Kitabı oku: «Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt I», sayfa 67

"Kuusikymmentäkaksi", oikaisi Fouquet.

"Sitä paremmalla syyllä", tarrasi Colbert. "Se olisi tosiaan suurellista."

"Mutta luuletteko, monsieur", kysyi Fouquet, "että kuningas suvaitsisi ottaa kutsuni vastaan?"

"Kah, sitä en epäile", vakuutti Colbert innokkaasti; "menenpä siitä takuuseenkin."

"Olette hyvin ystävällinen", sanoi Fouquet. "Voin siis luottaa kannatukseenne?"

"Tietysti, monseigneur."

"Tahdon ajatella asiaa", lupasi Fouquet.

"Suostukaa, suostukaa!" kuiskasi Aramis kiihkeästi.

"Tahdotte ajatella?" toisti Colbert.

"Niin", vastasi Fouquet, "harkita, milloin olisi soveliainta esittää kutsuni kuninkaalle."

"No, heti tänä iltana, monseigneur, tänä iltana se käy päinsä."

"Sovittu", virkkoi yli-intendentti. "Messieurs, haluaisin kutsua teidät; mutta te tiedätte, että kaikkialla, mihin kuningas menee, on hän kotonaan. Teidän on siis hankittava itsellenne kutsu kuninkaalta."

Joukosta kuului ilahtunutta sorinaa. Fouquet hyvästeli ja läksi.

"Viheliäinen öykkäri!" jupisi Colbert. "Suostut sellaiseen, vaikka tiedät saavasi maksaa siitä huvista kymmenen miljoonaa."

"Syöksitte minut turmioon", kuiskasi Fouquet Aramikselle.

"Minä pelastin teidät", vastasi tämä, Fouquetin noustessa ylös linnan portaita kysymään, oliko kuningas vielä tavattavissa.

121.
Järjestykseen piintynyt virkamies

Haluten olla yksinään, tutkiakseen oman sydämensä tilaa, oli kuningas vetäytynyt huoneisiinsa, jonne herra de Saint-Aignan Madamen kanssa keskusteltuaan oli tullut häntä tapaamaan. Sen keskustelun olemme selostaneet. Kaksinkertaisesta tärkeydestään ylpeänä ja ajatellessaan kaksi tuntia takaperin päässeensä kuninkaan uskotuksi alkoi suosikki kaikesta kunnioittavaisuudestaan huolimatta käsitellä hovin asioita hiukan ylimielisesti, ja siitä asemasta, johon sattuma oli hänet sijoittanut, hän ei nähnyt ympärillään muuta kuin rakkautta ja seppeleitä. Kuninkaan rakkaus Madameen, tämän hellät tunteet kuningasta kohtaan, de Guichen hullaantuminen Madameen, de la Vallièren kuninkaaseen, Malicornen Montalais-neitoseen ja vihdoin neiti de Tonnay-Charenten mieltymys häneen, Saint-Aignaniin itseensä – eikö siinä ollut tosiaan yltäkyllin aihetta hoviherran joutumiseksi pyörälle päästänsä? Ja Saint-Aignan oli kaikkien entisten, nykyisten ja tulevaisten hovimiesten perikuva. Sitäpaitsi hän osoittautui niin eteväksi kertojaksi ja nokkelaksi lemmenseikkain arvostelijaksi, että kuningas kuunteli häntä silminnähtävän kiinnostuneesti, olletikin hänen kuvatessaan, kuinka kiihkeästi Madame oli häneltä urkkinut neiti de la Vallièren seikkailua. Joskin kuninkaan aikaisemmat tuliset tunteet Henriette-prinsessaa kohtaan olivat laimentuneet, oli tässä Madamen innokkaassa tiedustelussa jotakin imartelevaa, mikä ei voinut olla hivelemättä kuninkaan itserakkautta. Sitä tyydytystä hän siis tunsi, mutta siinä olikin kaikki, eikä hänen sydämensä hetkeksikään käynyt levottomaksi siitä, mitä Madame mahdollisesti ajatteli tai oli ajattelematta yllämainitusta seikkailusta.

Mutta kun Saint-Aignan oli lopettanut kertomuksensa, kuningas yöasuunsa laittautuessaan kysyi:

"No, Saint-Aignan, sinä kaiketi tiedät, millainen neiti de la Vallière on?"

"En ainoastaan, mikä hän on, vaan mitä hänestä tulee."

"Mitä sillä tarkoitat?"

"Tarkoitan, että hän on kaikkea, mitä nainen saattaa toivoa olevansa, nimittäin teidän majesteettinne rakastama. Ja tarkoitan, että hänestä tulee mitä teidän majesteettinne vain haluaa."

"Sitä en kysy… En tahdo tietää, mitä hän on tänään tai mitä hänestä tulee huomenna. Sinä olet sen sanonut, ja se jää minun asiakseni. Mutta tahtoisin tietää, mitä hän on ollut eilen. Sanohan siis, mitä hänestä puhutaan."

"Häntä kiitetään siveäksi."

"Oh", virkahti kuningas hymyillen, "huhuja liikkuu paljon."

"Sellainen huhu on hovissa niin harvinainen, että sitä voi uskoa, kun sitä kerran levitellään."

"Olet ehkä oikeassa, ystäväiseni… Ja onko hän hyvää sukua?"

"Ehdottomasti, – markiisi de la Vallièren tytär ja oivan herra de Saint-Remyn tytärpuoli."

"Kah, niin, tätini hovimestarin… Nyt muistankin ohimennen nähneeni hänet Bloisissa, kun hänet esiteltiin meille. Täytyypä minun myöntää viakseni, etten silloin osoittanut hänelle ansionmukaista huomaavaisuutta."

"No, teidän majesteettinne saa kyllä pian korvatuksi siten hukkaamanne ajan."

"Ja huhutaan siis, sanoit, että neiti de la Vallièrellä ei ole rakastajaa?"

"En ainakaan usko, että teidän majesteettinne tarvitsee pelätä kilpailijoita."

"Maltas nyt!" huudahti kuningas äkkiä, mitä vakavin sävy äänessään.

"Mitä suvaitsette, sire?"

"Muistelen."

"Ah!"

"Ellei hänellä ole rakastajaa, on hänellä sulhanen."

"Sulhanen!"

"Mitä! Etkö sitä tiedä, kreivi?"

"En."

"Sinä, uutisten kertoja?"

"Pyydän teitä suomaan sen anteeksi, sire. Ja tunteeko teidän majesteettinne sen sulhasen?"

"Pardieu, tulihan hänen isänsä pyytämään minulta vahvistusta avioliittosopimukselle! Hän on…"

Kuningas oli epäilemättä lausumaisillaan Bragelonnen varakreivin nimen, mutta pysähtyi rypistäen kulmiaan.

"Hän on…?" toisti Saint-Aignan.

"En enää muista", vastasi Ludvig XIV, koettaen salata liikutusta, jota oli vaikea peitellä.

"Voinko auttaa teidän majesteettianne oikealle tolalle?" kysyi Saint-Aignanin kreivi.

"Et, sillä minä en enää itsekään tiedä, ketä hetkellisesti ajattelin, – en tosiaankaan. Muistelen hämärästi, että jonkun hovineidon piti mennä naimisiin… mutta nimi ei tule mieleeni."

"Oliko se ehkä neiti Tonnay-Charente, jonka piti mennä naimisiin?" kysyi Saint-Aignan.

"Saattoi olla", myönsi kuningas.

"Sitten sulhasen nimi oli de Montespan; mutta neiti de Tonnay-Charente mainitsi häntä sellaiseen tapaan, jonka ei tarvitse peloittaa toisia tavoittamasta hänen suosiollisuuttaan."

"No niin", virkkoi kuningas, "minä en tiedä mitään neiti de la Vallièresta. Annan sinun toimeksesi, Saint-Aignan, hankkia hänestä tietoja."

"Hyvä, sire, ja milloin saan kunnian jälleen tavata teidän majesteettianne, tuodakseni ne tiedot?"

"Kun olet ne saanut."

"Ne kyllä pian hankin, jos tiedustelu sujuu yhtä nopeasti kuin haluni nähdä kuningasta on kiihkeä."

"Hyvin puhuttu! Mutta kuulehan, osoittiko Madame tätä tyttöparkaa kohtaan mitään nurjamielisyyttä?"

"Ei ollenkaan, sire."

"Eikö Madame ollut pahastuksissaan?"

"Ei nähdäkseni; hän vain hymyili kaiken aikaa."

"Hyvä on. Mutta luulenpa kuulevani ääntä etuhuoneista; varmaankin tullaan ilmoittamaan jonkun lähetin saapumisesta."

"Todellakin, sire."

"Käy kuulustamassa, Saint-Aignan."

Kreivi juoksi ovelle ja vaihtoi muutaman sanan palatsinvartijan kanssa.

"Sire", sanoi hän palatessaan "siellä on herra Fouquet, joka sanoo juuri saapuneensa kuninkaan käskystä. Hän on esittäytynyt, mutta myöhäisen hetken tähden hän ei tahdokaan päästä puheillenne tänä iltana; hän tyytyy ilmoittamaan olevansa täällä."

"Herra Fouquet! Minä kirjoitin hänelle kello kolmelta, pyytäen häntä tulemaan tänne huomisaamuksi, ja hän tuleekin jo kello kahdeksi yöllä. Sitäpä voi sanoa virkainnoksi!" huudahti kuningas säteillen mielihyvästä, kun näki käskyään niin nopeasti toteltavan. "Ei, päin vastoin, herra Fouquet pääsee heti puheilleni. Olen hänet kutsunut, otan hänet vastaan. Tulkoon hän sisälle. Sinä, kreivi, mene tiedustelullesi. Huomenna tapaamme!"

Kuningas kohotti sormen huulilleen, ja Saint-Aignan livahti tiehensä iloisin sydämin, antaen palatsinvartijalle määräyksen saattaa herra Fouquet sisälle.

Fouquet siis astui kuninkaan kammioon. Ludvig XIV nousi häntä vastaanottamaan.

"Hyvää iltaa, herra Fouquet", virkkoi hän herttaisesti hymyillen. "Säntillisyytenne ilahduttaa minua. Ja kuitenkin saitte kai sanani vasta myöhään?"

"Kello yhdeksän illalla, sire."

"Te olette ahertanut uutterasti näinä päivinä, herra Fouquet, sillä minulle on vakuutettu, että te ette ole poistunut työhuoneestanne Saint-Mandéssa kolmeen, neljään vuorokauteen."

"Olen tosiaankin ollut sulkeutuneena kolme päivää, sire", vastasi Fouquet kumartaen.

"Tiedättekö, herra Fouquet, että minulla on teille paljon puhuttavaa?" jatkoi kuningas ystävällisimmällä tavallaan.

"Teidän majesteettinne tekee minut perin onnelliseksi, ja koska osoitatte minulle niin suurta suopeutta, sallitteko minun muistuttaa eräästä puheillepääsystä, jonka olette luvannut suoda?"

"Aivan oikein, joku kirkonmies, jonka on mielestään tultava minua kiittämään, eikö niin?"

"Aivan, sire. Hetki on ehkä huonosti valittu, mutta seuralaiseni aika on kallis, ja koska Fontainebleau on tien varrella hänen hiippakuntaansa matkustettaessa…"

"Kuka hän sitten on?"

"Vannesin uusi piispa, jonka teidän majesteettinne kolme kuukautta sitten minun suosituksestani suvaitsi nimittää virkaansa."

"Mahdollista", virkkoi kuningas, joka oli lukematta allekirjoittanut paperin. "Ja onko hän nyt siellä?"

"Kyllä, sire. Vannes on tärkeä hiippakunta; tämän paimenen seurakuntalaiset tarvitsevat hänen jumalallista sanaansa. He ovat raakalaisia, joita täytyy alati siloittaa opetuksella, ja herra d'Herblaylla ei ole vertaistaan tämänlaisissa tehtävissä."

"Herra d'Herblay!" äännähti kuningas etsiskellen muististaan, ikäänkuin tämä kauan sitten kuultu nimi ei olisi ollut hänelle aivan outo.

"Oh", huomautti Fouquet vilkkaasti, "teidän majesteettinne ei tietenkään tunne tätä eräälle uskollisimmalle ja arvokkaimmalle palvelijallenne kuuluvaa vähäpätöistä nimeä."

"Enpä tosiaan… Ja tahtooko hän jälleen lähteä sinne?"

"Asian laita on niin, että hän on tänään saanut kirjeitä, jotka ehkä tekevät hänen lähtönsä välttämättömäksi. Ennen kuin aloittaa paluumatkansa syrjäiseen Bretagneen haluaisi hän siis esittää alamaisen uskollisuutensa ja kunnioituksensa tunteet teidän majesteetillenne."

"Odottaako hän?"

"Hän odottaa, sire."

"No, tulkoonhan sisälle."

Fouquet antoi merkin verhon takana seisovalle palatsinvartijalle.

Ovi avautui, ja Aramis astui huoneeseen.

Kuningas antoi hänen lausua kohteliaan tervehdyksensä ja loi pitkän silmäyksen noihin kasvoihin, joita kukaan kerran nähtyään ei voinut unohtaa.

"Vannes!" virkkoi hän. "Te olette Vannesin piispa, monsieur?"

"Niin, sire."

"Vannes on Bretagnessa?"

Aramis kumarsi.

"Lähellä merta?"

Aramis kumarsi jälleen.

"Muutaman lieuen päässä Belle-Islestä?"

"Niin, sire", vastasi Aramis, "luullakseni kuuden lieuen päässä."

"Sehän on vain askel", virkkoi Ludvig XIV.

"Eipä meille bretoni-paroille, sire", selitti Aramis; "kuuden lieuen taival on päin vastoin pitkä maitsekin, ja vesiteitse se tuntuu äärettömältä matkalta. Ja minulla oli kunnia sanoa kuninkaalleni, että rannikolta Belle-Isleen lasketaan kuusi meripenikulmaa."

"Siellä kuuluu herra Fouquetilla olevan kaunis kartano?" uteli kuningas.

"Niin sanotaan", vastasi Aramis, katsahtaen tyynesti rahaministeriin.

"Miten! Sanotaan?" huudahti kuningas.

"Niin, sire."

"Tosiaankin, herra Fouquet, minun on tunnustettava ihmetteleväni erästä seikkaa."

"Mitä niin?"

"Että teillä on pitäjienne päänä herra d'Herblayn kaltainen mies, ettekä ole hänelle näyttänyt Belle-Isleä!"

"Oh, sire", piispa ehätti Fouquetin vastauksen edelle, "me poloiset Bretagnen hengenmiehet pysyttelemme kotosalla."

"Herra piispa", sanoi kuningas, "minäpä rankaisen herra Fouquetia hänen välinpitämättömyydestään."

"Ja millä tavoin, sire?"

"Siirtämällä teidät toiseen hiippakuntaan."

Fouquet puri huultansa, Aramis hymyili.

"Paljonko Vannes tuottaa?" jatkoi kuningas.

"Kuusituhatta livreä", vastasi Aramis.

"Hyväinen aika, niinkö vähän! Mutta teillä lienee omia varoja, herra piispa?"

"Minulla ei ole mitään, sire; mutta herra Fouquet suorittaa minulle kaksitoistasataa livreä vuodessa kirkonpenkistään."

"No, herra d'Herblay, parempaa minä lupaan teille."

"Sire…"

"Pidän teidät mielessäni."

Aramis kumarsi. Kuningas puolestaan tervehti häntä melkein kunnioittavasti, kuten hänen tapansa olikin naisia ja kirkonmiehiä kohtaan. Aramis ymmärsi, että puhuttelu oli päättynyt. Hän virkkoi hyvästiksi yksinkertaisen lauselman todellisen maalaispastorin tapaan ja poistui.

"Hänellä on merkilliset piirteet", huomautti kuningas, seuraten häntä silmillään niin kauan kuin voi hänet nähdä, vieläpä tavallaan sittenkin, kun hän jo oli kadonnut.

"Jos tällä piispalla olisi tarpeelliset alkutiedot, sire", vastasi Fouquet, "ei yksikään valtakunnan kirkkoruhtinas ansaitsisi ylimpiä arvosijoja niin hyvin kuin hän."

"Eikö hän siis ole lueskellut?"

"Hän on vaihtanut miekan messukasukkaan, ja jokseenkin myöhään. Mutta jos teidän majesteettinne silti sallii minun jälleen puhua herra d'Herblaysta ajan ja tilaisuuden tullen…"

"Olkaa niin hyvä. Mutta puhukaamme nyt teistä, herra Fouquet."

"Minusta, sire?"

"Niin, minun on lausuttava teille tuhannet kiitokset."

"En tosiaankaan osaa ilmaista sitä iloa, jota teidän majesteettinne ystävällisyys minulle tuottaa."

"Niin, herra Fouquet, kyllä käsitän. Niin, minä olen ollut ennakkoluuloinen teitä kohtaan."

"Silloin olin kovin onneton, sire."

"Mutta siitä väärinymmärryksestä on nyt päästy. Te siis huomasitte olevanne epäsuosiossa?.."

"Kyllä, sire, mutta odotin alistuvasti totuuden päivää. Se näkyy nyt koittaneen?"

"Ja tiedättekö, missä vika oli?"

"Varsin hyvin; kuningas piti minua tuhlarina."

"Noh, en suinkaan."

"Tai pikemmin keskinkertaisena hallintomiehenä. Teidän majesteettinne ainakin luuli, että kun kansalla ei ollut rahaa, ei kuninkaallakaan riittäisi varoja."

"Niin, sitä kyllä luulin; mutta nyt olen tullut toiseen käsitykseen."

Fouquet kumarsi.

"Eikä ilmene kapinaa, ei valituksia?"

"Mutta rahaa on", sanoi Fouquet.

"Niin, te olette toimittanut minulle ylenpalttisesti varoja viime kuukauden kuluessa."

"Minulla on vieläkin, ei ainoastaan kaikkiin teidän majesteettinne tarpeisiin, vaan satunnaisten oikkujennekin tyydyttämiseksi."

"En – Jumalan kiitos – pane teitä koetukselle, herra Fouquet", vastasi kuningas vakavasti. "Kahteen kuukauteen en aio pyytää teiltä mitään."

"Käytänkin sitä aikaa kootakseni kuninkaalle viisi tai kuusi miljoonaa alkurahastoksi sodan varalta."

"Viisi tai kuusi miljoonaa!"

"Vain teidän esikuntaanne varten tietenkin."

"Uskotteko siis, että joudumme sotaan, herra Fouquet?"

"Minä uskon, että Luoja on antanut kotkalle nokan ja kynnet, jotta se niiden avulla osoittaisi kuninkuutensa."

Ludvig punastui mielihyvästä.

"Olemme kuluttaneet paljon rahaa näinä päivinä, herra Fouquet. Ettekö nuhtele minua siitä?"

"Sire, teidän majesteetillanne on vielä kaksikymmentä nuoruuden vuotta jäljellä ja miljaardi kulutettavana näiden kahdenkymmenen vuoden aikana."

"Miljaardi! Se on tavaton summa, herra Fouquet!"

"Saan rahat kyllä säästetyksi koolle tarpeen mukaan, sire… Teidän majesteetillanne sitäpaitsi on herra Colbertissa ja minussa kaksi pätevää miestä. Toinen auttaa teitä kuluttamaan rahojanne, ja se olen minä, niin kauan kuin teidän majesteettinne tyytyy palvelukseeni. Toinen hoitelee varojanne visusti, ja se on herra Colbert."

"Herra Colbert?" ihmetteli kuningas.

"Epäilemättä, sire; herra Colbert on erinomainen tilimies."

Tämä vihamiehen ylistäminen herätti kuninkaassa syvää luottamusta ja ihailua. Rahaministerin äänessä ja katseessa ei nimittäin ilmennyt mitään lausuttujen sanojen epuutusta; hän ei kiittänyt päästäkseen kaksin verroin laittamaan.

Kuningas käsitti sen, ja laskien aseensa tällaisen ylevämielisyyden edessä hän virkahti: "Te kiitätte herra Colbertia?"

"Niin, sire, minä kiitän häntä, sillä paitsi että hän on ansiokas mies, uskon hänen täydellisesti harrastavan teidän majesteettinne parasta."

"Siksikö, että hän usein on törmännyt teidän suunnitelmianne vastaan?" kysyi kuningas hymyillen.

"Niin juuri, sire."

"Selittäkää se minulle."

"Asia on hyvin yksinkertainen. Minä olen mies, jota tarvitaan rahoja hankkimaan, hän taasen on pätevä järjestämään niiden säästeliästä käyttöä."

"No, no, herra yli-intendentti, – mitä hittoa! Tokihan vielä sanotte minulle jotakin, mikä kumoaa tämän hyvän arvostelunne?"

"Hallinnollisella alalla, sire?"

"Niin."

"En voi siinä kohden esittää pienintäkään muistutusta, sire."

"Todellako?"

"Vakuutan kunniasanallani, etten tunne Ranskassa etevämpää virkamiestä kuin herra Colbert on."

Sanalla "virkamies" ei vuonna 1661 ollut sitä toisarvoista vivahdusta kuin nykyään. Mutta Fouquetin lausumana, jota kuningas oli juuri puhutellut herra yli-intendentiksi, liittyi siihen jotakin halpa-arvoista ja pientä, mikä sattuvasti sijoitti Fouquetin paikalleen ja Colbertin omalleen.

"Mutta", sanoi Ludvig XIV, "hänpä kuitenkin kaikesta säästäväisyydestään huolimatta pani toimeen juhlani Fontainebleaussa. Ja vakuutan teille, herra Fouquet, että hän ei suinkaan ole estänyt rahojani tulvimasta ulos."

Fouquet kumarsi ääneti.

"Eikö se ole teidänkin mielipiteenne?" kysyi kuningas.

"Minun nähdäkseni, sire", vastasi puhuteltu, "herra Colbert on toiminut erinomaisena järjestäjänä ja ansaitsee siinä suhteessa teidän majesteettinne kaiken kiitoksen."

Sana "järjestäjä" oli sopiva täydennys "virkamiehelle." Ja kun kuninkaalla oli erittäin herkkä aistimuskyky, tajusi hän heti vaistomaisesti, että virkamies oli Fouquetin mielestä ollut liiaksi piintynyt järjestykseen, joten Fontainebleaun loistavat juhlat olisivat itsenäisemmällä alotteiden miehellä voineet koitua vielä loistavammaksikin. Kuningas tunsi siis, että joku saattoi havaita vikaa hänen huveissaan. Häntä pahastutti hiukan tämä yläpuolelle asettuminen, mutta Fouquetin peräti vaatimattomasti ilmenevä ylemmyys herätti kuninkaassa vieläkin suurempaa kunnioitusta miehen luonnetta ja ministerin kyvykkyyttä kohtaan.

Kello oli kaksi, kun Fouquet lausui hyvästelynsä, ja kuningas meni vuoteeseensa hiukan levottomana ja hämillään rahaministerin verhotusta opetuksesta. Runsaasti puoli tuntia hän ajatuksissaan kertasi koko juhlallisuuksien järjestelyä – korukirjauksia, upeita verhokankaita, ateriain ruokalistoja, riemukaarten sommittelua, juhlavalaistusten ja ilotulitusten käyttöä sekä mitä kaikkea muuta virkamies Colbert oli saanut toimeen. Seurauksena oli, että kuningas johtaessaan mieleensä viime viikon hauskutukset löysikin muutamia puutteellisuuksia juhlissaan.

Näin oli Fouquet kohteliaisuudellaan, herttaisuudellaan ja jalomielisyydellään saanut nirhaistuksi Colbertiin syvemmän naarmun kuin tämä koskaan oli vastustajalleen tuottanut pahuudellaan ja hellittämättömällä vihallaan.

122.
Fontainebleau toisella aamutunnilla

Kuten sanottu, Saint-Aignanin kreivi oli lähtenyt kuninkaan kammiosta samalla hetkellä kun yli-intendentti saapui sinne. Hänelle oli uskottu tärkeä tehtävä, ja niinpä hän tahtoikin käyttää aikaansa mahdollisimman hyvin. Tämä mies, jonka olemme esitelleet kuninkaan ystävänä, oli erikoinen lajiansa, – niitä sen ajan merkillepantavia hovilaisia, joiden valppaus ja nokkeluus saattoivat varjoon jokaisen entisen ja tulevaisen suosikin, ja säntillisyydellään hän voitti Dangeaun matelevaisuuden. Mutta Dangeau ei ollutkaan kuninkaan suosikki, vaan suvaittu liehittelijä-kätyri.

Saint-Aignan pohti nyt pikaisesti asemaa ja tuli ajatelleeksi, että alustavat tiedot varmaankin saisi parhaiten de Guichelta, ja hän kiirehti etsimään kreiviä.

De Guiche ei ollutkaan palannut huoneisiinsa, kuten olisi voinut luulla hänen käännyttyään linnan sivurakennuksen kulmasta, ja Saint-Aignan läksi vainuamaan häntä muualta. Kierreltyään kaikkialla ja kuulusteltuaan jos jostakin Saint-Aignan huomasi jotakin ihmishahmon näköistä nojaamassa puuta vasten liikkumattomana kuin patsas ja näköjään kiintyneenä tähystämään erästä ikkunaa, vaikka tämän uutimet olivat kokonaan vedetyt verhoksi. Koska se oli Madamen ikkuna, päätteli Saint-Aignan nyt päässeensä etsityn jäljille. Hän lähestyi hiljaa ja huomasi arvanneensa oikein.

De Guiche oli keskustelustaan Madamen kanssa kuormannut itselleen sellaisen onnen taakan, että hänen kaikki sielunvoimansa eivät riittäneet sen maltilliseen kantamiseen; siksi hän oli täten jatkamassa yötänsä.

Saint-Aignan tiesi, että kreivillä oli ollut jotakin osaa neiti de la Vallièren toimittamisessa Madamen seurueeseen; hovilainen tietää kaikki ja muistaa kaikki. Mutta hän ei ollut koskaan kuullut, millä perusteella ja millä ehdoilla de Guiche oli antanut suojelustaan la Vallièrelle. Paljolla kyselemisellä saa tavallisesti vähän tai ei mitään tietää, mutta Saint-Aignan arveli saavansa selville edes jonkun verran, jos utelisi kreiviltä hienotuntoisesti ja varovasti, samalla turvautuen kaikkeen itsepintaisuuteensa. Hänen suunnitelmansa oli seuraava:

Jos tiedot olivat suotuisia, kertoisi hän kaunopuheisesti kuninkaalle, mikä helmi tälle oli joutunut saataviin, ja pyytäisi suosiokseen saada olla sovittamassa sitä kuninkaalliseen kruunuun. Mutta jos kuulustelu kääntyisi epäedulliseksi, mikä toki myöskin oli mahdollista, tutkisi hän, missä määrin kuningas oli kiintynyt la Vallièreen. Hän voisi laatia selostuksensa niin, että saisi tyttösen työnnetyksi syrjään, jälkeenpäin käyttääkseen tätä käännettä ansionansa kaikkien naisten silmissä, joilla saattoi olla vaatimuksia kuninkaan sydämeen, Madamesta ja kuningattaresta alkaen. Siinä tapauksessa taasen, että kuningas osoittautuisi vakavasti kiintyneeksi nuoreen kreivittäreen, salaisi hän huonot uutiset, mutta antaisi la Vallièren ymmärtää, millainen jalomielinen ritari hän oli, pitäen tyttöparkaa alituisesti jännityksissä kiitollisuuden ja pelon avulla, joten hän saisi taatun ystävättären hovissa. Tyttö pitäisi häntä silloin jonkunlaisena rikostoverina, jonka hyväksi oli toimittava samalla kun edisti omaakin onneansa. Siksi päiväksi taasen, jolloin menneisyyden pommi räjähtäisi, jos sitä koskaan tapahtuisi, Saint-Aignan uskoi jo ehtineensä ryhtyä kaikkiin varokeinoihin, näytelläkseen tietämätöntä kuninkaan edessä. Kreivittären silmissä hän vielä silloinkin säilyttäisi jalomielisyyden edullisen aseman.

Tällaisia ajatuksia oli ahneuden tuli puolessa tunnissa lietsonut hovimiehen sydämeen, kun hän vakain aikein läksi puhuttelemaan de Guichea, – häiritsemään tämän onnellisia unelmia, joista Saint-Aignan tosin ei tiennyt mitään.

Kello yksi aamuyöstä hän siten äkkäsi de Guichen hievahtamattomana nojaamassa puunrunkoa vasten, silmät tähdättyinä valaistuun ikkunaan, – aamun alkuhetkellä, vuorokauden hempeimmässä vaiheessa, jota taidemaalarit seppelöivät myrteillä ja avautuvilla unikoilla, – silmäluomien painumisen, sydämen raukean sykinnän, pään väsyneen kallistumisen hetkellä, joka luo kaihoisan katseen väistyneeseen päivään ja osoittaa lemmellisen tervehdyksen uudelle. De Guichelle se kajasti sanomattoman onnen aamuruskona. Hän olisi viskannut aarteen tiellään kohtaamallensa kerjäläiselle, jotta tämä ei vain olisi häirinnyt häntä haaveissaan. Hankalanpa tilaisuuden siis oli Saint-Aignan valinnut – niinkuin itsekkyys on aina huono neuvonantaja – tullessaan lyömään häntä olkapäälle, kun hän parhaillaan kuiskasi erästä sanaa tai oikeammin nimeä.

"Hei", huudahti hän käreästi, "olen haeskellut teitä!"

"Minua?" virkkoi de Guiche säpsähtäen.

"Niin, ja tapaan teidät haaveilemassa kuutamolla. Olisiko teitä ehkä kohdannut runouden tauti, paras kreiviseni, ja sommitteletteko siinä säkeitä?"

Nuori mies pakotti kasvonsa hymyilemään, samalla kun hän sydämessään toivotteli tungettelijaa hornan kattilaan.

"Ehkäpä", virkkoi hän. "Mikä onnellinen sattuma teidät toimitti tänne?"

"Kas, kyllä näen, että te ette tarkannut puhettani!"

"Kuinka niin?"

"No, minähän alotin huomautuksella, että etsin teitä."

"Te etsitte minua?"

"Niin, ja yllätin teidät."

"Mistä yllätitte, jos saan kysyä?"

"Hyräilemästä lemmenlauluja."

"Se on totta, en sitä kiellä", myönsi de Guiche nauraen. "Niin, hyvä kreivi, minä hyräilin lemmenlaulujani."

"Sehän teille sopiikin."

"Minulleko?"

"Teille erityisesti, – jokaisen kauniin ja älykkään naisen pelottomalle suojelijalle."

"Mitä hittoa nyt latelettekaan?"

"Tunnettuja totuuksia, sen kyllä tiedän. Mutta kuulkaahan, minä olen rakastunut."

"Tekö?"

"Niin."

"Sepä hauskaa, hyvä kreivi. Kertokaahan siitä minulle."

Ja peläten – kenties liian myöhään – että Saint-Aignan huomaisi valaistun ikkunan, hän tarttui kreivin käsivarteen ja yritti viedä häntä syrjemmälle.

"Ei", sanoi tämä vastustaen, "älkäämme menkö noihin mustiin lehtoihin päin, siellä käy liian kosteaksi. Pysykäämme kuutamossa, jos suvaitsette."

Ja vaikka hän mukausikin de Guichen käsivarren painostukseen, pysytteli hän linnan läheisillä kukkapengermillä.

"No", vastasi de Guiche malttavasti, "käydään minne haluatte; asetun kernaasti käytettäväksenne."

"Olette peräti ystävällinen." Ja tovin äänettömyyden jälkeen Saint-Aignan aloitti jälleen: "Minun pitäisi saada teiltä, hyvä kreivi, joitakuita tietoja henkilöstä, joka on ollut suojattinanne."

"Ja jota te rakastatte?"

"En sano niin enkä näin, paras… Käsitättehän, ettei sovi noin ilman muuta sijoittaa sydäntään epävarmalle pohjalle, vaan täytyy toki ensin hankkia vakuuksia."

"Olette oikeassa", myönsi de Guiche huoahtaen; "sydän on kallisarvoinen kapine."

"Ja minun sydämeni on kovin hellä, ja sellaisena jätän sen teidän ohjattavaksenne."

"Oh, te olette tunnettu, kreivi. Siis?"

"No niin, on suoraan sanoen kysymys neiti de Tonnay-Charentesta."

"Hohoi, hyvä Saint-Aignan, mikä teitä nyt hupsuttaakaan!"

"Kuinka niin?"

"Minä en ole koskaan esiintynyt neiti de Tonnay-Charenten suojelijana."

"Ohoh!"

"En koskaan!"

"Ettekö muka te toimittanut häntä Madamen hovineidoksi?"

"Neiti de Tonnay-Charente – se teidän täytyy tietää paremmin kuin kukaan, hyvä kreivi – on kyllin hyvää sukua, ollakseen pikemmin haluttu kuin sallittu hoviin. Hän ei tarvinnut puoltajaa."

"Te laskette leikkiä."

"En toden totta tiedä, miksi niin luulisitte."

"Teillä ei siis ole mitään osaa hänen nimityksessään?"

"Ei minkäänlaista."

"Ettekö tunnekaan häntä?"

"Näin hänet ensi kerran silloin kun hänet esiteltiin Madamelle. Ja kun en siis ole häntä suojellut enkä lähemmin tunne, en voi antaa teille mitään erityisiä tietoja hänestä."

Ja de Guiche liikahti ikäänkuin jättääkseen puhuttelijansa.

"Hei, hei!" ehätti Saint-Aignan; "vielä hetkinen, paras kreivi! Ette minusta noin pääse."

"Anteeksi, mutta mielestäni olisi aika lähteä levolle."

"Sitä ette ollut tekemässä, kun vasiten hain teidät puhutellakseni."

"Käytettävissänne olenkin, paras kreivi, mikäli teillä on minulle vielä jotakin puhuttavaa."

"Tuo on oikein, pardieu! Puolisen tuntia enemmän tai vähemmän, eivät pitsinne siitä sen pahemmin rypisty. Voitteko vakuuttaa minulle, että teillä ei ole mitään pahaa tiedossanne tuosta neidistä, joten siis se ei mitenkään ole syynä äänettömyyteenne?"

"Oh, minä uskon, että se herttainen impi on puhdas kuin kristalli!"

"Te riemastutatte minua. En silti soisi teidän luulevan, että olen aivan tietämätön asioista. Varmaa on, että te olette toimittanut neitosia prinsessan seurueeseen. Onhan siitä hankinnasta laulukin sepitetty."

"Tiedättehän, ystäväiseni, että lauluja laitetaan tyhjästäkin."

"Tunnetteko sen?"

"En, mutta antakaa kuulua."

"En osaa alkua, mutta lopun minä muistan."

"No, onhan sitä siinäkin."

"On hovineitojen hankkijaksi de Guiche ryhtynyt taitavaksi."

"Ajatus on heikko ja laihasti lausuttu."

"Ka, eihän se ole minkään Racinen tai Molièren sepittämä, vaan la Feuilladen, eikä voi vaatia aatelismiestä runoilemaan yhtä näppärästi kuin ammattiseppo sommittelee säkeitänsä."

"On todella ikävää, että muistatte vain lopun."

"Malttakaas, malttakaas, toisenkin säkeistön alku pyörii kielelläni."

"Minä kuuntelen."

"Hän nostaa impiä mielinmäärin kuin Montalaisin ja…"

"Pardieu, ja la Vallièren!" huudahti de Guiche kärsimättömänä ja oudostellen, mihin Saint-Aignan oikein tähtäsi.

"Niin, juuri niin, la Vallièren. Oivalsitte heti loppusoinnun, ystäväiseni."

"Eipä siinä ollut suurtakaan oivaltamista!"

"Montalaisin ja Vallièren, niin siinä sanotaan. Heitähän te olettekin suojellut." Ja Saint-Aignan puhkesi nauruun.

"Ette siis löydä laulusta neiti de Tonnay-Charentea?" virkkoi de Guiche.

"En tosiaankaan."

"Siitähän voitte olla hyvillänne?"

"Kyllä, mutta mainitaanhan Montalais", huomautti Saint-Aignan yhä hymyillen.

"Oh, hänet tapaatte kaikkialla. Hän on aito pyryharakka."

"Tunnetteko hänet?"

"Välillisesti. Häntä suojeli eräs Malicorne, jota taas Manicamp auttelee. Manicamp pyysi minun välitykselläni hovineidon paikkaa Madamen luona Montalaisille ja Monsieurilta hovivirkailijan tointa Malicornelle. Minä annoinkin puoltolauseeni; tiedättehän heikkouteni Manicampin hupeloa kohtaan."

"Ja se onnistui?"

"Montalaisin suhteen kyllä; Malicorneen nähden on asia epävarma, – toistaiseksi häntä vain suvaitaan. Tahdotteko tietää vielä mitään muuta?"

"On loppusointu jäljellä."

"Mikä loppusointu?"

"Jonka äsken oivalsitte."

"La Vallière?"

"Niin."

Ja de Saint-Aignan remahti taas ärsyttävään nauruunsa.

"No niin", myönsi de Guiche, "minä olen hänetkin toimittanut Madamen seurueeseen, se on totta."

"Ai, ai, ai!" huudahti de Saint-Aignan.

"Mutta", jatkoi de Guiche mitä kylmäkiskoisimmin, "te teette minulle suuren palveluksen, hyvä kreivi, jos pidätytte leikittelemästä tällä nimellä. Kreivitär la Baume le Blanc de la Vallière käyttäytyy peräti järkevästi."

"Peräti järkevästi?"

"Niin."

"Mutta te ette siis tiedä uusimmasta huhusta?" kuiskasi Saint-Aignan.

"En, ja olen teille kiitollinen, hyvä kreivi, jos jätätte sen huhun itsellenne ja niille, jotka sitä levittävät."

"Joutavia! Otatteko te asian niin vakavalta kannalta?"

"Otan, sillä neiti de la Vallièrea rakastaa eräs hyvä ystäväni."

Saint-Aignan säpsähti.

"Ohoo!" virkahti hän.

"Niin, kreivi", jatkoi de Guiche. "Ymmärrätte siis, kun olette Ranskan hienotapaisin mies, etten voi kuulteni suvaita ystävääni saatettavan naurunalaiseksi."

"No, luonnollisesti", myönsi Saint-Aignan pureskellen kynsiään puolittain pahastuksesta, puolittain tyydyttämättömästä uteliaisuudesta. De Guiche kumarsi soreasti hyvästiksi.

"Te ajatte minut pois", pahoitteli Saint-Aignan, menehtymäisillään halusta saada tietää ystävän nimi.

"En suinkaan, hyvä kreivi… Haluaisin vain runoilla sepitelmäni valmiiksi."

"Millaisen?"

"Nelisäkeisen tunnelmalastun. Käsitättehän, että sellainen purkaus on jotakin pyhää."

"Ma foi, kyllähän!"

"Ja koska minulta vielä puuttuu puolenneljättä säettä, tarvitsen kaiken harkintakykyni."

"Se on selvää. Hyvästi, kreivi!"

"Hyvästi!"

"Mutta kuulkaahan… Onko teillä hyvääkin taipumusta runoiluun?"

"Kutakuinkin."

"Saatteko ehkä kolme ja puoli säettänne huomisaamuun valmiiksi?"

"Toivoakseni."

"No, huomiseen siis."

"Huomiseen; hyvästi!"

Saint-Aignanin täytyi nyt lopultakin eritä kumppanistaan, hän kumarsi vielä ja hävisi lehtimajan taakse.