Kitabı oku: «Josef Balsamo», sayfa 35

VIIDESKYMMENESVIIDES LUKU
Parlamentti

Tällaisia toisarvoisia juonia haudottiin ja päästettiin ilmoille kuorestaan Trianonin lehmusten alla ja kukastoissa, ja ne loivatkin melkoisen vilkasta elämää tuon pikkumaailman olioihin.

Mutta sillaikaa levittivät suuremmat Pariisin juonet valtavat siipensä Themiin palatsin ylitse, kuten Jean Dubarry kirjoitti kälylleen käytellen Hellaan jumalaistarustosta ottamaansa vertausta, – levittivät uhkaavina kuin hirmumyrsky.

Parlamentit, Ranskan oppositsioonipuolueen rappeutuneet tähteet, olivat Ludvig XV: n oikullisen käden hallussa saaneet hiukan hengenvuoroa. Mutta kun niiden suojelija herra de Choiseul oli kukistunut, tunsivat ne vaaran jälleen uhkaavan itseään ja varustautuivat välttämään sitä niin tarmokkailla keinoilla kuin olosuhteet suinkin sallivat.

Jokaisen suuren järistyksen herättäjänä on yleensä jokin persoonallinen kysymys, aivan kuin suuret taistelut sodassa alkavat yksinäisillä laukauksilla.

Silloin kuin herra de la Chalotais oli karannut herttua d'Aiguillonin kimppuun ja siten ikäänkuin ruumiillistanut itsessään kolmannen säädyn taistelun feudalismia vastaan, kiintyi yleinen huomio siihen kysymykseen eikä sallinut sitä enää lykätä syrjään.

Mutta kuningas, jonka Bretagnen ja koko Ranskan parlamentit olivat melkeinpä hukuttaa esityksillänsä siinä asiassa suoranaiseen vedenpaisumukseen, milloin sangen alamaisilla ja lapsenomaisen nöyrillä, milloin rohkeammilla, kuningas oli rouva Dubarryn houkutuksista mennyt feudalismin puolelle ja asettunut kolmatta säätyä ja Pariisin parlamenttia vastaan, siten että hän nimitti herra d'Aiguillonin kevyen ratsuväkensä päälliköksi.

Jean Dubarry oli oikeassa: se oli tuima korvapuusti niiden luottamusmiesten poskelle, joiden nimenä oli, parlamentti. Mutta kuinkahan se korvatillikka otettaisiin vastaan? Sitä kysyivät hovi ja kaupunki joka aamu auringon noustessa.

Parlamentin jäsenet ovat älykkäitä miehiä, ja he näkevät asiat selvästi silloin kun monet muut voivat joutua ymmälle.

He alkoivat tehdä keskenään johtopäätöstä tuon korvatillikan saannista ja seurauksista. Ja kun he olivat yksimielisesti huomanneet, että tillikka oli annettu ja saatu, laativat he seuraavan ponnen:

Pariisin parlamentti tutkii Bretagnen entisen kuvernöörin käytöstä ja antaa siitä lausuntonsa.

Mutta kuningas torjui tämän iskun kieltämällä päärejä ja prinssejä kokoontumasta parlamenttitaloon pohtimaan mitään herttua d'Aiguillonia koskevia asioita; ja kielletyt tottelivat kirjaimellisesti.

Silloin päätti parlamentti auttaa itse itseään, ja se laati julistuksen, jossa selitettiin, että koska herttua d'Aiguillon oli monien syytösten alainen ja epäilty sellaisistakin teoista, jotka tahrasivat hänen kunniaansa, niin oli hänet pidätetty toistaiseksi päärinviran toimituksesta, kunnes päärien tuomioistuin oli asianmukaisessa järjestyksessä ja kuningaskunnan lakien ja säädösten määräämillä juhlallisuuksilla, – joiden lakien sijaan ei mitään muita määräyksiä käy sovelluttaa, – antanut lausunnon, jolla herttua d'Aiguillon oli täydellisesti puhdistautunut hänen kunniaansa tahraavista syytöksistä ja epäilyksistä.

Mutta se ei merkinnyt vielä mitään, että tuo päätös oli tehty parlamentin sisällä asianomaisten kesken ja että se oli kirjoitettu pöytäkirjoihin ja rekistereihin. Se täytyi myöskin julkaista, saattaa yleisön tiedoksi. Tarvittiin vielä skandaalia, jota pilkkalaulut eivät koskaan haikaile tekemästä Ranskassa, nousten siten tapahtumien ja ihmisten itsevaltiaiksi ohjaajiksi. Parlamentin päätös täytyi siis kohottaa pilkkalaulun mahtiin.

Pariisi ei toivonut mitään parempaa kuin päästä puhumaan skandaaleista. Se välitti sangen vähän sekä hovista että parlamentista ja odotti ainaisessa kiehuntatilassaan pelkästään jotakin hyvää naurunaihetta, aivan kuin vaihteluksi kyyneleille, joita sen oli annettu vuodattaa satasen vuotta.

Päätös oli siis asianomaisessa järjestyksessä laadittu ja parlamentti asetti komitean sitä oman valvontansa alla painattamaan. Sitä painettiin kymmenentuhatta kappaletta, joiden levittämisestä pidettiin heti järjestelmällinen huoli.

Ja koska oikeustavat vaativat, että syytetyn oli saatava tieto tuomioistuimen häntä vastaan tekemästä päätöksestä, niin läksivät sitten samat parlamentin asiamiehet siihen taloon, jossa herttua d'Aiguillon nyt asui Pariisissa, sillä hän oli saapunut sinne eräitä sangen tärkeitä neuvotteluja varten. Niiden neuvottelujen määränä oli saada aikaan välttämätön varma ja suora selvittely herttuan ja hänen enonsa marski de Richelieun välillä.

Raftén ansiosta oli koko Versailles tunnin kuluessa saanut tietää, kuinka ylevästi vanha herttua oli uskaltanut vastustaa kuninkaan tahtoa herra de Choiseulin ministeripaikan täyttämistä koskevassa asiassa. Ja Versaillesin ansiosta oli sitten koko Pariisi ja pian myöskin koko Ranska saanut kuulla saman uutisen. Ja niinpä istuikin herra de Richelieu nyt jonkun aikaa kansan suosion kilvelle kohotettuna ja näytti siltä paikaltaan pitkää nenää rouva Dubarrylle ja itselleen rakkaalle sisarenpojalleenkin.

Herra d'Aiguillonin asema ei ollut liioin mukava, sillä häntä ei oltu ennenkään juuri suosittu. Marski de Richelieu oli paha vihollinen. Vaikka kansa vihasikin häntä, niin se häntä myöskin pelkäsi, koska hän oli elävin ilmaus vielä Ludvig XV: n aikana suuresti kunnioitetusta ja kunnioitusta ansaitsevastakin aatelista. Sitäpaitsi oli tuolla herralla, joka oli niin häilyvä, että hän usein sinkaisi pistosanansa samaa puoluetta kohtaan, johon hän juuri itse oli liittynyt, jos vain olosuhteet sellaisen pistelyn sallivat tai antoivat hänen sutkauttaa hyvän sukkeluuden, – sitäpaitsi oli tuolla herralla vihollisuudessaan se vaarallinen puoli, että hän salasi omat tuumansa ja valmisti niistä muille yllätyksiä, kuten hänellä oli tapana sanoa.

Herttua d'Aiguillonin haarniskassa oli kaksi heikkoa kohtaa sen jälkeen kun hän oli ollut yksissä rouva Dubarryn kanssa.

Aavistaen, että marski de Richelieu salasi kaunaa ja katkeraa kostonhimoa näennäisesti tyynen mielensä alla, menetteli herttua d'Aiguillon nyt niin kuin myrskyssä pitää menetellä: hän hajoittaisi pilvenpatsaat tykinlaukauksilla, ollen varma siitä, että vaara vähentyisi, jos siihen heittäytyisi rohkeasti.

Sentähden alkoi hän etsiskellä kaikkialta käsiinsä enoaan, päästäkseen hänen kanssaan vakavasti puheisiin. Mutta se oli ylen vaikea tehtävä, sillä marski oli jo saanut vainun hänen halustaan.

Alkoivat marssit ja vastamarssit. Kun marski näki kauempaa sisarensa pojan, lähetti hän hänelle kyllä hymyilyn, mutta ympäröi itsensä samassa heti sellaisilla henkilöillä, joiden läsnäolo teki kaiken keskinäisen puhelun mahdottomaksi. Sillä tavoin uhkasi marski vihollistaan kuin voittamattomassa linnoituksessa.

Silloin hajoitti herttua d'Aiguillon pilvenpatsaan. Hän läksi kursailematta enonsa luokse, suoraan marskin Versaillesissa olevaan hotelliin.

Mutta Rafté istui jo väijyksissä isäntänsä talossa, pienen, pihalle päin olevan ikkunan ääressä; hän tunsi puvuista herttua d'Aiguillonin lakeijat ja ilmoitti ajoissa hänen tulostaan marskille.

Herttua d'Aiguillon tunkeusi marskin sänkykamariin saakka; mutta siellä löysi hän ainoastaan Raftén, joka kertoi hänelle tuttavallisesti hymyillen ja kovin löysäsuisesti, että herttuan eno oli ollut yötä poissa kotoaan.

Herra d'Aiguillon puri huultaan ja peräytyi hyvässä järjestyksessä.

Kotiin tultuaan kirjoitti hän marskille kirjeen ja pyysi päästä hänen puheilleen.

Marski de Richelieu ei voinut olla vastaamatta. Ja jos hän vastasi, ei hän saattanut kieltää pääsyä puheilleen, ja jos hän sen myönsi, miten osasi hän karttaa perinpohjaista selittelyä? Herra d'Aiguillon oli suuresti samanlainen kuin eräät kohteliaat ja hienokäytöksiset kaksintaistelu-pukarit, jotka salaavat ilkeät aikeensa erinomaiseen kohteliaisuuteen, vetävät vastustajansa kumarrellen taistelukentälle ja tappavat hänet siellä ilman armoa.

Marski ei ollut niin itserakas, että olisi kuvitellut liikoja itsestään; hän tunsi sisarenpoikansa koko voiman. Jos hän olisi joutunut kasvotusten hänen kanssaan, olisi tuo vihollinen pakottanut hänet joko antamaan anteeksi tai myöntymään johonkin. Mutta Richelieu ei antanut anteeksi koskaan, ja myönnytykset viholliselle ovat politiikassa kuolemansyntejä.

Kun hän sai herra d'Aiguillonin kirjeen, oli hän siis muka matkustanut Pariisista pois moneksi päiväksi.

Hän neuvotteli tästä asiasta Raftén kanssa, joka kehoitti häntä menettelemään seuraavasti:

"Me olemme nyt kukistamaisillamme herra d'Aiguillonin. Meidän ystävämme parlamentissa tekevät paraikaa sitä työtä. Jos herra d'Aiguillon, joka varmaan sen aavistaa, saa teidät käsiinsä ennen tuota häntä kohtaavaa räjähdystä, niin kiristää hän teiltä lupauksen, että te onnettomuuden tullen autatte häntä, sillä teidän suuttumuksenne on sitä laatua, ettette voi suoraan sen takia hylkiä sukuharrastusta. Ja jos kieltäydytte häntä auttamasta, niin eroaa herttua d'Aiguillon teistä ja sanoo teitä selväksi vihollisekseen ja syyttää teitä kaikesta pahasta, ja menee matkaansa kevein mielin, kuten ainakin ihminen, joka on saanut selville pahan syyn, vaikkei paha silti olekaan korjautunut."

"Se on aivan totta", vastasi Richelieu; "mutta enhän voi ilmoista ikääni säilyä täällä piilossa. Kuinka monta päivää on vielä tuohon parlamentin valmistamaan räjähdykseen?"

"Kuusi päivää, monseigneur."

"Onko se aivan varma aikamäärä?"

Rafté veti taskustaan kirjeen eräältä parlamentinneuvokselta; kirjeessä oli ainoastaan kaksi riviä:

"On päätetty, että lausunto julkaistaan. Se tapahtuu torstaina, kauemmaksi ei sitä päätöksen mukaan lykätä."

"No, siinä tapauksessa ei mikään ole yksinkertaisempaa", vastasi marski; "lähetä herttua d'Aiguillonille hänen kirjeensä takaisin ja liitä siihen seuraava kirjelippu, jonka itse kyhäät":

Herra herttua!

Lienette saanut kuulla marskin lähdöstä – :hen. Tällaista ilmastonvaihdosta on herra marskin lääkäri pitänyt välttämättömänä, koska hän on nähnyt hänet hiukan rasittuneeksi. Jos te, kuten oletan niistä sanoista, joita te äskettäin suvaitsitte minulle lausua, haluatte keskustella herra marskin kanssa, saatan teille vakuuttaa, että herttua de Richelieu viettää torstai-iltana – :stä palattuaan seuraavan yönsä hotellissaan Pariisissa; te siis varmasti tapaatte hänet siellä.

– Ja nyt täytyy sinun piiloittaa minut jonnekin ensi torstaihin asti, lisäsi marski.

Rafté totteli tarkoin näitä käskyjä. Hän laati kirjelipun ja lähetti sen perille ja löysi piilopaikan.

Mutta herttua de Richelieulla oli piilossaan kovin ikävä, ja niinpä hän meni eräänä iltana Trianoniin pakisemaan Nicolen kanssa. Siinä ei ollutkaan mitään vaarallista, tai hän ei uskonut sitä vaaralliseksi, koska hän tiesi, että herttua d'Aiguillon oli sinä iltana Luciennesissa.

Marskin menetelmästä johtuisi, että jos herttua d'Aiguillon aavistikin jotain pahaa, ei hän voinut kuitenkaan välttää uhkaavaa iskua, kun hän ei löytänyt vastustajansa miekkaa.

Lykkäys torstaihin tyydytti herttua d'Aiguillonia; hän läksi sinä päivänä Versaillesista, toivoen silloin viimeinkin tapaavansa ja saavansa otella vihollisensa kanssa, joka oli niin sitkeästi pysynyt hänestä erillään.

Sinä päivänä juuri, kuten sanoimme, parlamentti julisti päätöksensä.

Kaduilla, joita herra d'Aiguillonin vaunut ajoivat, oli vielä vaikenevaa kuohuntaa, jonka merkityksen pariisilaiset kuitenkin hyvin ymmärsivät, niin tarkoin osaavat he arvioida aaltojensa korkeuden.

Herttua d'Aiguillonia ei huomattu, sillä hän oli varovaisuuden vuoksi tullut vaunuilla, joissa ei ollut vaakunoita, aivan kuin salaiseen lemmenseikkailuun, ja kahden graubündeniläis-palvelijan saattamana.

Tosin huomasi hän siellä täällä ihmisiä, jotka näyttivät hartaasti toisilleen jotakin paperia ja lukivat sitä liikutellen käsiään kiihkeästi ja kulkien edestakaisin kuin muurahaiset maahan pudonneen sokerimurun ympärillä. Mutta siihen aikaan olivat melkoisen viattomat kansan tungokset hyvin tavallisia: näin kokoontui kansa myöskin jonkin viljataksoitus-luettelon ja jonkun Gazette de Hollanden artikkelin tähden tai Voltairen julkaistessa uuden pilalaulun rouva Dubarrystä tai herra Maupeouta vastaan.

Herra d'Aiguillon ajoi suoraan herra de Richelieun taloon. Hän ei tavannut siellä muita kuin Raftén.

"Herra marskia odotetaan kotiin hetken päästä", vastasi hänelle Rafté. "Jokin viivyttävä este hevostenmuuttopaikassa on varmaan häntä myöhästyttänyt."

Herra d'Aiguillon ehdotti, että hän jäisi marskia odottamaan, ilmaisten olevansa hieman pahalla tuulellakin, sillä hän piti tosiaan Raftén puolustelua uutena verukkeena.

Ja hänen pahatuulensa vain lisääntyi, kun Rafté vastasi hänelle, että marski joutuisi kai epätoivoon, kun herttua d'Aiguillonin oli annettu odottaa; ettei marski sitäpaitsi tulisi olemaan yötä Pariisissa, kuten ensin oli sovittu; ja että hän ei varmaankaan tulisi maaseudulta yksinään, vaan ainoastaan ajaisi läpi Pariisin ja kävisi kotonaan saamassa uutisia, joten herttua d'Aiguillonin olisi parasta nyt mennä kotiinsa; siellä pistäytyisi marski varmaan ohi ajaessaan.

"Kuulkaas, Rafté", sanoi d'Aiguillon, jonka muoto oli mustennut, kun hän kuuli tämän hämärän vastauksen, "te olette enoni omatunto: vastatkaa minulle rehellisen miehen tavalla. Minua pidetään pilkkana, eikö niin, ja herra marski ei tahdo minua tavata? Älkää keskeyttäkö minua, Rafté; te olette usein antanut minulle hyviä neuvoja, ja minä olen ollut teitä kohtaan ystävä, jota vastakin saattaisin olla. Täytyykö minun palata nyt Versaillesiin?"

"Herra herttua, kunniasanallani, marski tulee teidän luoksenne tunnin päästä."

"Mutta sittenhän on samantekevä, jos odotan häntä täällä, koska hän kerran tännekin tulee."

"Minulla on ollut kunnia ilmoittaa, että hän ei ehkä tule yksin."

"Ymmärrän… ja luotan teidän sanaanne, Rafté."

Näin virkettyään poistui herttua kovin ajatuksissaan, mutta kuitenkin sangen keveän ja hienon näköisenä, jota vastoin marski de Richelieu ei sitä ollut, kun hän tuli sisarensa pojan lähdettyä esille lasiovella varustetusta komerosta.

Marski hymyili kuin jokin niistä pahoistahengistä, joita Callotin Kiusaukset ovat täynnä.

"Hän ei aavistanut mitään erikoista, Rafté?" kysyi Richelieu.

"Ei yhtään mitään, monseigneur."

"Mitä kello on?"

"Aika ei vaikuta asiaan, monseigneur; täytyy odottaa, kunnes Chateletin pikku prokuraattori tulee minulle ilmoittamaan asiasta.

Parlamentin asiamiehet ovat vielä kirjapainossa."

Rafté ei ollut vielä ehtinyt lausua näitä sanoja, kun lakeija toi eräästä salaovesta sisään jonkun sangen likaisen, ruman ja mustan olemuksen: hän oli eräs noita eläviä kyniä, jotka herra Dubarrystä olivat niin sietämättömän vastenmielisiä.

Rafté työnsi marskin takaisin komeroon ja meni hymyillen tuota tulokasta vastaan.

"Ah, tekö se olette, herra Flageot", sanoi hän; "olen hurmautunut saadessani nähdä teitä".

"Nöyrin palvelijanne, herra de Rafté; no, nyt se on tehty."

"Siis painettu?"

"Viisituhatta kappaletta. Ensimmäiset arkit lentävät paraikaa kaupungilla toisten kuivaessa."

"Voi, mikä onnettomuus, hyvä herra Flageot, mikä surun syy herra marskin suvulle!"

Ettei olisi tarvinnut vastata, nimittäin valehdella, veti herra Flageot taskustaan suuren hopeisen nuuskarasian ja pisti siitä hitaasti nenäänsä hyppysellisen Espanjan nuuskaa.

"Ja mitä nyt tehdään?" jatkoi Rafté.

"Noudatetaan muodollisuuksia, rakas herra de Rafté. Parlamentin asiamiehet, jotka nyt voivat olla varmat painattamisesta ja levittämisestä, nousevat viivyttelemättä vaunuihin, jotka odottavat heitä kirjapainon edustalla, ja lähtevät ilmoittamaan päätöksen herttua d'Aiguillonille; hän on juuri nyt, – ajatelkaas, herra Rafté, mikä onni, tai paremminkin sanoen, onnettomuus, – hotellissaan Pariisissa, joten asiamiehet saavat hänet puheilleen."

Rafté otti nopeasti eräältä läheiseltä tuolilta valtavan nipun oikeudenkäynti-asiakirjoja, jotka hän antoi nyt mestari Flageotille sanoen:

"Tässä ovat ne paperit, joista olen teille puhunut, monsieur; herra marski luottaa täydellisesti teidän älyynne ja jättää teidän käsiinne tämän asian, joka varmaankin tulee teille sangen edulliseksi. Kiitokset hyvistä palveluksistanne, joita olette tehnyt herttua d'Aiguillonin surkuteltavassa taistelussa Pariisin kaikkivaltiasta parlamenttia vastaan, ja kiitokset hyvistä neuvoistanne!"

Ja hiljaa, mutta samalla kiireesti lykkäsi hän nyt vierastansa etuhuoneen ovea kohti; ja Flageot oli ihastunut, kun oikeudenkäyntiasiapaperit painoivat niin paljon.

Sitten vapautti Rafté heti marskin vankeudesta ja sanoi hänelle:

"Kas niin, monseigneur, nyt vaunuihin! Teillä ei ole aikaa hukata, jos tahdotte olla läsnä näytöksessä. Pitäkää huolta, että hevosenne juoksevat nopeammin kuin parlamentin asiamiesten."

VIIDESKYMMENESKUUDES LUKU
Ministerin tie ei ole ruusuilla kulkemista

Marski de Richelieun hevoset juoksivatkin nopeammin kuin parlamentin asiamiesten, sillä marski joutui ensimmäisenä Hôtel d'Aiguillonin pihaan.

Herttua d'Aiguillon ei odottanut enää luokseen enoansa ja aikoi juuri lähteä takaisin Luciennesiin ilmoittamaan rouva Dubarrylle, että vihollinen oli selvästi paljastanut kasvonsa. Mutta silloin herätti herttuan hänen alakuloisesta ja toivottomasta tylsyydentilastaan lakeija ilmoittamalla vieraaksi juuri marski de Richelieun.

Herttua d'Aiguillon kiiruhti enoaan vastaan, tarttui hänen molempiin käsiinsä ja puristi niitä äskeisen pelkonsa mukaisella teeskennellyllä hellyydellä.

Marski heittäytyi myöskin niinkuin herttua tunteittensa valtaan, näytöksestä tuli suorastaan liikuttava. Kuitenkin saattoi huomata, että herra d'Aiguillon koetti jouduttaa selityksiä, kun taas marski lykkäsi niitä minkä suinkin voi tuonnemmaksi, katsellen milloin jotakin taulua tai pronssikuvaa taikka seinäverhoa, ja valitellen olevansa suunnattoman väsynyt.

Herttua katkaisi enonsa peräytymistien ja sulki hänet nojatuoliin niinkuin Villars muinoin prinssi Eugenin Marchiennesissa, ja hyökkäsi näin:

"Eno, onko totta, että te, Ranskan älykkäin mies, olette arvioinut minua niin väärin, että saatoitte luulla, etten minä osaisi olla itsekäs meidän molempien puolesta?"

Nyt ei ollut enää mahdollista peräytyä. Richelieu teki päätöksensä.

"Mitä sinä sanoitkaan", vastasi hän sisarensa pojalle, "ja mistä näet, että minä olen arvioinut sinua oikein taikka väärin, rakas ystäväni?"

"Eno, te olette tyytymätön minuun."

"Minäkö? Ja minkä tähden?"

"Oh, älkää keksikö verukkeita, herra marski; te kartatte minua, kun teitä tarvitsen, se riittää sanoa."

"Kautta kunniani, minä en tätä ymmärrä."

"Siispä minä sen teille selitän. Kuningas ei tahtonut nimittää teitä ministeriksi, ja koska minä otin vastaan keveän ratsuväen päällikkyyden, niin te oletitte, että minä olen teistä luopunut, teidät pettänyt. Tuo kiltti kreivitär, joka ajattelee niin suopeasti teitä…"

Nyt teristi Richelieu korviaan, mutta eipä suinkaan pelkästään sisarenpoikansa sanoja kuunnellakseen.

"Sanotko, että kiltti kreivitär ajattelee minua suopeasti?" toisti marski.

"Sen minä voin näyttää toteen."

"Mutta, hyvä ystäväni, enhän sitä epäilekään… Minä kutsuin sinut tänne pääkaupunkiin sitä varten, että yhdessä kävisimme aisoihin. Sinä olet nuorempi, siis myöskin vahvempi; sinä onnistuit, minä en; asia on niinkuin sen pitää olla, ja toden totta, minä en ymmärrä, miksi sinä tällä tavoin aprikoit. Jos olet pitänyt huolta minun eduistani, niin saat kyllä satakertaisen kiitoksen; jos taas olet puuhaillut minua vastaan, niin olkoon menneeksi, saat samalla mitalla… Tarvitaanko tähän mitään selitystä?"

"Todellakin, eno…"

"Sinä olet lapsellinen, herttua. Sinun asemasi on erinomainen: sinä olet Ranskan pääri, sinä olet herttua ja kevyen ratsuväen päällikkö, ja kuuden viikon päästä olet ministeri. Sinun siis täytyy pysyä kaiken joutavan pikkumaisuuden yläpuolella. Hyvä menestyshän antaa sellaisen anteeksi, rakas lapseni. Olettakaamme… – minä pidän paljon opettavaisista saduista… – olettakaamme, että me olemme nuo sadun kaksi muuliaasia… Mutta mitäs jyrinää tuo on?"

"Ei mitään, eno; jatkakaa."

"Onhan, pihalle ajetaan."

"Eno, älkää keskeyttäkö, pyydän; teidän pakinanne on minustakin mielenkiintoinen; minäkin pidän opettavaisista saduista."

"Niin, rakas ystäväni, aioin sanoa sinulle, ettei sinun tarvitse menestyksen päivinä koskaan huomata moitteita eikä pelätä kadehtijaisi kaunaa. Mutta jos sinä onnut, jos kompastut… ai, peijakas, varo itseäsi: juuri sillä hetkellä karkaa susi kimppuun! Mutta, kuulepas, minä olin kuitenkin oikeassa; etuhuoneessasi liikutaan, sinulle tuodaan varmaankin ministerin salkku… Pikku kreivitär lienee työskennellyt sänkykomerossaan hyväksesi."

Lakeija astui sisään.

"Parlamentin asiamiehet", ilmoitti hän rauhattomana.

"Kuinka?" huudahti Richelieu.

"Parlamentin miehet täällä?.. Mitä he minusta tahtovat?" kysyi herttua d'Aiguillon, jota hänen enonsa hymy sangen vähän rauhoitti.

"Kuninkaan nimessä!" kaikui luja ääni etuhuoneen ovipuolelta.

"Johan nyt!" huudahti Richelieu.

Herttua d'Aiguillon nousi kalpeana ylös ja meni salin ovelle johtaakseen itse sisään parlamentin kaksi asiamiestä, joiden takana seisoi liikkumatta kaksi kaupunginpalvelijaa, ja heistä syrjemmällä liuta ällistyneitä lakeijoja.

"Mitä asiaa teillä on minulle?" kysyi herttua värähtävällä äänellä.

"Onko meillä kunnia saada puhutella itseään herttua d'Aiguillonia?" kysyi toinen parlamentin asiamies.

"Kyllä, minä olen herttua d'Aiguillon, messieurs."

Asiamies veti silloin syvään kumartaen vyönauhansa alta asianomaiseen muotoon laaditun päätöksen, jonka hän luki korkealla ja selvällä äänellä.

Se oli seikkaperäisen tarkka ja täydellinen lausunto, joka julisti herttua d'Aiguillonin syytösten ja epäilyksen alaiseksi sellaisistakin teoista, jotka tahrasivat hänen kunniaansa, ja eroitti hänet toistaiseksi valtakunnan päärin toimista.

Herttua kuunteli tätä lukemista niinkuin salaman iskemä mies ukkosen jylinää. Hän ei liikahtanut kertaakaan, vaan seisoi hievahtamatta kuin kuvapatsas jalustallaan; eikä hän ojentanut edes kättänsä ottaakseen päätöksen jäljennöstä, jota asiamies hänelle tarjosi.

Marski de Richelieu otti sen vastaan, hänkin seisoallaan, mutta vilkkaana ja nopeasti; ja hän sen luki ja vastasi asiamiesten kumarruksiin.

Asiamiehet olivat jo kauan sitten lähteneet, mutta herttua d'Aiguillon oli yhä tyrmistyksen vallassa.

"Se oli tuima läimäys!" sanoi Richelieu; "sinä et ole enää Ranskan pääri, se on nöyryyttävää".

Herttua kääntyi enoonsa päin, ikäänkuin hän nyt vasta olisi saanut ajatuksen ja sanan lahjan.

"Sinä et tätä odottanut?" kysyi Richelieu äskeiseen tapaan.

"Entä te, eno?" vastasi d'Aiguillon.

"Kuinka voisikaan aavistaa, että parlamentti niin julkeasti uskaltaisi iskeä kuninkaan ja hänen suosikkinsa suosikkia?.. Nuo raukat tuhoavat itsensä!"

Herttua istahti ja painoi kätensä polttavaa poskeaan vasten.

"Niin", jatkoi vanha marski tunkien veitsen yhä syvemmälle haavaan, "jos parlamentti riistää sen tähden sinulta päärin arvon, että sinut on nimitetty kevyen ratsuväen päälliköksi, niin se varmaan pistää sinut kahleihin ja poltattaa roviolla sinä päivänä, jolloin sinut nimitetään ministeriksi. Ne herrat inhoavat sinua kuolemakseen, d'Aiguillon; varo sinä heitä."

Herttua d'Aiguillon kesti tämän ivan sankarillisen tyynesti; onnettomuus teki hänet suureksi, puhdisti hänen sieluaan.

Marski de Richelieu luuli vastustajansa rauhallisuuden johtuvan tylsätunteisuudesta, ehkäpä hitaasta käsityskyvystäkin, ja hän ajatteli, etteivät pistokset olleet osuneet tarpeeksi syvälle.

"Koska nyt et ole enää pääri", jatkoi hän, "niin eivätpä nuo kynäraaputtajat ainakaan saa sinua uhrikseen… Vetäydy muutamaksi vuodeksi takaisin varjoon. Sitäpaitsi tulee se varjo pelastukseksesi, vaikka et sitä tahtoisikaan. Kun nyt olet menettänyt päärin tehtäväsi, on sinun vaikeampi joutua ministeriksi, ja siten pääset koko kiusauksesta. Mutta jos sensijaan tahdot taistella, ystäväni, niin onhan sinulla vielä rouva Dubarry puolellasi, hän on sinulle kovin suopea, ja hän on luotettava tuki."

Herttua d'Aiguillon nousi ylös. Hän ei luonut marskiin edes katsetta vastineeksi kaikista tuskista, joita vanhus oli hänelle tässä tuottanut.

"Te olette oikeassa, eno", sanoi hän rauhallisesti, "ja tässä viimeisessä neuvossa loistaa älynne. Rouva Dubarry, jolle te hyvyydessänne esittelitte minut ja jolle te kehuitte minua niin lämpimästi, että koko Luciennes voi sen todistaa, rouva Dubarry puolustaa minua. Jumalan kiitos, hän rakastaa minua, hän on rohkea nainen, ja hänellä on ehdoton valta hänen majesteettinsa ajatuksiin. Kiitokset, eno, neuvostanne, minä pakenen hänen luokseen niinkuin pelastuksen satamaan. Vaununi! Bourguignon, Luciennesiin!"

Marskin hymy sammui kesken.

Herttua d'Aiguillon kumarsi kunnioittavasti enolleen ja poistui salista jättäen marskin aivan ymmälleen ja varsinkin hämilleen, kun hän nyt ajatteli, miten kiihkeästi hän oli kiusannut tuota ylevää ja tulista luonnetta.

Jokin marskia kuitenkin ilahutti, nimittäin pariisilaisten hurja riemu, kun he illalla lukivat parlamentin päätöstä kymmenenätuhantena kappaleena ja tappelivat lehtisistä kaduilla. Mutta huokaisematta hän ei sittenkään voinut olla, kun Rafté pyysi häntä selostamaan illan tapahtumia.

Marski kertoi ne kuitenkin hänelle mitään salaamatta.

"Se isku on siis torjuttu?" kysyi sihteeri.

"On ja ei, Rafté. Mutta haava ei ollut vielä kuolettava, ja meillä on Trianonissa jotakin, jota mielipahakseni en ole ottanut nimenomaan huolenpitoni esineeksi. Me olemme ajaneet kahta jänistä, Rafté… Se on hulluutta…"

"Miksikä niin, jos saa niistä paremman?" vastasi Rafté.

"Oi, hyvä ystäväni, muista, että parempaa ei juuri tavallisesti saa, ja saadaksemme sen, jota ei meillä ole, tahtoisi antaa toisen, nimittäin sen, mikä on jo saatu."

Rafté kohautti olkapäitään, ja kuitenkin oli herttua de Richelieu oikeassa.

"Luuletteko, että herttua d'Aiguillon siis selviytyy tästä?" kysyi Rafté.

"Luuletko, että kuningas siitä selviytyy, tyhmyri?"

"Oh, kuningas aina reikänsä löytää, mutta eihän tässä tietääkseni ole kysymys kuninkaasta."

"Jos kuningas löytää pääsynsä, pääsee sitä läpi myöskin rouva Dubarry, joka on niin lähellä kuningasta… ja mistä rouva Dubarry pääsee läpi, siitä menee myöskin herttua d'Aiguillon, mies, joka…

Mutta sinä et ymmärrä politiikasta mitään, Rafté."

"Monseigneur, mestari Flageot ei ole sitä mieltä."

"Vai niin, mitä tuo Flageot sitten sanoo? Ja mikä mies hän ensinnäkin on?"

"Hän on prokuraattori, monseigneur."

"Niin, entä sitten?"

"Flageot väittää, ettei itse kuningaskaan tästä pääse."

"Oho, mikä jalopeuran estää?"

"Ka, rotta, monseigneur."

"Tuoko herra Flageot?"

"Niin hän väittää."

"Ja sinä uskot häntä?"

"Minä uskon aina sellaista prokuraattoria, joka lupaa tehdä pahaa."

"No, nähdäänpäs, millaiset keinot mestari Flageotilla on."

"Sitä minäkin ajattelin, monseigneur."

"Tule siis illalliselle, että pääsen levolle… Kävi kovin sydämelleni nähdä, ettei poloinen sisarenpoikani ole enää Ranskan pääri ja ettei hänestä tule ministeriä. Ihminen ei ole turhanpäiten eno."

Herttua de Richelieu huokaili, ja sitten hän purskahti nauruun.

"Teillä toki on kaikki, mitä ministeriksi tuloon vaaditaan", vastasi Rafté.