Kitabı oku: «Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt I», sayfa 13

Siellä sanottiin onnettoman karkoitetun lohduttautuvan maanpaostaan katselemalla sukunsa ruhtinaille ominaisen raskasmielisyyden vallassa Pohjanmeren avaraa ulappaa, joka eroitti hänet Englannista, niinkuin se oli aikaisemmin eroittanut Maria Stuartin Ranskasta. Scheveningenin kauniin metsikön takana, hienolla hietikolla, missä kanervat leviävät hohtaviksi nummiksi, Kaarle II eli päivästä toiseen kuten nekin, mutta paljon onnettomampana, sillä hänen mielessään liikkui ajatuksia, jotka herättivät hänessä milloin toivoa, milloin yhä musertavampaa apeutta.

D'Artagnan läksi eräänä päivänä Scheveningeniin varmistuakseen siitä, mitä ruhtinaasta kerrottiin. Hän näki tosiaan Kaarle II: n mietteissään ja yksinänsä astuvan ulos pikku veräjästä, joka oli metsän puolella, ja auringon laskiessa kävelevän rannalla herättämättä edes kalastajien huomiota, kun he illan tullen kotiin palatessaan vetivät veneensä ylös rantahiedalle kuten muinaiset arkipelagin merimiehet.

D'Artagnan tunsi kuninkaan. Hän näki tämän suuntaavan synkän katseensa mittaamattomalle vedenselälle ja kääntävän valjut kasvonsa punaisiin säteisiin, joita aurinko loi vielä ollessaan osittain peittynyt taivaanrannan tumman viirun taakse. Sitten Kaarle kääntyi yksinäistä kotiansa kohti, astellen sinne yhtä vitkallisesti ja alakuloisesti kuin oli tullutkin, hupinaan hienon ja vierivän soran narskahduttelu jalkojensa alla.

Jo samana iltana d'Artagnan sai vuokratuksi tuhannesta livrestä purren, joka oli neljäntuhannen arvoinen. Hän suoritti vuokran käteisellä ja talletti kolmetuhatta pormestarin haltuun vakuudeksi. Sitten hän yön pimeydessä kenenkään näkemättä korjasi veneeseen ne kuusi miestä, jotka olivat hänen maa-armeijanaan, ja nousuvedellä hän kello kolmelta aamulla pistäysi ulapalle, uljaasti purjehtien neljän muun palkkalaisensa avulla ja luottaen kaleerivankinsa tietoihin yhtä taatusti kuin hänellä olisi ollut sataman paras luotsi oppaanaan.

23.
Tekijän on pakko vastoin tahtoaankin selostaa hiukan historiaa

Kuninkaitten ja kansojen saadessa siten puuhaa Englannista, joka hallitsi itseään ihan yksin, – ja sen ylistykseksi on sanottava, että sitä ei ollut koskaan hallittu niin huonosti, – muuan kohtaloitten kaitsijan välikappaleeksi tullut mies, joka oli ennakolta määrätty piirtämään nimensä historian kirjaan loistavin kirjaimin, toteutti koko maailman nähden hyvin salaperäistä ja uhkarohkeata työtä. Hän kävi eteenpäin kenenkään tietämättä, mihin hän pyrki, vaikka sekä Englanti että Ranska ja koko Eurooppakin piti silmällä, miten hän liikkui vakain askelin ja pää pystyssä. Esitämme kaikki, mitä tästä miehestä tiedettiin.

Monk oli äskettäin julistanut puoltavansa sen parlamentin vapautta, jota halveksien nimitettiin Rump Parliamentiksi. Jäljitellen Cromwellia, jonka luutnanttina hän oli ollut, oli kenraali Lambert tahtoessaan pakottaa eduskunnan noudattamaan määräyksiään sulkenut sen niin ankarasti kaikesta yhteydestä muun maailman kanssa, että yksikään jäsen ei päässyt liikkumaan parlamenttirakennuksesta, ja ainoastaan Peter Wentworthin sallittiin tulla sisälle.

Lambertiin ja Monkiin kohdistui koko valtiollinen elämä; edellinen edusti sotilaallista mielivaltaa ja jälkimmäinen puhdasta tasavaltalaisuutta. Nämä kaksi miestä olivat ainoina julkisina ilmiöinä siitä vallankumouksesta, joka oli vienyt Kaarle I: ltä ensin kruunun ja sitten pään.

Lambert ei aikeitansa salannutkaan; hän tahtoi perustaa kokonaan sotilaallisen hallituksen, asettuakseen sen johtoon.

Monk, ankara tasavaltalainen, – sanoivat toiset, – tahtoi säilyttää Tynkä-Parlamentin, tasavallan näkyväisen, vaikka rappeutuneen edustuslaitoksen. Monk, taitava ja kunnianhimoinen vehkeilijä, – sanoivat toiset, – tahtoi vain tästä näennäisesti suojelemastansa parlamentista tehdä vakavan astuimen, noustakseen sille valtaistuimelle, jonka Cromwell oli toimittanut tyhjäksi rohkenematta itse istuutua sille.

Siten olivat Lambert parlamentin ahdistajana ja Monk sen puolustajana julistautuneet toistensa vihollisiksi.

Monk ja Lambert olivatkin senvuoksi heti ajatelleet kumpainenkin oman armeijansa muodostamista: Monk Skotlannissa, missä väestö oli sekä presbyteriläistä että kuningasmielistä ja siis tyytymätöntä, ja Lambert Lontoossa, missä nyi kuten aina ennenkin esiintyi voimakkain vastus sitä valtaa vastaan, joka nähtiin edessä.

Monk oli palauttanut rauhan Skotlannissa, hän oli siellä nostattanut armeijan ja varannut sieltä itselleen turvapaikan, toinen suojeli toistansa. Hän tiesi, että sallimuksen määräämä suuren muutoksen päivä ei ollut vielä tullut, ja hänen miekkansa näyttikin ruostuneen huotraan. Karussa ja vuorisessa maassaan tavoittamattomana, itsevaltiaana päällikkönä, useissa voitoissa karaisemiensa yhdentoistatuhannen vanhan soturinsa kuninkaana, yhtä hyvin ja paremminkin selvillä Lontoon asioista kuin Lambert, joka piti hallussaan sen keskusta, Cityä, – sellaisessa asemassa oli Monk, kun hän sadan lieuen päässä Lontoosta julisti asettuvansa parlamentin puolelle. Lambert sitävastoin asui pääkaupungissa, kuten sanottu. Se oli hänen kaikkien hommiensa keskuksena, ja siellä hän kokosi ympärilleen sekä kaikki ystävänsä että kaiken alhaison, joka on aina taipuvainen suosimaan laillisen vallan vihollisia. Lontoossa siis Lambert sai kuulla, mitä kannatusta Monk antoi parlamentille Skotlannin rajoilta. Hän päätti, ettei ollut aikaa menetettävissä; Tweed²² ei hänen nähdäkseen ollut niin kaukana Thamesista, ettei armeija voinut marssia toiselta virralta toiselle, etenkin jos sitä johdettiin hyvin. Hän tiesi sitäpaitsi, että mikäli Monkin joukko tunkeusi Englantiin, se kasvaisi lumivyöryn tavoin siksi onnenpyöräksi, joka kohottaisi kunnianhimoisen kilpailijan valta-asemaan. Sentähden hän keräsi sekä kokoonpanoltaan että lukumäärältään peloittavan armeijansa ja kiirehti Monkia vastaan, joka karien välitse pujottelevan varovaisen purjehtijan tavoin eteni aivan lyhyin päivämatkoin ja tarkoin kuulusteli, miten asiat kehittyivät! Lontoon taholla.

Armeijat pääsivät toistensa näkyviin Newcastlen ylängöllä; ensimmäisenä saapuen Lambert leiriytyi itse kaupunkiin. Ainiaan varovaisena Monk jäi asemilleen ja sijoitti pääkortteerinsa Coldstreamin luo Tweedin lähelle.

Lambertin näkeminen herätti riemastusta Monkin armeijassa, kun sitävastoin Monkin ilmestyminen aiheutti sekasortoa Lambertin väessä. Olisi voinut luulla, että nämä horjumattomat urhot, jotka olivat pitäneet niin suurta melua Lontoon kaduilla, olivat lähteneet matkalle toivomatta tapaavansa ketään ja että he nyt havaitessaan kohdanneensa armeijan, jonka lippua heidän nähtensä kannatteli todellisen periaatteen elvyttämä asia, olivat alkaneet ajatella olevansa vähemmän hyviä tasavaltalaisia kuin Monkin soturit, koska jälkimmäiset tukivat parlamenttia, kun sitävastoin Lambert ei tukenut mitään, ei edes itseänsä.

Monkista ei tiedetä, oliko hänellä tällähaavaa aihetta erityiseen mietiskelyyn, mutta jos hän mietteiden valtaan antautui, saivat ne varmaankin ankean pohjasävyn, sillä historia kertoo – ja tämä kaino hengetärhän ei milloinkaan valehtele, – että sinä päivänä, jona hän saapui Coldstreamiin, koko kaupungista ei löytynyt ainoatakaan lammasta.

Jos Monk olisi johtanut englantilaista armeijaa, niin se vastus olisi saanut joka miehen karkaamaan riveistä. Mutta skotlantilaisten laita ei ole sama kuin englantilaisten, jotka välttämättömästi tarvitsevat liharavintoa. Skotlantilaiset ovat köyhää ja kohtuullista kansaa; he elävät kahden kiven välissä rouhitusta ohrakourallisesta, joka hämmennetään kaivovedessä ja kypsennetään kuumennetulla hiekkakivellä.

Skotlantilaiset olivat saaneet ohra-annoksensa eivätkä senvuoksi vähääkään välittäneet siitä, oliko Coldstreamissa muita ruokatarpeita vai eikö.

Jokseenkin tottumattomana ohrakyrsiin oli Monk itse nälissään, ja hänen vähintään yhtä nälkäinen pääesikuntansa katseli huolestuneesti oikealle ja vasemmalle saadakseen tietää, mitä oli tulossa illalliseksi.

Monk kuulusteli. Hänen tiedustajansa olivat saapuessaan avanneet koko kaupungin autiona ja ruoka-aitat tyhjillään; teurastajiin ja leipureihin ei käynyt turvautuminen Coldstreamissa. Kenraalin pöytää varten ei siis ollut tiedossa leipäpalaakaan.

Sikäli kuin näitä ilmoituksia saatiin peräkkäin, kaikki yhtä lohduttomia, vakuutti Monk kaikkien kasvoilla kauhistusta ja masennusta nähdessään, että hänen ei ollut vähääkään nälkää; sitäpaitsi oltiin seuraavana päivänä pääsemässä pulasta, koska Lambert oli saapunut arvattavasti taisteluaikeissa, joten ruokavaroja saataisiin Newcastlen valloittamisella häneltä, kun taasen Monkin soturit eivät enää milloinkaan tuntisi edes ruokahalua, jos Lambert voittaisi.

Tämä lohdutus ei moneenkaan tehonnut, mutta siitä ei Monk juuri ollut millänsäkään, sillä näennäisesti mitä säveimpänä esiintyen hän oli varsin jäykkä valtias.

Kaikkien oli kuitenkin pakko tyytyä tai olla tyytyvinään. Yhtä nälkiintyneenä kuin upseerinsakin, mutta teeskennellen täydellistä välinpitämättömyyttä lampaan löytymättömyydestä, Monk leikkasi puolen tuuman mittaisen pätkän saattueeseensa kuuluvan kersantin tupakkarullasta ja alkoi pureskella sitä, samalla kun hän vakuutti lähimmilleen, että nälkä oli kuvittelua, jonka taltuttamiseen riitti, että oli vain jotakin pantavaa hampaisiin.

Vastakkaisten armeijain leirien välissä kohosi vanha luostari, josta tänään on tuskin raunioitakaan jäljellä; mutta siihen aikaan se oli vielä pystyssä ja nimeltään Newcastle Abbey. Se oli rakennettu tilavalle sekä tasangosta että joesta riippumattomalle alueelle, sillä tämä oli melkein rämeikköä, johon lähteet ja sadevesi muodostivat hetteitä. Korkean ruohikon, vihviläin ja kaislojen kattamien lätäkköjen keskellä levisi kuitenkin kiinteätä kamaraa niemekkeinä, joita oli aikoinaan käytetty vihannestarhoiksi, puistoiksi, kävelynurmiksi ja muihin luostarin tarpeisiin; tämä tukeva maaperä muistutti isoa vesilukkia, jonka pyöreään ruumiiseen liittyy eri tahoille pistäytyvät pitkät raajat.

Monk oli asettanut sinne vartion, koska se paikka oli enimmin altis yllätysyrityksille. Viholliskenraalin leiritulet pilkoittivat ihan selvästi luostarin takaa, mutta niiden ja luostarin välissä vieritteli Tweed kirkkaita laineitaan muutamien korkeitten ja tuuheiden tammien sankassa siimeksessä.

Edellämainittuna iltana nähtiin siis kenraali Monk nukkumassa ruokotuolillaan – kuten Napoleon uinahti Austerlitzin taistelun aattoiltana – sitten kun hän oli suoriutunut toimituksesta, jota hän oli niin mahtavasti sanonut illallisekseen, eli nälkään tehokkaaksi kiittämästänsä tupakkamällin rouhimisesta hammasriveillään. Nukkuvaa valaisi puolittain telttalampun hohde ja puolittain kuu, joka oli vastikään noussut taivaalle.

Äkkiä Monkin havahdutti tästä kenties vain teeskennellystä unesta ryhmä sotamiehiä, jotka ryntäsivät esiin ilohuudoin ja tyrkkivät Monkin telttatankoja jalallaan, samalla puhellen äänekkäästi, saadakseen hänet hereille.

Siihen ei olisi niin suurta melua tarvittu. Kenraali avasi silmänsä.

"No, mitä on tekeillä, pojat?" hän kysyi.

"Kenraali", vastasivat monet äänet, "kenraali, te saatte illallisen."

"Olen jo illastanut", vastasi päällikkö levollisesti, "ja sulattelen juuri rauhassa ateriaani, kuten näette. Mutta tulkaahan sisälle ja sanokaa, mikä teidät tänne toi."

"Olemme siepanneet kalastaja-aluksen, joka oli viemässä kalaa Newcastlen leiriin."

"Siinä teitte väärin, hyvät ystävät. Nuo lontoolaiset herrat ovat nirsoja, he tahtovat saada ensimmäisen tarjoilun; nyt he joutuvat kovin huonolle tuulelle, ja tänä iltana ja huomenna he ovat aivan armottomasti kiukuissaan. Uskokaa minua, säädyllinen kohteliaisuus vaatisi lähettämään takaisin herra Lambertille hänen kalansa ja kalastajansa, jollei…" Kenraali mietti tovin.

"Mitä lajia kalastajia ne ovatkaan?" tiedusti hän sitten.

"Picardielaisia merimiehiä, jotka ovat pyydystelleet Ranskan tai Hollannin rannikolla, kunnes myrsky heitti heidät meidän vesillemme."

"Puhuuko heistä kukaan meidän kieltämme?"

"Laivuri lausui meille joitakuita sanoja englanniksi."

Kenraalin epäluuloisuus vilkastui mikäli keskustelu kehittyi pitemmälle.

"Hyvä on", hän sanoi. "Tahdon nähdä nuo miehet; tuokaa heidät tänne."

Muuan upseeri läksi heti asialle.

"Montako heitä on?" jatkoi Monk; "ja millainen heidän aluksensa on?"

"Heitä on kymmenen tai kaksitoista, herra kenraali; vene on jonkunlainen jaala, näköjään hollantilaista rakennetta."

"Ja sanotte heidän olleen viemässä kalaa Lambertin leiriin?"

"Niin, herra kenraali. He näkyvätkin saaneen melkoisen runsaan saaliin."

"No, tarkastammepa asiaa", virkkoi Monk.

Samassa palasikin upseeri tuoden mukanaan laivurin, joka oli viidenkymmenen ja viidenkuudetta ikävuoden väliltä, mutta reippaan näköinen. Hän oli keskimittainen, käytti karkeata villaihokasta ja piti lakkiansa silmille asti painettuna; vyössä heilui tukeva väkipuukko, ja hänen käyntinsä ilmaisi merimiesten tavallista arvelevaisuutta, kun he aluksensa vaarumisen johdosta eivät milloinkaan tiedä, saavatko laskea jalkansa kannelle vai joutuvatko pysyttämään sen vain koholla, joten he suuntailevat jokaisen askeleensa niin huolellisesti kuin paalua juntaten.

Monk tähtäsi ovelan ja terävän katseensa pitkäksi toviksi kalastajaan, joka tervehti häntä maalaisillemme luonteenomaisella puolittain viekkaalla ja puolittain yksinkertaisella hymyllä.

"Puhutko englanninkieltä?" kysyi Monk sujuvasti ranskaksi.

"Ka hyvin kehnosti, mylord", vastasi laivuri.

Vastauksessa kuului pikemmin se nopea ja terävä ääntyminen, joka on vallitsevana Loire-virran takana, kuin se hiukan venyttelevä puheenlaatu, jota käytetään Ranskan läntisillä ja pohjoisilla tienoilla.

"Mutta kuitenkin puhut sitä?" pitkitti Monk vielä kerran koetellakseen hänen murrettaan.

"Oh, me merenkulkijat osaamme vähän kutakin kieltä!" vastasi kalastaja.

"Olet siis ammattikalastaja?"

"Nykyään kalastelen, mylord, ja kelpo tavalla. Nytkin on minulla juuri vähintään puolentoista naulan painoinen harjus ja runsaasti viisikymmentä punakalaa; on minulla myös apajallinen pieniä turskia, parhaita paistettaviksi."

"Minusta kuulostaa kuin olisit kalastellut Gascognen lahdella etkä Kanaalissa", huomautti Monk hymyillen.

"Etelästä tosiaan olenkin kotoisin; eihän se estäne olemasta hyvä kalamies, mylord?"

"Ei suinkaan, ja minä ostan saaliisi. Mutta sano nyt suoraan, mitä aioit tehdä?"

"Mylord, en tahdo salata, että olin rannikkoa pitkin lähdössä Newcastleen, kun joukko ratsumiehiä, jotka kulkivat rannikkoa myöten päinvastaiseen suuntaan, viittasivat alukseeni, että meidän oli hyvä kääntyä teidän ylhäisyytenne leiriä kohti, jollemme halunneet yhteislaukausta heidän musketeistaan. Kun en ollut varustautunut sotaan", lisäsi kalastaja hymyillen, "oli minun toteltava."

"Mutta minkätähden olit menossa Lambertin luo mieluummin kuin minun?"

"Tahdon olla vilpitön, mylord; salliiko teidän ylhäisyytenne?"

"Kyllä, vieläpä tarpeen tullen käskenkin."

"No niin, mylord, olin lähdössä herra Lambertin leiriin, koska kaupunkilaisherrat maksavat hyvin, kun sitävastoin te skotlantilaiset – puritaanit, presbyteriläiset, uskonliittolaiset, miksi itseänne tahtonettekaan nimitettävän – syötte vähän, mutta maksatte vielä vähemmän."

Monk kohautti olkapäitänsä, mutta hän ei voinut pidättyä samalla hymyilemästä.

"Ja minkätähden tulet kalastelemaan meidän vesillemme, kun olet etelästä kotoisin?"

"Syystä että tyhmyyttäni menin naimisiin Picardiessa."

"Vai niin; mutta Picardie ei ole Englannissa."

"Mylord, ihminen laskee haaksensa merelle, mutta Jumala ja tuuli hoitavat muun, vieden aluksen, minne tahtovat."

"Tarkoituksenasi ei siis ollut pistäytyä tänne päin?"

"Ei toki."

"Ja mitä kautta siis tulit?"

"Me olimme paluumatkalla Ostendesta, missä oli jo nähty makrilleja, kun navakka etelätuuli ajoi meidät ulohtaalle. Huomatessamme hyödyttömäksi taistella tuulta vastaan heittäysimme ajelehtimaan. Ei kuitenkaan tehnyt mielemme menettää hyvää saalistamme, joka siis oli myytävä läheisimmässä englantilaisessa satamassa. Newcastle sattui olemaan likinnä, ja kaupittelutilaisuutta kiitettiin meille erinomaiseksi, koska sekä kaupunkiin että sen ulkopuolelle oli leiriytynyt sotaväkeä. Kumpaisessakin leirissä oli joukko hyvin rikkaita ja hyvin nälkäisiä aatelismiehiä, vakuutettiin meille edelleen, ja niinpä suuntasin kulkumme Newcastlea kohti."

"Ja missä ovat kumppanisi?"

"Ka, he jäivät haakseen; he ovat pelkkiä matruuseja, ilman minkäänlaista sivistystä."

"Kun sinä itse sitävastoin…?" sanoi Monk.

"Hoo, minä olen kierrellyt laajalti maailmaa isäni kanssa", kertoi laivuri naurahtaen, "ja tiedän, mitä sou, écu, pistoli, louisdori ja kaksois-louisdori ovat kaikilla Euroopan kielillä. Miehistöni luottaakin minuun kuin oraakkeliin ja tottelee minua kuin amiraalia."

"Sinä se siis valitsit herra Lambertin edullisempana ostajana?"

"Kukapa muukaan. Ja sanokaahan suoraan, mylord, erehdyinkö?"

"Sen saat piankin nähdä."

"Joka tapauksessa, mylord, jos asiassa on vikaa, niin syy on minussa; älköön siitä pahastuttako kumppaneilleni."

"Siinä on nokkela veitikka", ajatteli Monk.

Jälleen tovin äänettömänä tähysteltyään kalastajaa hän kysyi: "Sanoit tulevasi Ostendesta?"

"Niin, mylord, sieltä viimeksi."

"Kuulit siis kai myöskin puhuttavan päiväntapauksista? Varmaankin sekä Ranskassa että Hollannissa jonkun verran ajatellaan täkäläisiä oloja.

Mitä se mies hommailee, joka sanoo itseänsä Englannin kuninkaaksi?"

"Voi, mylord", huudahti kalastaja vilkastuen ja vilpittömästi hyvillään, "sepä oli onnellinen kysymys, ja sitä ette voisi tiedustaa soveliaammalta henkilöltä kuin minulta, sillä saan tosiaan annetuksi siihen varman vastauksen! Ajatelkaas, mylord, kun poikkesin Ostendeen myymään makrilleja, näin entisen kuninkaan kävelemässä hiekkasärkillä, odotellen hevosia, joilla hän oli lähdössä Haagiin; hän oli pitkä, kalpea mies, tummatukkainen ja katsannoltaan hieman korskea. Hän ei näkynyt jaksavan kovinkaan hyvin, ja minä luulen, että Hollannin ilmanala ei ole hänelle terveellinen."

Monk kuunteli tarkkaavasti kalastajan ripeätä, värikästä ja monisanaista puhetta hänelle vieraalla kielellä; onneksi hän käytti sitä itsekin aivan vaivattomasti, kuten mainitsimme. Laivuri puolestaan lasketteli ranskaa ja englanninkieltä sekaisin, lisäten vielä joukkoon moniaita sanoja, jotka eivät tuntuneet olevan mitään kieltä, syystä että se oli gascognelaismurretta. Mutta hänen silmänsäkin haastoivat, ja niin kaunopuheisina, että saattoi hyvinkin menettää virketyn sanan, kun katse ilmaisi sen aivan selkeästi.

Kenraali näytti olevan yhä tyytyväisempi tutkistelunsa jatkuessa.

"Kuulit varmaankin sanottavan, että tuo entinen kuningas, joksi häntä nimität, aikoi Haagiin jossakin nimenomaisessa tarkoituksessa?"

"Ka, kyllä", myönsi kalastaja, "oli siitä puhetta."

"Missä tarkoituksessa siis?"

"Aina vain siinä samassa", vastasi kalastaja; "eikö hänellä ole mieleenlyöttymänä se aatos, että hänen pitää päästä takaisin Englantiin?"

"Se on totta", virkahti Monk mietteissään.

"Siitä puhumattakaan", lisäsi laivuri, "että käskynhaltija… tiedättehän, mylord, Willem II…"

"No?"

"Auttaa häntä siinä kyllä parhaansa mukaan."

"Ahaa, oletko kuullut sellaista?"

"En, mutta niin luulen."

"Sinä näyt perehtyneen politiikkaan?" sanoi Monk.

"Ka, me merenkulkijat, mylord, olemme niin tottuneet tutkimaan ilmaa ja vettä, maailman kahta vaihtelevaisinta ilmiötä, että harvoin erehdymme muustakaan."

"Kuulehan", sanoi Monk muuttaen puheenainetta, "väitetään, että sinä toimitat meille hyviä ruokavaroja?"

"Parastani teen, mylord."

"Paljonko ensiksikin pyydät kaloistasi?"

"En ole niin tyhmä, että rupeisin määräämään hintaa, mylord."

"Kuinka niin?"

"Koska saaliini joka tapauksessa kuuluu teille."

"Millä oikeudella?"

"Väkevämmän oikeudella."

"Mutta aikomuksenani kuitenkin on maksaa."

"Olette hyvin jalomielinen, mylord."

"Ja täyden arvon mukaan."

"Niin paljon en pyydä."

"Mitä siis pyydät?"

"Saada vain poistua täältä."

"Minne? Kenraali Lambertinko luo?"

"Minäkö!" huudahti laivuri; "mitä minä Newcastlessa tekisin, kun minulla ei enää ole kaloja?"

"Kuuntele minua kuitenkin."

"Kyllä kuulen."

"Neuvon sinua…"

"Mitä! Mylord tahtoo maksaa minulle ja vielä kaupanpäällisiksi antaa hyvän neuvon! Mylord on ihan liian hyväntahtoinen."

Monk silmäili laivuria vielä tiukemmin kuin ennen, nähtävästi yhä jonkun verran epäluuloisena.

"Niin, tahdon maksaa sinulle ja antaa samalla neuvon, sillä molemmat seikat kuuluvat yhteen. Jos siis palaat Lambertin luo."

Laivuri teki päällään ja olkapäillänsä liikkeen, joka merkitsi:

"Koska hän pysyy siinä käsityksessä, niin on turha väittää vastaan."

"Niin älä kulje rämeikön poikki", jatkoi Monk. "Sinulla on rahoja mukanasi, ja nevalla on muutamia minun asettamiani skotlantilaisia väijytysosastoja. Se ei juuri ole taipuisaa väkeä ja ymmärtää huonosti kieltä, jota puhut, vaikka se oikeastaan tuntuu olevan kolmeakin eri kieltä. He voisivat helposti riistää sinulta, mitä olet minulta saanut, ja kotimaahasi päästyäsi sanoisit: Kenraali Monkilla on toinen käsi skotlantilainen ja toinen englantilainen, ja skotlantilaisella kädellään hän ottaa takaisin, mitä on englantilaisella antanut."

"Oh, herra kenraali, minä lähden, minne vain haluatte, se on selvä tosi", vakuutti kalastaja niin pelästyneesti, että hänen sävynsä täytyi olla liioiteltu. "En pyydä muuta kuin jäädä tänne, jos tahdotte, että jään."

"Sen kyllä uskon", vastasi Monk, ja hänen huulillaan vilahti huomaamaton hymy; "mutta telttaani en kuitenkaan voi sinua majoittaa."

"En sitä tarkoitakaan, mylord; haluan ainoastaan, että teidän korkea-arvoisuutenne ilmoittaa minulle, minne katsotte sopivimmaksi minun asettua. Eikä siinä kannata olla tarkkatuntoinen, sillä yksi yö kuluu meiltä väleen missä hyvänsä."

"Sitten käskenkin viedä sinut takaisin alukseesi."

"Miten teidän korkea-arvoisuutenne vain suvaitsee. Mutta kerrassaan kiitollinen olisin, jos siinä tapauksessa antaisitte saattolaisekseni jonkun kirvesmiehen."

"Mitä varten?"

"No, kun nuo teidän armeijanne herrat hinauttivat hevosiaan köydestä jaalaani ylös virtaa, kolhiutui alus sen verran rantakallioihin, että minulla nyt on vähintään kaksi jalkaa vettä ruumassa, mylord."

"Sitä suurempi syy sinun olla pitämässä silmällä alusta, nähdäkseni."

"Olen täydellisesti käskettävissänne, mylord", sanoi kalastaja. "Tyhjennytän kalavasut, minne haluatte; sitten mylord voi maksaa minulle, mikäli suvaitsette, ja lähettää minut matkoihini, jos näette hyväksi. Kyllä minun kanssani on helppo sovitella."

"Niin, niin, sinä olet kunnon mies", virkkoi Monk, jonka tutkiva katse ei ollut kyennyt havaitsemaan vähäisintäkään varjoa laivurin silmien selkeydessä. "Digby, hoi!" Adjutantti saapui.

"Viekää tämä kelpo mies kumppaneineen pikku kaupustelutelttoihin nevan laitaan; siellä he ovat aluksensa lähellä ja heidän ei kuitenkaan tarvitse viettää yötänsä virralla. Mitä nyt, Spithead?"

Spithead oli kersantti, jolta Monk oli illallisekseen lainannut kappaleen purutupakkaa. Kenraalin kysymyksen aiheutti nyt hänen tulonsa telttaan kutsumattomana.

"Mylord", ilmoitti kersantti, "muuan ranskalainen aatelismies saapui äsken etuvartiolinjalle ja pyrkii teidän armonne puheille."

Tämä tietysti lausuttiin englanniksi, mutta vaikka keskustelu tapahtui tällä kielellä, tuli laivuri ilmaisseeksi ihmetystään liikahduksella, jota Monk kersanttiinsa kääntyneenä ei huomannut.

"Ja kuka se aatelismies on?" kysyi kenraali.

"Kyllä hän esitteli itsensä, mylord", vastasi Spithead, "mutta nuo pahuksen ranskalaiset nimet ovat niin vaikeasti lausuttavia skotlantilaiselle kurkulle, että minä en saanut sitä painumaan mieleeni. Mutta vahtisotamiesten tietämän mukaan hän on se sama, joka eilen esittäysi levähdyshetkellä ja jota teidän armonne ei tahtonut ottaa vastaan."

"Se on totta; pidin silloin sotaneuvottelua."

"Päättääkö mylord jotakin tuon aatelismiehen suhteen?"

"Tuotakoon hänet tänne."

"Käytämmekö mitään varokeinoja?"

"Millaisia?"

"Voisimme esimerkiksi asettaa siteen hänen silmilleen."

"Mitäpä se hyödyttäisi? Hän ei voi nähdä muuta kuin mitä haluan näyttääkin, nimittäin että ympärilläni on yksitoistatuhatta urhoa, jotka eivät pyydä parempaa kuin saada vuodattaa verensä parlamentin, Skotlannin ja Englannin kunniaksi."

"Entä tämä mies, mylord?" tiedusti Spithead viitaten laivuriin, joka oli puhelun aikana seissyt ihan hievahtamattomana kuin mies, joka näkee ja kuulee, muttei ymmärrä.

"Kas, minä unohdin!" sanoi Monk.

Ja kalastajaan kääntyen hän virkkoi:

"Tapaamme sittemmin, hyvä mies; olen valinnut sinulle yösijan. Viekää hänet mukananne, Digby. Älä pelkää mitään; rahat lähetetään sinulle hetimiten."

"Kiitoksia, mylord!" sanoi laivuri, ja hän poistui kumartaen, Digbyn saattamana.

Sadan askeleen päässä teltasta hän tapasi jälleen toverinsa, joiden vilkas supattelu tuntui ilmaisevan levottomuutta.

Mutta hänen viittauksensa näytti rauhoittavan heitä.

"Hei, pojat, tulkaa tänne vain!" sanoi laivuri; "hänen korkea-arvoisuutensa maksaa jalomielisesti täyden hinnan kaloistamme ja osoittaa meille hyväntahtoisesti makuupaikankin."

Kalastajat liittyivät esimieheensä, ja Digbyn johtamana pikku joukkue marssi kaupustelutelttoja kohti. Matkalla kalastajat hämyssä sivuuttivat vartion, joka oli viemässä ranskalaista aatelismiestä kenraali Moukin luo.

Aatelismies istui hevosen selässä väljään viittaan kietoutuneena, joten laivuri ei saanut nähdyksi tulijan kasvoja, niin utelias kuin hän näyttikin olevan. Aatelismies sitävastoin ei vastaantulevaan ryhmään vilkaissutkaan, hän kun ei aavistanut, että siinä kulki hänen omia maanmiehiään.

Adjutantti sijoitti vieraat jokseenkin siistiin telttaan, josta erään irlantilaisen kenttäkaupustelijattaren käskettiin siirtyä kuuden lapsensa kanssa etsimään muuta yösijaa. Roihuava nuotio paloi teltan edustalla ja levitti purppurahohdettaan rämeikön ruohoisille lammikoille, joiden pinta karehti raikkaan yötuulen henkäyksessä. Kalastajien majoituttua adjuantti toivotti heille hyvää yötä, samalla huomauttaen, että teltta-aukkoon näkyivät Tweedilla keinuvan jaalan mastot, mikä oli todistuksena siitä, että se ei ollut vielä uponnut. Tämä havainto tuntui sanomattomasti ilahduttavan laivuria.