Sadece LitRes`te okuyun

Kitap dosya olarak indirilemez ancak uygulamamız üzerinden veya online olarak web sitemizden okunabilir.

Kitabı oku: «Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt I», sayfa 70

Yazı tipi:

126.
Yhdennentoista luokan jesuiitti

Ja jotta lukija ei kyllästyisi odotukseen, riennämme heti vastaamaan ensimmäiseen kysymykseen.

Kasvojensa alaosaa viitankauluksella verhonnut matkustaja oli Aramis, joka Fouquetista erottuaan oli lakeijansa avaamasta matkarepusta ottanut täydellisen ratsastusasun ja lähtenyt linnasta Komean Riikinkukon majataloon, mistä hän todellakin oli viikkoa aikaisemmin tilannut salin ja kamarin. Malicornen ja Manicampin tultua häädetyiksi hän lähestyi fransiskaanimunkkia ja kysyi, kumpaisen huoneen tämä tahtoi valita itselleen. Munkki tiedusti, missä ne sijaitsivat, ja sai kuulla, että kamari oli alakerrassa ja sali portaita ylempänä.

"Niin ollen otan kamarin", päätti hän. Aramis ei vastustanut, vaan sanoi isännälle aivan alistuvana:

"Hän asettuu kamariin."

Kunnioittavasti kumarrettuaan hän meni itse ylös isompaan huoneeseen. Fransiskaanimunkki kannettiin kamariinsa. Saattoi kyllä oudoksua tuota kirkkoruhtinaan arvonantoa yksinkertaista luostariveljeä ja vielä kerjäläismunkkia kohtaan, jolle siten edes pyytämättänsä toimitettiin niin monien matkustajain haluama huone. Ja miten onkaan selitettävissä Aramiksen odottamaton tulo Komean Riikinkukon majataloon, kun hän oli saapunut linnaan herra Fouquetin seuralaisena ja niin ollen olisi voinut majailla hänen parissaan?

Fransiskaanimunkki salli ilman pienintäkään valitusta siirrättää itsensä ylös portaita, vaikka hän ilmeisesti kärsi kovia tuskia ja aina paarien sattuessa seinään tai porraskaiteeseen vavahteli rajusti koko ruumiiltaan. Kamariin päästyänsä hän sanoi kantajille:

"Auttakaa minut tuohon nojatuoliin."

Miehet laskivat paarinsa lattialle, nostivat sairaan mahdollisimman hellävaroin ja asettivat hänet osoitettuun nojatuoliin makuusijan päänalusen viereen.

"Kutsukaahan nyt isäntä tänne", lisäsi hän hyvin hiljaisesti.

Viisi minuuttia myöhemmin ilmestyi Komean Riikinkukon isäntä kynnykselle.

"Hyvä ystävä", sanoi fransiskaanimunkki, "pyydän teitä läksiäisiksi antamaan kestitystä näille kunnon miehille, jotka ovat Melunin varakreivin alustalaisia. He löysivät minut maantieltä pyörtyneenä helteeseen ja vaivojensa palkkaa ollenkaan ajattelematta tahtoivat kantaa minut kotiinsa. Mutta minä tiedän, mitä köyhälle maksaa sairaan majoitus, ja pidin senvuoksi parempana päästä majataloon, missä minua sitäpaitsi odotettiinkin."

Isäntä katseli munkkia hämmästyksissään. Fransiskaani teki peukalollaan erityiseen tapaan ristinmerkin rintaansa.

Isäntä vastasi samalla merkillä vasempaan olkapäähänsä.

"Niin, se on totta", myönsi hän nyt, "teitä odotettiin, arvoisa isä, mutta me toivoimme saavamme nähdä teidät paremmassa tilassa."

Ja talonpoikien oudostellessa kopean isännän äkillistä muuttumista kunnioittavan nöyräksi kerjäläismunkkia kohtaan tämä kaivoi syvästä taskustaan pari kolme kultakolikkoa, näyttäen niitä heille.

"Te näette, hyvät ystävät", sanoi hän, "että saan täällä maksetuksi hoidostani. Olkaa siis huoletta älkääkä epäröikö jättää minua tänne. Veljeskuntani, jonka asioilla matkustan, ei tahdo, että kerjään; mutta teiltäkin saamani huolenpito ansaitsee palkkionsa, – ottakaa siis nämä kaksi louisdoria ja menkää rauhassa."

Talonpojat eivät rohjenneet ottaa vastaan; isäntä otti nuo kaksi louisdoria munkin kädestä ja pisti ne erään talonpojan kouraan. Miehet poistuivat yhä enemmän ihmeissään.

Oven sulkeuduttua ja isännän pysytellessä kunnioittavasti pihtipielessä munkki hetken aikaa kokosi ajatuksiaan. Sitten hän painoi kuumeesta kuivan kätensä kelmenneelle otsalleen ja vavahdellen siveli kouristuneilla sormillaan harmahtavaa partaa. Sairaudesta ja kiihtymyksestä kuoppiinsa vajonneet isot silmät tuijottivat avaruuteen ikäänkuin tuskallista ja vääjäämätöntä ajatusta seuraten.

"Mitä lääkäreitä täällä Fontainebleaussa on?" kysyi hän viimein.

"Meillä on kolme, pyhä isä. Ensiksikin herra Luiniguet, sitten karmeliittiveli Hubert, ja vielä eräs lääkäri nimeltään Grisart."

"Ah, Grisart!" mutisi munkki. "Kutsukaa pian herra Grisart."

Isäntä kumarsi kiireisen tottelevasti.

"Mitä pappeja täällä muuten on saatavissa?"

"Mitä pappejako?"

"Niin, mihin veljeskuntiin kuuluvia?"

"Täällä on jesuiitteja, augustiinilaismunkkeja ja fransiskaaneja, mutta jesuiitit asuvat tässä lähimpänä, hyvä isä. Minä kai kutsun rippi-isän jesuiittiveljeskunnasta?"

"Niin, tehkää se."

Isäntä meni ulos.

On helppo arvata, että isäntä ja sairas keskenään vaihtamistansa ristinmerkeistä olivat huomanneet toisensa kuuluviksi peloittavaan jesuiittien veljeskuntaan.

Yksikseen jäätyänsä munkki otti taskustaan pinkan papereita ja luki muutamia niistä hyvin tarkkaavasti. Taudin voima voitti kuitenkin hänen urheutensa; silmät alkoivat harhailla, kylmä hiki helmeili otsalla, ja hän vaipui melkein tiedottomana taaksepäin, käsivarret riipuksissa molemmin puolin nojatuolia.

Hän ei ollut viiteen minuuttiin liikahtanut siitä asennostaan, kun isäntä palasi lääkärin seuraamana, jolle hän oli tuskin antanut aikaa pukeutua. Heidän askeleensa ja oven avautumisesta johtunut veto toinnuttivat sairaan taas tuntoihinsa. Hän kokosi nopeasti hajalliset paperinsa ja sulloi ne pitkällä, kuivettuneella kädellä nojatuolin pieluksen alle. Isäntä meni ulos ja jätti potilaan kahden kesken lääkärin kanssa.

"Kuulkaahan", sanoi fransiskaanimunkki lääkärille, "tulkaa lähemmäksi, herra Grisart, sillä tässä ei ole aikaa hukattavana; koettakaa valtimoani, tunnustelkaa sydäntäni, tutkikaa ja lausukaa päätelmänne tilastani."

"Isäntämme", huomautti lääkäri, "vakuutti minulle, että minulla on onni hoitaa veljeskuntamme jäsentä."

"Jäsentä, niin", vahvisti fransiskaanimunkki. "Sanokaa minulle siis totuus; tunnen vointini jokseenkin huonoksi ja luulen tämän kääntyvän kuolemakseni."

Lääkäri tarttui munkin ranteeseen ja laski valtimon tykähdyksiä.

"Ohoh! Paha kuume!" virkahti hän.

"Mitä tarkoitatte pahalla kuumeella?" kysyi sairas ja loi Grisartiin hallitsevan katseen.

"Ensimmäiseen tai toiseen luokkaan kuuluvalle veljeskunnan nuoremmalle jäsenelle", vastasi lääkäri luoden munkkiin kysyvän silmäyksen, "sanoisin sen olevan parannettava kuumetta."

"Mutta minulle?" tiedusti fransiskaani. Lääkäri epäröitsi.

"Katsokaa harmaita hiuksiani ja ajattelun uurtamaa otsaani", jatkoi potilas; "katsokaa koettelemusteni merkeiksi jääneitä vakoja ja ottakaa lukuun, että minä olen yhdennentoista luokan jesuiitti, herra Grisart."

Lääkäri hätkähti. Yhdennentoista luokan jesuiitti oli niitä veljeskunnan kaikkiin salaisuuksiin perehtyneitä miehiä, joille mikään muukaan inhimillinen tieto ei ollut salattua, ei veljeskunnan sääntöjen mukaan mikään luvatonta eikä maallisen esivallan tottelemisessa mikään pakollista.

"Minä siis", sanoi Grisart syvään kumartaen, "minä siis olenkin mestarin edessä?"

"Niin, ja esiintykää sikäli."

"Ja te tahdotte tietää…?"

"Todellisen tilani."

"No niin", selitti lääkäri, "teillä on aivokuume, toisin sanoen aivokalvontulehdus, äärimmäisilleen kehittyneenä."

"Ei siis ole mitään toivoa?" tiedusti fransiskaanimunkki lyhyeen.

"Sitä en sano", vastasi lääkäri; "mutta siihen nähden, että aivoihin on tullut vikaa, hengitys on lyhyttä, valtimo tykähtelee rajusti ja ankara kuume kuluttaa voimianne…"

"Ja on aamusta saakka jo kolmasti vienyt tajuntani", lisäsi munkki.

"Niin, peräti ankaraksi sen huomaankin; on ihmeellistä, että te ette jäänyt taipaleelle."

"Minua odotettiin täällä; minun täytyi päästä perille."

"Henkenne uhalla?"

"Niin."

"No, kaikkien näiden oireiden perusteella on minun lausuttava, että teidän tilanne on melkein toivoton."

Fransiskaani hymyili omituisesti.

"Tuo lausuntonne kenties riittää velvollisuutenne täyttämiseen veljeskunnan jäsentä ja vieläpä yhdennentoista luokankin edustajaa kohtaan, mutta minulle se on liian vajava tieto, mestari Grisart, ja minulla on oikeus vaatia täsmällisempää selvitystä. Olkaa vielä avomielisempi, niinkuin puhuisitte Jumalan edessä. Olen sitäpaitsi jo lähettänyt kutsumaan ripittäjää."

"Noh, toivoakseni kuitenkin…" änkytti lääkäri.

"Vastatkaa", vaati sairas, arvokkaalla liikkeellä osoittaen sormusta, jonka kanta oli tähän asti ollut käännettynä sisäänpäin ja johon oli kaiverrettu Jeesus-veljeskunnan tunnus.

Grisartilta pääsi huudahdus. "Suurmestari!" hän äännähti tyrmistyneenä.

"Hiljaa!" kielsi munkki. "Näettehän nyt, että teidän täytyy lausuu suoraan totuus?"

"Teidän ylhäisyytenne, teidän ylhäisyytenne, tarvitsettekin heti rippi-isää", sopersi Grisart, "sillä kahden tunnin kuluttua, seuraavan rajun kohtauksen tullessa, te joudutte hourioon, ja silloin alkaa kuolonkamppaus."

"Hyvä on", virkkoi sairas, jonka kulmat hetkeksi rypistyivät; "minulla on siis kaksi tuntia aikaa?"

"Kyllä, etenkin jos nautitte sen juoman, jonka lähetän teille."

"Takaatteko minulle sen varassa kaksi tuntia?"

"Sen verran teille varmasti jää aikaa."

"Niinpä nautin lääkkeenne, vaikka se olisi myrkkyä, sillä nämä tunnit eivät ole välttämättömiä vain minulle, vaan veljeskuntamme menestykselle."

"Voi, mikä tappio!" mutisi lääkäri; "mikä onnettomuus meille!"

"Yhden ihmisen menetys, siinä kaikki", vastasi fransiskaanimunkki, "ja Jumala pitää huolen siitä, että teidät jättävä munkkiparka saa ansiollisen seuraajan. Hyvästi, herra Grisart! Se oli jo Jumalan armo, että tapasin teidät. Pyhään veljeskuntaamme kuulumaton lääkäri olisi jättänyt minut epävarmaksi tilastani, ja luullen vielä päiviä olevan edessäni en olisi voinut ryhtyä välttämättömiin toimenpiteisiin. Te olette mies paikallanne, herra Grisart, ja siitä koituu kunniaa meille kaikille; minulle olisi ollut ikävää nähdä jonkun meikäläisen esiintyvän keskinkertaisena parantelijana. Hyvästi, mestari Grisart, hyvästi! Ja lähettäkää minulle pian se vahvistava lääkkeenne."

"Antakaa minulle vielä siunauksenne, monseigneur!"

"Sielussani, kyllä… menkää… sielussani, sanon… Animo, mestari Grisart… viribus impossibile".57

Hän valahti jälleen taaksepäin nojatuolissaan ja heikkoni melkein tajuttomaksi.

Tohtori Grisart oli kahden vaiheilla, antaisiko hänelle hetkellistä apua vai rientäisikö valmistamaan lupaamaansa elvykettä. Hän valitsi tuotapikaa jälkimmäisen keinon, syöksähti ulos kamarista ja katosi porraskäytävään.

127.
Valtiosalaisuus

Ripittäjä saapui tovin kuluttua. Munkki heti tähtäsi häneen syvän katseensa. Vaaleata päätänsä pudistaen hän sitten mutisi:

"Tällä on heikot sielunlahjat, ja toivottavasti Jumala antaa minulle anteeksi, jos näen pakolliseksi muuttaa iankaikkisuuteen ilman tämän pätemättömän apua."

Rippi-isä puolestaan silmäili kuolevaa hämmästyneenä ja melkein kauhuissaan. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt niin palavia silmiä viimeisen ummistumisen edellä, niin hirvittävää katsetta ikuisen sammumisen lähetessä. Fransiskaanimunkki viittasi ripeän käskevästi.

"Istukaa, hyvä isä", hän sanoi, "ja kuunnelkaa minua."

Jesuiittiripittäjä oli kunnon pappi, mutta yksinkertainen ja kokematon alokas, joka ei ollut vielä perehtynyt veljeskunnan korkeampiin salaisuuksiin, ja vaistomaisestikin hän alistui ripitettävänsä ylemmyyteen.

"Täällä majatalossa on useita henkilöitä", jatkoi fransiskaanimunkki.

"Mutta minä luulin tulleeni kutsutuksi ripittämään", huomautti jesuiitti. "Kuuluuko tämä tunnustukseen?"

"Miksi sitä kysytte?"

"Tietääkseni, onko sananne pidettävä salassa."

"Kaikki puhumani kuuluu rippiin; haastelen teille vaitiolovelvollisuutenne varassa."

"Hyvä!" sanoi pappi ja asettui nojatuoliin, josta fransiskaanimunkki oli suurella vaivalla siirtynyt pitkäkseen vuoteelle.

Munkki jatkoi:

"Täällä majatalossa asuu useita henkilöitä, sanoin."

"Niin kuulin."

"Heitä pitäisi olla kaikkiaan kahdeksan."

Jesuiitti nyökkäsi merkiksi, että hän tarkkasi selitystä.

"Tahdon ensiksi puhutella heistä", jatkoi kuoleva, "erästä Wienin saksalaista, parooni von Wostpuria. Hakekaahan hänet käsille ja sanokaa, että hänen odottamansa on saapunut."

Ihmeissään rippi-isä katseli parannuksentekijää: tällainen synnintunnustus oli hänestä peräti omituinen.

"Totelkaa", sanoi fransiskaani vastustamattoman käskevästi.

Suopea pappi nousi täydellisesti nöyrtyneenä ja poistui huoneesta. Hänen mentyään munkki otti uudestaan esille paperit, joiden tarkastelu oli häneltä äsken keskeytynyt.

"Parooni von Wostpur! Hm!" jupisi hän: "kunnianhimoinen, tyhmä, ahdasmielinen!"

Hän taittoi jälleen kokoon paperit ja pisti ne päänalusensa alle. Nopeita askeleita kuului porraskäytävästä. Rippi-isä palasi huoneeseen parooni von Wostpurin saattamana, joka piti päätänsä pystyssä ikäänkuin tahtoen tavoittaa lakea töyhdöllään. Synkkäkatseisen munkin ja yksinkertaisen kamarin nähdessään kysyi saksalainen:

"Kuka minun kanssani tahtoo puhua?"

"Minä", vastasi munkki ja lisäsi rippi-isään kääntyen: "Hyvä isä, jättäkää meidät hetkeksi ja tulkaa takaisin tämän herrasmiehen poistuttua."

Jesuiitti meni ulos ja varmaankin käytti tätä karkoitushetkeä kysyäkseen isännältä lähempiä tietoja merkillisestä katuvaisesta, joka kohteli rippi-isäänsä kuin kamaripalvelijaa.

Parooni lähestyi vuodetta ja aikoi puhua, mutta fransiskaani vaiensi hänet kädenliikkeellä.

"Hetket ovat kalliita", sanoi jälkimmäinen pikaisesti. "Tehän olette tullut tänne yhtenä hakijana?"

"Niin, hyvä isä."

"Toivotte nimitystä suurmestariksi?"

"Niin, olen kilpailemassa siitä arvosta."

"Te tiedätte, mitä välttämättömiä edellytyksiä vaaditaan tämän ylimmän arvon saavuttamiseksi, joka tekee ihmisestä kuninkaiden valtiaan ja paavin vertaisen?"

"Kuka te olette", kysyi parooni, "täten kuulustellaksenne minua?"

"Minä olen odottamanne."

"Suurmestarin valitsijamies?"

"Valittu itse."

"Mitä! Tekö…?"

Munkki ei antanut hänen puhua loppuun, vaan ojensi laihtuneen kätensä, jonka sormessa suurmestaruuden tunnus kimmelsi.

Parooni hätkähti taaksepäin hämmästyksestä ja kumarsi heti sen jälkeen syvän kunnioituksen valtaamana.

"Kuinka!" huudahti hän; "te täällä, monseigneur, te näin kehnossa huoneessa, noin huonolla vuoteella, te täällä etsimässä ja valitsemassa tulevaista suurmestaria, seuraajaanne?"

"Älkää välittäkö siitä, parooni, vaan täyttäkää viipymättä pääehto: toimittakaa veljeskunnan tietoon niin tärkeä salaisuus, että joku Euroopan johtavista hoveista teidän välityksellänne ainiaaksi joutuu veljeskunnan vallittavaksi. No niin, onko hallussanne tuollainen salaisuus, kuten olette vakuuttanut suurelle neuvoskunnalle lähettämässänne hakemuksessa?"

"Monseigneur…"

"Mutta toimikaamme järjestyksessä… Tehän olette parooni von Wostpur?"

"Niin olen, monseigneur."

"Ja tämä on teidän kirjeenne?"

Jesuiittien suurmestari otti pinkastaan paperin ja näytti sitä paroonille. Tämä vilkaisi siihen ja sanoi nyökäten:

"Niin, monseigneur, olen sen todella kirjoittanut."

"Ja te kykenette esittämään minulle suuren neuvoskunnan sihteerin vastauksen?"

"Se on tässä, monseigneur."

Parooni ojensi fransiskaanille kirjeen, joka oli osoitettu hänen ylhäisyydelleen parooni von Wostpurille ja sisälsi ainoataan seuraavat sanat:

'Toukok. 15 p: stä 22 p:ään Fontainebleaussa Komean Riikinkukon majatalossa.

A.M.D.G.'58

"Hyvä", sanoi sairas, "nyt siis olette esillä; puhukaa."

"Minulla on viidenkymmenentuhannen miehen armeijakunnan päällikkyys; kaikki upseerit on saatu asian puolelle. Olen sijoittanut leirini Tonavan varteen. Voin neljässä päivässä syöstä valtaistuimelta keisarin, joka vastustaa veljeskuntamme leviämistä, ja asettaa hänen sijalleen samasta suvusta sen ruhtinaan, jonka veljeskunta hyväksyy."

Fransiskaani kuunteli ilmeettömästi. "Siinäkö kaikki?" kysyi hän.

"Suunnitelmani merkitsee eurooppalaista vallankumousta", sanoi parooni.

"Hyvä on, herra von Wostpur; te saatte sittemmin vastaukseni. Menkää huoneeseenne ja lähtekää Fontainebleausta neljännestunnin kuluessa."

Parooni astui ulos takaperin ja niin nöyränä kuin olisi poistunut sen keisarin puheilta, jonka hän tahtoi kavaltaa.

"Tuo ei ole mikään salaisuus", mutisi fransiskaani, "vaan itsekeksitty hanke. Sitäpaitsi", lisäsi hän hetkisen mietittyään, "Euroopan tulevaisuus ei ole enää itävaltalaisesta hallitsijahuoneesta riippuvainen."

Ja kädessään pitelemällänsä punaisella kynällä hän pyyhkäisi luettelostaan parooni von Wostpurin nimen.

"Nyt kardinaali", sanoi hän; "espanjalaiselta taholta pitäisi meillä olla jotakin vakavampaa saatavissa."

Kohottaessaan silmänsä hän huomasi rippi-isän, joka odotti hänen määräyksiään kuuliaisena kuin koulupoika.

"Ahaa", virkahti hän havaitessaan tämän alistuvaisuuden, "te olette puhellut isännän kanssa?"

"Kyllä, monseigneur, ja lääkärin."

"Grisartin?"

"Niin."

"Hän on siis täällä?"

"Hän toi vastikään lupaamansa vahvistusjuoman."

"Hyvä! Tarpeen tullen kutsun hänet. Nyt kaiketi käsitätte rippini suuren merkityksen, vai mitä?"

"Kyllä, monseigneur."

"Käykää siis noutamassa luokseni espanjalainen kardinaali Herrebia. Rientäkää! Mutta tällä kertaa, koska tiedätte mistä on kysymys, voittekin sitten jäädä luokseni, sillä minulle sattuu äkillisiä heikkouden kohtauksia."

"Jos kutsuisin lääkärinkin?"

"Ei vielä, ei vielä… Espanjalainen kardinaali, ei ketään muuta…

Menkää!"

Viisi minuuttia myöhemmin astui kardinaali kalpeana ja levottomana tuohon pieneen kamariin.

"Minä kuulin…" änkytti kardinaali.

"Asiaan!" sanoi fransiskaani sammuvalla äänellä, ja hän näytti kardinaalille kirjettä, jonka tämä oli lähettänyt suurelle neuvostolle.

"Onko tämä teidän käsialaanne?" hän kysyi.

"Kyllä; mutta…"

"Entä teidän kutsunne?"

Kardinaali epäröitsi vastaamisessaan. Hänen purppuransa nousi kapinaan köyhän fransiskaanimunkin sarkaa vastaan. Kuolevainen ojensi kätensä ja näytti sormusta. Se teki tehonsa, sikäli valtavammin kuin sen henkilön asema oli korkeampi, jolle fransiskaani kulloinkin paljasti mahtinsa.

"Salaisuus, salaisuus, pian!" vaati sairas, nojautuen rippi-isään.

"Coram isti?59 kysyi kardinaali rauhattomasti.

"Puhukaa espanjankieltä", neuvoi fransiskaani asettuen hyvin tarkkaavaiseksi.

"Te tiedätte, monseigneur", aloitti kardinaali Kastilian murteella, "te tiedätte, että ehtona Espanjan prinsessan avioliitolle Ranskan kuninkaan kanssa oli täydellinen luopuminen sekä infantinnan perinnöllisistä oikeuksista että kuningas Ludvigin mahdollisista vaatimuksista Espanjan kruunuun?"

Munkki nyökäytti päätänsä.

"Siitä johtuu", jatkoi kardinaali, "että rauha ja liitto näiden kahden valtakunnan välillä riippuu tämän sopimuspykälän noudattamisesta."

Munkki nyökkäsi jälleen.

"Ei ainoastaan Ranska ja Espanja", pitkitti kardinaali, "vaan koko Eurooppakin järkkyisi, jos jommallakummalla puolella ryhdyttäisiin loukkaamaan tätä ehtoa."

Sairas ilmaisi hyväksyvänsä tämän näkökannan.

"Siitä seuraa", selitti puhuja, "että se, joka voisi aavistaa tapaukset ja ilmoittaa varmana tulevaisuuden, joka vain hämäränä mahdollisuutena kuvastuu muiden sielussa, hän säästäisi maailmalta äärettömän onnettomuuden ja kykenisi erityisin valmistuksin kääntämään kehityskulun suotuisaksi veljeskunnan vaurastumiselle."

"Pronto, pronto!"60 mutisi fransiskaani kalveten ja nojautuen eteenpäin pappia vasten.

Kardinaali lähestyi kuolevan korvaa.

"No niin, monseigneur", sanoi hän, "minä tiedän Ranskan kuninkaan päättäneen, että ensimmäisen aiheen sattuessa – kun esimerkiksi Espanjan kuningas tai joku prinsessan veli kuolee – Ranska sodan uhalla vaatii perintöä, ja minulla on valmiissa muodossa se valtiollinen suunnitelma, jonka Ludvig XIV on tässä tarkoituksessa miettinyt."

"Ja se suunnitelma?" sanoi fransiskaanimunkki.

"On tässä", vastasi kardinaali.

"Kenen käsialalla kirjoitettuna?"

"Minun."

"Eikö teillä ole muuta sanottavaa?"

"Olen mielestäni jo sanonut paljon, monseigneur", arveli kardinaali.

"Se on totta, te olette tehnyt veljeskunnalle suuren palveluksen. Mutta miten olette hankkinut tietoonne ne yksityiskohdat, joiden perusteella olette merkinnyt muistiin tämän suunnitelman?"

"Minulla on palkoissani Ranskan kuninkaan alhaisempia palvelijoita, ja heiltä saan kaikki ne hylkypaperit, jotka tulisija on säästänyt."

"Se on nerokasta, herra kardinaali" kuiskasi fransiskaani yrittäen hymyillä. "Lähtekää nyt tästä majatalosta neljännestunnin kuluessa; vastaus tulee jälkeenpäin. Menkää."

Kardinaali poistui.

"Kutsukaa luokseni Grisart ja noutakaa venetsialainen Marini", määräsi sairas.

Rippi-isän totellessa käskyä munkki teki jälleen merkinnän luetteloonsa, mutta hän ei pyyhkäissyt pois kardinaalin nimeä, kuten oli paroonin poistanut, vaan veti hänen nimensä viereen ristin. Siitä ponnistuksestaan voipuneena hän kaatui pitkäkseen vuoteelle, sopertaen tohtori Grisartin nimeä.

Jälleen tointuessaan hän oli niellyt puolet vahvistusjuomasta, josta loppu jäi lasiin, ja häntä kannatteli lääkäri, venetsialaisen ja rippi-isän seistessä oven lähellä.

Venetsialainen joutui kokemaan samat muodollisuudet kuin hänen kaksi kilpailijaansakin, epäröi heidän laillaan kahden vieraan läsnäollessa, mutta ilmaisi suurmestarin käskystä rauhoittuneena, että paavi veljeskunnan mahtavuutta peläten suunnitteli jesuiittien yleistä karkoitusta ja taivutteli Euroopan hoveja hankkeensa puolelle. Hän ilmoitti paavin apurit ja toimintakeinot sekä mille Adrianmeren saarelle kaksi yhdennentoista luokan kardinaalia – veljeskunnan johtajina – ja kolmekymmentakaksi veljeskunnan huomattavampaa jäsentä aiottiin siirtää äkillisellä yllätyksellä.

Fransiskaanimunkki kiitti signor Marinia. Tämän paavillisen vehkeen paljastus ei ollut mikään pikku palvelus järjestölle. Venetsialainen sai sitten määräyksen lähteä jälleen matkalle neljännestunnin kuluessa ja poistui säteilevänä kuin olisi jo saanut suurmestaruuden sormuksen.

Mutta hänen mentyänsä fransiskaanimunkki mutisi vuoteellaan:

"Kaikki nämä miehet ovat joko vakoilijoita tai poliisipalvelijoita, ei yksikään ole luonnostaan suurmestari; kukin on ilmaissut jonkun juonen, mutta kellään ei ole tiedossaan mitään salaisuutta. Ei Jeesuksen veljeskuntaa ole johdettava sodalla ja hävityksellä ja väkivallalla, vaan henkisen ylemmyyden salaperäisellä vaikutuksella. Ei, vielä ei ole löytynyt miestä, ja kaiken onnettomuuden lisäksi minut kutsuu Jumala ja minä kuolen. Voi, pitääkö veljeskunnan sortua minun kanssani tukipylvään puutteessa? Saako kuolema, joka odottaa minua, samalla tehdä tyhjäksi veljeskunnan tulevaisuuden, jonka olisi ikuistanut kymmenen vuotta lisää minun elämässäni, sillä se avautuu hohtavana ja valoisana uuden kuninkaan hallitessa?"

Näitä puolittain ajateltuja ja puolittain lausuttuja sanoja kuunteli kunnon ripittäjä kauhuissaan kuten kuumesairaan hourailua, kun sitävastoin Grisart kypsyneempänä ajattelijana tarkkasi niitä ikäänkuin ilmestyksinä tuntemattomasta maailmasta, jonne hänen katseensa nyt sai tunkeutua, käden ulottumatta sinne.

Äkkiä munkki kohottausi.

"Valmistautukaamme", sanoi hän, "kuolema hoputtaa. Voi, äsken toivoin kuolevani levollisena… nyt joudun epätoivoon, ellen jäljelläolevain joukosta… Grisart! Grisart! Toimittakaa minulle vielä tunti elonaikaa!"

Grisart lähestyi kuolevaa ja antoi hänen niellä muutamia pisaroita, ei lasissa säilytettyä juomaa, vaan mukanaan olleesta pullosta.

"Kutsukaa skotlantilainen", huusi munkki, "kutsukaa Bremenin kauppias!

Noutakaa heidät, noutakaa! Armias taivas, minä kuolen, tukehdun!"

Rippi-isä ryntäsi etsimään apua niinkuin ihmistaidolla olisi voinut siirtää kuoleman kättä potilaan päältä; mutta kynnyksellä hän kohtasi Aramiksen, joka piteli sormea huulillaan kuten äänettömyyden jumalan Harpokrateen patsas ja katseellaan torjui hänet takaisin kamarin perälle. Silmäyksillä neuvoteltuansa keskenään liikahtivat kuitenkin lääkäri ja rippi-isä vaatimaan tulijan poistumista. Mutta kahdella eri tavoin tehdyllä ristinmerkillä hän naulitsi molemmat paikalleen.

"Esimies!" sopersivat he.

Aramis astui hitaasti huoneeseen, jossa potilas taisteli kuolonkamppauksen ensimmäistä yritystä vastaan. Fransiskaani näkyikin toipuvan joko väkinesteen tai piispan ilmestymisen vaikutuksesta; hän teki liikkeen ja kohottausi vuoteellaan hehkuvin katsein, suu puolittain avoinna ja hiukset hiestä kosteina. Aramis tunsi huoneen ilman tukehduttavaksi; kaikki ikkunat olivat suljetut, samalla kun pesässä oli tulennos ja kaksi keltaista kynttilää valutti pöytäliinalle vahaansa vaskisista kynttilänjaloista, lämmittäen nekin ilmakehää sankalla käryllään. Hän avasi ikkunan, tähtäsi kuolevaan merkitsevän ja kunnioittavan katseen ja lausui:

"Pyydän teidän ylhäisyydeltänne anteeksi, että tulen täten kutsumattomana, mutta teidän tilanne on kovin arveluttava, joten pelkäsin teidän voivan kuolla ennen kuin olette puhutellut minua, koska olin vasta kuudennella sijalla luettelossanne."

Kuoleva hätkähti ja katsoi paperiinsa.

"Te olette siis se, jota muinoin nimitettiin Aramikseksi ja sittemmin chevalier d'Herblayksi? Te olette Vannesin piispa?"

"Niin, monseigneur."

"Minä tunnen teidät, olen jo nähnyt teidät."

"Tapasimme toisemme viime riemujuhlassa pyhän isän luona."

"Ah, niin, se on totta, nyt muistan. Ja te asetutte hakijaksi?"

"Monseigneur, olen kuullut veljeskunnan kaipaavan tietoonsa suurta valtiosalaisuutta, ja tietäen teidät niin vaatimattomaksi, että olitte päättänyt erota asemastanne sen hyväksi, joka toimittaisi järjestön haltuun sellaisen salaisuuden, minä kirjoitin olevani halukas kilpailuun, kun yksinäni varjelen salaisuutta, jota pidän tärkeänä."

"Puhukaa", sanoi fransiskaanimunkki; "olen valmis kuuntelemaan teitä ja arvostelemaan salaisuutenne merkitystä."

"Monseigneur, niin kohtalokasta salaisuutta kuin minulla nyt on kunnia uskoa teille ei ilmoiteta sanoilla. Mikään mielle, joka kerran on tullut esille ajatusten syvyydestä ja ilmaantunut häviämättömässä muodossa, ei enää kuulu haltijalleen. Sana voi sattua tarkkaavaan vihamieliseen korvaan; niinpä ei sovi lausumaansa kylvää umpimähkään liikkeelle, sillä silloin ei salaisuutta voisi enää vakuuttaa salaisuudeksi."

"Miten siis tahdotte ilmaista minulle asian?" kysyi kuoleva.

Aramis viittasi lääkäriä ja rippi-isää siirtymään syrjemmälle ja ojensi toisella kädellään fransiskaanimunkille paperin, joka oli suljettu kaksinkertaiseen koteloon.

"Mutta eikö kirjoitus ole vielä vaarallisempaa kuin puhuminen?" kysyi sairas.

"Ei, monseigneur", vastasi Aramis, "sillä tästä kotelosta löydätte kirjaimia, joita ainoastaan te ja minä ymmärrämme."

Fransiskaani silmäili Aramista yhä enemmän ihmeissään.

"Se on samaa salakirjoitusta, jota te käytitte vuonna 1655", jatkoi Aramis; "ainoastaan teidän käsikirjuri-vainajanne Juan Jujan kykenisi kolmantena sitä tulkitsemaan, jos hän nousisi haudastaan."

"Te siis tunnette tämän salakirjoituksen, te?"

"Minä sen annoin hänelle."

Ja sorean kunnioittavasti Aramis lähestyi ovea ikäänkuin poistuakseen.

Mutta hänet pysähdytti munkin ele, jota seurasi huudahdus.

"Jeesus!" sanoi hän; "ecce homo!"61

Sitten hän luki paperin toiseen kertaan.

"Tulkaa pian", pyysi hän, "tulkaa!"

Aramis lähestyi fransiskaania järkkymättömän tyynenä ja kunnioittavana. Sairas ojentausi polttamaan vahakynttilän liekissä hänen antamansa paperin, tarttui sitten piispan käteen ja veti hänet luoksensa.

"Miten ja keltä olette voinut saada tietää sellaisen salaisuuden?" kysyi hän.

"Rouva de Chevreuselta, kuningattaren likeiseltä ystävättäreltä ja uskotulta."

"Ja rouva de Chevreuse…?"

"Hän on kuollut."

"Ja onko kukaan muu saanut siitä selkoa?"

"Ainoastaan muuan kansan mies ja nainen, joiden kasvatettavana hän oli."

"Missä he ovat?"

"Haudassaan hekin… Se salaisuus polttaa kuin tuli.

"Mutta te olette jäänyt eloon?"

"Kukaan ei tiedä, että minä tunnen sen."

"Kuinka kauan tämä salaisuus on ollut hallussanne?"

"Viisitoista vuotta."

"Ja te olette säilyttänyt sen?"

"Minä tahdoin elää."

"Ja te lahjoitatte sen veljeskunnalle ilman kunnianhimoa, ilman omia laskelmia?"

"Minä luovutan sen järjestöllemme kunnianhimoisena ja hyvitystä ajatellen", vastasi Aramis, "sillä jos te saatte elää, monseigneur, niin te nyt tuntiessanne minut teette minusta sen, mihin pystyn ja mikä minun tulee olla."

"Ja koska nyt kuolen", huudahti fransiskaanimunkki, "niin teenkin sinusta seuraajani… Noin!"

Hän tempasi sormuksensa ja pani sen Aramiksen sormeen. Kääntyen sitten molempiin kohtauksen näkijöihin hän lausui: "Olkaa tarpeen tullen todistajina, että minä ruumiillisesti sairaana, mutta terveissä sielunvoimissa, vapaaehtoisesti ja pakottamatta luovutan tämän sormuksen rajattoman vallan merkkinä monseigneur d'Herblaylle, Vannesin piispalle, jonka nimitän jälkeläisekseni ja jolle minä vaivainen syntinen Jumalan tuomioistuimen eteen joutumaisillani ensimmäisenä taivutan pääni, ollakseni kaikille muille esimerkkinä."

Ja fransiskaani kumarsi juhlallisesti, lääkärin ja jesuiitin vaipuessa polvilleen.

Itse kuolemaa kalpeampana Aramis siirsi katseensa peräkkäin kaikkiin tämän kohtauksen henkilöihin. Tyydytetyn kunnianhimon riemu täytti hänen sydämensä.

"Kiirehtikäämme", sanoi fransiskaanimunkki; "minut hivuttaa loppuun kaikki se, mitä minulle jäi vielä tehtäväksi. En mitenkään kykene toteuttamaan viimeisiä päätöksiäni."

"Minä otan ne toteuttaakseni", lupautui Aramis.

"Hyvä on!" kiitti sairas ja lisäsi kääntyen jesuiittiin ja lääkäriin:

"Jättäkää meidät yksin."

Molemmat tottelivat käskyä.

"Tuolla tunnuksella", jatkoi äskeinen suurmestari, "te olette mies tärisyttämään koko maailmaa; te revitte alas ja rakennatte sillä: In hoc signo vinces!62 – Sulkekaa ovi", kehoitti hän samassa.

Aramis työnsi salvat eteen ja palasi fransiskaanimunkin luo.

"Paavi on vehkeillyt veljeskuntaa vastaan", ilmoitti sairas; "hänen pitää kuolla."

"Hän kuolee", vastasi Aramis tyynesti.

"Me olemme velkaa seitsemänsataatuhatta livreä bremeniläiselle kauppamiehelle nimeltä Donstett, joka on saapunut tänne pyytämään minun takaustani."

"Hän saa maksunsa", vakuutti Aramis.

"Kuusi maltalaisritaria, joiden nimet näette tähän merkittyinä, ovat erään yhdennentoista luokan jäsenen varomattomuuden johdosta saaneet tietoonsa kolmannen asteen salaisuudet; on otettava selville, miten he ovat käyttäneet tietoansa, sekä peräännytettävä ja haudattava koko asia."

"Se tapahtuu."

"Kolme vaarallista veljeskunnan jäsentä on lähetettävä Tibetiin menehtymään; he ovat jo tuomitut. Tässä heidän nimensä."

"Minä panetan tuomion täytäntöön."

"Antwerpenissä asuu muuan rouvashenkilö, Ravaillacin63 veljen tyttärentytär; hänellä on hallussaan papereita, jotka voisivat vahingoittaa veljeskuntaa. Jo viisikymmentäyksi vuotta on se suku nauttinut viidenkymmenentuhannen livren eläkettä. Eläke on rasittava; veljeskunta ei ole rikas… Olisi hyväksyttävällä kertamaksulla lunastettava ne paperit tai vastapuolen kieltäytyessä lopetettava eläkkeen maksaminen… joutumatta rettelöön."

57.[Lausua] en sitä jaksa. Suom.
58.Ad majoren Dei gloriam (Jumalan kunnian kirkastamiseksi), jesuiittien veljeskunnan tunnuslause. Suom.
59.Tuon miehen kuullen? Suom.
60.Joutuin, joutuin! Suom.
61.Siinäpä mies! Suom.
62.Tällä merkillä voitat. Suom.
63.Kuningas Henrik IV: n murhaaja. Suom.
Yaş sınırı:
12+
Litres'teki yayın tarihi:
28 ekim 2017
Hacim:
1220 s. 1 illüstrasyon
Telif hakkı:
Public Domain
Metin
Ortalama puan 0, 0 oylamaya göre
Metin
Ortalama puan 0, 0 oylamaya göre
Metin PDF
Ortalama puan 5, 1 oylamaya göre
Metin
Ortalama puan 3,8, 4 oylamaya göre
Metin
Ortalama puan 0, 0 oylamaya göre
Metin
Ortalama puan 0, 0 oylamaya göre
Metin
Ortalama puan 0, 0 oylamaya göre
Metin PDF
Ortalama puan 5, 1 oylamaya göre