Kitabı oku: «Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II», sayfa 3

Kuningas heitti oman viittansa de Saint-Aignanin hartioille ja pyysi tältä hänen levättinsä. Sitten he kaksistaan astuivat eteiskäytävään.

133.
Mitä vedenneito ei aavistanut sen paremmin kuin sinipiikakaan

De Saint-Aignan pysähtyi hovineitojen välikerran portaiden alapäähän Madamen asunnon ensimmäisessä huonekerrassa. Sieltä hän ohikulkevalla palvelijalla lähetti sanan Malicornelle, joka oli vielä Monsieurin luona.

Kymmenen minuutin kuluttua Malicorne saapui nenä pystyssä ja nuuskien hämärässä. Kuningas vetäytyi takaisin, lymyten eteisen pimeimpään osaan. Saint-Aignan sitävastoin astui lähemmäksi. Mutta ensi sanoista, joilla hän ilmoitti toivomuksensa, Malicorne ihan kavahti.

"Hoh, hoh, te pyydätte minua viemään itsenne hovineitosten huoneisiin?"

"Niin."

"Käsittänette, etten voi tehdä sellaista tietämättä, missä tarkoituksessa sitä pyydätte."

"Valitettavasti, hyvä herra Malicorne, minun on mahdoton antaa mitään selitystä. Teidän pitää siis luottaa minuun ystävänä, joka eilen pelasti teidät pulasta ja tänään pyytää teitä tekemään samanlaisen palveluksen itselleen."

"Mutta, monsieur, minä sanoin teille, mitä halusin. Minä tahdoin päästä nukkumasta taivasalla, ja sellaisenhan toivomuksen voi jokainen rehellinen mies tunnustaa, jotavastoin te ette ilmaise minulle mitään."

"Uskokaa, hyvä herra Malicorne", intti de Saint-Aignan, "että jos minulla olisi lupa selittää asia, niin sen tekisin."

"Silloin on mahdotonta, hyvä kreivi, minun sallia teidän päästä neiti de Montalaisin luo."

"Miksi?"

"Sen tiedätte paremmin kuin kukaan, koska olette yllättänyt minut muurilla neiti de Montalaisia mielistelemässä. No, olisinpa minä, joka häntä kosiskelen, kovin myötämielinen, jos noin vain avaisin teille hänen kammionsa oven, sen myöntänette!"

"Mitä joutavia! Kuka teille on sanonut, että minä hänen tähtensä avainta pyydän?"

"Kenen tähden sitten?"

"Hän ei tietääkseni asu yksinään?"

"Ei kylläkään."

"Hän asuu neiti de la Vallièren kanssa?"

"Niin, mutta teillä ei tosiaan ole enempää asiaa neiti de la Vallièren kuin neiti Montalaisinkaan luo, ja on vain kaksi henkilöä, joille sen avaimen antaisin: herra de Bragelonnelle, jos hän sitä minulta pyytäisi, ja kuninkaalle, jos hän minua siihen käskisi."

"No, antakaa sitten minulle se avain, monsieur, minä käsken teitä", virkkoi kuningas, astuen esille varjosta ja raottaen viittaansa. "Neiti de Montalais tulee alas teidän luoksenne siksi aikaa kun me menemme neiti de la Vallièren luo. Meillä on todellakin asiaa vain hänelle yksinään."

"Kuningas!" huudahti Malicorne kumartuen hallitsijan polviin asti.

"Niin, kuningas", lausui Ludvig hymyillen; "ja kuningas on yhtä mielissään teidän vastustuksestanne kuin antautumisestannekin. Nouskaa, monsieur; tehkää meille pyytämämme palvelus."

"Kuten käskette, sire", vastasi Malicorne, astuen portaille.

"Käskekää neiti de Montalaisin tulla alas", neuvoi kuningas, "älkääkä hiiskuko hänelle sanaakaan käynnistäni."

Malicorne kumarsi tottelevaisuuden merkiksi ja eteni ylemmäksi.

Mutta nopeasta jälkiharkinnasta kuningas seurasi häntä, ja niin rivakasti, että tavoitti jo puoliportaisiin ennättäneen Malicornen, saapuen perille samaan aikaan kuin tämäkin.

Silloin hän näki Malicornen raolleen jättämästä ovesta la Vallièren lepäävän rentona nojatuolissa, ja toisessa nurkassa Montalaisin seisovan yöpuvussa suuren kuvastimen edessä suorien hiuksiaan ja samalla väitellen Malicornen kanssa.

Kuningas avasi äkkiä oven ja astui sisään.

Montalais parahti kuullessaan oven käyvän, ja huomattuaan kuninkaan hän pakeni pois. Tämän nähdessään la Vallière puolestaan kohousi nojatuolistaan kuin kangistunut vahakuva ja putosi sitten siihen jälleen. Kuningas lähestyi häntä verkalleen.

"Te haluatte audienssia, mademoiselle", virkkoi hän tytölle kylmästi.

"Olen tässä valmiina teitä kuuntelemaan. Puhukaa."

Näyteltävälleen kuuron, sokean ja mykän osalle uskollisena de Saint-Aignan oli istahtanut ovipieleen jakkaralle, joka sattumalta oli asetettu siihen juuri kuin häntä varten. Oviverhona olevan korukudelman suojassa ja selkä seinää vasten kuunteli hän siten näkymättömänä, alistuen kelpo vahtikoiraksi, joka odottaa ja valvoo koskaan häiritsemättä herraansa.

Kuninkaan ärtyisestä katsannosta kauhuissaan la Vallière nousi toistamiseen, jääden nöyrään ja rukoilevaan asentoon.

"Sire", sopersi hän, "suokaa minulle anteeksi."

"Heh, mademoiselle, mitä minun pitäisi teille antaa anteeksi?" kysyi Ludvig XIV.

"Sire, olen tehnyt suuren virheen, – enemmänkin… suuren rikoksen."

"Tekö?"

"Sire, minä olen loukannut teidän majesteettianne."

"Ette vähimmässäkään määrässä", vastasi Ludvig XIV.

"Sire, minä pyydän, älkää osoittako minua kohtaan tuota hirveätä totisuutta, joka ilmaisee kuninkaan oikeutettua pahastusta. Minä tunnen teitä loukanneeni, sire; mutta minun täytyy saada teille selittää, etten ole suinkaan tahallani teitä loukannut."

"Ensiksikin, mademoiselle", virkkoi kuningas, "miten olisitte minua loukannut? En sitä käsitä. Jollakin nuoren tytön leikkipuheellako, aivan viattomalla leikkipuheella? Te olette tehnyt pilaa herkkäuskoisesta nuoresta miehestä. Sellainenhan on hyvin luonnollista, jokainen muu nainen olisi teidän sijassanne menetellyt samoin."

"Ah, teidän majesteettinne musertaa minut noilla sanoilla!"

"Ja miksi niin?"

"Siksi, että se leikkipuhe ei ole ollut viatonta, jos olen sellaista pilaa tehnyt."

"No, mademoiselle", kysyi kuningas, "sekö teillä vain olikin minulle sanottavaa, kun pyysitte puheillepääsyä?" Ja hän oli astahtamaisillaan taaksepäin.

Silloin la Vallière puolestaan siirrähti lähemmäksi kuningasta ja kuumat kyyneleet silmiin kuivuneina lausui lyhyellä, katkonaisella äänellä:

"Teidän majesteettinne kuuli kaikki?"

"Minkä kaiken?"

"Kaikki, mitä puhuttiin Kuninkaan tammen alla?"

"Minulta ei jäänyt siitä sanaakaan kuulematta, mademoiselle."

"Ja kuultuanne puheeni teidän majesteettinne on voinut luulla, että leikittelin teidän herkkäuskoisuudellanne?"

"Niin, herkkäuskoisuudella, siinä sanoitte oikein."

"Ja teidän majesteettinne ei ole aavistanut, että minunlaiseni tyttöparka saatetaan joskus pakottaa tottelemaan toisen tahtoa?"

"Anteeksi, mutta minä en laisinkaan käsitä, että se, jonka tahto näkyi niin vapaasti ilmautuvan Kuninkaan tammen alla, koskaan antaisi tässä kohden pakottaa itsensä toisen tahdon vaikuteltavaksi."

"Oi, mutta uhka, sire!"

"Uhka!.. Kuka teitä uhkasi? Kuka uskalsi teitä uhata?"

"Ne, joilla on siihen oikeus, sire."

"En tunnusta kellekään uhkaamisen oikeutta valtakunnassani."

"Suokaa anteeksi, sire, mutta teidän majesteettinne läheisyydessäkin on kyllin korkeassa asemassa olevia henkilöitä, heidän ollakseen tai luullakseen olevansa oikeutettuja saattamaan turmioon tytön, jolla ei ole tulevaisuutta, ei varallisuutta, ei mitään muuta kuin maineensa."

"Ja miten hänet saatettaisiin turmioon?"

"Riistämällä häneltä maine häpeällisellä karkoituksella."

"Oi, mademoiselle", virkkoi kuningas syvästi katkeroittuneena, "minä pidän paljon ihmisistä, jotka puolustautuvat syyttämättä muita."

"Sire!"

"Niin, minulle on tuskallista, sen tunnustan, nähdä tämänlaatuisen, kaiketikin helposti korjattavan asian mutkistuvan moitteista ja syytöksistä."

"Joita te ette siis usko?" huudahti la Vallière.

Kuningas vaikeni.

"Oi, sanokaahan toki!" toisti la Vallière kiihkeästi.

"Mielipahakseni täytyy minun se tunnustaa", myönsi kuningas kylmästi kumartaen.

Nuorelta tytöltä pääsi haikea parahdus, ja lyöden käsiään yhteen hän virkkoi: "Siis ette uskoa minua?"

Kuningas ei vastannut mitään. La Vallièren kasvojen juonteet muuttuivat tämän äänettömyyden kestäessä.

"Te siis oletatte, että minä", huudahti hän, "että minä olen suunnitellut tuon ilveen, tuon häpäisevän juonen, kevytmielisen pilanteon teidän majesteetistanne?"

"Hyvä Jumala! Eihän se ollut mitään häpäisevää ilvettä", huomautti kuningas; "siinä ei edes ollut juonittelua: enemmän tai vähemmän hauska leikinlasku vain."

"Ah", huokasi neitonen epätoivoissaan, "kuningas ei usko minua, kuningas ei tahdo minua uskoa!"

"Enpä kyllä, en tahdo teitä uskoa."

"Hyvä Jumala, hyvä Jumala!"

"Kuunnelkaa: mikä on tosiaan luonnollisempaa? Kuningas seuraa minua, kuuntelee minua, vaanii minua, ajattelitte. Kuningas tahtonee huvitella kustannuksellani. Huvitelkaammepa hänen kustannuksellaan! Ja koska kuningas on helläsydäminen mies, vedotkaamme sydämeen."

La Vallière kätki kasvot käsiinsä, tukahduttaen nyyhkytyksen. Kuningas jatkoi säälimättömästi, hän tahtoi kostaa onnettomalle uhrille kaiken kärsimyksensä.

"Olettakaamme siis satu, että rakastan häntä ja että sydämeni on hänet valinnut. Kuningas on samalla kertaa niin yksinkertainen ja niin ylpeä, että hän uskoo minua, ja sitten me juttelemme tästä kuninkaan herkkäuskoisuudesta, ja meille tulee hauskaa."

"Oo", huudahti la Vallière, "jo sen pelkkä ajatteleminenkin on kauheata!"

"Ja", jatkoi kuningas, "siinä ei ole kaikki. Jos tuo ylväs prinssi sattuisi ottamaan pilan vakavasti, jos hän olisi kyllin varomaton siitä julkisuudessa osoittamaan joitakin merkkejä, kas silloin kuningasta nöyryytetään koko hovin edessä. Sitä somaa juttua kelpaisi kerran kertoa rakastajalleni; osana myötäjäisistäni saisin esittää puolisolleni kepposen, jolla ilkikurinen tyttönen harhaannutti kuninkaan."

"Sire", huudahti la Vallière hämmentyneenä, huumaantuneena, "ei sanaakaan enempää, rukoilen. Ettekö näe, että surmaatte minut?"

"Oh, yhä leikkiä", virkahti kuningas, alkaen kuitenkin heltyä.

La Vallière vaipui polvilleen, ja niin rajusti, että parkettilattia kumahti. Ristissä käsin hän voihkaisi:

"Sire, niin ollen antaudun mieluummin häpeään kuin että minua syytetään petoksesta!"

"Mitä se merkitsee?" kysyi kuningas yrittämättä nostaa tyttöä ylös.

"Sire, kun uhraan teille kunniani ja häveliäisyyteni, luotatte ehkä uskollisuuteeni. Madamen teille esittämä kertomus on Madamen omaa keksintöä; siinä ei ole mitään perää. Se, minkä sanoin suuren tammen alla…"

"No?"

"Ainoastaan se oli totta."

"Mademoiselle!" huudahti kuningas.

"Sire", parahti la Vallière kiihkeiden tunteittensa vallassa, "sire, vaikka minun täytyisi häpeästä kuolla tähän paikkaan, jota polveni koskettavat, toistan teille, kunnes ääneni uupuu: minä sanoin teitä rakastavani… no niin, minä rakastan teitä!"

"Tekö?"

"Minä rakastan teitä, sire, siitä asti kun teidät näin, siitä päivästä saakka, kun Bloisissa, missä riuduin ikävään, teidän kuninkaallinen katseenne sattui minuun valoisana ja elävöittävänä. Minä rakastan teitä, sire! On majesteettirikos, sen tiedän, että minunlaiseni tyttörukka rakastaa kuningastaan ja sen hänelle sanoo. Rangaiskaa minua tästä rohkeudesta, halveksikaa minua ajattelemattomuuteni tähden; mutta älkää millään muotoa uskoko, että olen teistä tehnyt pilaa, että olen teitä pettänyt. Suonissani virtaa kuningasvallalle uskollisen suvun verta, sire; ja minä rakastan… minä rakastan kuningastani!.. Ah, minä kuolen!"

Ja yhtäkkiä, voimien ja äänen uupuessa, hän hengästyneenä lyyhistyi lattialle kuin viikatteen katkaisema kukka, josta Vergilius laulaa.

Nämä sanat, tämän rajun rukouksen kuultuaan kuninkaalle ei enää jäänyt katkeruutta, ei epäilystä. Hänen sydämensä oli kokonaan avautunut tämän ylevää ja rohkeata kieltä puhuvan rakkauden polttavasta henkäyksestä. Siksipä hän kuullessaan tytön intohimoisen rakkaudentunnustuksen herpaantuneena kätki kasvot käsiinsä. Mutta tuntiessaan noiden sormien kouristuneesti tarttuvan hänen käsiinsä, – tuntiessaan rakastuneen tytön lämpimän puristuksen vaikutusta suonissaan hän vuorostaan syttyi ja kietaisten kätensä tytön vyötäisille nosti hänet ylös ja painoi rintaansa vasten.

Mutta riutuneena, antaen horjuvan päänsä painua hallitsijan olkapäälle, tämä ei enää näyttänyt elonmerkkejä. Silloin kuningas kauhistuneena kutsui de Saint-Aignania.

Tämä oli varovaisesti pysynyt liikkumattomana loukossaan, mutta riensi nyt hätään, ollen pyyhkivinään kyyneltä silmänurkastaan. Hän auttoi Ludvigia nostamaan tytön nojatuoliin, taputteli hänen käsiään ja valeli häntä Unkarin kuningattaren hajuvedellä, innokkaasti hokien:

"Mademoiselle, kas niin, mademoiselle, nyt se on ohi, kuningas uskoo teitä, kuningas antaa teille anteeksi. Kah, kah, olkaa varuillanne, muutoin liikutatte kuninkaan mieltä liian voimakkaasti, mademoiselle. Hänen majesteettinsa on tunteellinen, hänen majesteetillaan on sydän. Oh, peijakas, mademoiselle, katsokaahan toki, – kuningas on aivan kalpea!"

Kuningas oli todellakin huomattavasti vaalennut.

Mutta la Vallière ei liikahtanut.

"Hyvä neiti, hyvä neiti!" jatkoi de Saint-Aignan. "Toipukaa toki, minä pyydän, minä rukoilen; on jo aika. Muistakaa, että jos kuningas alkaisi voida pahoin, minun täytyisi kutsua hänen lääkärinsä. Ah, hyvä Jumala, mihin hätään olemme joutuneet! Neiti, rakas neiti, toipukaa, ponnistakaa, joutuin, joutuin!"

Olisi ollut vaikea käyttää suostuttelevampaa kaunopuheisuutta kuin Saint-Aignan tässä käänteessä; mutta vielä tarmokkaampi ja voimallisempi vaikute kuin Saint-Aignanin viihdyttely havahdutti la Vallièren. Kuningas oli polvistunut hänen eteensä ja painoi hänen kämmenelleen polttavia suudelmia, jotka käsille ovat samaa kuin huulten suuteleminen tuntuu kasvoille. Tyttö toipui vihdoin, avasi raukeasti silmänsä ja mutisi kuolevan katsein:

"Oi, sire, teidän majesteettinne on siis antanut minulle anteeksi?"

Kuningas ei vastannut… hän oli vielä liian liikutttunut.

De Saint-Aignan piti velvollisuutenaan jälleen peräytyä loitommaksi…

Hän oli ymmärtänyt tulen, joka säihkyi hänen majesteettinsa silmistä.

La Vallière nousi.

"Ja nyt, sire", sanoi hän miehuullisesti, "nyt, kun olen puhdistautunut teidän majesteettinne silmissä – kuten ainakin toivon, – sallikaa minun vetäytyä luostariin. Siellä siunaan kuningastani kaiken ikäni ja kuolen rakastaen Jumalaa, joka on suonut minulle onnellisen päivän."

"Ei, ei", vastasi kuningas, "eläkää täällä siunaten Jumalaa, mutta rakastaen Ludvigia, joka toimittaa teille onnellisen elämän, – Ludvigia, joka rakastaa teitä ja vannoo teille rakkautensa!"

"Oh, sire, sire!.."

Ja tämän epäilyksen johdosta kävivät Ludvigin suutelot niin kiihkeiksi, että de Saint-Aignan katsoi velvollisuudekseen siirtyä oviverhon toiselle puolelle. Mutta nämä suudelmat, joita nuorella tytöllä alussa ei ollut voimaa vastustaa, alkoivat häntä polttaa.

"Oi, sire", huudahti hän, "älkää saattako minua katumaan rehellisyyttäni, sillä se todistaisi minulle, että teidän majesteettinne vieläkin halveksii minua."

"Mademoiselle", virkkoi kuningas äkkiä kunnioittavasti peräytyen, "minä en rakasta enkä kunnioita mitään maailmassa niin suuresti kuin teitä, eikä hovissani, sen vannon kaiken nimessä, ole ketään suuremmassa arvossa pidettyä kuin te tästälähtein. Pyydän teiltä siis anteeksi kiihtymystäni, mademoiselle; se johtui ylenpalttisesta rakkaudesta. Mutta minä voin teille todistaa, että rakastan teitä vieläkin enemmän, voin todistaa sen kunnioittamalla teitä niin paljon kuin vain voitie haluta."

Sitten hän kumartuen tytön edessä ja tarttuen hänen käteensä lausui:

"Mademoiselle, suotteko minulle kunnian, että vastaanotatte suudelman, jonka painan kädellenne?"

Ja kuninkaan huulet hipaisivat kunnioittavasti ja kevyesti nuoren tytön värisevää kättä.

"Tästedes", lisäsi Ludvig, nousten ja vakavasti katsellen impeä, "tästedes te olette minun suojeluksessani. Älkää puhuko kellekään vääryydestä, jonka olen teille tehnyt, ja antakaa anteeksi muillekin, mitä pahaa he ovat mahdollisesti teille tuottaneet. Tästälähtein te olette niin paljon heidän yläpuolellaan, että he eivät enää edes saa aihetta teitä sääliä, saati peloittaa."

Ja hän tervehti neitoa hartaasti kuin temppelistä poistuen ja kutsui sitten de Saint-Aignania, joka lähestyi peräti nöyränä.

"Kreivi", sanoi hän, "toivoakseni mademoiselle tahtoo suoda teille hiukan ystävyyttään sen vastineeksi, mitä minä olen hänelle iäksi vannonut."

De Saint-Aignan taivutti polvensa la Vallièren edessä.

"Mikä ilo minulle", sopersi hän, "jos mademoiselle suo minulle sellaisen kunnian!"

"Minä lähetän teille heti toverinne takaisin", virkkoi kuningas. "Hyvästi, mademoiselle, tai pikemmin: näkemiin! Osoittakaa minulle se armo, että muistatte minua rukouksissanne."

"Ah, sire", vastasi la Vallière, "olkaa huoletta. Te asutte Jumalan kanssa sydämessäni."

Nämä viime sanat päihdyttivät kuninkaan, joka aivan hurmaannuksissaan vei de Saint-Aignanin alas portaita.

Tätä ratkaisua ei Madame ollut aavistanut: ei vedenneito eikä sinipiika ollut siitä puhunut.

134.
Uusi jesuiittikenraali

Sillaikaa kun la Vallière ja kuningas ensimmäiseen tunnustukseensa sulattivat kaikki menneisyyden murheet, nykyhetken onnentunteet ja tulevaisuuden sykähdyttelevät toiveet, oli Fouquet vetäytynyt linnassa varattuun huoneeseensa ja keskusteli siellä Aramiksen kanssa juuri siitä kaikesta, minkä Ludvig oli nyt heittänyt mielestään.

"Sanokaahan minulle", aloitti Fouquet saatuaan vieraansa asettumaan nojatuoliin ja itse istuuduttuaan hänen viereensä, "sanokaahan minulle, herra d'Herblay, millä kannalla asiat ovat nykyään Belle-Islellä. Oletteko kuullut mitään uutta?"

"Herra yli-intendentti", vastasi Aramis, "sillä taholla kehittyy kaikki toivomustemme mukaisesti; kulungit on lopullisesti suoritettu, ja suunnitelmistamme ei ole mitään tullut tietoon."

"Mutta varusväki, jonka kuningas tahtoi vaihtaa sinne?"

"Sain tänä aamuna tiedon, että se on saapunut kaksi viikkoa takaperin."

"Ja sitä on erityisesti kohditeltu?"

"Mitä parhaalla tavalla."

"Entä vanha varusväki, – mihin se on joutunut?"

"Se on noussut maihin Sarzeaussa ja heti siirretty Quimperiin."

"Tiedättekö tarkemmin uusien miesten mielialasta?"

"He ovat jo meidän puoluettamme."

"Oletteko varma vakuutuksestanne, hyvä herra piispa?"

"Ehdottomasti; sitäpaitsi saatte itse kuulla, miten siellä on järjestelty."

"Belle-Isle on vain ollut kaikista linnoituspaikoista ikävin soturien katsantokannan mukaan."

"Sen tiedän ja otin myös toimiakseni sikäli. Siellä on ahdasta, ei ole yhteyttä muun maailman kanssa, ei naisia, ei peliseuraa; ja on ihan surkeata nähdä – " lisäsi Aramis hymyillen omituiseen tapaansa – "kuinka suuressa määrin nuoret miehet nykyaikana etsiskelevät huvittelua ja kuinka herkkiä he sen johdosta ovat mieltymään henkilöihin, jotka heille kustantavat sellaista ajanvietettä."

"Mutta jos he saavat hupia Belle-Islellä?"

"Jos se tapahtuu kuninkaan toimesta, niin he rakastavat kuningasta, mutta jos kuningas jättää heidät ikäviinsä ja herra Fouquet toimittaa heille hauskutusta, niin he kiintyvät rahaministeriin."

"Ja te olitte neuvonut isännöitsijääni, että hän heti heidän tultuaan…"

"Ei, heidän annettiin ensin viikkokausia kärsiä rauhassa ikävää, ja he alkoivat nurkua väittäen, että edelliset upseerit olivat saaneet huvitella enemmän kuin he. Silloin heille vastattiin, että heidän edeltäjänsä olivat osanneet laittautua herra Fouquetin ystäviksi ja että jos herra Fouquet voisi ajatella heistä samaa, pitäisi hän kyllä erityisenä huolenaan, että hänen alueellaan viihdyttäisiin. No, se pani heidät miettimään. Mutta isännöitsijä lisäsi heti, että hän herra Fouquetin käskyjä rikkomatta tunsi herransa kyllin hyvin, tietääkseen jokaisen kuningasta palvelevan aatelismiehen herättävän hänen harrastustaan, ja että hän tulokkaita tuntemattakin tahtoi tehdä heidän hyväkseen yhtä paljon kuin toisillekin oli oltu huomaavaisia."

"Mainiota! Ja toivoakseni toiminta seurasi sanoja? Tiedättehän, etten soisi nimessäni luvattavan mitään toteuttamatonta."

"Kyllä: upseerien käytettäväksi luovutettiin meidän molemmat kaapparialuksemme ja teidän hevosenne, ja he saivat päärakennuksen avaimet, niin että he nyt pääsevät metsästämään ja ratsastusretkille, täydentäen seurueitaan niistä Belle-Islen ja ympäristön naisista, jotka eivät pelkää tulevansa merikipeiksi."

"Ja Sarzeaussa ja Vannesissahan on paljon sellaisia naisia, teidän korkea-arvoisuutenne?"

"Oh, pitkin koko rannikkoa", vastasi Aramis tyynesti.

"Ja miten on sotamiesten laita?"

"Järjestely on tietenkin ollut suhteellista; sotamiehille tarvittiin viiniä, hyviä ruokavaroja ja korkeata palkkaa."

"Aivan oikein! Ja tuloksena siis on…?"

"Että nyt voimme luottaa tähän varusväkeen, joka on jo paremmalla kannalla kuin entinen."

"Hyvä!"

"Ja tällaisesta menettelystä on jatkuvaa etua: jos on Jumalan tahto, että varusväkeä vaihdetaan aina kahdenkin kuukauden väliajoilla, tulee kolmisen vuoden kuluessa kokonainen armeijakunta siten vaikuteltavaksemme; yhden rykmentin sijasta saamme viisikymmentätuhatta miestä puolellemme."

"Niin, tiesin hyvin", sanoi Fouquet, "ettei kukaan muu kuin te voisi osoittautua niin suuriarvoiseksi ja palkitsemattomaksi ystäväksi, herra d'Herblay. Mutta näissä puuhissahan", lisäsi hän nauraen, "me kokonaan unohdimme kelpo parooni du Vallonin; mihin hän onkaan joutunut? Minun täytyy tunnustaa, että oleskellessani kolme viime päivää Saint-Mandéssa en ollenkaan tullut ajatelleeksi ystäväämme tai muutakaan hyödyllistä."

"Minä en unohda häntä!" vastasi Aramis. "Portos on Saint-Mandéssa hänkin ja lihoo päivä päivältä; hänellä on aina mieliruokia ja parhaita viinejä tarjolla, ja kävelypaikaksi olen hänelle myöntänyt pikku puiston, jonka te olette muuten pidättänyt samaan tarkoitukseen itsellenne. Hän alkaakin jo taas olla jalkeilla ja harjoittelee voimiaan taivuttelemalla nuoria saarnipuita tai pirstaamalla vanhoja tammia kuten Krotonin Milon,¹ja kun puistossa ei ole jalopeuroja, niin tapaamme hänet varmaankin ihan eheänä. Portoksemme on oikea urho."

"Kyllä, mutta vähitellen hänen täytyy ikävystyäkin."

"Ei, siitä saamme olla huoletta."

"Hän voi ryhtyä tiedustelemaan?"

"Hän ei tapaa ketään."

"Mutta lopultakin hän kai odottaa tai toivoo jotakin?"

"Minä olen antanut hänelle toiveen, jonka me jonakuna päivänä toteutamme, ja hän elää sen elvyttelemänä."

"Mikä hänen toivomuksensa on?"

"Tulla esitellyksi kuninkaalle."

"Ohoh! Millä perusteella?"

"Belle-Islen insinöörinä, pardieu!"

"Onko se mahdollista?"

"Ihan totta."

"Kas vain! Mutta eikö hänen pitäisi nyt palata Belle-Islelle?"

"Välttämättömästi, ja ajattelenkin lähettää hänet sinne niin pian kuin suinkin käy laatuun. Portoksella on paljon esiintymiskykyä; hän on mies, jonka heikkouden tunnemme vain d'Artagnan, Atos ja minä. Portos ei milloinkaan menetä malttiaan; hän käyttäytyy aina peräti arvokkaasti, ja upseerien silmissä hän tuntuu aivan ristiretkien aikuiselta ritarilta. Hän juo pöydän alle koko esikunnan, itse tuntematta humaustakaan päässänsä; hän kykenee herättämään heissä kaikissa ihailua ja mieltymystä. Ja jos meillä myöhemmin sattuu joku määräys pantavaksi täytäntöön, niin Portos toteuttaa sen kirjaimellisesti, – hän ei anna minkään esteen silloin häiritä suoraa suuntaansa."

"Lähettäkää hänet siis takaisin."

"Sitä olen jo aikonut, – mutta vasta jonkun päivän päästä sen teen, sillä minun täytyy sanoa teille eräs seikka: minä epäilen d'Artagnania. Hän ei ole Fontainebleaussa, kuten kenties olette huomannut, ja d'Artagnan ei ole milloinkaan huvikseen syrjässä tai jouten. Nyt saatuani omat asiani kuntoon yritänkin ottaa selville, mitä d'Artagnanilla on hommanaan."

"Olette saanut asianne kuntoon, sanotte?"

"Niin."

"Siinä tapauksessa olette onnellinen mies; minä soisin voivani sanoa samaa omasta asemastani."

"Ettehän toki ole enää levoton?"

"Hm!"

"Kuningas kohtelee teitä mitä parhaiten."

"Kyllä niin."

"Ja Colbert antaa teidän olla rauhassa?"

"Jokseenkin."

"Niin ollen", sanoi Aramis seuraten ripeätä ajatusjuoksuaan, joka oli hänen vahva puolensa, "niin ollen voimmekin miettiä eilistä ehdotustani sen tyttösen suhteen."

"Kenestä puhuittekaan?"

"Oletteko jo unohtanut?"

"En todellakaan muista."

"Huomautin neiti de la Vallièresta."

"Kas, totta kyllä!"

"Oletteko siis vastahakoinen käännyttämään tyttöä puolellenne?"

"Siinä on haittana se, että sydämeni on toisaalla; en tunne minkäänlaista mieltymystä siihen lapsukaiseen."

"Hohoi!" vastasi Aramis; "sydämenne vetää teitä toisaanne, sanotte?"

"Niin."

"Diable, sellaista pitää varoa!"

"Miksi niin?"

"Olisi vaarallista antautua sydämensä valtaan, kun tarvitsee päätänsä siinä määrin kuin te."

"Te olette oikeassa. Ja heti ensi kutsustanne minä jätinkin kaikki, kuten näette. Mutta palatkaamme pienokaiseen. Mitä hyötyä luulette minulle siitä koituvan, että kävisin hänelle huomaavaiseksi?"

"Asia on selvä. Kuningas on oikkunaan iskenyt silmänsä häneen; niin ainakin luullaan."

"Ja te, jolle kaikki on selvillä, tiedätte kai muutakin?"

"Minä tiedän, että kuningas on vaihtanut tunteitaan hyvin äkkiä: aivan äsken hän oli ihan hullaantunut Madameen, ja vielä muutamia päiviä sitten Monsieur valitti siitä mieltymyksestä leskikuningattarelle; seurauksena oli aviokiistoja ja äidillisiä nuhteita."

"Miten te tuon kaiken tiedätte?"

"Tiedänpä vain."

"No niin?"

"No, tämän eripuraisuuden ja nuhtelun jälkeen ei kuningas ole enää puhutellut tai erityisesti lähestynyt hänen kuninkaallista korkeuttaan, vaan kääntänyt huomionsa de la Vallièreen, Madamen hovineitoon. Tiedättekö, mitä lempiseikoissa merkitsee kaihdin?"

"Hyvin."

"No niin, neiti de la Vallière tietenkin on vain Madamen kaihtimena. Käyttäkää tätä asemaa hyväksenne, sopivasti antaen tytön ymmärtää, että hän onkin valtiattarensa välikappale. Loukattu itserakkaus helpoittaa valloitustanne, ja tuo tyttönen luonnollisesti tutustuu kuninkaan ja Madamen salaisuuksiin. Ja te ette voi uskoakaan, mitä kaikkea järkevä mies voi saada aikaan jonkun salaisuuden haltijana."

"Mutta miten lähestyä häntä?"

"Tekö kysytte sitä minulta!" vastasi Aramis.

"Vain syystä että minulla ei ole aikaa hänen varalleen."

"Hän on köyhä ja halpa-arvoinen; te toimitatte hänelle kunnollisen aseman, – ja valloittipa hän rakastajattarena kuninkaan tai ainoastaan pääsee läheisiin väleihin uskottuna, niin teillä on hänessä uusi avustajatar."

"Hyvä", mukausi Fouquet. "Mitä nyt ensin tekisimme pienokaisen suhteen?"

"Miten olette menetellyt, herra yli-intendentti, kun olette tahtonut valloittaa jonkun naisen?"

"Olen kirjoittanut hänelle rakkauteni vakuutuksia, tarjonnut palvelulisiäni ja piirtänyt alle nimeni."

"Onko yksikään kyennyt vastustamaan teitä?"

"Yksi ainoa", vastasi Fouquet. "Mutta hiljakkoin hän taipui kuten toisetkin."

"Otatteko nyt vaivaksenne kirjoittaa?" esitti Aramis, ojentaen rahaministerille kynää.

"Sanelkaa!" pyysi hän. "Päässäni pyörii niin paljon muuta, etten osaisi saada kokoon kahta riviä."

"Samapa se", vastasi Aramis. "Kirjoittakaa siis!"

Hän saneli:

'Hyvä neiti! Olen nähnyt teidät, ja teitä ei hämmästyttäne, että olen huomannut teidät tenhoavaksi.

Mutta sulojanne vastaavan aseman puutteessa te voitte viettää ainoastaan syrjäytettyä elämää hovissa.

Kunniallisen miehen rakkaus voisi – jos teillä on ollenkaan kunnianhimoa – auttaa oikeuksiinsa teidän henkevyyttänne ja viehkeyttänne.

Minä asetan rakkauteni teidän jalkainne juureen; mutta kun kaikkein nöyrin ja varovaisinkin kiintymys saattaa kuitenkin panna alttiiksi hellimänsä olennon, ei noin ihastuttavan henkilön sovi antautua vaaraan ilman tulevaisuuden vakuuksia.

Jos suvaitsette vastata rakkauteeni, niin osoitan teille kiitollisuuttani tekemällä teidät pysyväisesti vapaaksi ja itsenäiseksi.' Tämän kirjoitettuaan Fouquet katseli Aramista.

"Nimi vain alle", sanoi piispa.

"Onkohan se tarpeellista?"

"Teidän allekirjoituksenne tässä kirjeessä merkitsee miljoonaa, – ette ota huomioon sitä, hyvä yli-intendentti."

Fouquet kirjoitti nimensä.

"Kenet lähetätte nyt toimittamaan kirjettä perille?" kysyi Aramis.

"Erään älykkään palvelijan."

"Oletteko ihan varma hänestä?"

"Hän on taattu graubündeniläiseni. Hm, meidän pelimme ei muuten olekaan tässä asiassa hullumpaa."

"Kuinka niin?"

"Jos on totta, mitä sanoitte tuon pienokaisen tehtävästä kuninkaan ja Madamen suhteissa, antaa kuningas hänelle luonnollisesti niin paljon rahaa kuin hän vain saattaa haluta."

"Kuninkaalla siis on rahoja?" kysyi Aramis.

"Dame, ei muutakaan voi uskoa, kun hän ei enää pyydä minulta!"

"Hoo, kyllä hän taas pyytääkin, olkaa varma siität"

"Minulla on vielä suotuisampikin seikka mainittavana: olisin luullut hänen puhuvan minulle tuosta Vauxin juhlasta, jota Colbert pyrkii toimittamaan niskoilleni, mutta hän ei ole virkkanut siitä sanaakaan."

"Vielä hän siitä puhuukin!"

"Te siis pidätte kuningasta kovin säälimättömänä, hyvä herra d'Herblay?"

"En häntä."

"Hän on nuori ja siis taipuvampi suopeuteen."

"Hän on nuori ja siis heikko tai kiihkomielinen, ja herra Colbert johtelee ilkeydellään kuninkaan heikkoutta tai herkkäluontoisuutta."

"Näettehän pelkäävänne häntä?"

"Sitä en kiellä."

"Mutta silloin minä olen hukassa."

"Kuinka niin?"

"Minä olin kuninkaan asioissa voimakas ainoastaan rahojen perusteella, ja nyt olen taloudellisen perikadon partaalla."

"Ette suinkaan."

"Mitä! Tunnetteko siis asiani paremmin kuin minä itse?"

"Kenties."

"Mutta jos hän kuitenkin haluaa sen juhlan pantavaksi toimeen?"

"Silloin te järjestätte sen."

"Entä rahat?"

"Onko teiltä milloinkaan puuttunut varoja?"

"Voi, jos tietäisitte, millä hinnalla sain täytetyksi viime tarpeen!"

"Ensi kerralla se käy teiltä ihan vaivattomasti."

"Kuka minulle antaisi rahat?"

"Minä."

"Annatteko te minulle kuusi miljoonaa?"

"Kyllä."

"Te, – kuusi miljoonaa!"

"Kymmenen, jos tarvitaan."

"Totisesti, hyvä d'Herblay", sanoi Fouquet, "teidän tyyni luottavaisuutenne peloittaa minua enemmän kuin kuninkaan suuttumus."

"Joutavia!"

"Mikä siis oikein olettekaan?"

"Tokihan tunnette minut."

"Tarkoitin: mihin tähtäätte?"

"Minä tahdon, että Ranskan valtaistuimella tulee olla kuningas, joka on suosiollinen herra Fouquetille, ja että herra Fouquet on minulle suosiollinen."

"Ah", huudahti Fouquet puristaen hänen kättänsä, "minähän jo pidän teitä läheisimpänä miehenäni; mutta uskokaa pois, rakas d'Herblay, te antaudutte harhaluuloihin."

"Missä kohden?"

"Ludvig ei ikinä käänny minua kohtaan suopeaksi."

"En ole sanonutkaan, että Ludvig muuttuu teille suosiolliseksi."

"Mutta juurihan pääsitte sitä sanomasta!"

"En puhunut Ludvigista, vaan Ranskan kuninkaasta."

"Eikö se ole samaa?"

"Ei toki; siinä on suuri ero."

"En ymmärrä."

"Oivallatte piankin. Otaksukaa, että se kuningas on toinen mies kuin Ludvig XIV."

"Toinen mies?"

"Niin, jonka on kiiltäminen teitä kaikesta."

"Mahdotonta!"

"Vieläpä valtaistuimestaan."

"Oh, te olette järjiltänne! Ei ole olemassa ketään, joka voisi asettua Ludvig XIV: n sijaan valtaistuimelle. En kykene havaitsemaan ketään sellaista, en ainoatakaan."