joutuneen vangiksi."

"Toden totta", sanoi Billot, "tämän kuultuani alan ajatella hiukan parempaa papeista. Valitettavasti he eivät kaikki ole samanlaatuisia. Ja missä se kunnon nuori mies on?"

"Hän läksi eilisiltana. Hän toivoo säästävänsä perheelleen vielä viisi livreä niistä kahdestatoista, jotka hän sai mukanansa."

"Kaunista, kaunista!" kiitti Billot itkien ilosta. "Kansa on hyväsydämistä, eikö olekin, Gilbert?"

"Nyt te tiedätte kaikki."

"Niin tiedän."

"Olette luvannut hankkia minulle isäni takaisin, jos kerron kaikki.

Olen puhunut, alkakaa nyt ajatella lupaustanne."

"Olen sanonut, että vapautan hänet tai annan surmata itseni. Näytä nyt minulle se kirja", sanoi Billot.

"Tässä se on", vastasi poika ottaen taskustaan Rousseaun teoksen Yhteiskuntasopimuksesta.

"Ja missä on isäsi kirjoitus?"

"Tässä", sanoi poika näyttäen noita rivejä.

Vuokratilallinen suuteli kirjoitusta.

"Nyt", sanoi hän, "pysy vain tyynenä. Minä menen etsimään isääsi Bastiljista."

"Te onneton!" sanoi johtaja tarttuen Billotin käsiin; "millä tavoin te voisitte päästä valtiovangin luo?"

"Valloittamalla Bastiljin, tuhat tulimmaista!"

Muutamat kaartilaiset alkoivat nauraa. Vähän ajan päästä oli pilkkanauru levinnyt yleiseksi.

"Mutta", ärähti Billot luoden ympärilleen vihasta säkenöiviä katseita, "mitä se Bastilji siis on, sanokaahan?"

"Kiveä", vastasi muuan sotilas.

"Rautaa", lisäsi toinen.

"Ja tulta", täydensi kolmas. "Olkaahan, miekkonen, varuillanne, muutoin poltatte hyppysenne."

"Niin, niin, siinä voi polttaa hyppysensä!" huusi joukko kauhuissaan.

"Senkin pariisilaiset", karjui tilanomistaja. "Teillä on kivikuokkia, ja te pelkäätte kiviä; teillä on lyijyä, ja pelkäätte rautaa, – ruutia, ja pelkäätte tulta. Pariisilaiset pelkureita, pariisilaiset halpamaisia, pariisilaiset orjia: tuhannen paholaista! Missä on rohkea mies, joka lähtee minun ja Pitoun seurassa valloittamaan kuninkaan Bastiljia? Nimeni on Billot, maanviljelijä Ile-de-Francesta. Eteenpäin!"

Billot oli intoutunut huimaavan urhoolliseksi.

Ympärillä joukko jo innosta vapisten ja leimuten huusi:

"Bastiljiin! Bastiljiin!"

"Poika", kysyi hän, "mikä oli isäsi viimeinen sana?"

"Ahkeroitse!" vastasi Sebastien.

"Siis, ahkeroitse sinä täällä, me menemme ahkeroimaan tuolla.

Mutta meidän työmme vaatii hävitystä ja surmaamista."

Poika ei vastannut sanaakaan. Hän peitti käsillään kasvonsa, puristamattakaan Pitoun kättä, joka syleili häntä, ja sai sellaisen kouristuskohtauksen, että hänet oli pakko viedä opiston sairaalaan.

"Bastiljiin!" huusi Billot.

"Bastiljiin!" huusi Pitou.

"Bastiljiin!" kertasi joukko.

Ja niin lähdettiin Bastiljia kohden.