Kitabı oku: «Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt I», sayfa 11

Nukuttuaan yönsä oivallisella vuoteella d'Artagnan aprikoitsi kauan Aramiin kirjeen merkitystä ja vaivasi päätänsä arvatakseen, mitä yhteyttä päiväntasauksella saattoi olla Portoksen asioiden kanssa. Mutta kun hänen mieleensä ei juolahtanut mitään järjellistä selitystä, jollei mahdollisesti ollut kysymyksessä joku piispan rakkausseikkailu, johon tarvittiin vuoden valoisimpia öitä, jätti d'Artagnan Pierrefondsin yhtä tyhjin toimin kuin Melunin ja sitä ennen kreivi de la Fèren kartanon. Lähtö tapahtui kuitenkin jonkunlaisen raskasmielisyyden vallassa, jota saattoi täydellä syyllä pitää jokseenkin huonoimpana mielialana, mihin d'Artagnanin oli mahdollinen joutua. Alla päin ja tuijottavin katsein hän antoi säärtensä riippua hevosen kupeilla ja virkkoi itsekseen tuollaiseen epämääräiseen unelmoimiseen antautuneena, joka usein kohoaa korkeimpaan kaunopuheisuuteen:

"Ei enää ystäviä, ei tulevaisuutta, ei mitään! Voimani ovat murtuneet niinkuin vanhan ystävyytemme siteet ratkenneet! Vanhuus tulee kylmänä ja järkkymättömänä; se käärii suruharsoonsa kaikki, mikä nuoruudessani levitti hohdetta ja tuoksua, ja sitten se heittää tämän rakkaan taakan hartioilleen ja vie sen kantajinensa kuoleman pohjattomaan kuiluun."

Gascognelaisen sydän vavahti, niin urhea ja karaistunut kuin hän olikin kaikkia elämän vastuksia kestämään, ja hetkisen näyttivät hänestä pilvet mustilta ja maa liukkaalta ja saviselta kuin kirkkotarha.

"Minne menenkään?" mietti hän; "mitä voin tehdä? Yksinäni… ypö yksinäni, ilman perhettä, vailla ystäviä… Joutavia!" hän huudahti äkkiä.

Ja hän iski molemmat kannuksensa hevosen kupeisiin. Ratsu ei ollut havainnut mitään apeuden syytä Pierrefondsin runsaassa appeessa, vaan käytti lupaa virkeytensä osoittamiseen nelistyksellä, joka yhteen menoon katkaisi kahden lieuen taipaleen.

"Pariisiin!" määräsi d'Artagnan itsekseen.

Ja seuraavana päivänä hän saapui sinne.

Hän oli ollut matkalla kymmenen päivää.

19.
Mitä d'Artagnan aikoi tehdä Pariisissa

Luutnantti laskeusi ratsailta Rue des Lombardsin varrella myymälän edustalla, jolla kylttinsä mukaan oli nimenä Kultainen Huhmar. Muuan hyvännäköinen mies, joka valkoisella esiliinalla suojeltuna siveli harmaita viiksiään täyteläisellä kädellä, huudahti ilosta, nähdessään papurikon.

"Herra chevalier", hän sanoi, "voi, tekö täällä!"

"Hyvää päivää, Planchet!" vastasi d'Artagnan kumartuen astumaan puotiin.

"Pian joku ottamaan hoitoonsa herra d'Artagnanin hevonen", huusi Planchet, "toinen laittamaan hänelle huone kuntoon ja kolmas toimittamaan illallista!"

"Kiitos, Planchet! Hyvää päivää, pojat!" sanoi d'Artagnan touhuaville puotilaisille.

"Sallinette minun ensin toimittaa valmiiksi tämän lähetyksen kahvia, siirappia ja rusinoita?" puolusteli Planchet; "ne tulevat herra yli-intendentin keittiöön."

"Toimittele, toimittele pois vain."

"Se on tehty tuotapikaa; sitten illastamme."

"Aterioitkaamme kahden kesken", esitti d'Artagnan; "minulla on puhuttavaa sinulle."

Planchet silmäili entistä isäntäänsä merkityksellisesti. "Rauhoitu, ei minulla mitään ikävää ole sanottavana", lisäsi d'Artagnan.

"Sitä parempi, sitä parempi!.."

Ja Planchet hengitti jälleen, samalla kun d'Artagnan huolettomasti istuutui myymälässä korkkiläjälle ja ryhtyi tarkastelemaan ympäristöänsä. Puoti oli hyvin varustettu; siellä tuoksuivat inkivääri, kaneli ja survottu pippuri, joka sai d'Artagnanin aivastamaan.

Puotipalvelijat olivat mielissään niin kuuluisan soturin läheisyydestä, – muskettiväen luutnantin, joka kuului kuninkaan lähimpään seurapiiriin; he alkoivat puuhata silmittömän innokkaasti ja palvella ostelijoita niin ylimielisen rivakasti, että monikin närkästyi.

Planchet keräsi rahoja kassaan ja keskeytti tilinpitoaan tuon tuostakin virkkaakseen jonkun kohteliaisuuden vanhalle herralleen. Planchet käytti yleisöänsä kohtaan sellaisen varakkaan kauppiaan lyhyttä puheenlaatua ja ylpeätä tuttavallisuutta, joka palvelee kaikkia eikä ole kenestäkään riippuvainen. D'Artagnanissa tämä havainto herätti tyytyväisyyttä, jonka aihe piankin selviää. Hän näki illan vähitellen pimenevän, ja lopulta Planchet vei hänet erääseen toisen huonekerran kamariin, jossa oli varsin siististi katettu kahdelle hengelle pöytä paalien ja laatikoiden keskelle.

D'Artagnan käytti lyhyttä valmisteluhetkeä silmätäkseen läheltä Planchetin ulkomuotoa, jota hän ei ollut nähnyt kokonaiseen vuoteen. Älykäs Planchet oli lihonut, mutta hänen kasvonsa eivät olleet pöhistyneet. Hänen vilkkaat silmänsä pälyivät yhä nopsina syvissä kuopissaan, ja pyylevyys, joka yleensä tasoittaa kaikki ihmiskasvojen luonteenomaiset piirteet, ei ollut vielä koskenut ulkoneviin poskipäihin – viekkauden ja voitonpyynnin tunnusmerkkeihin – eikä terävään leukaan, joka ilmaisi nokkeluutta ja sitkeyttä. Planchet vallitsi yhtä majesteettisesti ruokailuhuoneessaan kuin myymälässäänkin. Hän tarjosi herralleen yksinkertaisen, mutta pariisilaiseen tapaan valmistetun aterian: uunipaistia vihanneksien kera, salaattia ja omasta puodista noudettua jälkiruokaa. D'Artagnan näki mielihyväkseen, että maustekauppias oli kaivanut esille pullon sitä anjouviiniäkin, joka oli ollut d'Artagnanin mielijuomaa hänen koko elämänsä ajan.

"Entiseen aikaan minä join teidän viiniänne, monsieur", virkkoi Planchet suopeasti hymyillen; "nyt on minulla onni tarjota teille."

"Ja toivoakseni saan, Jumalan kiitos, vielä kauan maistella tätä, Planchet, sillä nyt minä olen vapaa."

"Vapaa! Oletteko lomalla, monsieur?"

"Rajattomalla!"

"Jätättekö palveluksen?" hämmästeli Planchet.

"Mieleni tekee vetäytyä lepoon."

"Entä kuningas?" huudahti Planchet, joka ei voinut käsittää, kuinka kuningas tulisi toimeen ilman d'Artagnanin kaltaisen miehen palveluksia.

"Kuningas saa etsiä muulta taholta… Mutta nyt olemme syöneet hyvän illallisen, sinä olet hyvällä tuulella, Planchet, herätät minussa halua luottamuksiin; avaahan siis korvasi."

"Olen pelkkänä korvana."

Ja enemmän suoramielisesti kuin veitikkamaisesti hymyillen Planchet avasi pullon valkoista viiniä.

"Annahan minun vain pitää järkeni."

"Oh, milloinkas teille pahasti humahtaisi päähän, monsieur."

"Pääni on nyt vapaasti käytettävissäni, ja minä aion säästellä sitä enemmän kuin koskaan. Puhelkaamme ensin raha-asioista… Miten on pääomamme laita?"

"Asiat ovat oivallisella kannalla, monsieur. Teiltä saamani kaksikymmentätuhatta livreä ovat yhä sijoitettuina liikkeeseeni ja tuottavat yhdeksän prosenttia. Kun maksan teille seitsemän, saan voittoa siis teidänkin osuudestanne."

"Ja sinä olet yhä tyytyväinen?"

"Ihastuksissani. Tuotteko minulle lisää rahoja?"

"Paremminkin… Mutta tarvitsetko siis rahaa?"

"Ka, enpä erittäin. Kaikki ihmiset tahtovat nyt uskoa varojansa hoitooni. Minä laajennankin liikettäni."

"Se oli suunnitelmanasi viimeksi."

"Toimittelen hiukan pankkiasioita… ostelen pulaan joutuneiden ammattitoverieni varastoja, lainailen rahoja niille, jotka ovat ahtaalla maksuistaan."

"Ilman koronkiskomistako?.."

"Voi, monsieur, viime viikolla minulla oli puistokujassa kaksi kohtausta sen sanan johdosta, jonka tuossa lausuitte!"

"Niinkö!"

"Saattepa kuulla: asia koski erästä lainaa… Lainanottaja antoi minulle vakuudeksi lähetyksen jauhosokeria sillä puheella, että minä saisin sen myydä, ellei lainaa suoritettaisi takaisin määräaikana. Lainasin hänelle tuhannen livreä. Hän ei maksanut; minä myin sokerin kolmestatoista sadasta livrestä. Hän sai sen kuulla ja vaati minulta sataa écua. Minä tietysti kieltäysin… väittäen saaneeni hintaa vain yhdeksänsataa livreä. Hän sanoi minua koronkiskuriksi. Pyysin häntä uudistamaan syytöksensä puistokujan takana. Hän oli entinen kaartilainen, hän tuli, ja minä lävistin häneltä vasemman reiden teidän miekallanne."

"Hitto, harjoitatpa tuottoisaa pankkiliikettä!" sanoi d'Artagnan.

"Ottaessani yli kolmentoista prosentin olen valmis tappeluun", vastasi Planchet; "sellainen on luonteeni."

"Älä ota enempää kuin kaksitoista", neuvoi d'Artagnan, "ja sano muuta välityspalkkioksi ja vahingonvakuutukseksi."

"Olette oikeassa, monsieur. Mutta se teidän liikehommanne?"

"Ah, Planchet, se on pitkällinen ja vaikea selittää."

"Aloittakaa kuitenkin."

D'Artagnan kierteli viiksiään kuin hämillään hankkeestansa ja epäillen uskottuaan.

"Onko kysymys rahojen sijoittamisesta?" tiedusti Planchet.

"On kyllä."

"Hyvällä voitolla?"

"Varsin kauniilla: neljänsadan prosentin osingolla, Planchet."

Planchet iski nyrkkinsä pöytään niin voimakkaasti, että pullot hypähtivät kuin pelästyneinä.

"Jumaliste, onko se mahdollista?"

"Luulen homman tuottavan enemmänkin", vastasi d'Artagnan kylmäverisesti, "mutta mieluummin esitän alimman arvion."

"Tuhannen tulimmaista!" sanoi Planchet siirtyen lähemmäksi; "sepä suurenmoista!.. Voiko siihen sijoittaa paljonkin rahoja?"

"Kaksikymmentätuhatta livreä kumpainenkin, Planchet."

"Teidän koko omaisuutenne, monsieur. Kuinka pitkäksi ajaksi?"

"Kuukaudeksi."

"Ja siitä saamme?"

"Viisikymmentätuhatta livreä kumpainenkin; laske itse."

"Tavatonta!.. Sellaisen kaappauksen puolesta täytyy kai tapella oikein riivatusti?"

"Luulen tosiaan, että tappeluakin tulee melkoisesti", myönsi d'Artagnan yhä yhtä levollisesti; "mutta tällä kertaa, Planchet, meitä on kaksi, ja minä otan kaikki iskut omalle osalleni."

"Monsieur, en sallisi…"

"Sinä et voi olla mukana, Planchet, sillä siinä tapauksessa sinun olisi jätettävä kauppapuotisi."

"Homma ei siis ole Pariisissa suoritettava?"

"Ei."

"Ahaa! Ulkomailla?"

"Englannissa."

"Oikea keinottelun maa tosiaan", myönsi Planchet; "tunnen sen hyvinkin… Olematta liian utelias saanen kysyä, mitä alaa hanke koskee, monsieur?"

"Se on korjaushomma, Planchet."

"Rakennustenko korjausta?"

"Niin, rakentelua; me palautamme entiseen asuunsa Whitehallin."

"Se on tärkeä yritys… Ja te luulette kuukauden riittävän?"

"Minä vastaan siitä."

"Se jää teidän asiaksenne, monsieur, ja kun te kerran ryhdytte siihen…"

"Niin, se jää minun asiakseni. Olen saanut tarkat tiedot… kuitenkin tekisi mieleni neuvotella sinun kanssasi."

"Liian suuri kunnia… minä en ymmärrä rakennustaidetta."

"Olet väärässä, Planchet; sinä olet oivallinen arkkitehti – minun veroiseni – siihen tehtävään, mistä nyt on kysymys."

"Kiitän…"

"Tunnustan tunteneeni kiusausta tarjota osuuden kolmelle ystävälleni, mutta he ovat poissa kotoa… Ikävää kyllä, minä kun en tiedä rohkeampia ja älykkäämpiä miehiä."

"Kas, näyttää siltä kuin tässä tulisi kilpailua, kiistaa mukaanpääsemisestä?"

"Niin kylläkin, Planchet, niin kyllä…"

"Olen kiihkeä kuulemaan yksityiskohtia, monsieur."

"Kuuntele tarkoin, Planchet, mutta lukitse ensin kaikki ovet."

"Kyllä, monsieur."

Ja Planchet toimitti heidät lukkojen taa.

"Hyvä! Tule nyt lähemmäksi."

Planchet totteli.

"Ja avaa ikkuna, jotta katuhälinä ehkäisee kaikkia mahdollisia kuuntelijoita."

Planchet toteutti tämänkin varokeinon, ja huutojen, rätinän, haukunnan ja tömistelyn melu tunkeusi huoneeseen niin räikeänä, että d'Artagnan itsekin huumaantui. Hän tyhjensi sitten lasillisen valkoista viiniä ja aloitti seuraavasti:

"Planchet, minulla on aatos."

"Voi, monsieur, ei se olekaan ensi kertaa!" vastasi maustekauppias läähättäen jännityksestä.

20.
Millainen yhtiö perustetaan Kultaisessa Huhmaressa Rue des Lombardsin varrella herra d'Artagnanin aatoksen toteuttamiseksi

D'Artagnan vaikeni toviksi, jollaikaa hän ei näyttänyt johtavan mieleensä vain yhtä aatosta, vaan koko ajatuselämänsä. Sitten hän jatkoi:

"Voinen olettaa, hyvä Planchet, että olet kuullut puhuttavan Kaarlo I: stä, Englannin kuninkaasta?"

"Tottahan toki, monsieur, kun te juuri läksitte Ranskasta toimittamaan hänelle apua ja hän oli vetää teidät mukanaan tuhoon, sortuessaan avustanne huolimatta."

"Aivan oikein; näen, että sinulla on hyvä muisti, Planchet."

"Hitto, monsieur, olisi kummallista, jos olisin sen unohtanut, vaikka muistini olisi kuinka huono! Ei semmoisia seikkailuja unohda, kun on kuullut Grimaudin, joka ei ole lainkaan puhelias muuten, kuvailevan, kuinka Kaarle-kuninkaan pää putosi, – kuinka te puoli yötä purjehditte miinoitetussa aluksessa ja näitte kunnon herra Mordauntin pulpahtavan vedenpinnalle kultakahvainen tikari rinnassaan."

"On kuitenkin ihmisiä, jotka unohtavat sellaistakin, Planchet."

"Voipi olla, kun eivät ole itse olleet näkemässä tai kuulleet Grimaudin kertovan."

"No niin, sitä parempi; koska muistat tuon kaiken, niin minun tarvitsee vain huomauttaa, että Kaarle I: llä oli poika."

"Luvallanne sanoen kaksikin, monsieur", muistutti Planchet. "Näin täällä Pariisissa toisen, Yorkin herttuan, hänen lähtiessään eräänä päivänä Palais-Royaliin, ja minulle vakuutettiin, että hän oli Kaarle I: n nuorempi poika. Vanhempaa ei minulla ole ollut kunnia nähdä; tunnen hänet vain nimeltä."

"Juuri häntä koskee nyt hankkeemme, Planchet, – tätä vanhempaa poikaa, jota aiemmin nimitettiin Walesin prinssiksi ja joka nyt on Kaarle II, Englannin kuningas."

"Kuningas ilman valtakuntaa, monsieur", korjasi Pianchet viisaasti.

"Niin, Planchet, ja voit myös sanoa häntä onnettomaksi ruhtinaaksi, onnettomammaksi kuin on viheliäisinkään Pariisin katukulkuri."

Planchet ilmaisi liikkeellään sitä jokapäiväistä sääliväisyyttä, jota muukalaiset saavat osakseen, kun heidän kanssaan ei luulla koskaan tultavan tekemisiin. Hän ei sitäpaitsi havainnut tässä valtiollis-tunteellisessa johdatuksessa vähäisintäkään vihjausta d'Artagnanin liikehommaan, ja tämä se etupäässä kiinnitti hänen mieltänsä. Yleensä hyvin ymmärtäen asioita ja ihmisiä d'Artagnan kyllä oivalsi Planchetin kannan.

"Tulen nyt asiaan", hän sanoi. "Tämä nuori Walesin prinssi, kuningas ilman valtakuntaa, kuten sattuvasti sanot, on herättänyt harrastustani, Planchet, d'Artagnanin harrastusta. Olen nähnyt hänet kerjäämässä apua Mazarinilta, joka on halpamaisuuden perikuva, ja kannatusta Ludvig-kuninkaalta, joka on lapsi, ja ihmistuntijana johduin siihen käsitykseen, että sorretun kuninkaan älykäs katse, hänen koko olemuksensa jalous, kaikkia vastuksia uhmannut ylevyys ovat miehuullisen ihmisen ja oikean kuninkaan takeita."

Planchet nyökkäsi hyväksyvästi, mutta tuo kaikki ei ainakaan hänen silmissään vielä ollenkaan valaissut d'Artagnanin hanketta. Jälkimmäinen pitkitti:

"Johduinpa siitä järkeilemään näinikään – kuuntele tarkoin, Planchet, sillä me tulemme nyt asian ytimeen."

"Kyllä kuuntelen."

"Kuninkaita ei ole kylvetty maan päälle niin viljalti, että kansat löytävät heitä missä vain tarvitsevat. Tämä valtakunnaton kuningas on minun nähdäkseni talletettu jyvä, jonka täytyy heilimöidä johonkin aikaan, kunhan taitava, varovainen ja voimakas käsi kylvää sen ymmärtäväisesti, pitäen vaaria maaperästä, taivaasta ja vuoden vaiheesta."

Planchet tyytyi yhä nyökäyttämään päätänsä, mikä osoitti, että hän ei vieläkään ollut selvillä.

"'Pienoinen kuningasjyvä-parka!' sanoin itsekseni, ja minä ihan hellyin, Planchet; siitä johduin ajattelemaan tekeväni tyhmästi, ja sentähden tahdoin neuvotella sinun kanssasi, hyvä ystävä."

Planchet punastui mielihyvästä ja ylpeydestä.

"Pienoinen kuningasjyvä-parka! Minäpä otan sinut ja kylvän hyvään maahan."

"Voi, hyvä Jumala!" äännähti Planchet tuijottaen entiseen herraansa kuin epäillen, tokko tällä oli täydet järjenlahjat tallella.

"No, mikä tuli?" kysyi d'Artagnan; "sattuiko sinua?"

"Ei, ei, monsieur."

"Parkaisithan?"

"Niinkö luulette?"

"Olen varma siitä. Olisitkohan jo käsittänyt jutun?"

"Tunnustan, herra d'Artagnan, että pelkään…"

"Käsittäväsi?"

"Niin."

"Käsittäväsi, että minä tahdon kohottaa valtaistuimelle kuningas Kaarle II: n, jolla ei enää ole valtaistuinta? Niinkö?"

Planchet hypähti rajusti tuolillaan.

"Oi, oi!" änkkäsi hän tyrmistyneenä; "sitä te siis sanotte korjaukseksi?"

"Niin, Planchet, miksikäs muuksikaan?"

"Oikein kyllä. Mutta oletteko tarkoin harkinnut?"

"Mitä niin?"

"Mitä kaikkea siellä on edessä."

"Missä?"

"Ka, Englannissa."

"Ja mitä siellä on? Sanoppas, Planchet."

"Ensiksikin, monsieur, pyydän teiltä anteeksi, että sekaannun tuollaisiin asioihin, jotka eivät kuulu minun alaani; mutta koska esitätte minulle liikehommaa… sillä ehdotattehan yhteistä keinottelua?"

"Niin ehdotan, – erinomaista keinottelua, Planchet."

"Mutta koska esitätte minulle liikehommaa, on minulla oikeus pohtia sitä."

"Pohdi pois, Planchet, ja puhuen asiat selvenevät."

"No niin, luvallanne sanoen, monsieur, siellä on ensinnäkin edessä parlamentti."

"On kyllä; entä sitten?"

"Ja sitten armeija."

"Hyvä! Tiedätkö vielä muuta?"

"Ja kansa."

"Siinäkö kaikki?"

"Kansa, joka suostui edellisen kuninkaansa – nykyisen vallanperillisen isän – kukistamiseen ja mestaamiseen ja joka ei tahtone toimia omaa kantaansa vastaan."

"Planchet, hyvä ystävä", huomautti d'Artagnan, "sinä järkeilet kuin juusto. Kansa… kansa on kyllästynyt noihin raakalaisnimisiin herrasmiehiin, jotka vain veisaavat sille virsiä. Veisuulla olkoon oma arvonsa, hyvä Planchet, mutta minä olen huomannut, että kansat pitävät enemmän lurituksista kuin kirkkolaulusta. Muista frondelaispäiviä; silloin sitä laulettiin! Se oli virkeätä aikaa."

"Ei kovinkaan; minä olin joutua hirteen."

"Niin kyllä, mutta ethän joutunut?"

"En."

"Ja sinä sait alun varallisuudellesi juuri sen lauleskelun hälinässä?"

"Se on totta."

"Sinulla ei siis ole enää mitään sanomista?"

"On vainkin! Kuinka on armeijan ja parlamentin laita?"

"Sanoin itsekseni, että lainaan kaksikymmentätuhatta livreä hra Planchetilta ja lisään siihen omasta puolestani toisen verran; näillä neljälläkymmenellätuhannella livrellä panen kokoon armeijan."

Planchet liitti kätensä ristiin; hän näki d'Artagnanin olevan tosissaan ja alkoi olla varma siitä, että hänen herransa oli joutunut mielenvikaan.

"Armeijan!.. Ah, monsieur", virkkoi hän mitä herttaisimmin hymyillen, jottei olisi ärsyttänyt heikkomielistä raivopääksi. "Armeijan… kuinka suuren?"

"Neljäkymmentä miestä", vastasi soturi.

"Neljäkymmentä neljääkymmentätuhatta vastaan, se ei riitä. Vastaatte kyllä yksinänne tuhatta miestä, herra d'Artagnan, sen tiedän; mutta mistä löytäisitte kolmekymmentäyhdeksän itsenne veroista? Tai jos löytäisittekin, mistä saisi rahat sellaisten uroitten palkkaamiseen?"

"Eipä hullummin, Planchet… Hiisi vieköön, sinusta sukeutuu ihan hovimies!"

"Ei, monsieur, sanon vain mitä ajattelen, ja sentähden huomautankin, että ensimmäisessä taistelussa, johon antaudutte neljänkymmenen miehenne kanssa, pelkään pahoin…"

"Minäpä en antaudukaan avoimeen taisteluun, hyvä Planchet", keskeytti gascognelainen nauraen. "Meillä on muinaisilta ajoilta loistavia esimerkkejä taitavista peräytymisretkistä ja kiertoliikkeistä, joiden tarkoituksena oli vältellä vihollista eikä tavoittaa yhteentörmäyksiä. Ja sinunhan täytyy sellaista taktiikkaa tunteakin, Planchet, kun olit johtamassa pariisilaisia sinä päivänä, jolloin heidän piti joutua otteluun muskettisoturien kanssa: sovittelit niin taitavasti kaikki liikkeet, ettet ollenkaan syrjäytynyt Place Royalelta."

Planchetilta pääsi nauru.

"On kyllä totta", hän myönsi, "että jos neljäkymmentä miestänne pysyvät kätkössä eivätkä menettele kömpelösti, he voivat säästyä tappiolta; mutta tavoittanettehan jotakuta varsinaista saavutusta?"

"Epäilemättä. Kuule siis, mihin toimenpiteeseen minun on mielestäni ryhdyttävä hänen majesteettinsa Kaarle II: n palauttamiseksi nopeasti valtaistuimelleen."

"Hyvä!" huudahti Planchet jännittäen tarkkaavaisuuttansa; "selittäkää se toimenpide. Mutta sitä ennen luulen meidän unohtaneen jotakin."

"Mitä niin?"

"Me olemme jättäneet silleen kansan, joka mieluummin lurittelee kuin veisailee, ja armeijan, jota vastaan emme käy taistelemaan; mutta jäljellä on parlamentti, joka ei veisaile."

"Eikä taistelekaan. Mitä, – sinä, Planchet, järkevä mies, olet huolissasi räyhääjien laumasta, jota sanotaan tynkäläisiksi ja käppyröiksi! Parlamentista minä en piittaa, Planchet."

"No, kun te ette siitä välitä, niin siirtykäämme muuhun."

"Niin, käykäämme siihen saavutukseen. Muistatko Cromwellia, Planchet?"

"Olen kuullut hänestä paljonkin puhuttavan, monsieur."

"Hän oli vankka soturi."

"Ja etenkin aimo syömäri."

"Kuinka niin?"

"No, hänhän nielaisi yhtenä suupalana koko Englannin."

"No niin, Planchet, entä jos joku olisi niellyt herra Cromwellin heti seuraavana päivänä kun hän oli Englannin ahmaissut?"

"Oh, monsieur, suuretieteen ensimmäisiä selviöitä on, että sisältäjän täytyy olla sisältöä suurempi."

"Oivallista!.. Kas siinä se meidän liikehommamme, Planchet."

"Mutta herra Cromwell on kuollut, ja hänen sisältäjänään on nyt hauta."

"Hyvä Planchet, huomaan ilokseni, että sinä et ole kehittynyt ainoastaan suuretiedettä tajuamaan, vaan viisaustiedettäkin."

"Monsieur, minä käytän maustekaupassani paljon painettua paperia; siitä oppii yhtä ja toista."

"Mainiota! Tiedät siinä tapauksessa – sillä suuretiedettä ja viisaustiedettä opiskellessasi olet kai päässyt hajulle historiastakin – tiedät siis myöskin, että suurta Cromwellia seurasi pikkarainen."

"Kyllä, Rikhard nimeltään, ja hän teki kuten te, herra d'Artagnan, – otti eronsa."

"Erinomaista! Suuren jälkeen, joka makaa haudassaan, pikkaraisen perästä, joka vetäysi poikkeen, tuli kolmas. Tämän nimi on Monk; hän on varsin etevä sotapäällikkö sikäli, että hän ei ole koskaan taistellut, ja taitava valtiomies, koska hän ei milloinkaan lausu mielipidettään: ennen kuin hän edes sanoo kellekään hyvää päivää, hän miettii kaksitoista tuntia ja toivottaa lopuksi hyvää yötä, mikä tuntuu kaikista erinomaiselta, se kun sattuu ihan paikalleen."

"Tuo on tosiaan oivallista", sanoi Planchet, "mutta tunnenpa toisen valtiomiehen, joka suuresti muistuttaa häntä."

"Herra de Mazarinin kaiketi?"

"Juuri hänet."

"Olet oikeassa, Planchet; mutta Mazarin ei tavoittele Ranskan valtaistuinta, ja se muuttaa koko asian, näetkös. No niin, tämä herra Monk, jolla jo on Englanti paistina lautasellaan ja joka jo avaa suutansa sen nielaistakseen, – tämä herra Monk, joka sanoo Kaarle II: n väelle ja itse Kaarle II: lle: Nescio vos…"

"En ymmärrä englanninkieltä", muistutti Planchet.

"Vaikket, mutta minä ymmärrän", jatkoi d'Artagnan. "Nescio vos merkitsee: en tunne teitä. Tämä herra Monk, Englannin mahtavin mies, niin pian kuin hän on ahmaissut sen…"

"No?" kysäisi Planchet.

"No niin, hyvä ystävä, minä lähden sinne, ja neljänkymmenen mieheni avulla hänet on mukava siepata, kapuloida ja tuoda Ranskaan, missä silmiäni häikäisee kaksi vaihtoehtoa."

"Ja minun!" huudahti Planchet haltioituneena. "Me pistämme hänet häkkiin ja näyttelemme rahasta."

"Kas sitä, Planchet, – siinä kolmas valittava, jota en ollut ajatellut; sinäpä sen keksit!"

"Pidättekö sitä hyvänä?"

"Kyllä, totisesti; mutta omat aikeeni lienevät sentään parempia."

"Antakaahan kuulla."

"1. Minä määrään lunnaat."

"Paljonko?"

"Peijakas, tuollainen veitikka on hyvinkin sadantuhannen écun arvoinen."

"Onpa kyllä."

"Näet siis: ensiksikin saattaa tulla kysymykseen sadantuhannen écun lunastussumma…"

"Tai sitten?.."

"Taikka – mikä on vielä parempi – minä luovutan hänet Kaarle-kuninkaalle. Tällä ei sitten enää ole mitään sotapäällikköä pelättävänä eikä valtiomiestä petettävänä, joten hän tuotapikaa itse korjaa kuntoon vallanperimyksensä ja siitä hyvästä lukee minulle pöytään ne satatuhatta écuta. Sellainen on aatokseni; mitä sanot siitä, Planchet?"

"Erinomainen tuuma, monsieur!" huudahti Planchet vapisten kiihtymyksestä. "Mutta miten johduittekaan siihen?"

"Sain sen päähäni eräänä aamuna Loiren rannalla, kun Ludvig XIV, meidän rakastettu kuninkaamme, vetisteli mademoiselle de Mancinin kädestä hellittäessään."

"Menen takuuseen siitä, monsieur, että se on suurenmoinen. Mutta…"

"Ka, siihen tulee mutta?"

"Sallikaa minun sanoa… hankkeemme laita on hiukan kuten karhun taljan, joka myytiin sen ollessa vielä elävän karhun selässä. Herra Monkin sieppaaminen ei käy päinsä ilman käsirysyä."

"Ei kyllä, mutta kokoanhan armeijani…"

"Kah, parbleu, jo ymmärrän! Yllätys! Voi, silloin te onnistutte, monsieur, sillä teillä ei ole vertaistanne tuollaisissa yrityksissä!"

"Minulla on tosiaan ollut onnea niissä puuhissa", myönsi d'Artagnan luontevan ylpeästi. "Käsitäthän, että jos minulla olisi hankkeessa mukana hyvä Atokseni, urhea Portokseni ja ovela Aramikseni, juttu olisi ihan selvä; mutta he näkyvät olevan kadoksissa, eikä kellään ole heistä vihiä. Minun on senvuoksi uskallettava yksinäni. No, huomaatko keinottelun hyväksi ja rahojen sijoittamisen siihen edulliseksi?"

"Liiaksikin!"

"Kuinka niin?"

"Syystä että aivan edulliset suunnitelmat eivät juuri koskaan käy toteen."

"Tämä on pettämätön, Planchet, ja siitä on parhaana todistuksena, että minä ryhdyn siihen. Se tuottaa sinulle varsin sievän voiton ja on minulle hyvin mielenkiintoinen yritys. Sanotaan sitten: 'Noin teki d'Artagnan vanhoilla päivillään', minä saan sijani kertoelmissa ja historiassakin, Planchet. olen kunnianhimoinen."

"Monsieur", innostui Planchet, "kun ajattelen, että tämä jättiläissuunnitelma on kypsynyt täällä minun luonani, minun jauhosokerini, luumujeni ja kanelini keskellä, tuntuu puotini palatsilta!"

"Pidähän varasi, pidähän varasi, Planchet; jos tästä tulee hiventäkään kuuluviin, niin se merkitsee Bastiljia meille molemmille. Ole varuillasi, hyvä ystävä, sillä mehän ryhdymme salavehkeeseen: herra Monk on Mazarinin liittolainen!"

"Monsieur, kun miehellä on ollut kunnia palvella teitä, ei hän juuri arkaile, ja vaiti osaa kyllä olla se, jolla on onni päästä teidän osakkaaksenne."

"Hyvä on; se koskee enemmän sinua kuin minua, koska minun on oltava Englannissa kahdeksan päivän kuluttua."

"Lähtekää, monsieur, lähtekää, mitä pikemmin, sen parempi."

"Rahat ovat siis käsillä?"

"Huomenna ne ovat; huomenna saatte ne omasta kädestäni. Tahdotteko kultaa vai hopeata?"

"Kulta on mukavampaa. Mutta miten järjestämme kumppanuuden? Sanohan."

"Ka, hyväinen aika, sehän käy mitä yksinkertaisimmin: te annatte minulle vain kuitin."

"Ei, ei", vastusti d'Artagnan vilkkaasti, "järjestys pitää olla kaikessa."

"Se on minunkin mielipiteeni; mutta teidän kanssanne, herra d'Artagnan…"

"Jos kuolisin tuolla meren takana, – jos kaadun musketinluotiin, jos pakahdun liialliseen olueen?"

"Uskokaa minua, monsieur, – siinä tapauksessa olisin niin tuskissani kuolemastanne, etten rahoja ajattelisikaan."

"Kiitos, Planchet, mutta se ei ole mikään este. Me rupeamme yhdessä laatimaan välipuhetta niinkuin kaksi lakimiehen kirjuria, – asiakirjaa, jota voimme sanoa yhtiösopimukseksi."

"Kernaasti, monsieur."

"Tiedän kyllä, että sitä on vaikea panna kokoon, mutta yritämme kuitenkin."

"Niin, koetetaanpa."

Planchet kävi hakemassa kynän, mustetta ja paperia. D'Artagnan otti kynän, kastoi sen musteeseen ja kirjoitti: "Herra d'Artagnan, entinen muskettisoturien luutnantti ja nykyään asuva Tiquetonne-kadun varrella La Chevrette-hotellissa, toiselta puolen, ja herra Planchet, maustekauppias Rue des Lombardsin varrella Kultaisessa Huhmaressa, toiselta puolen, ovat keskinäisesti sopineet seuraavaa:

"Herra d'Artagnanin esittämän aatoksen toteuttamiseksi muodostetaan yhtiö neljänkymmenentuhannen livren pääomalla.

"Herra Planchet, joka tuntee tämän aatoksen ja kaikin puolin hyväksyy sen, luovuttaa kaksikymmentätuhatta livreä hra d'Artagnanin huostaan.

"Hän ei vaadi summaa takaisin eikä korkoa sille, ennen kuin herra d'Artagnan on palannut matkalta, jonka hän tekee Englantiin.

"Herra d'Artagnan puolestaan sitoutuu panemaan yhtiöön niinikään kaksikymmentätuhatta livreä, jotka lisätään herra Planchetin luovuttamiin varoihin.

"Sanottua neljänkymmenentuhannen livren summaa hän saa käyttää niinkuin hyväksi näkee, sitoutuen kuitenkin ehtoon, joka tässä alempana mainitaan.

"Sinä päivänä, jolloin herra d'Artagnan tavalla tai toisella toimittaa takaisin Englannin valtaistuimelle hänen majesteettinsa kuningas Kaarle II: n, hän suorittaa herra Planchetille käteissummana…"

"Sataviisikymmentätuhatta livreä", täydensi Planchet mutkattomasti, nähdessään d'Artagnanin pysähtyvän.

"Ei hitossa, ei", vastusti d'Artagnan; "jakoa ei voi tehdä tasan, se ei olisi kohtuullista."

"Panemme kuitenkin peliin puolet kumpainenkin, monsieur", muistutti Planchet arasti.

"Kyllä, mutta kuuntele nyt ensin välilausetta, hyvä Planchet, ja jollet pidä sitä kaikin kohdin oikeudenmukaisena, sitten kun se on kirjoitettu, pyyhimme sen pois."

Ja d'Artagnan kirjoitti:

"Jäännöksen kolmestasadastatuhannesta livrestä, otettuaan oman osuutensa, ja siihen nähden, että herra d'Artagnan paitsi kahdenkymmenentuhannen livren pääomaa panee yhtiöön aikansa, aatoksensa, aherruksensa ja nahkansa, joita hän pitää suuressa arvossa, varsinkin viimemainittua, herra d'Artagnan pidättää siten itselleen kaksisataatuhatta livreä, joten hänen osuutenaan on kaksi kolmannesta."

"Hyvä on!" sanoi nyt Planchet.

"Onko kohtuullista?" kysyi d'Artagnan.

"Kerrassaan kohtuullista, monsieur."

"Ja sinä tyydyt sadantuhannen livren osinkoon?"

"Hitto, kelpaapa tyytyä! Satatuhatta livreä kahdestakymmenestätuhannesta!"

"Ja kuukauden ajalta, muista se."

"Mitä! Kuukaudenko vain?"

"Niin, pyydän vain kuukauden aikaa."

"Monsieur", sanoi Planchet jalomielisesti, "myönnän mieluusti kuusi viikkoa."

"Kiitos!" vastasi muskettisoturi kohteliaasti.

Senjälkeen yhtiökumppanukset lukivat asiakirjan vielä kertaalleen.

"Se on mitä parhaiten sommiteltu, monsieur", kehui Planchet; "herra Coquenard-vainaja, paroonitar du Vallonin ensimmäinen mies, ei olisi suoriutunut siitä osuvammin."

"Siltäkö tuntuu? No niin, kirjoittakaamme alle."

Ja kumpikin vahvisti yhtiösopimuksen nimellään.

"Tällä tavoin", virkkoi d'Artagnan, "en joudu kiitollisuudenvelkaan kellekään."

"Mutta minä jään kiitollisuudenvelkaan teille", arveli Planchet.

"Et lainkaan, sillä niin visusti kuin varonkin nahkaani, Planchet, voin kuitenkin sen menettää tuolla. Sinä siis panet alttiiksi koko osuutesi. Toden totta, lempo soikoon, siitäpä muistankin vasta pääkohdan, välttämättömän lisäyksen! Kirjoitan siis: 'Siinä tapauksessa, että herra d'Artagnan sortuu yritykseen, on lopputili tehty, ja herra Planchet kuittaa sinä hetkenä herra d'Artagnanin varjolle ne kaksikymmentätuhatta livreä, jotka hän on sijoittanut edellämainittuun yhtiöön.'" Loppulisäys sai Planchetin rypistämään silmäkulmiaan mutta nähdessään liikekumppaninsa säihkyvät silmät, hänen jäntevät kätensä ja notkean ja vankan vartalonsa hän rohkaistui ja piirsi vielä kerran nimensä vähääkään epäröimättä. D'Artagnan teki samaten. Ja siten laadittiin ensimmäinen tunnettu yhtiösopimus; sittemmin on kenties jossakin määrin käytetty väärin sekä muotoa että itse perusajatusta.