Kitabı oku: «Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II», sayfa 64

"Laupeutta, sanoitte? Pyytäkäämmekin siis kuninkaalta hänen vapauttansa nyt heti. Vain teidän tähtenne kuningas tänään on hänet noin tavattomaan alennukseen tuominnut."

Colbert pudisti päätänsä.

"Monsieur", hän väitti, "tiedätte kyllä hyvin, että niin ei ole asia; kuninkaallahan on yksityistä vihamielisyyttä herra Fouquetia vastaan, – sitä ei minun tarvitse teille selittääkään."

"Hän tyrtyy piankin, unohtaa."

"Hän ei koskaan unohda mitään, herra d'Artagnan… Kah, kuningas kutsuu antaakseen jonkun määräyksen; tällä kertaa en ainakaan ole ollut vaikuttamassa siihen, vai mitä? Kuunnelkaa."

Kuningas tosiaan huusi sihteereillensä.

"Onko herra d'Artagnan siellä?" hän tiedusti.

"Tässä olen, sire."

"Antakaa kaksikymmentä muskettisoturia herra de Saint-Aignanille, heidän ollakseen Fouquetin vartiona."

D'Artagnan ja Colbert vaihtoivat keskenään silmäyksen.

"Ja Angersista", jatkoi kuningas, "vanki siirrettäköön Parisin Bastiljiin."

"Te olitte oikeassa", supatti kapteeni ministerille.

"Saint-Aignan", määräsi kuningas edelleen, "te hakkautatte maahan jokaisen, joka yrittää matkalla puhua vangin kanssa."

"Entä minä, sire?" tiedusti kreivi.

"Te puhuttelette häntä ainoastaan muskettisoturien kuullen."

Kreivi kumarsi ja läksi täyttämään tehtäväänsä. D'Artagnan aikoi niinikään vetäytyä pois, mutta kuningas pidätti hänet.

"Monsieur", hän käski, "te lähdette heti paikalla ottamaan haltuunne Belle-Isle-en-Merin saariläänityksen."

"Kyllä, sire. Yksinkö?"

"Otatte sen verran joukkoja kuin tarvitaan viivytyksen välttämiseksi, jos paikkaa yritetään puolustaa."

Mielistelevää epäuskoisuuden sorinaa kuului hovimiesten ryhmältä.

"Sellaista on nähty", sanoi kuitenkin d'Artagnan.

"Minä olen sitä nähnyt lapsuudessani", vahvisti kuningas, "enkä tahdo enää kokea sitkeätä kapinallisuutta. Olettehan ymmärtänyt? Menkää, monsieur, älkääkä palatko ilman linnoituksen avaimia."

Colbert lähestyi d'Artagnania.

"Siinä tehtävä, joka hyvin suoritettuna tuottaa marskinsauvan ulottuviinne", hän huomautti.

"Miksi vasiten asetatte ehdon?"

"Syystä että se on vaikea."

"Ohoo! Missä suhteessa?"

"Teillähän on Belle-Islellä ystäviä, d'Artagnan, ja teidänlaisenne miehen ei ole helppo astua menestykseen ystävän ruumiin yli."

D'Artagnan painoi päänsä alas, Colbertin palatessa kuninkaan luo.

Neljännestuntia myöhemmin kapteeni sai kirjallisen toimintaohjeen, jonka mukaan hänen oli räjäytettävä ilmaan Belle-Islen varustukset, jos vastarintaa yritettäisiin; samalla luovutettiin hänelle täysi tuomiovalta kaikkiin sikäläisiin asukkaihin tai pakolaisiin nähden sillä velvoituksella, että ainoatakaan niskuroitsijaa ei saanut säästää.

– Colbert oli oikeassa, – ajatteli d'Artagnan; – marskinsauvani maksaisi kahden ystäväni hengen, jos he olisivat tyhmempiä kuin linnut ja odottaisivat pyyntimiehen kättä ennen kuin nousevat siivilleen. Sen käden minä näytän heille niin hyvin, että he pääsevät ajoissa selville asiasta. Portos-rukka, Aramis-parka! Ei, minun onneni ei saa heille maksaa ainoatakaan höyhentä!

Siten päätettyään d'Artagnan keräsi kuninkaallisen joukko-osaston, laivautti sen Paimboeufissa ja läksi merelle hetkeäkään menettämättä.

248.
Saarelle saarretut

Satamapadon äärimmäisessä päässä – kävelypaikalla, jota iltaisin pieksi meren raivokas vuoksi, – asteli kaksi miestä toistensa käsikynkässä haastellen vilkkaasti ja avomieliseen tapaan, yhdenkään ihmisolennon kykenemättä kuulemaan heidän sanojansa, sillä tuulenpuuskat tempasivat jokaisen niistä mukaansa valkoisen vaahdon ohella, jota ne riuhtoivat aaltojen harjoilta.

Aurinko oli juuri mennyt mailleen valtameren suuren ulapan taakse, joka vielä punoitti kuin jättiläis-arina.

Väliin toinen miehistä kääntyi itää kohti, tähystellen synkän levottomasti merelle. Toinen katseli kysyvästi toverinsa piirteitä ja näkyi koettavan katseista arvata hänen ajatuksiaan. Senjälkeen molemmat mykkinä ja totisina jatkoivat kävelyään.

Nämä kaksi miestä, kuten lukijamme jo varmaan ovat oivaltaneet, olivat lainsuojattomat ystävämme Portos ja Aramis, pakolaisina Belle-Islellä, herra d'Herblayn suurenmoisen suunnitelman rauettua kaikkien toiveiden häviöön.

"Sano mitä tahansa, rakas Aramis", toisteli Portos, hengittäen voimakkaasti keuhkoihinsa suolaista ilmaa, jotta valtava rinta pullistui; "sano mitä tahansa, Aramis, mutta tuo kaksi päivää sitten vesille lähteneiden kalastajaveneiden täydellinen katoaminen ei ole mikään tavallinen asia. Merellä ei ole sattunut myrskyä. Koko ajan on ollut tyventä, ilman pienintäkään vihuria, ja jos olisimmekin kokeneet myrskyä, eivät toki kaikki aluksemme olisi uponneet. Toistan sinulle, tämä on omituista, – tämä perinjuurinen häviäminen kummastuttaa minua, sen sanon."

"Totta kyllä", jupisi Aramis; "olet oikeassa, Portos-ystäväni. Siinä on todella jotakin merkillistä."

"Sitäpaitsi", lisäsi Portos, jonka mielikuvitusta Vannesin piispan myönnytys näkyi laajentavan, "olet kai huomannut, että rannikolle ei ole ajautunut mitään hylkyjä, mitään jätteitä pirstoutuneista aluksista?"

"Olen sen havainnut kuten sinäkin."

"Panehan vielä merkille, että saarelle jääneet kaksi alusta, jotka minä lähetin toisia etsimään…"

Aramis keskeytti tässä toverinsa niin äkillisellä huudahduksella ja liikkeellä, että Portos pysähtyi ällistyneenä.

"Mitä sanotkaan, Portos! Mitä? Olet lähettänyt pois ainoat aluksemme…?"

"Niin, toisten etsintään", vastasi Portos hyvin yksinkertaisesti.

"Onneton, mitä olet tehnyt! Silloin olemme hukassa!" päivitteli piispa.

"Hukassa!.. Huh?" ihmetteli Portos pelästyneenä. "Miksi hukassa, Aramis? Miksi olisimme hukassa?"

Aramis puri huultansa.

"Ei mitään, ei mitään. Anteeksi, aioin sanoa…"

"Häh?"

"Että jos tahtoisimme, jos päähämme pistäisi lähteä huvipurjehdukselle, niin emme voisi."

"Ohoo, sekö sinua kiusaa? Kaunista huvia, toden totta! Minä puolestani en sitä kaipaa. Ei suinkaan Belle-Islen tarjoamaa suurempaa tai pienempää viehätystä ikävöitse, Aramis: kuulehan, minä kaipaan Pierrefondsia, Bracieuxia, le Vallonia – kaunista Ranskaani. Täällä emme ole Ranskassa, olemme hiisi ties missä. Oh, rohkenen sanoa sen sinulle täysin vilpittömällä sydämellä, ja sinun harras ystävyytesi suo suorapuheisuuteni anteeksi. Mutta minä vakuutan sinulle, etten ole onnellinen Belle-Islellä; en jukoliste viihdy täällä!"

Aramis huoahti hiljaa.

"Rakas ystävä", vastasi hän, "siksipä juuri on surullista, että olet lähettänyt pois molemmat aluksemme, jotka olivat meille jääneet, kaksi päivää sitten kadonneita veneitämme etsimään. Ellet olisi lähettänyt niitä tuolle retkelle, niin olisimme lähteneet."

"Lähteneet! Entä toimintaohje, Aramis?"

"Mikä toimintaohje?"

"Parbleu, se toimintaohje, jota olet minulle lakkaamatta hokenut: että olemme vartioimassa Belle-Isleä vallantavoittelijaa vastaan."

"Se on totta", jupisi Aramis taaskin.

"Näet hyvin, ystäväiseni, että me emme voisi lähteä ja että alusten lähettäminen kalastajaveneitten etsintään ei meitä mitenkään haittaa."

Aramis oli ääneti, ja hänen epämääräinen katseensa, kirkas kuin kalalokin, liiteli pitkin merenpintaa, tutkien avaruutta ja koettaen tunkea taivaanrannan taakse.

"Tuolla kaikella, Aramis", jatkoi Portos tarraten mielipiteeseensä sitäkin enemmän, kun piispa oli sitä pitänyt sattuvana, "kaikella tuolla et mitenkään selitä minulle, mitä on saattanut tapahtua noille onnettomille veneille. Kaikkialla, mihin menen, kohtaan huutoja ja valituksia; lapset itkevät nähdessään naiset epätoivossa, ikäänkuin minä voisin tuoda heille takaisin poissaolevat isät ja puolisot. Mitä otaksut, ystäväni, ja mitä minun on heille vastattava?"

"Otaksukaamme kaikkea, hyvä Portokseni, älkäämmekä sanoko mitään."

Tämä vastaus ei ollenkaan tyydyttänyt Portosta. Hän kääntyi mutisten pahantuulisena jotakin.

Aramis pysähdytti urhean soturin.

"Muistanet", hän virkkoi surumielisesti, puristaen jättiläisen molempia käsiä hartaan sydämellisesti omissaan, "muistanet, ystäväni, että nuoruutemme ihanina päivinä, silloin kun olimme voimakkaita ja reippaita, ne kaksi muuta ja me – muistanet, Portos, että jos meillä silloin olisi ollut hyvä halu palata Ranskaan, tuo suolainen vesilätäkkö ei meitä olisi pidättänyt?"

"Oh", äännähti Portos, "kuuden lieuen salmi!"

"Jos olisit nähnyt minun nousevan lankulle, olisitko jäänyt maalle, Portos?"

"En, en jumal'avita, Aramis! Mutta kyllä me tarvitsisimme nykyään aika laahkon, varsinkin minä!" Ja Bracieuxin herra silmäsi ylpeästi mahtavaa pyylevyyttänsä. "Eikö sinuakin totta puhuen hiukan ikävystytä Belle-Islella, ja etkö paremmin viihtyisi kotisi mukavuudessa, Vannesin piispanpalatsissa? Heh, tunnusta pois."

"Ei", vastasi Aramis uskaltamatta katsahtaa Portokseen.

"Jääkäämme sitten", sanoi hänen ystävänsä, ja vaikka hän koetti pidättää huokausta, puuskahti se pauhuna hänen rinnastaan. "Jääkäämme, jääkäämme! Ja kuitenkin", hän lisäsi, "jos sentään tahtoisi, – tarkoitan, jos varmasti, itsepintaisesti täydellä todella tahtoisi palata Ranskaan, eikä olisi venettä…"

"Oletko kiinnittänyt huomiotasi erääseen toiseen seikkaan, ystäväni? Siihen nimittäin, että aluksiemme katoamisesta saakka ei ainoakaan vieras pursi ole pistäytynyt saaren vesille?"

"Olen kylläkin, aivan oikein. Minäkin olen sen havainnon tehnyt, ja helppoa se olikin, sillä ennen näitä kahta tuskan päivää näimme tänne saapuvan aluksia ja veneitä kymmenittäin."

"Täytyy tiedustella", havahtui Aramis äkkiä. "Jos tässä täytyisi teettää lautta…"

"Mutta onhan kanootteja, rakas ystävä. Tahdotko, että astun sellaiseen?"

"Kanoottiin!.. kanoottiin!.. Mitä ajattelet, Portos? Kanoottiin, keikahtamaan kumoon merellä? Ei, ei", vastasi Vannesin piispa, "meidän virkamme ei ole kävellä vetten päällä. Odottakaamme, odottakaamme."

Ja Aramis jatkoi kävelyä, osoittaen yhä kasvavan levottomuuden merkkejä. Portos väsyi seuraamaan ystävänsä jokaista kuumeista liikettä, hän kun tyynessä luottavaisuudessaan ei käsittänyt mitään tuollaisesta alituisina nytkähdyksinä ilmenevästä vimmasta, ja pysähdytti ystävänsä.

"Istahtakaamme tälle kalliolle", ehdotti hän; "asetu tuohon viereeni, Aramis, ja vielä viimeisen kerran pyydän sinua selittämään, käsitettävällä tavalla selittämään, mitä täällä oikeastaan teemme."

"Portos…" virkkoi Aramis hämmentyneenä.

"Tiedän kyllä, että valekuningas on tahtonut syöstä oikean kuninkaan valtaistuimelta. Sehän on totta, sehän on selvää?.."

"Niin", myönsi Aramis.

"Tiedän myös, että valekuningas on suunnitellut Belle-Islen myyntiä englantilaisille. Sekin on selvää."

"Niin."

"Tiedän edelleen, että me insinöörit ja päälliköt olemme sijoittuneet tänne Belle-Islelle johtamaan töitä ja komentamaan Fouquetin pestaamaa, palkkaamaa ja häntä tottelevaa kymmentä komppaniaa, tai oikeammin hänen vävylleen kuuluvaa kymmentä komppaniaa. Kaikki tuokin on selvää."

Aramis nousi kärsimättömänä kuin hyttysen hermostuttama jalopeura.

Portos pidätti häntä käsivarresta.

"Mutta sitä en käsitä, kaikista sielunponnistuksistani huolimatta en kykene käsittämään, en koskaan jaksa oivaltaa, että meille ei lähetetä mitään vahviketta, – ei apujoukkoja, ampumatarpeita eikä ruokavaroja, vaan meidät jätetään saarellemme aluksitta, eristetyiksi, ja sensijaan että meidän kanssamme edes asetuttaisiin yhteyteen joko merkkejä antamalla tai kirjeellisin tai suusanallisin ilmoituksin, katkaistaankin kaikki suhteet meihin. Kuulehan, Aramis, vastaa minulle, – tai tahdotko mieluummin, että ennen vastaustasi sinulle sanon, mitä itse olen ajatellut? Tahdotko tietää, mikä on ollut minun mielipiteeni, mikä ajatus on minun päähäni pälkähtänyt?"

Piispa kohotti päätänsä.

"Niin, Aramis", jatkoi Portos, "olen ajatellut, olen aprikoinut, kuvitellut, että Ranskassa on tapahtunut joku mullistus. Koko viime yön näin unta Fouquetista, olin näkevinäni kuolleita kaloja, pahentuneita munia, kehnosti järjestettyjä ja kurjasti sisustettuja huoneita. Pahoja unia, rakas d'Herblay! Sellaiset unet ovat hiton kiusallisia!"

"Mutta mitä tuolla on?" keskeytti Aramis nousten äkkiä ja näyttäen ystävälleen mustaa pistettä etäällä punertavassa vedenkalvossa.

"Alus!" innostui Portos. "Niin, se on todellakin alus. Hei, vihdoinkin saamme uutisia!"

"Kaksi", huudahti piispa keksien toisen laivan mastot, "kolme, neljä!"

"Viisi!" lisäsi Portos vuorostaan. "Kuusi, seitsemän! Ah, hyvä Jumala, se on laivasto! Voi hyväinen aika!"

"Arvattavasti kotiin palaavat veneemme", sanoi Aramis levottomana, vaikka varmuutta teeskennellen.

"Ne ovat kovin isoja kalastajaveneiksi", arveli Portos; "ja etkö näe, ystäväni, että ne tulevatkin Loirelta?"

"Ne tulevat Loirelta… niin."

"Ja kah, kaikki ihmiset ovat ne nähneet, kuten mekin. Katso, miten naiset ja lapset jo rientävät laiturille."

Iäkäs kalastaja asteli ohitse.

"Ovatko nuo meidän veneitämme?" kysyi häneltä Aramis.

Vanhus tähysti etäälle taivaanrantaan.

"Ei, monseigneur", vastasi hän; "ne ovat kuninkaallisen laivaston kuljetusaluksia."

"Kuninkaan laivastoon kuuluvia!" toisti Aramis säpsähtäen. "Mistä sen tiedätte?"

"Lipusta."

"Mutta", huomautti Portos, "alushan on tuskin näkyvissä. Miten hiidessä, hyvä mies, voitte eroittaa lipun?"

"Minä näen sen", väitti vanhus; "meidän veneillämme ja kauppajaaloilla ei ole mitään lippua. Tuollaisia parkasseja, monsieur, käytetään tavallisesti sotaväen kuljetukseen."

"Ah!" virkahti Aramis.

"Eläköön!" riemastui Portos. "Meille lähetettäneen apujoukkoja, Aramis?"

"Se on luultavaa."

"Elleivät ehkä englantilaiset ole tulossa."

"Loirenko kautta? Se tietäisi pahaa, Portos; ne olisivat siis kulkeneet Pariisin tietä?"

"Olet oikeassa, varmastikin saamme apujoukkoja tai muonavaroja."

Aramis nojasi päänsä käsiinsä, vastaamatta mitään. "Portos", käski hän sitten äkkiä, "käske soittaa hälytys."

"Hälytys?.. tarkoitatko todellakin?"

"Niin, ja nouskoot tykkimiehet pattereilleen. Apumiehet asettukoot tykkiensä ääreen, ja huolehdittakoon varsinkin rantapattereista."

Portoksen silmät remahtivat suuriksi. Hän katseli tarkkaavasti ystäväänsä ikäänkuin varmistuakseen, että tämä oli täydellä tajullaan.

"Tai lähdenkin itse, hyvä Portokseni", jatkoi Aramis leppeimmällä äänellään; "minä riennän saattamaan käskyni täytäntöön, ellet sinä mene, rakas ystäväni."

"Mutta menenhän minä heti!" myöntyi Portos lähtien viemään määräyksiä, mutta samalla vilkuen taakse nähdäkseen, eikö Vannesin piispa erehtynyt ja eikö hän ehdittyään järkevämmin ajatella kutsuisi häntä takaisin.

Hälytys annettiin; torvet törähtelivät, rummut pärisivät, vartijatornin suuri kello moikui.

Heti rantavallit ja laiturit täyttyivät uteliaista katsojista ja sotamiehistä; sytyttimet kiiluivat isojen, kivialustoihinsa vajoteltujen kanuunain taa asettuneiden tykkimiesten käsissä. Kun jokainen oli paikallaan, kun puolustustoimista oltiin valmiina, kuiskasi Portos arasti piispan korvaan:

"Sallihan, Aramis, että yritän käsittää."

"Ka, ystäväni, sinä kyllä käsität liiankin pian", mutisi herra d'Herblay vastaukseksi alipäällikkönsä huomautukseen.

"Tuolta saapuva laivasto, joka laskettaa täysin purjein Belle-Islen satamaa kohti, on kuninkaallinen laivasto, eikö totta?"

"Mutta kun Ranskassa on kaksi kuningasta, Portos, niin kummalle heistä tuo laivasto kuuluu?"

"Ah, avaatpa jo silmäni", vastasi jättiläinen tämän muistutuksen pysähdyttämänä.

Ja Portos, jonka silmät ystävän vastaus päinvastoin oli entistään tiukemmin ummistanut, riensi juoksujalkaa pattereille pitämään silmällä väkeänsä ja kehoittamaan jokaista täyttämään velvollisuutensa.

Sillävälin Aramis, yhä tuijottaen taivaanrantaan, näki aluksien lähestyvän. Väkijoukko ja sotamiehet, jotka olivat nousseet kaikille kallionhuipuille ja rantanyppylöille, voivat eroittaa mastot, sitten alemmat purjeet ja vihdoin lotjien koko rungon, ja niiden kahvelitangossa liehui Ranskan kuninkaallinen lippu.

Oli jo melkein yö, kun yksi näistä aluksista, joiden lähestyminen oli nostattanut liikkeelle Belle-Islen koko väestön, laski ankkuriin tykinkantaman päähän sieltä.

Pian nähtiin hämyssäkin jonkunlaista liikettä tuon aluksen kannella, ja sen kupeelta irroitettiin vene, jonka kolme soutajaa airoihinsa kumartuen suuntasivat kulkunsa satamaa kohti ja muutaman minuutin kuluttua laskivat maihin linnoituksen juurelle. Peränpitäjä hyppäsi aallonmurtajalle. Hän liehutti kädessään pitämäänsä kirjettä ilmassa ja näkyi pyytävän puhutella jotakuta.

Useat sotamiehet tunsivat pian miehen erääksi saaren luotsiksi. Hän omisti toisen Aramiksen säilyttämistä aluksista, jotka Portos levottomana kaksi päivää sitten hävinneiden kalastajain kohtalosta oli lähettänyt kadonneita pursia etsimään.

Hän pyysi päästä herra d'Herblayta puhuttelemaan. Kersantin antamasta merkistä asettui sotamies kummallekin puolen saattajaksi.

Aramis oli rantatiellä. Lähetti saapui Vannesin piispan eteen. Pimeys oli melkein täydellinen, joskin Aramista saatteli hänen kierroillaan jonkun välimatkan päässä kaksi sotamiestä tulisoihtuineen.

"Kah, mitä, – Jonathas! Kenen puolesta tulet?"

"Monseigneur, niiden puolesta, jotka minut ottivat kiinni."

"Kuka sinut otti kiinni?"

"Tiedätte, monseigneur, että olimme lähteneet tovereitamme etsimään."

"Kyllä. Ja sitten?"

"No niin, monseigneur, ehdittyämme tuskin meripenikulman päähän kaappasi meidät kuninkaan saaristoalus."

"Minkä kuninkaan?" kysyi Portos.

Jonathasin silmät kävivät suuriksi.

"Jatka", pyysi piispa.

"Meidät siis napattiin, monseigneur, ja yhdistettiin eilisaamuna siepattuihin."

"Mitä helkkarin saalista se on?" keskeytti Portos.

"Monsieur, siten tahdottiin estää meitä ilmoittamasta teille, kuinka noiden toisten oli käynyt", vastasi Jonathas.

Portos vuorostaan ei ymmärtänyt.

"Ja tänään teidät lasketaan vapaiksi?" kysyi hän.

"Minut lähetettiin nyt sanomaan, monsieur, että meidät oli napattu."

– Siinäpä sekava vyyhti, – ajatteli kunnon Portos.

Aramis näytti miettiväiseltä.

"No", virkkoi hän, "kuninkaallinen laivasto saartaa siis rantojamme?"

"Niin, monseigneur."

"Kuka on johdossa?"

"Kuninkaan muskettisoturien kapteeni."

"D'Artagnanko?"

"D'Artagnan!" ihmetteli Portos.

"Se taisi olla hänen nimensä."

"Ja hänkö jätti sinulle tämän kirjeen?"

"Niin, monseigneur."

"Lähentäkää tulisoihtuja."

"Se on hänen käsialaansa", huomasi Portos.

Aramis luki kiihkeästi seuraavat rivit:

'Kuninkaan käsky vallata Belle-Isle; käsky hakata varusväki maahan, jos se ryhtyy vastarintaan; käsky ottaa vangiksi kaikki linnoituksen miehet; allekirjoittanut d'Artagnan, joka toispäivänä vangitsi herra Fouquetin, jotta hänet lähetettäisiin Bastiljiin.'

Aramis kalpeni ja rutisti paperin käsissään.

"Mikä on?" kysyi Portos.

"Ei mitään, ystäväni, ei mitään!"

"Sano minulle, Jonathas."

"Monseigneur!"

"Puhuitko sinä herra d'Artagnanin kanssa?"

"Kyllä, monseigneur."

"Mitä hän sanoi sinulle?"

"Että hän paremmaksi selvittelyksi tahtoisi puhutella hänen ylhäisyyttänsä."

"Missä puhutella?"

"Laivansa kannella."

"Hänen laivassaanko?" virkahti Aramis.

"Hänen laivassaan?" toisti Portos.

"Herra muskettisoturi", jatkoi Jonathas, "käski minun ottaa teidät molemmat, teidät itsenne ja herra insinöörin, ruuheeni ja tuoda teidät laoksensa."

"Lähtekäämme", sanoi Portos. "Se rakas d'Artagnan!"

Aramis hillitsi häntä.

"Oletko hullu!" huudahti hän. "Kuka takaa, että tässä ei ole ansaa?"

"Sen toisen kuninkaan puolelta?" tiedusti Portos salaperäisesti.

"Sanalla sanoen ansa! Se riittää, ystäväni."

"Mahdollista. Mitä on silloin tehtävä? Jos d'Artagnan meitä kuitenkin kutsuu…"

"Kuka sinulle takaa, että hän on d'Artagnan?"

"Ah, tosiaan… mutta hänen käsialansa…"

"Käsiala voidaan mukailla. Tämä on mukailtua, vapisevaa."

"Olet aina oikeassa; mutta sillävälin emme tiedä mitään."

Aramis vaikeni.

"Totta kyllä", myönteli hyväluontoinen Portos, "että meidän ei tarvitsekaan mitään tietää."

"Mitä minä teen?" kysyi Jonathas.

"Sinä palaat kapteenin luo."

"Ymmärrän, monseigneur."

"Ja sanot hänelle, että hän tulkoon saarelle."

"Minä käsitän", hymähti Portos.

"Hyvä on, monseigneur", vastasi Jonathas; "mutta jos kapteeni kieltäytyy saapumasta Belle-Islelle…"

"Jos hän kieltäytyy, on meillä kanuunoita, ja me käytämme niitä."

"D'Artagnaniako vastaan?"

"Jos hän on d'Artagnan, Portos, niin hän kyllä tulee. Lähde, Jonathas, lähde."

"En jukoliste enää ymmärrä rahtuakaan!" jupisi Portos.

"Minä selitän sinulle kaikki, ystäväiseni, hetki on tullut. Istahda tuolle lavetille, avaa korvasi ja kuuntele minua tarkoin."

"Hoo, kyllä minä kuuntelen, pardieu! Ei siitä pelkoa!"

"Saanko jo lähteä, monseigneur?" huusi Jonathas.

"Lähde ja tuo sitte vastaus. Päästäkää vene menemään, te siellä!"

Ruuhi lähti laivaa kohti.

Aramis tarttui Portoksen käteen ja aloitti selityksensä.