Kitabı oku: «Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt I», sayfa 64

"Mutta, Louise", huudahti Montalais, "sinä vain sanot niin etkä sitä käytännössä toteuta!"

"Mitä sillä tarkoitat?"

"Raoul de Bragelonne jumaloitsee sinua, hän vaipuu polvilleen eteesi. Poikaparka on vielä onnettomampi sinun hyveesi uhrina kuin hän olisi minun keimailuni tai Athénaisin ylpeyden pauloissa."

"Tuo on aivan yksinkertaisesti vain keimailun muoto sekin", säesti Athénais; "minun nähdäkseni la Vallière on itse aavistamattaan ryhtynyt keimailuun."

"Oh!" huudahti la Vallière.

"Niin, sitä voi sanoa vaistoksi: tavaton herkkyys, tunteiden hiottu hienous, alituinen intohimoisten ailahdusten esittäminen, joka ei koskaan johda mihinkään. Todella näppärää ja tehokasta sekin! Kun sitä nyt ajattelen, olisin taistelussa miehiä vastaan itsekin pitänyt tätä menettelyä parempana kuin ylpeyttäni, etenkin kun se tarjoo sen edun, että se voi saada toisinaan uskomaan vakaumukseenkin. Mutta joskaan en kokonaan tuomitse omaa tapaani, minä tästedes asetan Louisen menetelmän Montalaisin arkipäiväistä keimailua ylemmäksi."

Molemmat nuoret tytöt alkoivat nauraa. Ainoastaan La Vallière pysyi ääneti, pudistaen päätänsä. Tovin kuluttua hän sitten virkkoi:

"Jos sanoisitte minulle jonkun miehen kuulleen neljänneksenkään siitä, mitä olette tässä puhuneet, tai jos edes uskoisin, että todella ajattelette siten, niin kuolisin tähän paikkaan häpeästä ja murheesta."

"No, kuolehan siis, sinä hienosieluinen pienokainen", vastasi neiti de Tonnay-Charente, "sillä vaikka täällä ei olekaan miehiä, onhan ainakin kaksi naista, ystävätärtäsi, jotka vakuuttavat, että sinut on nyt todistettu syypääksi vaistomaiseen keimailuun, luonnolliseksi keimailijaksi, joka on lajiaan vaarallisin, mitä maailmassa tapaa."

"Voi, mesdemoiselles!" äännähti la Vallière punastuen ja kyyneltymäisillään.

Molemmat toverit saivat uuden aiheen helähtävän nauruun.

"No, pyydänpä tietoja Bragelonnelta."

"Bragelonnelta?" tokaisi Athénais.

"Niin, siltä suurelta pojalta, joka on urhoollinen kuin Caesar ja terävä ja nerokas kuin herra Fouquet, – poikaparalta, joka on tuntenut sinut jo kaksitoista vuotta, rakastaa sinua, eikä kuitenkaan – jos saamme sinua uskoa – ole koskaan edes sormenpäitäsi suudellut."

"Selitä meille se julmuus helläsydämisen naisen taholta!" sanoi Athénais la Vallièrelle.

"Selitän yhdellä ainoalla sanalla: hyve. Kiellätkö hyveen?"

"Kuulehan, Louise, älä nyt valehtele", virkkoi Aure tarttuen hänen käteensä.

"Mutta mitä minun oikein pitäisikään sanoa?" huudahti la Vallière.

"Sanoa voit mitä hyvänsä, mutta mielipidettäni sinusta en muuta. Olet vaistomainen keimailija eli siis vaarallisin kaikista keimailijoista, sitä vakuutan vieläkin."

"Oi, ei, Herran tähden! Älkää uskoko sellaista!"

"Mitä! Kaksitoista vuotta ehdotonta ankaruutta!"

"Oh, kaksitoista vuotta sitten olin viiden vanha. Lapsen antaumusta ei sovi lukea nuoren tytön viaksi."

"No niin, nyt olet seitsemäntoista täyttänyt: sanokaamme siis, että nykyiselläsi olet vastuussa kolmesta vuodesta. Nämä kolme vuotta olet siis muka ollut herkeämättömän ja hellittämättömän julma? Mutta sinua vastaan haastavat Bloisin mykät siimekset, sovitut kahdenkeskiset kohtaukset, jolloin lasketaan tähtiä, öiset haaveilut plataanien alla, hänen kaksikymmentä vuottansa sinun neljäntoista vuotesi rinnalla, hänen silmiensä tuli puhumassa suoraan sieluusi."

"Vaikka vain, mutta niin on asia!"

"Joutavia, – sehän on mahdotonta!"

"Miksi, hyvä Jumala, se olisi mahdotonta?"

"Kerro meille uskottavia asioita, ystäväiseni, niin uskomme sinua."

"Mutta edellyttäkääpä eräs seikka."

"Mikä? Anna kuulla."

"Puhu, tai muutoin edellytämme paljon enemmän kuin tahdotkaan."

"Edellyttäkäämme siis, edellyttäkäämme, että vain luulen rakastavani enkä rakastakaan."

"Mitä, etkö muka rakasta häntä?"

"Minkäpä sille voi! Jos olen ollut toisenlainen kuin muut ovat rakastaessaan, niin se kaiketi merkitsee, että minä en rakasta, – että hetkeni ei ole vielä tullut."

"Louise, Louise", virkahti Montalais, "ole varuillasi, minä viskaan sinulle takaisin äskeiset sanasi. Raoul ei ole saapuvilla, älä ole paha poissaolevalle. Ole sääliväinen, ja jos hyvin tarkkaan asiaa miettiessäsi ajattelet, että sinä et rakasta häntä, niin sano se hänelle itselleen. Poikarukka!" Ja hän alkoi nauraa.

"La Vallière surkutteli juuri äsken herra de Guichea", sanoi Athénais: "eiköhän voisi löytää selitystä tähän välinpitämättömyyteen toista kohtaan siitä säälistä, jota toinen hänessä herättää?"

"Murjokaa minua, mesdemoiselles", huokasi la Vallière, "runnelkaa vain sydäntäni, kun ette minua ymmärrä."

"Oi, oi!" vastasi Montalais, "pahastusta, murhetta, kyyneleitä! Mehän laskemme leikkiä, Louise, ja vakuutan sinulle, ettemme sentään ole sellaisia hirviöitä kuin luulet. Katso Athénais ylpeätä, joksi häntä nimitetään; hän ei tosin rakasta herra de Montespania, mutta hän joutuisi epätoivoon, jos herra de Montespan ei rakastaisi häntä… Katso minua, joka leikittelen herra Malicornen kanssa, ja kuitenkin tuo pilkkaamani Malicorne-poloinen tietää hyvin, milloin hänen sopii nostaa käteni huulilleen. Eikähän vanhin meistä ole vielä kahtakymmentä täyttänyt… millainen tulevaisuus meitä odottaakaan!"

"Hupsuja, hupsujahan te olette!" jupisi Louise.

"Totta kyllä", sanoi Montalais, "ja sinä yksin olet puhunut viisauden sanoja."

"Varmasti!"

"Myönnetään", lausui Athénais. "Onko siis ihan totta, että sinä et rakasta herra de Bragelonne-parkaa?"

"Kenties Louise ei vielä ole asiasta oikein varma", arveli Montalais. "Mutta kuulehan kumminkin, Athénais: jos herra de Bragelonne tulee vapaaksi, niin annan sinulle ystävättären neuvon."

"Minkälaisen?"

"Että katsoisit hyvin eteesi, ennen kuin päätät herra de Montespanin suhteen."

"Oo, jos siitä puhut, ystäväiseni, niin herra de Bragelonne ei ole ainoa, jota voisi mielikseen katsella. Esimerkiksi herra de Guiche on hyvinkin katseltava mies."

"Hän ei ole loistanut tänä iltana", huomautti Montalais, "ja tiedän varmasta lähteestä, että hän kävi Madamelle vastenmieliseksi."

"Mutta herra de Saint-Aignan ainakin on loistanut, ja olen varma, että useampi kuin yksi niistä naisista, jotka ovat nähneet hänen tanssivan, eivät häntä varsin pian unohda. Eikö totta, la Vallière?"

"Miksi minulta sitä kysyt? Minä en ole häntä nähnyt, en häntä edes tunne."

"Etkö ole nähnyt herra de Saint-Aignania? Etkö häntä tunne?"

"En."

"No, no, älä huoli teeskennellä tuimempaa hyveellisyyttä kuin meidän ylpeytemme on. Onhan sinulla silmät päässä?"

"Ja näenkin niillä hyvin."

"Niinpä olet nähnyt kaikki täniltaiset tanssijamme?"

"Kyllä jokseenkin."

"Onpa tuo 'jokseenkin' hieman halveksivaa heitä kohtaan."

"En osaa muutakaan sanoa."

"No niin, ketä noista kaikista herrasmiehistä, jotka olet jokseenkin nähnyt, pidät miellyttävimpänä?"

"Niin", tokaisi Montalais, "niin, herra de Saint-Aignaniako, herra de Guichea, herra…?"

"En anna etusijaa kenellekään, mesdemoiselles; minusta ne ovat kaikki yhtäläisiä."

"Koko tuosta loistavasta seurueesta tässä maailman upeimmassa hovissa ei siis kukaan ole sinua miellyttänyt?"

"Sitä en ole sanonut."

"Mutta puhu siis. Anna meidän toki tietää ihanteesi."

"Se ei ole ihanne."

"Se on siis sittenkin olemassa?"

"En tosiaankaan ymmärrä tästä kaikesta mitään, mesdemoiselles", huudahti de la Vallière umpikujaan ahdistettuna. "Mitä! Teillä on sydän kuten minulla, silmät kuten minulla, ja te puhutte herra de Guichesta, herra de Saint-Aignanista, herra… kuka se nyt olisikaan? – vaikka kuningaskin oli siellä."

Nämä hämmentyneellä, kiihkeällä äänellä äkkiä lausutut sanat aiheuttivat silmänräpäyksessä nuoren tytön kummallakin puolella huudahduksen, joka säikähdytti häntä.

"Kuningas!" kajahti samalla kertaa sekä Montalaisin että Athénaisin suusta.

La Vallière antoi päänsä vaipua käsiensä varaan.

"Oi, niin, kuningas, kuningas!" mutisi hän; "oletteko sitten koskaan nähneet ketään kuninkaaseemme verrattavaa?"

"Olit oikeassa äsken sanoessasi, että sinä näet silmillä hyvin, Louise, sillä sinä katsotkin kauas, liian kauas. Ei kuningas ei ole niitä, joihin me rohkenemme luoda vaivaiset silmämme!"

"Oi, se on totta, se on totta!" huudahti de la Vallière; "kaikki silmät eivät kykene suoraan tähystämään aurinkoa; mutta minä teen sen, minä, vaikka näköni menettäisin."

Ikäänkuin innostuneelta immeltä kirvonneiden sanojen aiheuttamana kuului samassa kahinaa lähimmän pensaan takaa.

Nuoret tytöt kavahtivat pelästyneinä ja näkivät selvästi lehvien liikkuvan, mutta eivät voineet havaita, mistä se johtui.

"Hui! Susi tai metsäkarju!" parkaisi Montalais. "Paetkaamme, mesdemoiselles, paetkaamme!"

Ja kaikki kolme tyttöä nousivat sanomattoman säikyn vallassa, pakenivat ensimmäistä eteensä avautuvaa lehtokujaa pitkin ja pysähtyivät vasta metsän laidassa. Siellä he, hengästyneinä nojaten toisiinsa ja tuntien toistensa sydänten tykytyksen, koettivat rauhoittua, mutta onnistuivat siinä vasta muutaman minuutin päästä. Silloin he huomasivat valoja linnan puolelta ja päättivät rientää niitä kohti.

La Vallière oli menehtymäisillään uupumuksesta. Aure ja Athénais kannattelivat häntä.

"No, pääsimmehän sentään sievästi siitä pälkäästä!" huudahti Montalais.

"Mesdemoiselles, mesdemoiselles", valitti la Vallière, "pelkään sen olleen pahempaakin kuin susi! Vilpittömästi lausuen ajatukseni olisin mieluummin joutunut siihen vaaraan, että joku peto olisi saattanut syödä minut elävältä, kuin että joku olisi väijynyt siellä kuuntelemassa. Oi, mikä hupsu, mikä hupsu olinkaan! Miten olen saattanut ajatella, miten puhua sellaista!"

Ja samassa hänen otsansa painui alas kuin kaislan latva; hän tunsi polviensa notkuvan, ja menettäen kaikki voimansa hän luisui melkein tajuttomana toveriensa käsivarsista puistokujan ruohoiselle pyörtänölle.

116.
Kuningas on huolissaan

Jättäkäämme la Vallière-rukka puolittain pyörtyneenä kahden ystävättärensä hoivaan ja palatkaamme Kuninkaan tammen ympäristöön.

Nuo kolme nuorta tyttöä olivat pakoretkellään loitonneet tuskin kahtakymmentä askelta, kun lehvistössä lisääntyi se kahina, joka oli heitä kauhistuttanut. Siirtäessään oksia syrjään kuvastui sillä taholla selvemmin haamu, joka sitten astui esiin pensastosta ja puhkesi nauruun, kun näki tammen ympäristön tyhjäksi. On tarpeetonta sanoakaan, että tämä ilmestys oli nuori ja kaunis aatelismies, ja hän antoi merkin toiselle, joka niinikään pistäysi näkyviin.

"No, sire", virkkoi jälkimmäinen arasti lähestyessään, "onko teidän majesteettinne ajanut nuoret rakastuneet immet pakosalle?"

"Kas, hyvä Jumala, niin tässä kävi", vastasi kuningas; "tule esille vain, Saint-Aignan."

"Mutta olkaa varuillanne, sire, ettei teitä tunneta."

"Sanonhan sinulle, että he ovat tipotiessään."

"Sepä oli muuten onnellinen kohtaus, sire, ja jos rohkenen antaa teidän majesteetillenne neuvon, meidän pitäisi ajaa heitä takaa."

"He ovat jo kaukana."

"Oh, heidät olisi helppo tavoittaa, varsinkin kun he sitten näkisivät, kutka heidän kintereillään kiirehtivät."

"Kuinka niin, sinä pöyhkyri?"

"Dame, kuuluihan niistä yksi olevan mieltymässä minuun, ja toinen vertasi teitä aurinkoon."

"Sitä suurempi syy meidän pysyä piilossa, Saint-Aignan. Aurinko ei näyttäydy yöllä."

"Teidän majesteettinne ei totta tosiaan ole utelias! Minä teidän sijassanne toki tahtoisin saada tietää, keitä nuo kaksi luonnotarta, sinipiikaa, hamadryadia olivat, joilla oli niin suotuisa mielipide meistä."

"Kyllä kykenen tuntemaan heidät muutoinkin, perässä juoksematta."

"Millä tavoin?"

"Parbleu, äänestä. He kuuluvat hoviin, ja sillä immellä joka puhui minusta, oli hurmaava ääni."

"Kas, teidän majesteettinne antaa imartelun vaikuttaa käsitykseenne."

"Ei voi sanoa, että sinä käytät sitä keinoa minun suhteeni."

"Voi, suokaa anteeksi, sire, minä olen tomppeli."

"No, tulehan, ja etsikäämme edelleen."

"Se viehättyminen, jonka minulle äsken uskoitte, sire, – eikö se siis olekaan unohtunut?"

"Oh, ei suinkaan! Miten voisinkaan unohtaa niin kaunista silmäparia kuin neiti de la Vallièren!"

"Onhan toisella niin lumoava ääni!"

"Kellä toisella?"

"Aurinkoon rakastuneella."

"Saint-Aignan!"

"Anteeksi, sire!"

"No, enpä sentään olekaan pahoillani, vaikka uskot, että pidän suloisesta äänestä yhtä paljon kuin tenhoavista silmistäkin. Tunnen sinut, sinä olet kamala lörppö, ja huomenna saan maksaa luottamuksesta, jota olen sinulle osoittanut."

"Kuinka!"

"Huomenna koko maailma jo tietää, että minulla on aatoksia pikku la Vallièren suhteen; mutta pidähän varasi, Saint-Aignan, – minä olen uskonut salaisuuteni ainoastaan sinulle, ja jos yksikään henkilö huomauttaa minulle siitä, niin tiedän, kuka sen on antanut ilmi."

"Voi, kuinka tärkeältä kannalta teidän majesteettinne ottaa tämän asian!"

"En laisinkaan, mutta minä en vain tahdo toimittaa ujoa tyttöparkaa puhuttavaksi."

"Saatte olla huoletta, sire."

"Sinä lupaat?"

"Annan kunniasanani, sire."

– Hyvä! – ajatteli kuningas hymyillen itsekseen; – sitä varmemmin nyt huomenna supistaan, että minä olen tänä yönä juossut la Vallièren perässä. Tunnustellen sitten katseillaan ympäristöä hän virkkoi: "Kas, me olemmekin eksyneet."

"No, emme pahastikaan."

"Minne tästä veräjästä pääsee?"

"Teiden risteykseen, sire."

"Jonne olimme menossa, kun eroitimme naisääniä?"

"Niin, sire, ja kuulimme lopun tuosta keskustelusta, jossa minulla oli kunnia kuulla lausuttavan omaa nimeäni teidän majesteettinne nimen rinnalla."

"Palaat kovin usein siihen, Saint-Aignan."

"Suokoon teidän majesteettinne anteeksi, mutta minua riemastuttaa tieto, että minua ajattelee tuntematon nainen, vaikka en ole tehnyt mitään sen huomaavaisuuden saavuttamiseksi. Teidän majesteettinne ei käsitä tällaista tyytyväisyyttä, kun arvonne ja ansionne vetävät ehdottomasti puoleensa huomion ja rakkauden."

"No, ei niinkään, Saint-Aignan", vastasi kuningas nojaten tuttavallisesti Saint-Aignanin käsivarteen ja kääntyen sille tielle, jonka luuli johtavan linnalle; "usko minua tai älä, mutta tuo yksinkertainen luottavaisuus, tuo aivan epäitsekäs kiintymys naisen taholta, joka ei kenties koskaan saa omakseen katsettani… sanalla sanoen, tämän seikkailun salaperäisyys elähdyttää minuakin, ja totisesti, ellen olisi niin viehättynyt la Vallièreen…"

"Oh, älköön se estäkö teidän majesteettianne, – teillä on vielä yltäkyllin aikaa muuhun."

"Kuinka niin?"

"Sanotaanhan, että hän on hyvin lähellepääsemätön."

"Sinä kannustat minua, Saint-Aignan, tahdon tavata hänet piammiten.

Kiirehtikäämme."

Sisällisesti ei kuningas tuntenut mitään kiirettä tällä asiallaan, mutta hänen oli näyteltävä osaansa, ja hän alkoi samota vinhasti eteenpäin. Saint-Aignan seurasi häntä lyhyen välimatkan päässä. Äkkiä kuningas pysähtyi, ja hovimies noudatti esimerkkiä.

"Etkö kuule voihketta, Saint-Aignan?" kysyi hän.

"Voihketta?"

"Niin, kuuntele."

"Tosiaankin, ja kuulostaa kirahduksiltakin."

"Ääni tulee tuolta suunnalta", sanoi kuningas viitaten kädellään.

"Tuntuu kuin naisen nyyhkytykseltä", arveli Saint-Aignan.

"Rientäkäämme!"

Ja poiketen syrjäpolulle kuningas ja suosikki juoksivat nurmikon yli. Lähestyessään he kuulivat selviä huutoja. "Auttakaa! Auttakaa!" hätäili kaksi ääntä. Tulijat lisäsivät vauhtiaan, kunnes äkkiä erään kaivannon reunalla tuuhean halavan suojassa huomasivat naisen polvillaan kannattelevan toista, joka oli tainnuksissa. Muutaman askeleen päässä seisoi kolmas keskellä tietä huutamassa apua, ja noita kahta aatelismiestä tuntematta tämä heidät havaitessaan korotti ääntänsä.

Kuningas kiirehti kumppaninsa edelle, hyppäsi kaivannon yli ja ilmestyi ryhmän keskelle juuri silloin kun linnan taholta lähestyi puistokujan mutkasta kymmenkunta henkilöä samojen huutojen hälyttäminä.

"Mitä on tapahtunut, mesdemoiselles?" kysyi Ludvig.

"Kuningas!" huudahti neiti de Montalais, hämmästyksissään antaen ystävättärensä pään valahtaa nurmelle.

"Niin, kuningas. Mutta se ei sovi syyksi toverinne jättämiseen avuttomaksi. Kuka hän on?"

"Neiti de la Vallière, sire."

"Neiti de la Vallière!"

"Hän pyörtyi…"

"Voi, hyvä Jumala", surkutteli kuningas; "lapsiparka! Pian, pian lääkäri!"

Mutta vaikka kuningas puhuikin hiukan kiihkeästi, hän ei kuitenkaan muistanut pitää kyllin hyvää huolta sävystään, niin että sekä sanat että niitä tehostanut ele tuntuivat hiukan kylmäkiskoisilta herra de Saint-Aignanista, jolle kuningas oli uskonut muka äkillisesti puhjenneen suuren intohimonsa.

"Saint-Aignan", jatkoi kuningas, "pitäkää te huolta neiti de la Vallièresta, minä pyydän. Kutsukaa lääkäri. Minä riennän ilmoittamaan Madamelle tästä hänen seuralaistansa kohdanneesta pahoinvoinnista."

Ja herra de Saint-Aignanin huolehtiessa neiti de la Vallièren siirtämisestä linnaan kuningas kiirehti pois paikalta, mielissään siitä, että sai erityisellä tekosyyllä mennä puhuttelemaan Madamea. Parahiksi sattuivat vaunut kulkemaan ohi; ajomies sai pysähtyä, ja kun vaunuissa istuneet henkilöt kuulivat tapauksen, luovuttivat he auliisti sijansa pyörtyneelle. Nopean vauhdin nostattama viima toinnutti tämän piankin. Linnalle tultaessa hän hyvin heikkonakin kykeni astumaan alas vaunuista ja kahden ystävättärensä avulla ponnistautumaan sisälle. Hänet vietiin istumaan alakerran salien viereiseen kamariin.

Sillaikaa oli kuningas tavannut Madamen eräässä pikku puutarhassa; hän oli istuutunut lähelle ja tapaili hellästi jalallaan prinsessan jalkaa hänen istuimensa alla.

"Varokaa, sire", sanoi Henriette hiljaa, "te ette esiinny välinpitämättömänä miehenä."

"Voi, minäpä pelkäänkin, että olemme tehneet ylivoimaisen sopimuksen!" vastasi kuningas samaan tapaan. Äänekkäämmin hän sitten lisäsi: "Oletteko kuullut onnettomuudesta?"

"Mistä onnettomuudesta?"

"Oh, hyväinen aika, teidät nähdessäni unohdin, että vartavasten läksin kertomaan siitä teille. Se vaikutti minuun kuitenkin murheellisesti; muuan seuralaisenne, la Vallière-parka, sai pyörtymiskohtauksen."

"Vai niin! Lapsipoloinen", virkkoi prinsessa tyynesti. "Mistä se lienee johtunut?"

Mutta hiljaa hän lisäsi:

"Mutta nyt ette ollenkaan ajattele asemaanne, sire: teidän olisi uskoteltava kiintyneenne tuohon tyttöön, ja nyt viivyttekin täällä, olematta hänen voinnistaan millännekään."

"Ah, madame, madame", huokasi kuningas, "kuinka paljon etevämpi te olettekaan osassanne kuin minä! Te ajattelette kaikkea!"

Ja hän nousi.

"Madame", lausui hän niin kovalla äänellä, että kaikki lähelläolevat saattoivat sen kuulla, "sallikaa minun jättää teidät, olen kovin huolissani ja tahdon itse varmistautua, onko kreivitär saanut mahdollisimman soveliasta hoitoa."

Ja kuninkaan lähtiessä uudestaan la Vallièren luo koko ympäristö ryhtyi pohtimaan kuninkaan huomautusta: "olen kovin huolissani."

117.
Kuninkaan salaisuus

Tiellä Ludvig kohtasi kreivi de Saint-Aignanin. "No, Saint-Aignan", kysyi hän teeskennellen, "miten sairaamme jaksaa?"

"Ah, sire", änkytti Saint-Aignan, "häpeäkseni minun täytyy tunnustaa, etten tiedä."

"Mitä! Et tiedä?" virkahti kuningas ollen ottavinaan vakavasti tämän penseyden mielitiettyään kohtaan.

"Anteeksi, sire, mutta tapasin juuri erään kolmesta jutustajattarestamme, ja se tosiaan sai minut hajamieliseksi."

"Kah, vai tapasit?" innostui kuningas.

"Niin, – hänet, joka suvaitsi puhua niin edullisesti minusta, ja löydettyäni omani olin juuri tavoittamassa teidän ihailijatartanne, sire, kun minulla olikin onni kohdata teidän majesteettinne."

"Hyvä on; mutta ennen kaikkea neiti de la Vallière", sanoi kuningas uskollisena osalleen.

"Oh, kyllähän hän on mielenkiintoinen kaunotar", nurkui Saint-Aignan, "mutta liikanaista oli hänen pyörtyä, koskapa hän jo ennenkin niin suuresti herätti teidän majesteettinne huomiota."

"Ja mikä on oman kaunokaisesi nimi, Saint-Aignan, vai onko se salaisuus?"

"Sire, sen pitäisi olla salaisuus, vieläpä hyvin suuri salaisuus; mutta teidän majesteettinne tietää hyvin, että teille ei ole salaisuuksia."

"Hänen nimensä siis?"

"Hän on neiti de Tonnay-Charente."

"Onko hän kaunis?"

"Sitä ennen kaikkea, sire, ja minä tunsin äänen, joka niin hellästi lausui nimeäni. Silloin astuin hänen luokseen, kyselin sen verran kuin siellä joukossa kävi päinsä, ja mitään aavistamatta hän ilmoitti minulle, että hän juuri äsken oli kahden ystävättären kanssa ollut suuren tammen alla, kun suden tai rosvon ilmestyminen oli heidät peloittanut pakoon."

"Mutta", kysyi kuningas kiihkeänä, "noiden kahden ystävättären nimet?"

"Sire", surkeili Saint-Aignan, "lähettäköön teidän majesteettinne minut Bastiljiin."

"Minkätähden?"

"Siksi että olen itsekäs ja tyhmä. Ihmetykseni sellaisesta valloituksesta ja onnellisesta keksinnöstä oli niin suuri, että pysähdyin siihen. Sitäpaitsi en luullut, että teidän majesteettinne, joka oli niin ihastunut neiti de la Vallièreen, tämänkään vertaa välittäisi kuulemastanne. Sitten neiti de Tonnay-Charente äkkiä jätti minut, palatakseen neiti de la Vallièren luo."

"Lähtekäämme! Toivoakseni minua onnistaa yhtä hyvin kuin sinuakin.

Tule, Saint-Aignan."

"Kuninkaallani näkyy olevan kunnianhimoa, – hän ei tahdo sallia minkään voiton luisua käsistään. Hyvä, minä lupaan tunnollisesti etsiä, ja sitäpaitsi tuon yhden sulottaren kautta saa tietää molempain muiden nimet, ja nimien avulla salaisuuden."

"Oh", huudahti kuningas, "minunkaan ei tarvitse muuta kuin kuulla hänen äänensä, tunteakseni hänet. Mutta rientäkäämme nyt ensin la Vallière-paran luo."

– Haa, – ajatteli Saint-Aignan, – mutta onpa se todellakin voimakas intohimo, ja omituista on sellainen kiintymys tuohon tyttöseen; en olisi sitä koskaan uskonut.

Näissä mietteissään hän oli näyttänyt kuninkaalle kamarin, johon sairas oli viety, ja kuningas oli astunut sisään. Saint-Aignan seurasi häntä.

Matalassa huoneessa lepäili la Vallière asetettuna tilavaan nojatuoliin ison, kukkapenkereille antavan ikkunan ääreen. Hän hengitti täysin vedoin hyvältä tuoksuvaa yöilmaa. Puku oli avattu hakasistaan poven kohdalta, ja rypistyneet pitsit sekaantuivat kauneihin, vaaleihin kutreihin, jotka olivat hajallisina valahtaneet hartioille. Raukeat silmät, joiden hohto ei ollut kokonaan sammunut, kylpivät kyynelissä; hän eli enää vain kuin unelmiemme kauniit kuvat, jotka aivan kalpeina ja runollisina liitelevät nukkujan suljettujen silmien ohi, avaten hiukan siipiään niitä liikuttamatta, raottaen huuliaan äänettöminä.

Tällä la Vallièren helmiäiskalpeudella oli kuvaamaton tenho; sielullinen ja ruumiillinen kärsimys olivat antaneet hänen hempeille kasvoilleen ylevän murheen rauhallisuuden. Käsivarsien ja vartalon täydellinen hervottomuus muistutti enemmän kuollutta kuin elävää; hän ei näkynyt kuulevan toveriensa supattelua eikä etäisemmän ympäristön sorinaa. Hän oli vaipunut omaan itseensä, ja hänen kauniit, pitkät ja hoikat kätensä vavahtelivat tuon tuostakin kuin näkymättömistä kosketuksista. Kuninkaan tuloakaan hän ei huomannut, – niin syventynyt hän oli unelmiinsa.

Ludvig näki kaukaa nämä viehkeät kasvot, joille kirkas kuu valoi hopeasäteittensä puhdasta hohdetta.

"Hyvä Jumala!" huudahti hän ehdottomasti pelästyen; "hän on kuollut!"

"Ei, ei, sire", selitti Montalais hiljaa. "Hän voi päin vastoin paremmin. Eikö totta, Louise, voithan sinä paremmin?"

La Vallière ei vastannut mitään.

"Louise", jatkoi Montalais, "kuningas suvaitsee olla levoton terveydestäsi."

"Kuningas!" huudahti Louise kohoutuen äkkiä ikäänkuin liekehtivä valo olisi pulpahtanut hänen sydämensä pohjukasta. "Kuningas kysyy minun vointiani?"

"Niin", vastasi Montalais.

"Kuningas on siis täällä?" virkkoi la Vallière rohkenematta katsoa ympärilleen.

"Tuo ääni, tuo ääni!" kuiskasi Ludvig vilkkaasti Saint-Aignanin korvaan.

"Kah, tosiaankin", myönsi Saint-Aignan, "teidän majesteettinne on oikeassa, siinä on auringon ihastelijatar."

"Sh!" varoitti kuningas. Sitten hän lähestyi la Vallièrea. "Te voitte pahoin, mademoiselle? Äsken puistossa näin teidät ihan tainnuksissa. Miten se sattui?"

"Sire", änkytti tyttöparka vapisten ja kalpeana, "sitä en tosiaankaan osaa sanoa."

"Olitte kai kävelyllä liiaksi", arveli kuningas, "ja kenties väsymys…"

"Ei, sire", ehätti Montalais selittämään ystävättärensä puolesta, "väsymyksestä se ei voinut johtua, sillä me olimme viettäneet osan iltakautta istuen Kuninkaan tammen alla."

"Kuninkaan tammen alla?" toisti hallitsija säpsähtäen, ja merkitsevästi iskien silmää kreiville hän kuiskasi: "En siis erehtynyt."

"Ah, niin", sanoi Saint-Aignan, "Kuninkaan tammen alla neiti de Tonnay-Charenten kanssa."

"Miten sen tiedätte?" kysyi Montalais.

"Hyvin yksinkertaisesti siten, että neiti de Tonnay-Charente kertoi minulle."

"Silloin hän on varmaan ilmoittanut teille myöskin syyn la Vallièren pyörtymiseen?"

"Tosiaankin! Hän muistaakseni puhui sudesta tai rosvosta tai muusta hälytyksestä."

Louise de la Vallière kuunteli rävähtämättömin silmin ja povi huohottaen kuin hän olisi herkistyneellä käsityskyvyllä aavistanut osan totuutta. Ludvig piti tätä asentoa ja kiihtymystä seurauksena säikähdyksestä, joka ei vielä ollut kokonaan tasaantunut.

"Älkää pelätkö mitään, mademoiselle", haastoi hän, alkaen tuntea liikutusta, jota ei voinut salata; "se susi, joka teidät niin säikäytti, oli vain kaksijalkainen."

"Se oli mies, se oli mies!" parahti Louise; "siellä oli joku väijymässä?"

"No, mademoiselle, mitäpä suurta pahaa siinä näette, jos joku kuuntelikin? Luuletteko puhuneenne sellaista, mitä kenenkään muun ei sopisi tietää?"

La Vallière löi käsiään yhteen ja painoi ne sitten nopeasti otsalleen, koettaen täten salata punastustaan.

"Oi", kysyi hän, "kuka taivaan nimessä oli sinne kätkeytynyt? Kuka siis kuunteli?"

Kuningas astui lähemmäksi, tarttuakseen hänen toiseen käteensä.

"Minä siellä olin, mademoiselle", ilmaisi hän kumartaen lempeän kunnioittavasti; "peloittanenko nytkin teitä?"

Potilas kiljahti; toistamiseen hänen voimansa pettivät ja kylmänä, voihkien, epätoivoisena hän lysähti takaisin nojatuoliinsa. Kuningas ehti ojentamaan käsivartensa, joten hän puolittain kannatteli tyttöä. Parin askeleen päässä kuninkaasta ja la Vallièresta seisoivat neidit de Tonnay-Charente ja de Montalais hievahtamattomina ja ikäänkuin kivettyneinä, muistellessaan keskusteluaan Louisen kanssa, eivätkä edes älynneet rientää apuun, niin hämmennyksissään kun olivat kuninkaan läsnäolosta. Tämä oli vaipunut toisen polvensa varaan ja piteli la Vallièrea vyötäisiltä.

"Te kuulitte keskustelun, sire?" sopersi Athénais.

Mutta kuningas ei vastannut. Hänen katseensa oli kiintynyt la Vallièren puoliksi ummistuneihin silmiin, ja hän piti tytön riippuvaa kättä omassaan.

"Parbleu!" vastasi Saint-Aignan, joka puolestaan odotti neiti de Tonnay-Charenten pyörtymistä ja jo levitti käsivartensa; "meiltä ei jäänyt ainoakaan sana kuulematta."

Mutta ylpeä Athénais ei ollut niitä naisia, jotka noin vain murtuvat.

Hän loi Saint-Aignaniin murhaavan katseen ja pakeni.

Rohkeampi Montalais kiirehti Louisen luo, ottaen hänet vastaan kuninkaan käsivarsilta. Tämä oli jo joutunut päästään pyörälle, tuntiessaan sairaan hyvältätuoksuvien hiuksien valuvan kasvoilleen.

"Kas vain", innostui Saint-Aignan, "tässäpä vasta seikkailu, ja ellen minä ole ensimmäinen sitä kertomaan, niin minulla ei ole ensinkään onnea."

Kuningas kääntyi häneen väräjävin äänin ja käsi raivosta vapisten.

"Ei sanaakaan, kreivi!" nuhteli hän.

Kuningasparka unohti, että hän tuntia aikaisemmin oli antanut saman varoituksen, mutta päin vastoin toivoen, että uskottu kielittelisi. Tämä kielto oli yhtä hyödytön kuin edellinen. Puoli tuntia myöhemmin koko Fontainebleau tiesi, että neiti de la Vallière oli jutellut Montalaisin ja Tonnay-Charenten kanssa Kuninkaan tammen alla ja tässä keskustelussa tunnustanut rakastavansa kuningasta. Tiedettiin myöskin, että kuningas ilmaistuaan suurta huolestusta neiti de la Vallièren tilasta oli kalvennut ja vapissut ottaessaan pyörtyneen kaunottaren käsivarsilleen. Senvuoksi oli kaikki hoviväki piankin yhtä mieltä siitä, että tämä oli vuoden suurin tapaus. Oli tullut ilmi, että hänen majesteettinsa rakasti neiti de la Vallièrea ja että siis Monsieur saattoi nukkua täysin levollisena. Sitä muuten leskikuningatar – yhtä kummastuneena kuin toisetkin tästä äkillisestä käänteestä – kiirehtikin kertomaan nuorelle kuningattarelle ja Orléansin Filipille. Mutta hän käytti erilaista puhetapaa näille kahdelle asianomaiselle.

"Nyt näette, Teresia", sanoi hän miniälleen, "kuinka väärin syytitte kuningasta: kas, tänäänhän huhu antaa hänelle uuden rakastajattaren. Miksi olisi eilinen juttu todenperäisempi kuin tämänpäiväinen, tai tämä taatumpi kuin edellinen?"

Mutta puhuessaan Monsieurille Kuninkaan tammen alla alkaneesta seikkailusta hän sanoi:

"Oletpa sinä järjetön mustasukkaisuudessasi, rakas Filip! On todettu, että kuningas on hullaantunut pikku la Vallièreen. Älä mene kertomaan sitä vaimollesi, muutoin kuningatar saisi sen heti tietää."

Tällä viimeisellä luottamuksella oli päinvastainen vaikutuksensa. Rauhoittuneena ja riemuissaan prinssi riensi tapaamaan puolisoaan, ja kun kello ei vielä ollut kahtatoista ja juhlan piti kestää kahteen aamulla, tarjosi hän Henriettelle käsivartensa ja vei hänet kävelylle. Mutta jo muutaman askeleen päässä hän jätti silleen äitinsä varoituksen.

"Älkää ainakaan menkö kertomaan kuningattarelle kaikkea, mitä kuninkaasta jutellaan", aloitti hän salaperäisesti.

"Mitä siis jutellaan?" kysyi Madame.

"Että veljeni on äkkiä kummallisesti ihastunut."

"Keneen?"

"Siihen pienoiseen la Vallièreen."

Oli yö, joten Madame saattoi huoleti hymyillä.

"Hoo!" virkahti hän; "ja onko siitä jo kauankin?"

"Kaikesta päättäen vain muutamia päiviä. Mutta näihin asti näkyi ainoastaan savua, ja vasta tänä iltana on liekki leimahtanut."

"Kuninkaalla on hyvä aisti", sanoi Madame, "sillä minun mielestäni tyttönen on viehättävä."

"Te näytte laskevan leikkiä, rakkaimpani."

"Minäkö! Miten niin?"

"Joka tapauksessa tämä rakastuminen tekee jonkun onnelliseksi, ainakin neiti de la Vallièren."

"Mutta", jatkoi prinsessa, "te, monsieur, puhutte aivan kuin olisitte lukenut hovineitoni sielun sisintä. Kuka teille on sanonut, että hän suostuu vastaamaan kuninkaan kiintymykseen?"

"Ja kuka teille on sanonut, että hän ei siihen vastaisi?"

"Hän rakastaa Bragelonnen varakreiviä."

"Oh, niinkö luulette?"

"Hän on kihloissakin."

"Hän oli."

"Mitä tarkoitatte?"

"No, kun tultiin pyytämään kuninkaalta lupaa avioliittoon, hän kieltäytyi sitä antamasta."

"Kieltäytyi?"

"Niin, vaikka pyytäjänä oli itse kreivi de la Fère, jota kuningas, kuten tiedätte, pitää suuressa arvossa sen osan vuoksi, mikä hänellä on ollut veljenne auttamisessa takaisin valtaansa sekä muutamissa muissa kauan sitten sattuneissa tapauksissa."