Kitabı oku: «Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II», sayfa 70

260.
Herra Fouquetin ystävät

Kuningas oli palannut Pariisiin, hänen kanssaan d'Artagnan, joka neljässäkolmatta tunnissa mitä huolellisimmin hankittuaan kaikki tiedot Belle-Islellä ei aavistanut mitään Locmarian kallionlohkareen, Portoksen sankarihaudan säilyttämästä salaisuudesta.

Muskettisoturien kapteeni tiesi ainoastaan, miten nämä hänen kaksi urheata ystäväänsä, joita hän oli niin ylevästi puolustanut koettaen pelastaa heidän henkensä, olivat kolmen uskollisen bretagnelaisen avustamina kunnostautuneet kokonaista armeijaa vastaan. Hän oli saanut nähdä läheiselle nummelle paiskautuneina ihmisruumiiden jäännöksiä, jotka olivat verellä tahranneet hajalleen kanervikkoon sinkoilleet liuskakivilohkareet.

Hän tiesi myöskin, että kaukana merellä oli huomattu vene ja että kuninkaallinen laiva oli petolinnun tavoin lähtenyt ajamaan sitä takaa, saavuttaen ja ahmaisten tuon siivet sojossa pakenevan pienen kyyhkysraukan.

Mutta tähän päättyi d'Artagnanin tietojen varmuus. Hän oli joutunut rajalle, josta otaksumat alkoivat. Mitä oli nyt ajateltava? Laiva ei ollut palannut. Tosin oli ollut kolme päivää jokseenkin myrskyistä, mutta korvetti oli sekä hyvä purjehtija että vankkarakenteinen. Tuskin se tuulispäitä pelkäsi, ja kaapattuaan Aramiksen olisi sen jo pitänyt d'Artagnanin laskelmien mukaan ehtiä Brestiin tai laskea takaisin Loiren suulle.

Tällaisia olivat ne epämääräiset, mutta hänelle omakohtaisesti melkein rauhoittavat uutiset, jotka d'Artagnan esitti Ludvig XIV: lle, kun kuningas kaiken hovinsa seuraamana palasi Pariisiin.

Mielissään menestyksestään, suopeampana ja herttaisempana, kun tunsi itsensä voimakkaammaksi, Ludvig ei ollut hetkeksikään herjennyt ratsastamasta neiti de la Vallièren vaununoven vieressä. Kaikki olivat kiirehtineet huvittamaan molempia kuningattaria, saattaakseen heidät unohtamaan pojan ja puolison laiminlyönnin. Kaikki huokui tulevaisuutta; kukaan ei enää välittänyt menneisyydestä mitään. Ainoastaan muutamille hellille ja hartaille sieluille tiesi hiljakkoin tapahtunut kivistelevää ja verta vuotavaa haavaa. Siitä sai kuningaskin liikuttavan todistuksen, heti kun oli ehtinyt asettua huoneisiinsa.

Ludvig XIV oli juuri noussut ja nauttinut ensimmäisen ateriansa, kun muskettisoturien kapteeni astui hänen eteensä. D'Artagnan oli hiukan kalpea ja näytti tuskastuneelta.

Kuningas huomasi ensi silmäyksellä noiden tavallisesti järkkymättömien kasvojen muuttuneen ilmeen.

"Mikä teitä vaivaakaan, d'Artagnan?" hän kysyi.

"Sire, minulle on sattunut suuri onnettomuus."

"Hyvä Jumala! Mikä sitten?"

"Sire, olen Belle-Islen jutussa menettänyt yhden ystävistäni, herra du Vallonin."

Lausuessaan nämä sanansa d'Artagnan tähtäsi haukansilmänsä Ludvig XIV: teen, oivaltaakseen hänen ensimmäisen vaikutelmansa.

"Minä tiedän sen", vastasi kuningas.

"Te tiesitte sen, ettekä ole ilmoittanut minulle?" huudahti muskettisoturi.

"Mitä se olisi hyödyttänyt? Teidän murheenne, hyvä ystävä, on niin kunnioitettava! Minun täytyi olla hienotuntoinen. Ilmoittaa teitä kohdanneesta onnettomuudesta, d'Artagnan, olisi teidän silmissänne ollut riemuitsemista. Niin, minä tiedän, että herra du Vallon hautautui Locmarian kallioiden alle; tiedän, että herra d'Herblay anasti minulta laivan miehistöineen, saatattaakseen itsensä Bayonneen. Mutta toivoin teidän itse saavan noista asioista välittömästi selon, vakuuttautuaksenne siitä, että ystäväni ovat minulle kunnioitettavia ja pyhiä ja että minussa ihminen aina uhrautuu ihmisille, joskin kuninkaan usein täytyy uhrata ihmiset majesteetilleen ja voimalleen."

"Mutta, sire, miten tiedätte…?"

"Miten te itse tiedätte, d'Artagnan?"

"Tästä kirjeestä, sire, jonka Aramis lähettää minulle Bayonnesta vapaana ja vaaran välttäneenä."

"Katsokaa", virkkoi kuningas, vetäen lippaastaan pöydältä, läheltä tuolia, johon d'Artagnan nojasi, täsmällisen jäljennöksen Aramiksen kirjeestä, "tässä on sama kirje; sen toimitti Colbert minulle kahdeksan tuntia ennen kuin te saitte omanne… Minua palvellaan hyvin."

"Niin, sire", jupisi muskettisoturi, "te olitte ainoa, jonka onni kykeni taltuttamaan kahden ystäväni onnen ja voiman. Te olette sitä käyttänyt, sire, mutta ettehän kaiketi nyt käytä sitä väärin?"

"D'Artagnan", lausui kuningas perin hyväntahtoisesti hymyillen, "minä voisin vangituttaa herra d'Herblayn Espanjan kuninkaan alueella ja tuottaa hänet tänne elävänä, käyttääkseni hänen suhteensa oikeuttani. Mutta uskokaa, d'Artagnan, en anna perään tälle ensimmäiselle, hyvin luonnolliselle ajatukselle. Hän on vapaana. Olkoon hän edelleenkin vapaa."

"Oh, sire, te ette aina jää noin laupiaaksi, noin yleväksi, noin jalomieliseksi kuin nyt näyttäydytte minun ja herra d'Herblayn suhteen. Te löydätte luotanne neuvonantajia, jotka parantavat teidät tästä heikkoudesta."

"Ei, d'Artagnan, te erehdytte syyttäessänne valtioneuvostoani halusta yllyttää minua ankaruuteen. Neuvo säästää herra d'Herblayta tulee Colbertilta itseltään."

"Kah, sire!" äännähti d'Artagnan kummastuneena.

"Teille taasen", jatkoi kuningas ihan harvinaisen sydämellisesti, "minulla on useitakin hyviä uutisia ilmoitettavina, mutta te saatte ne kuulla, rakas kapteenini, sitten kun olen suoriutunut laskuistani. Sanoin haluavani rakentaa ja rakentavani teidän onnenne. Se lupaus täytetään."

"Tuhannet kiitokset, sire; minä jaksan kyllä odottaa. Mutta pyydän, että sillävälin kun minä lähden kärsivällisesti odottelemaan, teidän majesteettinne suvaitsisi ottaa huomioonne ne ihmisraukat, jotka ovat jo kauan oleksineet odotushuoneessanne, päästäkseen nöyrästi laskemaan anomuksen hallitsijansa jalkain juureen."

"Keitä he ovat?"

"Teidän majesteettinne vihamiehiä."

Kuningas kohotti päätänsä.

"Herra Fouquetin ystäviä", korjasi d'Artagnan.

"Heidän nimensä?"

"Herra Gourville, herra Pélisson ja muuan runoilija Jean de la Fontaine."

Kuningas pysähtyi hetkiseksi miettimään.

"Mitä he haluavat?"

"En tiedä."

"Miten he esiintyvät?"

"Syvän murheen vallassa."

"Mitä he sanovat?"

"Eivät mitään. Itsekseen kyynelehtivät."

"Astukoot he sisälle", virkkoi kuningas rypistäen kulmiaan.

Kääntyen nopeasti kantapäillään d'Artagnan kohotti oviverhoa ja huusi viereiseen saliin:

"Esittäkää puhutteluun!"

Pian ilmestyi ovesta kabinettiin, jossa kuningas kapteenin keralla oli, d'Artagnanin mainitsemat kolme miestä.

Heidän lähtiessään liikkeelle vallitsi syvä hiljaisuus. Kovaonnisen raha-asiain yli-intendentin ystäväin lähestyessä hovimiehet väistyivät ikäänkuin kartellen epäsuosion ja onnettomuuden tartuntaa. Nopein askelin tuli d'Artagnan itse ottamaan näitä kuninkaallisen työhuoneen ovella epäröiviä ja vapisevia tulokkaita kädestä, vieden heidät hallitsijan nojatuolin eteen. Erääseen ikkunakomeroon paenneena kuningas odotti esittelemisen hetkeä ja valmistautui antamaan anojille ankarasti diplomaattisen vastaanoton.

Etummaisena astui Fouquetin ystävistä esiin Pélisson. Hän ei enää itkenyt, mutta hänen kyyneleensä olivat ehtyneet vain siksi, että kuningas saattaisi paremmin kuulla hänen äänensä ja rukouksensa.

Gourville puri huultansa hillitäkseen itkuaan kunnioituksesta kuningasta kohtaan. La Fontaine hautasi kasvonsa nenäliinaan, ja ainoastaan hänen nyyhkytysten nytkähdyttelemistä olkapäistään näki, että hän eli.

Kuningas oli säilyttänyt kaiken arvokkuutensa. Hänen kasvonsa olivat järkkymättömät. Otsakin oli vielä samoissa rypyissä, jotka olivat ilmestyneet d'Artagnanin ilmoittaessa hänen vihollisensa. Hän viittasi tulijoita puhumaan ja jäi seisoalleen, tuijottaen syvällä katseella näihin kolmeen epätoivoiseen mieheen.

Pélisson kumarsi maahan asti, ja La Fontaine polvistui kuin kirkossa.

Tämä itsepäinen, ainoastaan huokausten ja surullisten voihkausten häiritsemä äänettömyys ei alkanut herättää kuninkaassa sääliä, vaan kärsimättömyyttä.

"Herra Pélisson", virkkoi hän lyhyeen ja kuivasti, "herra Gourville ja te, herra…" Hän ei lausunut la Fontainen nimeä. "Minulle tuottaisi tuntuvaa mielipahaa nähdä teidän tulevan rukoilemaan erään suurimman rikollisen puolesta, jota minun oikeuteni täytyy rangaista. Kuningas heltyy ainoastaan kyynelistä ja katumuksesta: viattomuuden kyynelistä, syyllisten katumuksesta. Minä en uskoisi herra de Fouquetin katumusta enkä hänen ystäviensä kyyneliä, koska edellinen on sydämestään turmeltunut ja paatunut ja koska jälkimmäisten on kaihdettava herjaamasta minua kotonani. Sentähden pyydän teitä, herra Pélisson, herra Gourville ja teitä, herra… olemaan lausumatta mitään, joka ei todistaisi korkeata kunnioitustanne tahtoani kohtaan."

"Sire", vastasi Pélisson vavisten näistä peloittavista sanoista, "me emme ole saapuneet lausumaan teidän majesteetillenne mitään sellaista, mikä ei olisi kaikilta alamaisilta kuninkaalleen tulevan syvimmän ja vilpittömimmän kunnioituksen, vilpittömimmän rakkauden ilmaisua. Teidän majesteettinne oikeus on pelättävä; jokaisen täytyy alistua sen lausumiin tuomioihin. Me taivumme kunnioittavasti sen edessä. Olkoon kaukana meistä ajatus tulla puolustamaan sitä, joka onnettomuudekseen on teidän majesteettianne loukannut. Teidän epäsuosioonne joutunut saattaa olla meidän ystävämme, mutta hän on valtakunnan vihollinen. Kyynelsilmin luovutamme hänet kuninkaan ankaruudelle."

"Sitäpaitsi parlamenttini saa vielä harkita asiaa", keskeytti kuningas tämän rukoilevan äänen ja näiden vakuuttelevien sanojen tyynnyttämänä. "Minä en iske ennen kuin olen punninnut rikosta. Oikeuteni ei käytä miekkaansa ilman vaakaa."

"Ja täydellisesti me luotammekin kuninkaan puolueettomuuteen ja uskallamme toivoa teidän majesteettinne suostumuksella saavamme heikot äänemme kuuluviin, jahka syytetyn ystävän puolustamisen hetki on meille lyönyt."

"No, hyvät herrat, mitä sitten haluatte?" kysyi kuningas palautuen mahtavaan sävyynsä.

"Sire", jatkoi Pélisson, "syytetyltä on jäänyt vaimo ja perhe. Hänen vähäinen omaisuutensa riitti tuskin velkojen suoritukseen, ja hänen miehensä vangitsemisen jälkeen ovat kaikki hylänneet rouva Fouquetin. Teidän majesteettinne käsi iskee kuin Jumalan käsi. Kun Herra lähettää johonkin perheeseen spitaalin tai ruton vitsauksen, niin jokainen pakenee ja karttaa turman saastuttamaa kotia. Joskus, mutta ani harvoin, vain jalomielinen lääkäri uskaltaa lähestyä kirottua kynnystä, jonka yli hän rohkeasti astuu, vaarantaen elämänsä taistelussa kuolemaa vastaan. Hän on kuoleman viimeinen apu; hän on taivaallisen laupeuden välikappale. Sire, me rukoilemme teitä ristissä käsin, polvillamme, niinkuin rukoillaan Jumalaa. Rouva Fouquetilla ei ole enää ystäviä, ei enää tukea. Hän itkee kodissaan kurjana ja hyljättynä, kaikkien niiden unohtamana, jotka myötäkäymisen päivinä saarsivat hänen taloaan; hänellä ei ole enää luottoa, ei toivoa! Tälläkin hetkellä se onneton, jota vihanne raskaana painaa, saa teiltä jokapäiväisten kyyneltensä kostuttaman leipänsä syyllisyydestään huolimatta. Yhtä suuren murheen murtama rouva Fouquet on vielä kipeämmin elämän välttämättömimpien tarpeiden puutteessa kuin hänen puolisonsa. Rouva Fouquetilla, jolla oli kunnia tervehtiä teidän majesteettianne pöytäänsä, rouva Fouquetilla, teidän majesteettinne entisen rahaministerin puolisolla, rouva Fouquetilla ei enää ole leipää!"

Kuolettavan hiljaisuuden, joka oli kahlehtinut Pélissonin molempain ystävien hengitystä, keskeytti tässä nyyhkäisyjen purkaus, ja d'Artagnan, jonka sydän oli pakahtua tästä nöyrästä rukouksesta, pyörähti työhuoneen nurkkaan päin vapaasti pureskellakseen viiksiänsä ja tukahduttaakseen huokauksensa.

Kuninkaan silmä oli pysynyt kuivana, mutta punaa oli noussut hänen poskiinsa, ja hänen katseensa varmuus oli huomattavasti vähentynyt.

"Mikä on toivomuksenne?" virkkoi hän värähtävällä äänellä.

"Tulimme nöyrästi anomaan teidän majesteetiltanne", vastasi Pélisson, joutuen vähitellen yhä suuremman liikutuksen valtaan, "että sallisitte meidän epäsuosioonne joutumatta tarjota rouva Fouquetille kaksituhatta pistolia, jotka on kerätty hänen puolisonsa kaikkien entisten ystäväin kesken, jotta leskeltä ei puuttuisi elämän välttämättömintä."

Kuullessaan sanan leski käytettynä Fouquetin vielä eläessä kuningas kalpeni huomattavasti, ja hänen kopeutensa masentui. Sääli kuohahti sydämestä huulille. Hän loi heltyneen katseen näihin jalkojensa juuressa nyyhkyttäviin ihmisiin.

"Älköön Jumala suoko", vastasi hän, "että sekoittaisin syyttömän syylliseen! Ne, jotka epäilevät armeliaisuuttani heikkoja kohtaan, tuntevat minut huonosti. Minä en koskaan lyö muita kuin röyhkeitä. Tehkää, hyvät herrat, tehkää kaikki, mihin sydämenne teitä käskee huojentaaksenne rouva Fouquetin surua. Menkää, hyvät herrat, menkää!"

Nuo kolme miestä nousivat äänettöminä, kuivunein silmin. Kyyneleet olivat ehtyneet heidän polttavien poskiensa ja silmäluomiensa kosketukseen. Heillä ei ollut voimia lausua kiitosta kuninkaalle, joka muuten keskeyttikin juhlalliset kumarrukset lyhyeen, linnoittuen kiireellisesti nojatuolinsa taakse.

D'Artagnan jäi yksin kuninkaan luo.

"Hyvä", virkkoi hän, lähestyen nuorta ruhtinasta; "hyvin tehty, hallitsijani! Ellei teillä olisi aurinkoanne koristavaa tunnuslausetta, ehdottaisin teille toista, jonka kyllä voisi herra Conrartilla käännättää latinaksi, ja se olisi: 'Lempeä pienille, ankara vahvoille!'" Kuningas hymyili ja läksi viereiseen saliin, sanottuaan d'Artagnanille:

"Annan teille loman, jota epäilemättä tarvitsette ystävänne, herra du Vallon-vainajan asioiden järjestämistä varten."

261.
Portoksen testamentti

Koko Pierrefonds oli surussa, pihat olivat autiot, tallit suljetut, kukkalavat muokkaamatta.

Altaissa pysähtyivät itsestään äsken vielä niin valtavat, kohisevat ja kimaltelevat vesisuihkut.

Maanteillä linnan lähettyvillä saapui vakavia henkilöitä, ratsastaen muuleilla tai maatiaishevosilla. Nämä olivat seutukunnan talonpoikia ja lähikylien pappeja ja maavouteja.

Kaikki nämä ihmiset tulivat äänettöminä linnaan, jättivät ratsunsa murheellisen tallirengin huostaan ja suuntasivat askeleensa mustapukuisen metsästyspalvelijan opastamina isoon saliin, jonka kynnyksellä Mousqueton otti tulijat vastaan. Mousqueton oli kahtena viime päivänä niin laihtunut, että vaatteet riippuivat hänen ruumiillaan, muistuttaen liian väljiä huotria, joissa miekanterät hölskyvät.

Hänen Vandyken madonnankasvojen tapaan puna- ja valkopilkkuista naamaansa kynti kaksi hopeapuroa, uurtaen uomansa poskille, jotka ennen olivat olleet yhtä pulleat kuin ne nyt surun päivinä olivat käyneet veltoiksi.

Jokaiselle uudelle vieraalle riitti Mousquetonilta uusia kyyneleitä, ja oli säälittävää nähdä, miten hän isoilla kourillaan puristi kurkkuaan, jottei purskahtaisi nyyhkytykseen.

Kaikki nämä vieraat olivat saapuneet kuulemaan Portoksen testamenttia, jonka lukeminen oli ilmoitettu täksi päiväksi; siinä tilaisuudessa tahtoivat kaikki olla mukana, kuka ahneudesta, kuka ystävyydestä vainajaa kohtaan, joka ei jättänyt jälkeensä ainoatakaan sukulaista.

Läsnäolijat asettuivat istumaan siinä järjestyksessä kuin olivat tulleet, ja suuri sali suljettiin kellon lyötyä kaksitoista, jolloin lukeminen oli määrätty tapahtuvaksi.

Portoksen testamentin toimeenpanija, jona tietysti oli Coquenardin seuraaja, alkoi verkalleen levittää auki valtavaa pergamenttia, jolle Portoksen voimakas käsi oli piirtänyt viimeisen tahtonsa. Kun sinetti oli murrettu, lukija asettanut silmälasit nenälleen ja kakistanut kurkkuaan, höristi jokainen korviansa. Mousqueton oli lyyhistynyt etäiseen nurkkaan saadakseen vapaammin itkeä ja kuullakseen vähemmän.

Äkkiä salin suljettu kaksoisovi ponnahti auki kuin ihmeenä, ja kynnykselle ilmestyi miehekäs muoto puolipäiväauringon kirkkaassa valossa säteillen.

D'Artagnan sieltä tuli. Hän oli saapunut yksinään ulko-ovelle asti, ja tapaamatta ketään jalustintansa pitelemään hän oli sitonut hevosensa kynnyspölkkyyn ja ilmoittausi itse.

Saliin tulvivan päivänvalon kirkkaus, läsnäolevien sorina ja vieläkin enemmän uskollisen koiran vaisto ravisti Mousquetonin unelmistaan. Hän nosti päätänsä, tunsi isäntänsä vanhan ystävän ja riensi surusta ulvahtaen syleilemään hänen polviansa, samalla kun hän kyynelillään kasteli lattian kivilaattoja.

Nostaen taloudenhoitajaparan ylös d'Artagnan halasi häntä kuin veljeä, ja ylevästi tervehdittyään kokoontuneita, jotka kaikki kumarsivat kuiskaillen hänen nimeään, hän meni istumaan ison tammiveistoksisen salin äärimmäiseen päähän, pidellen yhä kädestä Mousquetonia, joka kyyneliinsä tupehtuen istahti hänen jalkainsa juureen.

Silloin testamentin toimeenpanija, liikuttuneena kuten muutkin, aloitti lukemisensa.

Tehtyään mitä kristillisimmän uskontunnustuksen Portos pyysi vihollisiltaan anteeksi pahaa, minkä oli saattanut heille aiheuttaa.

Tässä kohdassa singahti kuvaamattoman ylpeyden säde d'Artagnanin silmistä. Hän muisteli vanhaa soturia. Arvioiden Portoksen voimallisen käden nujertamien vihollisten lukumäärää hän sanoi itsekseen, että Portos teki viisaasti, kun ei ryhtynyt luettelemaan vihollisiansa ja näille tuottamiaan kohluja, sillä silloin olisi tehtävä käynyt testamentin lukijalle liian raskaaksi.

Seurasi sitten allamainittu luettelo:

Omistan tällä hetkellä Jumalan armosta:

1) Pierrefondsin kartanon siihen kuuluvine peltoineen, metsineen, niittyineen, vesineen, hyvillä kiviaidoilla ympäröittyinä;

2) Bracieuxin kartanon ja linnan metsineen ja viljelyskelpoisine mainensa, joihin kuuluu kolme vuokratilaa;

3) Vallonin pikku tilan, jonka nimi johtuu siitä, että se sijaitsee notkossa…³⁵

Kunnon Portos!

4) Viisikymmentä vuokratilaa Tourainessa, käsittäen viisisataa auranalaa;

5) kolme myllyä Cher-joella, tuottaen kuusisataa livreä kukin;

6) kolme kalalammikkoa Berrissä, kunkin tuottona kaksisataa livreä.

Mitä irtaimistoon tulee, jota oppineen ystäväni, Vannesin piispan, selityksen mukaan nimitetään siten senvuoksi, että ne eivät ole irrallaan…

D'Artagnania puistatti tuon nimen synkkä muisto. Testamentin toimeenpanija jatkoi häiriintymättä:

… niin siihen kuuluu: 1) huonekalut, joita en nyt tilan puutteessa voisi nimitellä; niillä ovat kaikki linnani tai taloni sisustetut, ja isännöitsijäni on laatinut niistä luettelon…

Kaikkien silmät kääntyivät Mousquetoniin, joka oli murheeseensa vaipuneena.

2) kaksikymmentä ratsu- ja vaunuhevosta, jotka minulla on erityisesti Pierrefondsin linnassa, nimeltään: Bayard, Roland, Kaarle Suuri, Pipin, Dunois, La Hire, Ogier, Simson, Milo, Nimrod, Urgande, Armida, Falsirade, Delila, Rebekka, Jolanda, Finette, Harmo, Liisa ja Musette;

3) kuusikymmentä koiraa jaettuina kuuteen kahlekuntaan, kuten seuraa: ensimmäinen hirvenpyyntiin harjoitettuna, toinen sudenajoon opetettu, kolmas metsäsian ja neljäs jäniksen metsästykseen totutettu sekä kaksi viimeistä valittuina kiinniottajista ja muista talonvahdeista;

4) sota- ja metsästysaseet, jotka ovat talletetut varushuoneeseeni;

5) Atoksen valitsemat anjoulaiset viinini, joista hän ennen piti: bourgogne, bordeaux, sherry ja samppanja, jotka täyttävät kahdeksan kellaria ja kaksitoista kuoppaa eri kartanoissani;

6) tauluni ja kuvapatsaani, joilla pitäisi olla suuri arvo ja joiden paljous ihan väsyttää silmää;

7) kirjastoni, käsittävä kuusituhatta aivan uutta nidettä, joita ei ole milloinkaan avattu;

8) hopeakalustoni ja pöytähopeani, jotka ehkä ovat hiukan käytettyjä, mutta painavat varmaan tuhannesta kahteentoistasataan naulaan, koska töin tuskin kykenin nostamaan arkun, johon ne ovat suljetut, ja jaksoin kantaa sen vain kuusi kierrosta huoneeni ympäri;

9) kaikki nämä esineet samoin kuin pöytä- ja talousliinavaatteet ovat jaettuina niihin asumuksiin, joista olen enimmin pitänyt…

Tässä lukija pysähtyi vetääkseen henkeänsä. Jokainen huokasi, yskähti ja jännitti tarkkaavaisuuttaan. Testamentin toimeenpanija jatkoi:

Olen elänyt lapsettomana, ja luultavaa on, että minä en niitä enää saa, mikä on minulle katkeran surun aihe. Erehdynpä sentään, sillä onhan minulla poika yhteisesti muiden ystävieni kanssa: hän on herra Raoul-Auguste-Jules de Bragelonne, herra kreivi de la Fèren oikea lapsi.

Tämä nuori aatelisherra on minusta näyttänyt arvokkaalta seuraajalta kolmelle uljaalle aatelismiehelle, joiden ystävä ja nöyrin palvelija minä olen.

Lukemisen keskeytti helähdys, kun d'Artagnanin miekka oli luisunut hankkiluksesta ja pudonnut kaikuvalle lattialle. Kaikki katsahtivat sinne päin ja näkivät ison kyyneleen vierähtävän muskettisoturin tuuheista silmäripsistä hänen kyömynenälleen, jonka valaistu varsi kimalteli kuin auringon kultaama kuunsakara.

Senvuoksi, pitkitti jälleen toimeenpanija, jätän kaiken ylläluetellun omaisuuteni, kiinteimistön ja irtaimen, herra varakreivi Raoul Auguste Jules de Bragelonnelle, kreivi de la Fèren pojalle, lohdutukseksi surussa, joka hänellä näkyy olevan, ja auttaakseni häntä kunniakkaasti edustamaan nimeänsä…

Pitkällinen sorina kiersi kuulijakunnassa. Testamentin toimeenpanija jatkoi d'Artagnanin leimuavan katseen tukemana, joka liitäen kokouksen yli palautti häirityn hiljaisuuden:

Herra varakreivi de Bragelonnen on luovutettava herra ritari d'Artagnanille, kuninkaan muskettisoturien kapteenille, mitä mainittu ritari d'Artagnan häneltä omaisuudestani pyytää.

Herra varakreivi de Bragelonnen on suoritettava hyvä eläke ystävälleni herra ritari d'Herblaylle, jos tämän täytyisi elää maanpaossa.

Herra varakreivi de Bragelonnen on ylläpidettävä ne palvelijani, jotka ovat olleet minulla kymmenen vuotta, ja lahjoitettava viisisataa livreä kaikille muille.

Minä säädän taloudenhoitajalleni Mousquetonille kaikki käynti-, sota- ja metsästysasuni, luvultaan neljäkymmentäseitsemän, siinä varmuudessa, että hän kuluttaa ne rakkaudesta minuun ja minun muistokseni.

Sitäpaitsi testamenttaan varakreivi de Bragelonnelle jo nimitetyn vanhan palvelijani ja uskollisen ystäväni Mousquetonin, antaen mainitun Bragelonnen varakreivin tehtäväksi huolehtia siitä, että Mousqueton kuollessaan lausuu yhä eläneensä onnellisena.

Nämä sanat kuullessaan Mousqueton kumarsi kalpeana ja vavisten. Hänen leveät hartiansa hytkähtelivät kouristuneesti; jääkylmät kädet valahtivat alas kasvoilta, joilla kuvastui peloittava surun kärsimys, ja läsnäolijat näkivät hänen huojuvan ja epäröivän ikäänkuin hän tahtoen lähteä salista olisi etsinyt tietä sieltä.

"Mousqueton, ystäväiseni", sanoi d'Artagnan, "lähtekää täältä. Menkää toimittamaan matkavalmistuksianne. Minä vien teidät Atoksen kartanoon, jossa käyn Pierrefondsista lähdettyäni."

Mousqueton ei vastannut mitään. Hän tuskin hengitti; näytti siltä kuin kaikki tässä salissa olisi nyttemmin ollut hänelle vierasta. Hän avasi oven ja poistui hiljalleen.

Testamentin toimeenpanija päätti lukemisensa, jonka jälkeen useimmat Portoksen viimeistä tahtoa kuulemaan saapuneista poistuivat talosta pettyneinä, mutta syvää kunnioitusta tuntien.

Toimitsijan juhlallisen kumarruksen jälkeen jäätyänsä viimein yksikseen d'Artagnan ihmetteli testamentin laatijan syvää viisautta, tämä kun niin oikeaan osaten oli lahjoittanut omaisuutensa ansiokkaimmalle ja enimmin tarvitsevalle niin hienotuntoisesti, että terävimmätkään hovimiehet tai jaloimmatkaan sydämet eivät olisi voineet mitään niin täydellistä keksiä.

Portos velvoitti kyllä Raoul de Bragelonnen antamaan d'Artagnanille kaikki, mitä tämä pyytäisi. Mutta hän tiesi hyvin, tuo kunnon Portos, että d'Artagnan ei pyytäisi mitään; ja siinä tapauksessa, että hän jotakin pyytäisi, ainoastaan hän itse saisi määrätä osansa.

Portos jätti eläkkeen Aramikselle, mutta jos tämä tahtoisi vaatia liikoja, pidättäisi häntä siitä d'Artagnanin esimerkki. Ja eikö sana "maanpako", jonka testamenttaaja näköjään tarkoituksetta oli siihen liittänyt, ollut mitä lempein ja sävyisin arvostelu Aramiksen käytöksestä, joka oli aiheuttanut Portoksen kuoleman?

Lopuksi vainajan testamentissa ei ollenkaan otettu lukuun Atosta. Mutta hänhän ei voinut epäilläkään, ettei poika tarjoisi parasta osaa isälleen. Portoksen suuri henki oli punninnut kaikki syyt, oli älynnyt kaikki vivahdukset paremmin kuin laki, käytäntö ja maku.

– Portoksella oli sydän paikallaan, – huoahti d'Artagnan.

Samassa hän luuli kuulevansa voihkauksen ylhäältä. Hän ajatteli heti Mousqueton-parkaa, jota oli murheessaan tyynnytettävä. Niinpä d'Artagnan kiirehtikin salista etsimään kelpo taloudenhoitajaa, koska tämä ei ollut tullut takaisin. Hän nousi ensimmäiseen huonekertaan johtavia portaita ja huomasi Portoksen kamarissa röykkiön kaikenvärisiä erilaisista kankaista valmistettuja vaatteita, joiden päälle Mousqueton oli ojentautunut, ne ensin itse kasattuaan.

Sehän olikin uskollisen ystävän osuus. Nämä puvut kuuluivat hänelle; ne olivat hänelle annettuja. Mousquetonin käsi kosketti niitä kuin pyhäinjäännöksiä, hän suuteli niitä, hyväili kasvoillaan, peitti ne ruumiillaan.

D'Artagnan lähestyi miesparkaa lohduttamaan.

– Hyväinen aika, – ajatteli soturi, – hän ei liikahda; hän on tainnuksissa!

D'Artagnan erehtyi: Mousqueton oli kuollut.

Kuollut niinkuin koira isäntänsä menetettyään palaa hänen takkinsa päälle heittämään henkensä.