Kitabı oku: «Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt I», sayfa 62

112.
Mitä perhosia pyytäessään saa

Molemmat nuoret istuivat siten hetkisen kumartuneina molemminpuolisesti heräävän rakkauden tunnossa, joka avaa monet umput kukkimaan kaksikymmenvuotiasten sielunelämässä. Henriette katseli Ludvigia sivulta. Hän oli niitä hyvin kehittyneitä luonteita, jotka voivat samalla kertaa katsahtaa omaansa ja muiden sieluun. Hän näki Ludvigin sydämen pohjalta rakkauden kuten taitava sukeltaja eroittaa meren hiekalta helmen. Hän käsitti, että Ludvig epäröitsi, ehkä epäilikin, ja että tätä hidasta tai pelokasta sydäntä oli työnnettävä eteenpäin.

"No siis…?" kysyi hän katkaisten äänettömyyden.

"Mitä tahdotte sanoa?" virkkoi Ludvig tovin odotettuaan.

"Että minun on tietenkin palattava äsken tekemääni päätökseen."

"Mihin päätökseen?"

"Siihen, jonka jo olin alistanut teidän majesteetillenne."

"Milloin?"

"Ensi kertaa puhuessamme Monsieurin mustasukkaisuudesta."

"Mitä silloin sanoittekaan?" kysyi Ludvig levottomana.

"Ettekö sitä enää muista, sire?"

"Voi, jos se on taaskin onnettomuus, tulee se kyllä mieleeni liiankin pian!"

"Se on onnettomuus vain minulle, sire", vastasi madame Henriette; "mutta se on välttämätön onnettomuus."

"Hyvä Jumala!"

"Ja minä taivun siihen."

"No, sanokaa, mikä se koettelemus on."

"Ero!"

"Oi, vieläkö puhutte siitä häijystä aikeesta?"

"Minä vakuutan, sire, etten ole sitä tehnyt kiivaasti taistelematta itseäni vastaan… Uskokaa minua, sire, minun täytyy palata Englantiin."

"Oi, ei koskaan, ei koskaan, minä en salli, että lähdette Ranskasta!" huudahti kuningas.

"Eikä kuitenkaan", virkkoi Madame teeskennellen lempeätä ja surumielistä lujuutta, "mikään ole välttämättömämpää, sire, – ja lisäksi olen nyt varma siitä, että se on äitinne tahto."

"Tahto!" kivahti kuningas. "Oi, rakas kälyseni, siinäpä lausuitte merkillisen sanan minun kuullakseni!"

"Mutta", vastasi madame Henriette hymyillen, "ettekö sitten ilomielin noudata hyvän äidin tahtoa?"

"Jo riittää, minä rukoilen; te raatelette sydäntäni."

"Minäkö?"

"Epäilemättä. Te puhutte tuosta lähdöstänne niin tyynesti…"

"Minä en ole syntynyt onnelliseksi, sire", vastasi prinsessa alakuloisesti, "ja varhaisesta nuoruudesta asti olen tottunut näkemään rakkaimpien ajatusteni kohtaavan vastusta."

"Puhutteko totta? Ja estääkö lähtönnekin jotakuta rakasta ajatusta toteutumasta?"

"Jos vastaisin myöntävästi, sire, niin kestäisittekö muka tämän muutoksen kärsivällisemmin?"

"Julmuri?"

"Olkaa varuillanne, sire, meitä lähestytään."

Kuningas katsahti ympärilleen.

"Ei vielä", sanoi hän ja jatkoi Madameen kääntyen: "Katsokaahan, Henriette, sensijaan että koettaisitte taistella Monsieurin luulevaisuutta vastaan poistumisella, joka surmaisi minut…" Henriette kohautti keveästi olkapäitään naisellisen uskomattomuuden merkiksi. "Niin, joka surmaisi minut", toisti Ludvig, "sensijaan että pysyisitte tuossa hankkeessa, eikö teidän mielikuvituksenne… tai pikemminkin sydämenne keksisi mitään muuta?"

"Ja mitä kykenisikään sydämeni keksimään, hyvä Jumala?"

"No, sanokaahan, miten voi todistaa jollekulle, että hän on suotta luulevainen?"

"Ensiksikin, sire, olemalla antamatta hänelle mitään aihetta mustasukkaisuuteen, – siis rakastamalla vain häntä."

"Oh, minä odotin parempaa."

"Mitä niin?"

"Odotin teidän vastaavan aivan yksinkertaisesti, että mustasukkaisia tyynnytetään sen hellyyden salaamisella, jota tuntee heidän epäilystensä herättäjää kohtaan."

"Teeskenteleminen on vaikeata, sire."

"Mutta voitettujen vaikeuksien kauttahan kaikkeen onneen päästään. Minä puolestani vannon teille, että tarpeen vaatiessa todistan luulevaisteni epäilykset vääriksi kohtelemalla teitä kuin kaikkia muita naisia."

"Huono keino, heikko keino", sanoi nuori nainen pudistaen viehättävää päätänsä.

"Teistä on nyt kaikki huonoa, rakas Henriette", pahoitteli Ludvig tyytymättömänä. "Te hylkäätte kaikki mitä ehdotan. Asettakaa siis edes jotakin sijalle. No, miettikää vain. Luotan suuresti naisten neuvokkuuteen. Keksikää te vuorostanne."

"No niin, minä keksin seuraavaa. Otatteko kuunnellaksenne, sire?"

"Vielä kysytte! Sananne ratkaisevat minulle hengen asiasta, ja te kysytte, kuuntelenko!"

"No, minä arvostelen asemaa itseni mukaan. Jos olisi kysymyksessä minun mielipiteeni muuttaminen puolison suhtautumisesta toiseen naiseen, niin yksi seikka ennen kaikkea rauhoittaisi siinä kohden mieltäni."

"Mikä siis?"

"Ensiksikin havainto, että hän ei välitä siitä naisesta."

"Mutta juuri samaahan minä teille äsken neuvoin."

"Vaikkakin, – mutta täydellisesti varmistuakseni olisi tarpeellista, että sitäpaitsi näkisin hänen välittävän jostakusta kolmannesta."

"Ahaa, minä ymmärrän!" vastasi Ludvig hymyillen. "Mutta, rakas Henriette, vaikka se keino onkin nokkela, se tuntuu armottomalta."

"Miksi niin?"

"Sellainen haavan parantaminen luulevaisen sielussa tuottaa hänelle vamman sydämeen. Häneltä kyllä katoaa yksi pelko; mutta hän jää sairaaksi, ja se on mielestäni pahempaa."

"Kyllähän; mutta hän ei ainakaan yllätä, ei epäile todellista vihollista, ei häiritse rakkautta. Hän kohdistaa kaiken tarmonsa sellaiselle taholle, missä se ei tuota kellekään mitään vahinkoa. Sanalla sanoen, sire, minun järjestelmäni, jota ihmeekseni näen teidän vastustavan, tuottaa kylläkin tuskaa luulevaisille, mutta se on hyödyllinen rakastaville. Kysynpä teiltä, sire, onko teitä itseänne ehkä lukuunottamatta koskaan kenenkään mieleen juolahtanut säälitellä luulevaisia? Eivätkö ne ole surkeita olioita, aina yhtä onnettomia suotta kuin syystäkin? Mustasukkaisuuden aiheen poistaminen ei missään tapauksessa paranna heidän vaivaansa. Se tauti itää mielikuvituksessa ja on parantumaton kuten kaikki luulosairaudet. Muistanpa tässä, rakas sire, erään ohjeen, jonka minulle antoi lääkäriparkani, oppinut ja nerokas tohtori Dawley – ellei veljeni pitäisi häntä välttämättömänä, olisi hän nytkin luonani. 'Kun podette kahta kipua', sanoi hän, 'valitkaa niistä se, joka häiritsee teitä vähemmän; silloin annan teidän sen pitää, sillä se on totisesti aivan tarpeellinen onnistuakseni parantamaan toisen.'" "Hyvin sanottu, hyvin arvosteltu, rakas Henriette", myönsi kuningas hymyillen.

"Meillä on taitavia miehiä Lontoossa, sire."

"Ja ne taitavat miehet kasvattavat hurmaavia oppilaita; tuo Daley, Darley… mikä hänen nimensä olikaan?"

"Dawley."

"Hyvä, huomisesta alkaen hän saakoon minulta eläkkeen tästä mietelmästään. Aloittakaakin siis nyt te, Henriette, valitsemalla pienempi vastuksistanne. Te ette vastaa, te hymyilette; minä arvaan, että vähäisempi kiusanne on oleskelu Ranskanmaalla, eikö niin? Minä jätän teille sen pahan, ja ryhtyäkseni toisen taudin parantamiseen tahdon heti tästä päivästä etsiä eksytyksen välinettä meitä ahdistelevien mustasukkaisten silmänlumeiksi."

"Sh, tällä kertaa varmasti tullaan tänne!" virkkoi Madame, ja hän kumartui poimimaan talvikin rehevästä ruohikosta. Hän oli oikeassa, sillä äkkiä syöksähti kunnaan laelta parvi nuoria naisia, joita ritarit seurasivat. Rynnäkön aiheutti komea viinitarhakorento, jonka etusiivet muistuttivat kissapöllön höyheniä ja takimmaiset ruusun terälehtiä. Tämä suurenmoinen löytö oli joutunut neiti de Tonnay-Charenten saaliiksi, ja hän näytteli sitä ylpeänä kilpailijattarilleen, jotka eivät olleet onnistuneet pyydystyksessään yhtä hyvin. Perhospyynnin kuningatar istahti parinkymmenen askeleen päähän Ludvigin ja Madamen penkistä, nojautui uhkeata, muratin kiertämää tammea vasten ja lävisti perhosen pitkän keppinsä kärkeen.

Neiti de Tonnay-Charente oli hyvin kaunis, ja sentähden herrat jättivätkin toiset naiset, rientäen piiriin hänen ympärilleen muka onnitellakseen häntä näppäryydestään. Kuningas ja prinsessa katselivat hiukan karsaasti tätä näytelmää, niinkuin toisen ikäkauden henkilöt väliin häiriytyvät lapsukaisten leikin hälinästä.

"Noilla on hauskaa", sanoi kuningas.

"On todellakin, sire; olen aina huomannut rattoisuutta siellä, missä on nuoruutta ja kauneutta."

"Mitä sanotte neiti de Tonnay-Charentesta?" kysyi kuningas.

"Minusta hän on hieman liian vaaleaverinen", vastasi Madame, tarttuen ensi iskulla siihen ainoaan vikaan, jota voitiin mainita vastaisen markiisitar Montespanin melkein täydellisessä kauneudessa.

"Vaaleahko kyllä, mutta peräti sievältä hän minusta silti näyttää."

"Niinkö teistä tuntuu, sire?"

"Ehdottomasti."

"No, se on sitten minunkin arvostelmani."

"Ja hän viehättääkin koko seuruetta, kuten näette."

"Oh, kyllä niin: ihailijoita liehuu hänen ympärillään. Jos perhosten asemesta olisimme pyytämässä armastelijoita, niin voisimme hänen lähistöltään suorastaan vetää nuottaa."

"Mitähän sanottaisiin, Henriette, jos kuningas lyöttäytyisi noiden ihailijain joukkoon, luoden katseensa sinne päin? Vieläköhän oltaisiin toisella taholla mustasukkaisia?"

"Hm, sire, neiti de Tonnay-Charente on hyvin tehokas lääke", virkkoi Madame huoahtaen; "hän varmasti parantaisi luulevaisen miehen, mutta voisi samalla luoda luulevaisen naisen lisää."

"Henriette! Henriette!" huudahti Ludvig; "te saatatte minut riemastuksiin! Niin, niin, te olette oikeassa, neiti de Tonnay-Charente on liian kaunis viitaksi."

"Kuninkaan viitan tuleekin olla kaunis", virkkoi prinsessa hymyillen.

"Mutta suositatteko te sitä minulle?" kysyi Ludvig.

"Oh, minä, mitäpä sanoisinkaan, sire? Sellainen suositus olisi samaa kuin aseen antaminen teille itseäni vastaan! Olisi hulluutta tai ylpeyttä neuvoa teitä ottamaan valherakkauden sankarittareksi kauniimpi nainen kuin se, jota kohtaan väitätte tuntevanne todellista rakkautta."

Kuningas etsi kädellään Madamen kättä, katseellaan tämän katsetta; sitten hän sammalsi muutamia peräti helliä sanoja, mutta lausui ne niin hiljaisesti, että historiankirjoittaja, jonka pitäisi kaikki kuulla, jäi niistä osattomaksi. Ääneen hän lisäsi:

"No niin, valitkaa itse se neitonen, jonka on parannettava mustasukkaisemme. Hänelle uhraan kaiken ulkonaisen harrastukseni, huomaavaisuuteni, aikani, mikäli valtion asioilta riittää; hän, Henrietteni, saa vastaanottaa kukkasen, jonka teille poimin, kuulla hellät ajatukset, joita minussa herätätte, – hänelle osoitan katseen, jota en uskalla teihin kohottaa ja jonka pitäisi havahduttaa teidät huolettomuudestanne. Mutta valitkaa hyvin, jotta tahtoessani ajatella häntä, tarjotessani hänelle sormieni taittaman ruusun, en tuntisi itseäni teidän voittamaksenne ja jotta silmä, käsi ja huulet eivät heti palaisi luoksenne silläkin uhalla, että koko maailma arvaisi salaisuuteni."

Näiden sanojen tulviessa rakkauden virtana kuninkaan huulilta kuunteli Madame punastuen, sykähtelevin sydämin, onnellisena, ylpeänä, huumaantuneena. Hän ei osannut vastata mitään; hänen kunnianhimonsa ja suosionhalunsa olivat tyydytetyt.

"Minä suostun", sanoi hän kohottaen jälleen kauniit silmänsä, "mutta en aivan siten kuin te haluaisitte; kaikki se suitsutus, jota tahdotte polttaa toisen jumalattaren alttarilla, pyrkii joka tapauksessa tekemään minut mustasukkaiseksi, ja minä haluan, että tunteenne minua kohtaan säilyvät menettämättä rahtuakaan lämmöstään. Teidän kuninkaallisella luvallanne, sire, siis valitsen sen, joka nähdäkseni vähimmin voi saada sijaa ajatuksissanne, jotta kuvani pysyy eheänä sielussanne."

"Uhkauksenne panisi minut vapisemaan", virkkoi kuningas, "mutta onneksi olemme tässä kohden olleet varovaisia: teidän seurueestanne kuten omastakin ympäristöstäni olisi vaikea löytää vastenmielisiä kasvoja."

Kuninkaan puhuessa oli Madame noussut tähystämään koko ruohokenttää, ja seikkaperäisen ja äänettömän tutkimuksen jälkeen hän kutsui kuningasta.

"Katsokaahan, sire", sanoi hän, "näettekö tuolla mäen rinteellä tuuhean lumipallopensaan lähellä tuota takimmaista kaunotarta, joka kävelee yksinään pää kumarassa ja käsivarret riipuksissa ikäänkuin etsien jotakin kukkanurmikolta kuten kaikki ajatuksiinsa vaipuneet ihmiset?"

"Neiti de ja Vallière?" kysäisi kuningas.

"Niin."

"Eikö hän sovi teille, sire?"

"Mutta katsokaa toki sitä lapsiraukkaa, – hän on laiha, melkein näivettynyt!"

"No, olenko minä sitten lihava?"

"Mutta hän on kamalan surullinen!"

"Hän soveltuu vastakohdaksi minulle, jota syytetään liiasta hilpeydestä."

"Mutta hän ontuu!"

"Niinkö luulette?"

"Ihan varmaan. Näettehän, että hän on päästänyt kaikki ohitseen, jotta hänen vikaansa ei huomattaisi."

"No, sittenpä hän ei juokse niin virmasti kuin Dafne eikä pääse pakoon Apollolta."

"Henriette! Henriette!" huudahti kuningas nyreästi; "te olette tosiaan etsinyt minulle hovineitosistanne virheellisimmän."

"Niin, mutta hän on hovineitojani, – ottakaa se huomioon."

"Kyllä, mutta mitä tahdotte sillä sanoa?"

"Käydäksenne tätä uutta sulotarta katsomassa ette voi olla tulematta minun huoneisiini; ja kun sopivaisuus kieltää teitä erityisesti osoittamasta sydämenne hehkua jumalattarellenne, niin teidän on pakko tapailla häntä minun seurassani, puhutella minua hänelle haastaessanne. Tahdon kertakaikkiaan sanoa, että mustasukkaiset ovat silloin väärässä, jos luulevat teidän saapuvan luokseni minun tähteni, kun te tulettekin sinne tapaamaan neiti de la Vallièrea."

"Joka ontuu."

"Juuri hiukan."

"Joka ei koskaan avaa suutansa."

"Mutta avatessaan näyttää mitä ihanimman hammasrivin."

"Joka kelpaisi malliksi luurankojen tutkijoille."

"Teidän suosionne saa hänet vaurastumaan."

"Henriette!"

"Mutta jätittehän te asian minun huostaani?"

"Ah, niin!"

"No, minä olen tehnyt valintani; vaadin teitä hyväksymään sen.

Alistukaa sopimukseemme."

"Oh, minä antautuisin vaikka raivottaren kiusattavaksi, jos sitä vaatisitte."

"La Vallière on säveä kuin lammas; älkää pelätkö, että hän koskaan sanoo teitä vastaan, kun vakuutatte rakastavanne häntä."

Ja Madame purskahti nauruun.

"Te ette nähtävästi pelkää, että sanon hänelle liikoja!"

"Siihen olisi minulla kyllä oikeus."

"Olkoon menneeksi."

"Sopimus on siis tehty?"

"Allekirjoitettu."

"Te säilytätte minulle veljen ystävyyden, veljen huomaavaisuuden, kuninkaan lemmellisyyden?"

"Minä säilytän teille sydämen, joka sykkii vain teitä varten."

"No hyvä; ja uskotteko tulevaisuuden täten turvatuksi?"

"Niin toivon."

"Lakanneeko äitinne pitämästä minua vihollisenaan?"

"Varmasti."

"Ja Maria Thérèsia puhumasta espanjankieltä Monsieurin kuullen, jota vieraskieliset keskustelut kauhistavat, hän kun aina luulee tulevansa siten panetelluksi?"

"Voi, onko hän väärässä?" kuiskasi kuningas hellästi.

"Ja lopuksi", virkkoi prinsessa, "syytettäneenkö kuningasta enää laittomien lemmensuhteiden tavoittamisesta, kun todellisesti emme tunne toisiamme kohtaan muuta kuin kaikista sivuajatuksista puhdasta myötätuntoa?"

"Ei, ei", änkytti kuningas. "Mutta johdutaan kyllä sanomaan muuta."

"Ja mitä siis, sire? Emmekö tosiaan koskaan saa olla rauhassa!"

"Varmastikin sanotaan", selitti kuningas, "että minulla on kovin huono maku; mutta mitäpä merkitsee minun turhamaisuuteni teidän mielenrauhanne rinnalla?"

"Minun kunniani, sire, ja perheemme kunnian rinnalla, tarkoittanette. Älkää muuten olkokaan niin kerkeä pahastumaan la Vallièresta; hän on tosin hieman nilkku, mutta häneltä ei puutu hyvää järkevyyttä. Ja muuttuuhan sitäpaitsi kaikki kullaksi kuninkaan kosketuksesta."

"Olkaa ainakin varma kiitollisuudestani, madame; te olisitte voinut antaa minun paljon kalliimminkin maksaa jäämisestänne Ranskaan."

"Nyt tänne tullaan, sire. Vielä viimeinen sana: te olette varovainen ja viisas, sire, mutta tässä teidän täytyykin täysin määrin käyttää niitä avujanne."

"No", huudahti Ludvig hymyillen, "tästä illasta alan esittää osaani, ja saatte nähdä, kykenenkö näyttelemään ihanteellisuutta. Illemmalla lähdemme suurelle kävelyretkelle metsään, ja onhan meillä balettikin kello kymmeneltä."

"Nytkö jo?"

"Mutta minun rakkauteni liekki leimahtaa tänä samana iltana korkeammalle kuin ilotulitukset, loistaa kirkkaammin kuin ystävämme Colbertin sainiot; se huikaisee hehkullaan kuningatarten ja Monsieurin silmät."

"Olkaa varuillanne, sire, olkaa varuillanne!"

"Voi hyväinen, mitä olen tehnytkään?"

"Minun täytyy tosiaan peruuttaa äskeinen ylistykseni… Tekö varovainen, tekö viisas, kuten pääsin kiittämästä?.. Mutta tehän aloitatte tavattomalla hulluttelulla! Noinko intohimo syttyy, – silmänräpäyksessä kuin tulisoihtu? Lankeeko teidänlaisenne valtias ilman mitään valmistelua la Vallièren kaltaisen tyttösen jalkojen juureen?"

"Oi, Henriette, Henriette, Henriette, tämähän on luonnotonta, emme ole vielä alottaneet taistelua, kun te jo kytkette minut kammitsaan!"

"Sitä en tee, mutta minä palautan teidät järjellisiin ajatuksiin. Virittäkää liekkinne vähitellen, antamatta sen leimahtaa yhtäkkiä. Jupiter jyristää ja iskee salamaa ennen kuin hän sytyttää palatsit tuleen. Kaikella on johdantonsa. Jos kuumenette noin rutosti, niin kukaan ei usko teidän mieltymystänne, vaan kaikki pitävät teitä hupsuna. Saattaisivat vielä oivaltaa koko kujeen. Ihmiset ovat toisinaan vähemmän typeriä kuin miltä näyttävät."

Kuninkaan täytyi myöntää, että Madame oli laajatietoinen kuin enkeli ja ovela kuin paholainen. Hän kumarsi.

"Hyvä, olkoon niin", sanoi hän; "otan miettiäkseni hyökkäyssuunnitelmaa. Sotapäälliköt, esimerkiksi Condé-serkkuni, riutuvat strateegisten karttojensa ääressä ennen kuin siirtävät ainoatakaan niistä noppasista, joita nimitetään armeijakunniksi; mutta minä määrään tuotapikaa koko sotaretkelle selvät pääpiirteet. Tiedätte, että Hellyyden rajaseutu on jaoiteltu monenlaisiin osiin. No, minä pysähdyn Huomaavaisuuksien syrjäkylään Lemmenkirjeitten metsämökkiin, ennen kuin teen käännökseni Näkyväisen Rakkauden valtatielle. Suunta on hyvin viitoitettu, tiedättehän, ja neiti de Scudéry-parka⁵⁵ ei varmaankaan anna minulle anteeksi, että täten poltan hänen muonavarastonsa."

"Olemmepa päässeet jälleen oikealle tolalle, sire. Sallitteko nyt, että eroamme?"

"Voi, täytyy kaiketi, sillä meidäthän eroitetaan."

"Niin", virkahti madame Henriette, "tässä tosiaan tuodaan meille neiti de Tonnay-Charenten loistokorentoa, ja oikein torvella toitottaen, niinkuin suurilla metsästäjillä on tapana."

"Asia on siis lopullisesti sovittu: tänä iltana kävelyretkellä ollessamme pujahdan metsään, tavatakseni la Vallièren ilman teitä…"

"Niin, minä kyllä otan huolekseni, että hän joutuu erilleen muista."

"Oivallista! Saarran hänet siten kumppaniensa keskeltä ja sinkautan ensimmäisen vasaman."

"Ampukaa taitavasti", varoitti Madame hymyillen, "älkää sivulle sydämestä."

Ja prinsessa sanoi kuninkaalle hyvästi, lähtien hilpeätä joukkoa vastaan, joka riemusaatossa kantoi metsästyksen kuningattareksi korotettua hovineitoa monin juhlamenoin ja kaikkien kurkkujen koettaessa parhaansa mukaan jäljitellä kunniasoiton torventoitotusta.

113.
Vuodenaikojen tanssikuvaelma

Kello viiden tienoissa noustuaan päivällispöydästä kuningas meni työhuoneeseensa, missä vaatturit odottivat häntä koetellakseen viimeisen kerran sitä kuuluisaa Kevään pukua, jonka sommitteleminen oli vaatinut ylettömästi mielikuvitusta ja päänvaivaa hovin piirtäjiltä ja koristetaiteilijoilta. Itse balettiin oli jo jokainen osanottaja harjoitellut kuntoon esiintymistapansa ja tanssiaskeleensa. Mutta kuningas oli päättänyt toimittaa tämän tanssikuvaelman esitetyksi yllätyksenä. Selvittyään juhla-asuaan koskeneesta neuvottelusta hän kutsutti luokseen molemmat juhlamenojen ohjaajat, Villeroyn ja Saint-Aignanin. Nämä selittivät, että oltiin valmiita aloittamaan milloin vain saataisiin määräys, mutta tämä tietenkin edellytti kaunista iltaruskoa ja selkeätä yötä.

Kuningas avasi ikkunan; auringon kultahohde tulvi taivaanrannalta metsän aukeamista, ja lumivalkoisena näyttäysi jo kuu taivaalla. Ei karettakaan näkynyt lammikon vihreässä kalvossa; itse joutsenetkin lepäsivät kokoonlasketuin siivin kuin alukset ankkurissa ja näyttivät tenhoutuneilta ihanan illan lenseydestä, veden raikkaudesta ja luonnon rauhaisasta hiljaisuudesta. Tätä viehättävää näkyä ihasteltuaan kuningas antoi hovimestariensa haluaman määräyksen. Ja jotta se voitaisiin toteuttaa oikein kuninkaallisesti Ludvig asetti heidän vastattavakseen vielä tärkeän kysymyksen:

"Onko teillä käyttövaroja?"

"Olemme sopineet herra Colbertin kanssa, sire", vastasi Saint-Aignan.

"Ahaa, hyvä on."

"Niin, sire, ja herra Colbert ilmoitti saapuvansa teidän majesteettinne puheille heti kun teidän majesteettinne lausuisi tahtovanne juhlan alkavaksi."

"Tulkoon hän siis nyt."

Tuskin oli kuningas lausunut Colbertin nimen, kun hän ilmestyikin huoneeseen ikäänkuin olisi ovella kuunnellut keskustelua.

"Kah, parahiksi, herra Colbert", tervehti Ludvig. "Menkää siis paikoillenne, hyvät herrat!"

Saint-Aignan ja Villeroy poistuivat. Kuningas istuutui lepotuoliin ikkunan luo.

"Balettini esitetään tänä iltana, herra Colbert", aloitti hän.

"Huomenna minun on siis maksettava ne laskut, sire?"

"Kuinka niin?"

"Olen luvannut tanssitarpeiden toimittajille suorittaa heidän tilinsä baletti-illan jälkeisenä päivänä."

"No, kun olette luvannut, herra Colbert niin maksakaakin."

"Hyvä on, sire; mutta maksuun, kuten herra de Lesdiguières sanoi, tarvitaan rahaa."

"Mitä! Eikö herra Fouquetin lupaamia neljää miljoonaa olekaan lähetetty? Olen unohtanut pyytää teiltä selostusta raha-asioistamme."

"Kyllä ne sovittuun aikaan luovutettiin teidän majesteettinne rahastoon."

"No?"

"Niin, sire, värilliset lasilyhdyt, ilotulitukset, musiikki ja keittiöt ovat viikossa nielleet ne miljoonat."

"Kaikki neljä?"

"Viimeistä penniä myöten. Joka kerta kun teidän majesteettinne on määrännyt ison kanavan rannat valaistaviksi, on siinä poltettu saman verran öljyä kuin lammikossamme on vettä."

"Hyvä, hyvä, herra Colbert. Teillä ei siis enää ole rahaa?"

"Ei kyllä minulla, mutta onhan herra Fouquetilla", ja Colbertin kasvoja kirkasti inha ilahdus.

"Mitä tarkoitatte?" kysyi Ludvig.

"Olemme jo antaneet hra Fouquetin siirtää käsikassaamme kuusi miljoonaa, sire. Hän luovutti ne niin auliisti, että näki hänen olevan valmis tarpeen tullen toimittamaan lisääkin. Tänään on tarvis; hänen on siis ryhdyttävä jälleen lukemaan rahoja koolle."

Kuningas rypisti silmäkulmiaan.

"Herra Colbert", lausui hän korostaen rahastonhoitajansa nimeä, "sillä tavoin en ole tarkoittanut. En tahdo käyttää palvelijaani kohtaan painostusta, joka rasittaisi häntä ja haittaisi hänen virkatoimintaansa. Herra Fouquet on lyhyessä ajassa toimittanut käyttövaroiksemme kuusi miljoonaa, – se on varsin suuri summa."

Colbert kalpeni.

"Tähän tapaan ei teidän majesteettinne kuitenkaan puhunut joku aika sitten", hän virkahti, "kun esimerkiksi saatiin tietoon Belle-Islen hanke."

"Enpä kyllä, herra Colbert."

"Mitään ei ole siitä saakka muuttunut, parempaan päin ainakaan."

"Minun ajatuksissani on tapahtunut muutos, monsieur."

"Mitä, sire, – eikö teidän majesteettinne enää usko, että suunniteltiin salajuonia?"

"Se on minun asiani, herra apulaisintendentti, ja olen teille jo sanonut, että aion sen itse hoitaakin."

"Minulla on siis ollut onnettomuus joutua teidän majesteettinne epäsuosioon, näen", sopersi Colbert vapisten raivosta ja pelosta.

"Ei suinkaan; olen päin vastoin hyvin tyytyväinen teihin."

"Kah, sire", huomautti ministeri omaksuen taitavan suorasukaisuuden sävyn, jonka tiesi vaikuttavan Ludvigiin, "mitä hyödyttää teidän majesteettinne tyytyväisyys, jos en enää ole teille hyödyllinen?"

"Varaan palveluksenne otollisempaan tilaisuuteen, ja uskokaa minua, se on silloin vain tehokkaampaa."

"Mitä teidän majesteettinne siis päättää tässä tilanteessa?"

"Te tarvitsette rahaa, herra Colbert?"

"Seitsemänsataatuhatta livreä, sire."

"Te saatte minun yksityisestä rahastostani."

Colbert kumarsi.

"Ja koska minusta tuntuu", jatkoi kuningas, "että teidän olisi vaikea säästäväisyydestänne huolimatta suoriutua siksi vähäisellä erällä menoista, joita toimitan vastattaviksenne, kirjoitankin teille kolmen miljoonan livren osoituksen."

Kuningas otti kynän ja täytti heti lupauksensa. Ojentaen sitten paperin Colbertille hän lopetti: "Olkaa huoletta, herra Colbert, – laatimani toimintaohje on kuninkaan suunnitelma."

Hän lausui nuo sanat niin ylvään majesteetillisesti kuin nuori kuningas osasi tarpeen tullen esiintyä, ja antoi Colbertin mennä, neuvotellakseen vieläkin vaatturien kanssa.

Kuninkaan antama määräys oli jo koko Fontainebleaun tiedossa; oli kuultu hänen majesteettinsa koettavan pukuansa ja ilmoittaneen tämän illan suotuisaksi baletin esittämiseen. Kulovalkean tavoin levitessään tämä uutinen taipaleellaan elvytti roihuamaan kaiken keimailun, kaikki halut, kaikki hupsut kunnianhimon pyyteet. Tuossa tuokiossa ja ikäänkuin taikavoimalla saatiin keikarien ja vallasnaisten ylimääräiseksi palveluskunnaksi jokainoa sielu, ken kykeni pitelemään neulaa, kaikki, jotka osasivat eroittaa takin housuista, kuten Molière sanoo.

Kuningas suoriutui pukeutumisestaan kello yhdeksäksi; hän näyttäysi avovaunuissa, jotka oli koristettu lehvillä ja kukkasilla. Kuningattaret olivat asettuneet muhkealle korokkeelle lammikon rantaan, jonne oli järjestetty ihmeellisen aistikas katsomoala ja näyttämö. Viidessä tunnissa olivat puutyön tekijät kyhänneet kokoon kaikki, mitä täksi teatteriksi tarvittiin; verhoilijat olivat kattaneet puuseinät ja päällystäneet istuimet, ja ikäänkuin loihtusauvan iskusta oli tuhannen kättä keskinäisessä auttelussa rakentanut tämän laitoksen aukiolle musiikin säestyksellä, sillaikaa kun ilotulittajat jo valaisivat teatteria ja lammenrantoja epälukuisilla sainioilla.

Koska pilvetön taivas tähdittyi eikä tuuheissa lehdoissa kuulunut tuulen henkäystäkään, ikäänkuin itse luonto olisi asettunut suopeaksi ruhtinaalliselle oikulle, jätettiin näyttämön tausta avoimeksi. Puita esittävien sivukulissien takana nähtiin niin ollen ihana tähtitaivas, keinotekoisia valolähteitä heijasteleva vedenkalvo ja pyöreälatvaisten puuryhmien sinertävät hahmot. Kuninkaan saapuessa paikalle oli koko katsomo täynnä ja esiintyi niin loistavana näkynä, että jalokivien ja kullan kimaltelusta ei voinut ensi silmäyksellä eroittaa ainoatakaan yksilöä. Vähitellen, silmän tottuessa hohteeseen, esittäysi toinen toistansa ihanampi katseltava niinkuin iltataivaalle tähdet tuikahtelevat.

Näyttämö esitti lehtoa, jossa hyppeli pukinsorkillaan muutamia fauneja siellä täällä. Näkyviin ilmestyi sinipiika, kiihdyttäen heidät takaa-ajoon; toisia parveili hätyytetyn puolustajiksi, ja esiintyjät kävivät kiistasille tanssien. Äkkiä piti Kevään tulla koko hovinsa kanssa palauttamaan järjestystä ja rauhaa. Mahtavan hallitsijansa jäljessä oli sitten alkuaineiden ja jumalaistaruston toisarvoisten voimien riennettävä tamineinensa. Muiden "vuodenaikojen" tuli yhtyä Kevääseen, muodostaakseen hänen kanssaan katrillin, joka tanssittaisiin imartelevan lausuntarunon selittämänä; sen musiikki kuvasi maalaisiloja oboeiden, huilujen ja viulujen sävelillä.

Kuningas oli jo astunut näyttämölle suosionmyrskyn tervehtimänä. Hänellä oli yllään kukikas tunika, joka ei ollenkaan vaikuttanut raskaalta, vaan päin vastoin sai paremmin näkyviin hänen solakan ja hyvinmuodostuneen vartalonsa. Hänen säärensä olivat hovin siroimpia ja esittäysivät nyt edullisesti ihonkarvaisissa sukissa, joiden silkki oli niin hienoa ja kuulakasta, että niitä ei voinut hipiästä eroittaakaan, ja pienissä jaloissa oli mitä siroimmat heleän sinipunervat atlaskengät kukka- ja lehväruusukkeisina. Yläruumis vastasi alaosaa: kauniit kiharat aaltoilivat raikkaiden kasvojen ympärillä, ja näitä elvyttivät myöskin sievät sinisilmät loisteellaan, joka suloisesti kuumensi sydämiä, samalla kun halukkaat huulet alinomaa vetäysivät viehkeään hymyyn. Sellainen oli hiljakkoin itsenäisyytensä saavuttanut ruhtinas, ja tänä iltana häntä olisi syystä voinut sanoa kaiken rakkauden kuninkaaksi. Hänen kepeässä käynnissään ihan kuin olisi jumalallista majesteettisuutta ilmennyt; hän ei tanssinut, vaan liiteli permantopalkeilla. Hänen esiintymisensä herätti näin ollen aivan tavatonta mieltymystä.

Prinsessa Henriette oli puettu pitkään kauhtanaan, läpinäkyvään ja keveään kuin näppärien mechelnittärien hienoimmat harsokankaat, niin että pyöreä polvi tosiaan kuvastui sen poimuissa. Silkkikengissään hän säihkyvänä lähestyi bacchantinnainsa saattelemana ja oli jo saapunut sille paikalle, joka oli määrätty hänen tanssiosalleen, kun kreivi de Saint-Aignan alkoi hätäisesti tunkeutua joukon läpi häntä tai kuningasta kohti. Suosionosoituksia kesti niin kauan, että kreivi sai tilaisuuden puhutella kuningasta, joka oli jäänyt varpailleen seisomaan.

"Mitä nyt, Saint-Aignan?" äännähti Kevät.

"Hyvä Jumala, sire", vastasi hovimies ihan kalpeana, "on sattunut niin hullusti, että teidän majesteettinne ei muistanutkaan Hedelmien tanssia."

"Kyllä; se on peruutettu."

"Ei, sire, teidän majesteettinne ei ole antanut siitä nimenomaista määräystä, ja soittokunta on säilyttänyt sen."

"Sepä nyt kiusallista!" jupisi kuningas. "Sitä tanssia ei voi esittää, kun kerran herra de Guiche on poissa. Se on jätettävä silleen."

"Voi, sire, neljännestunti soittoa ilman tanssia vaikuttaa niin jäähdyttävästi, että koko baletti menee pilalle."

"Mutta, kreivi, en sitten…"

"Ja pahinta ei tässä olekaan se, sillä lopultakin orkesteri vielä jotenkuten voisi typistää sävelistönsä, jos kävisi välttämättömäksi; mutta…"

"Mutta mitä?"

"Kreivi de Guiche on täällä."

"Täällä?" toisti kuningas kulmakarvojaan kohauttaen; "täällä?..

Oletteko varma siitä?.."

"Täydessä balettiasussaan, sire."

Kuningas tunsi punehduksen nousevan poskipäihinsä. "Teidän on täytynyt erehtyä", sanoi hän.

"Niin vähän, sire, että jos teidän majesteettinne katsahtaa oikealle, näette kreivin odottavan."

Ludvig käännähti tälle suunnalle ja tosiaankin näki de Guichen siellä loistokkaassa Vertumnus-puvussaan odottavan hänen silmäystänsä, saadakseen puhutella häntä. Jätämme taitavampain tehtäväksi kuvata kuninkaan hämmästystä, Orléansin herttuan seuhtomista aitiossaan, katsomon supinaa ja päänpudistuksia, Madamen omituista hätkähdystä, kun hän aivan vastoin arveluansa näki miehen, jolle alkuperäisen suunnitelman mukaan kuului hänen tanssikumppaninsa osa, hänen esiintyessään Pomonana.

Kuningas jäi seisomaan avosuin, tuijottaen kreiviin. Tämä lähestyi ja virkkoi kunnioittavasti kumartaen:

"Sire, teidän majesteettinne nöyrin palvelija tulee täten suorittamaan tehtäväänsä tänä päivänä niinkuin hän on ollut taistelupäivinäkin paikallaan. Jos Hedelmäin tanssi jäisi pois, niin teidän majesteettinne menettäisi baletin viehättävimmän kohtauksen, jossa kuninkaan kauneus, taito ja soreus saavat parhaan esiintymistilaisuuden. Sellaista vahinkoa en ole voinut ottaa vastuulleni; olen jättänyt vuokratilalliseni, rientäen ruhtinaani avuksi."