Kitabı oku: «Kirjekyyhkynen», sayfa 2

VI

Toukokuun 12 p: nä.

Aivan oikein, te ymmärsitte kaikki; niin, sillaikaa kuin minä makasin Jumalan jalkain juuressa, vaatien häntä tilille ankaruudesta, vaikka minun olisi pitänyt pyytää häneltä anteeksi epäilystäni; niin, silloin Jumala antoi minulle ihmetyön kaltaisella tapahtumalla tuon lohdutuksen, jonka minä luulin itseltäni riistetyksi, ja meidän airuemme, se uskollisuutensa tähden uskoton, toi teille itsestään nuo minun ajatusteni tai paremminkin sydämeni yliläikkyneet purkaukset, jotka olivat paperille vuotaneet.

Te tahdotte pysyä tuntemattomana; olkaa! mitä minä siitä, jos aurinko kätkeikse pilviin, jos tuli verhoutuu savuun, kunhan vaan läpi pilven tai savun auringon säteet suovat minulle valoa tai tulen liekki minua lämmittää? Jumalakin on näkymätön ja tuntematon: tuntuuko silti Jumalan käsi heikommin lepäävän maailman ylitse?

Minä en sano teille olevani halpa nainen; minä sanon: Olen ollut ylhäinen, olen ollut rikas, olen ollut onnellinen; nyt en ole enää mitään tuosta; minä olen kaikesta sielustani rakastanut miestä, joka myöskin rakasti kaikesta sielustaan minua; se mies on kuollut; tuskan jäätävä käsi riisui minulta ylhäiset vaatteet ja puetti minut pyhään kaapuun, väliaikaiseen pukuun: niiden huolihuntuun, jotka eivät enää elä ja jotka eivät kuitenkaan ole kuolleet.

Ja tämä on minun kipeä kohtani:

Minä olen ruvennut nunnaksi unohtaakseni hänet, joka on kuollut, ja ollakseni muistamatta muuta kuin Jumalaa; mutta joskus minä unohdan Jumalan enkä muista kuin hänet, joka on kuollut.

Siksi minä valittelen; siksi minä vaikerran, siksi minä huudan Herrallemme: "Herra, armahda minua!"

Oi, sanokaa minulle, mitä te olette tehnyt saadaksenne sielustanne pois tuskan, jota se oli täynnä? Kallistitteko sen vuotamaan kuin maljan? Minä teen niin rukoillessani, ja jokaisen rukouksen jälkeen näen sieluni täydempänä maallista rakkautta kuin ennen, ikäänkuin se ei, purkamatta pois katkeruuden mehua, jota se sisältää, pystyisi kallistuessaan muuhun kuin ammentamaan sisäänsä jostakin tulisesta järvestä uutta samallaista karvautta.

Vastauksenne lienee yksinkertainen ja tunnen sen jo ennakolta: "Minä en ole koskaan rakastanut."

Mutta jos ette ole koskaan rakastanut, millä oikeudella kerskutte sitten kärsineenne?

Olisi pitänyt alkaa sanomalla minulle: "Minä en ole koskaan rakastanut."

Silloin en olisi pyytänyt teiltä en apua enkä lohdutusta; silloin en olisi ainoastaan hyväksynyt kaukana pysymistänne ja vaikenemistanne, vaan olisin kulkenut lähitsenne niinkuin kuljetaan marmorikuvan ohitse, jolle kuvanveistäjä on antanut ihmisen muodon, mutta jonka rinnassa ei ole koskaan sykkinyt ihmisen sydän.

Jos ette ole koskaan rakastanut, niin sanon minä teille vuorostani tällä kertaa: Älkää vastatko minulle, me emme ole samasta maailmasta, me emme ole eläneet samaa elämää. Minä erehdyin ulkonäöstä; miksikä enää vaihtaisimme keskenämme turhia sanoja? Te ette kuitenkaan ymmärtäisi, mitä teille sanon; minä en ymmärtäisi, mitä minulle sanoisitte. Me emme puhu samaa kieltä.

Oi, mutta jos te olette rakastanut, niin sanokaa, päinvastoin, minulle, missä, sanokaa ketä, sanokaa kuinka, tai jos ette tahdo mitään moista puhua, niin puhukaa muista turhemmista asioista, sama sekin, kaikki on minusta mielenkiintoista, mikään ei minusta ole hyödytöntä; kertokaa, millainen on huoneenne, onko sen ovi itään vai länteen, etelään vai pohjoiseen; tervehdittekö aurinkoa, kun se nousee, lausutteko sille jäähyväiset, kun se katoaa, tai koetatteko silmin, jotka keskipäivän polttavat säteet ovat häikäisseet, eroittaa Jumalan kasvoja sen sammumattomasta säihkeestä?

Kaikki tämä kertokaa; ja kuvailkaa vielä, mitä näette ikkunastanne, alankoja vai vuoria, huippuja vai laaksoja, puroja vai virtoja, järviä tai valtameren; kertokaa minulle kaikkea moista, minä kiinnitän ajatukseni näihin mystillisiin ongelmiin tuntemattomasta, jonka tahto tekee näkyväiseksi, ja ehkäpä onnistuu sydämeni, ajatusten häiritsemänä, saamaan unohdusta, vaikkapa vain hetkeksi…

Ei, ei, ei, älkää sellaista kertokokaan; minä en tahdo unohtaa!

VII

Toukokuun 13 p: nä.

Se, jota te olette rakastanut, on kuollut, siksi on teillä vielä kyyneleitä; se, jota minä olen rakastanut, petti minut, siksi minulla ei enää niitä ole!

Puhukaa minulle hänestä niin paljon kuin tahdotte, älkää vaatiko, että minä puhun omastani, joka on mennyttä.

Neljä vuotta olen asunut luostarissa, ja kumminkaan en ole vielä pappi!

Miksi en? kysytte minulta. Sanon sen teille.

Kun rakkauteni, joka oli viimeinen side, mikä minua elämään kiinnitti, sortui minulta, jouduin sellaiseen epätoivoon, ettei suinkaan ollut minun oma ansioni, että heittäysin moisessa tuskassa Jumalan turviin.

Silloin odotin, että epätoivoni asettuisi, niin ettei Herramme tarvitsisi ottaa minua vastaan niinkuin kuilu ottaa sokean tai mielettömän, joka siihen syöksyy, vaan kuin vierasvarainen isäntä ottaa luokseen uupuneen kulkijan, joka tulee anomaan häneltä yön lepoa ankaran taivalluksen jälkeen, pitkän päivän päättyessä.

Tahdoin antaa hänelle hartaan sydämen – enkä murrettua sydäntä, elävän olennon – enkä ruumista.

Ja nyt olen jo yli neljä vuotta elänyt eristäytyneenä yksinäisyyteen, puhdistautuen rukouksella, enkä ole vielä tähän hetkeen saakka tohtinut riisua noviisin asua ja vaihtaa sitä munkin kaapuun; niin syvällä on vielä vanha ihminen minussa, niin suurelta pyhyydenhäväisyltä tuntuisi minusta antautua näin epätäydellisesti Luojan valtaan, oltuani ensin niin täydellisesti luonnon vallassa.

Nyt tiedätte entisestä ja sisäisestä elämästäni kaikki, mitä voitte saada tietää. Nykyisestä ja ulkonaisesta elämästäni voin kertoa teille vain tämän:

En asu itsessään luostarissa, vaan erakkomajassa puolivälissä erään kukkulan rinnettä, valkoseinäisessä kammiossa, jossa ei ole muita koristuksia kuin erään kuninkaan muotokuva, jota miestä kohtaan tunnen aivan erikoista kunnioitusta, ja norsunluinen ristiinnaulittu, mestariteos XVI: nnelta vuosisadalta, jonka äitini on minulle lahjoittanut.

Ikkunani, valtavan jasmiini-pensaan ympäröimä, jonka kukkaiskuormaa kantavat oksat ojentuvat huoneeseeni täyttäen sen tuoksulla, on auringonnousuun päin ja luultavasti sitä ilmanrannan paikkaa kohti, jossa te asutte; sillä minä näen kyyhkysenne jo kaukaa suoraan lentäen rientävän sieltä luokseni ja näen sen lähtevän takaisin aivan samaan suuntaan, ja minä voin katseillani seurata sen kulkua ilmoissa noin neljänneslieuen välimatkan päähän; sen jälkeen sulautuu piste, joka sitä esittää ja joka on pienentynyt pienentymistään, siniseen taivaslakeen tai harmahtavaan pilveen, sikäli, onko taivas selkeä vai pilvinen. Aamunkoitto tarjoaa minulle aivan erikoista viehätystä, mikä seikka johtuu maanmuodostumien laadusta, jotka ovat laajana maisemana silmieni edessä ja joita koetan nyt teille kuvailla.

Näköpiiriäni sulkee etelässä Pyreneitten mahtava ketju, punasinertävin kyljin, lumisin huipuin; idässä vuorijonon haara, joka yhdistyy yhä korkeammaksi yleten vähäisempänä ketjuna tuohon päävuoristoon, ja pohjoisessa vihdoin loittonee se niin kauas kuin silmä kantaa tasankomaille, jotka ovat täynnä öljypuitten kimppuja ja joita pienet joet vakoina halkovat, kun taas niiden keskellä vyöryy, ikäänkuin hallitsija kooten veroja alamaisiltaan, majesteettisena muuan suurimpia Ranskanmaan virtoja.

Ylätasanko, jolla asun, on kalteva etelästä pohjoista kohti, vuoristosta tasankoon päin.

Se näyttäytyy kolmessa erilaisessa muodossa riippuen ajasta: aamulla, keskipäivällä ja illalla.

Aamulla: aurinko nousee itäisen kukkulajonon takaa; kymmenen minuuttia ennen sen ilmestymistä näen kohoavan ruusunpunertavan udun, joka valtaa verkalleen, mutta voitokkaana taivaan, tehden vielä entistäänkin tummemmaksi kukkulain varjokuvan, joka piirtyy terävänä sen eteen; tuon udun lävitse, joka vaihtaa kaikissa välivivahduksissa väriä, heleänpunaisesta palavan keltaiseen, sinkoavat päivän ensimäiset, toisten tuloa ennustavat säteet kuin välkkyvät keihäät, auringon samalla jatkaessa nousuaan kukkulain takana, joiden ääriviivat alkavat nyt saada kultaa sen valosta. Pian hulmuaa kaksoishuippu, joka muodostaa tuon vuorijonon korkeimman kohdan, liikkuvana tulena, joka leviää leviämistään, kunnes ilmestyy loistavana, säihkyen ja liekkejä suihkuten, itse päiväntähti, tuo jumalallisen vulkaanin sammumaton kraateri! Ja sikäli kuin se nousee taivaalle, herää kaikki elämään maan päällä; Pyreneitten vuorten huiput muuttuvat himmeänvalkeista kirkkainta hopeaa säihkyviksi; niiden tummat kyljet kirkastuvat verkallensa, muuttuen mustista violetinvärisiksi, violetista kirkkaansinisiksi. Aivan kuin valotulva lainehtisi alas huippujen korkeudesta, leviää päivä tasangolle. Silloin kiiltävät purot kuin hopeiset rihmat, joki kierii ja mutkittelee kuin moiree-silkkinen nauha; pikkulinnut laulavat laakeripensastoissa, granaattipuu-aitauksissa ja myrttivehmastoissa. Ja kotka, ilmojen kuningas, leijaa korkeudessa, kaartaen uljaassa lennossaan yli puolen peninkulmaa laajaa piiriä, jonka kehässä huomaan sen vuoroin katoavan ja jälleen ilmestyvän näkyviin.

Keskipäivällä muuttuu koko syvänne, jota olen kuvannut, suorastaan palavaksi pätsiksi; vuoret, jotka ovat nyt valaistuina kiireestä kantaan, eivät osaa enää kätkeä alastomia kylkiään, joissa maan graniittinen luusto kuultaa; kallion kiiltävistä pinnoista näkee auringon taittuneitten säteiden kimmahtelevan takaisin; purot ja joet muuttuvat ikäänkuin suliksi lyijyvirroiksi, kukkaset lakastuvat, lehdet taipuvat maata kohti, linnut vaikenevat; näkymättömät puusirkat laulavat öljypuitten oksilla, jotka sihisevät, ja mäntypuitten kaarnassa, joka rasahtelee, ja ainoat elävät olennot, jotka sirkkain kanssa tässä liekkien erämaassa liikkuvat, ovat joskus vihreä sisilisko, joka juoksee ylös ikkunani säleikköön, joskus täplikäs tarhakäärme, joka kiepussa maaten ja kita puoliavoinna ja vaaraton musta kieli sinne tänne heiluen särpii nieluunsa hyttysiä, jotka joutuvat sen henkäyksen ylettämiin.

Illalla herää elämä hetkeksi uudestaan, niinkuin sammuva lampun liekki hetkiseksi syttyy; silloin puusirkat vaikenevat yksi toisensa jälkeen ja heinäsirkan suruinen ja yksitoikkoinen sirinä seuraa niiden hiiskutusta; sisiliskot pakenevat, tarhakäärmeet katoavat, pensastojen lehvät huiskahtelevat lintujen lennellessä siellä rauhattomina etsimässä majaa, missä yötänsä viettää; aurinko alenee ilmanrantoja kohti, jotka ovat katseiltani kätketyt, ja sikäli kuin se laskee, näen Pyreneitten lunten muuttuvan vienon punervista purppuranpunaisiksi, sillaikaa kuin tasangon pohjaan suljetut varjot nousevat pykälittäin ylös jättiläisportaita, jotka valo nyt jättää, kunnes koko maailma, luonnonlakeja noudattaen, on vuorostaan jälleen heidän. Silloin kaikki äänet hiljenevät, kaikki maalliset valot sammuvat, tähdet syttyvät hiljaa taivaalle, ja keskellä yön vaikenemusta herää ainoastaan yksi sävel avaruudessa: se on satakielen laulu, tähtiä rakastavan, tummuuden runojen sepittäjän.

Kysyitte, mitä minä ikkunastani näen; olen nyt sen kertonut; vakaannuttakaa nämä kolme näkyä ajatuksissanne, antakaa hengellenne työtä sydämenne ajanvietteeksi; pelastuksenne tässä ja toisessa maailmassa on sanassa:

Unohtakaa!

VIII

Toukokuun 13 p: nä.

Te sanotte: unohtakaa!

Kuulkaa, miten on laitani.

Aina siitä hetkestä alkaen, jolloin yön pimeys maahan leviää ja minä vaivun uneen, (käsitättekö tätä peloittavaa, tätä ennen kuulumatonta, yliluonnollista seikkaa?) on minusta kuin kuollut ei olisikaan enää kuollut, kuin vainaja palaisi jälleen elämään! hän on aivan lähelläni, tutuin pitkin, mustin hiuksin, kalpein, miehekkäin kasvoin, joihin hänen ylhäinen syntyperänsä on painanut eittämättömän leimansa. Hän on siinä, minä puhun hänelle, minä ojennan kättäni, minä huudan:

– Sinä siis elät vielä? sinä siis yhä rakastat minua?

Ja hän vastaa ja myöntää, että hän elää, että hän rakastaa yhä minua. Ja sama ainainen, säännöllinen, melkeinpä ruumiillinen näky uusiintuu joka yö eikä katoa ennenkuin päivän ensi säteitten syttyessä.

Oi minua! Jumalani, mitä olenkaan koettanut tehdä, että tuo näky, varmaankin pimeyden enkelin luoma, lakkaisi minua kiduttamasta!

Olen peittäytynyt puksipuun siunattujen oksien alle, olen kietonut pyhiä rukousnauhoja kaulaani ja ranteihini, olen asettanut ristiinnaulitun kuvan rintani päälle ja nukahtanut kädet puristettuina jumalallisen martyyrin jalkain ympärille: kaikki se on ollut turhaa, hyödytöntä; päivä vie minut jälleen Jumalan luo, mutta yö hänen; olen sellainen kuin tuo kuningatar, josta runoilija Homeros puhuu ja joka öisin purki aina päivänsä työn.

Kun ei olisi enää yötä, ei olisi enää unia, niin ehkä unohtaisin.

Voitteko saada Jumalan täyttämään sen toivomukseni?

IX

Toukokuun 14 p: nä.

Kaikki, mitä Jumalalta voi rukouksella saada, saan teille häneltä; sillä te olette tosiaan haavoittunut ja haava on syvä ja vuotaa yhä verta.

Rukoilkaamme.

X

Toukokuun 15 p: nä.

En tiedä, olenko sen jälkeen kuin aloin teille kirjoittaa, saavuttanut enemmän rauhaa; mutta varmasti olen saanut helpoitusta.

Se johtuu siitä, että olen nyt löytänyt elämälleni rikasta ajanvietettä; minä olin ilman sukua, yksinäni sekä siveellisessä että aineellisessa suhteessa, milloin maaten haudalla, milloin itkien, aina epätoivoissani, ja silloin yhtäkkiä löydän itselleni veljen.

Sillä minusta tuntuu, että te olette minulle veli; minusta tuntuu, että tuo veli, jota minä en tuntenut, läksi pois Ranskasta ennenkuin minä olin syntynytkään; minusta tuntuu kuin olisin odottanut häntä, etsinyt lakkaamatta kaikkialta. Ja nyt hän on tullut tänne takaisin; ilmaisematta itseään esiin astumalla ilmaisee hän itsensä äänellään. Minä en häntä näe, mutta voin kuunnella häntä. En saata häntä koskettaa, mutta kuulen hänen äänensä.

Te ette voi aavistaa, kuinka tuo maisema, jonka teidän kynänne niin loistavasti väritti, on ajatuksiini syöpynyt. Älköön kiellettäkö kaukonäön ihmettä: kaukonäkeminen on mahdollista! Tahtoni vakaan voiman pakosta on se maisema tuossa edessäni, kuvastuen sieluuni aivan kuin peiliin. Minä näen kaikki aamun punertavista uduista, jotka nousevat kukkulan takaa, illan harmahtavien varjojen leviämiseen saakka; kuulen kaikki, kukkasen äänestä, kun se avaa maljansa aamun kasteelle, satakielen lauluun asti, joka kajahtelee yön yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa.

Ja minä näen kaiken tuon sellaisella tavalla, että jos minä joskus joutuisin seutuun, joka piirinä silmienne eteen aukeaa, sanoisin: "Kas tuolla ovat ne leimuavat kukkulat, tuolla lumiset vuoret, tuolla hopeiset purot, tuossa silkkinauhana vierivä virta, tuossa granaattipuut, tuossa laakerit, tuossa myrtit! Tämä, tämä se paikka on!"

Ja minä näen myöskin erakkomajanne, puutarhamuurin takaa ylenevänä, ja ikkunanne, jota jasmiinit ja viiniköynnökset verhoihinsa kietovat; ja minä näen teidät itsenne valkeassa kammiossanne, polvillanne jalon Kristuksen-kuvanne jalkain juuressa, rukoilemassa itsenne ja varsinkin minun puolestani.

Sanokaa, ken on tuo kuningas, jonka muotokuva on kammiossanne, mies, jota kohtaan te tunnette erikoista kunnioitusta, niin että minullakin olisi saman kuninkaan kuva, että minulla olisi vielä lisää yksi uskonto, yhteisenä teidän kanssanne.

Ja vielä: teidätkin, teidät itsenne tahtoisin nähdä… Oi, ainoastaan ajatuksin; olkaa rauhassa. Sanoittehan minulle, ettei teillä enää ollut olemassa entisyyttä ja ettei minun pitänyt tiedustella teiltä muuta kuin nykyisiä ja tulevia asioita.

Jättäkäämme entisyys olemattomuuden helmaan, ja sanokaa minulle, minkä ikäinen te olette, minkälaisten piirteiden nojalla minä luon itselleni kuvan, joka on teidän näköisenne; sanokaa, milloin te asetuitte tuohon erakkomajaan, sanokaa, milloin arvelette jättävänne lopulliset jäähyväiset maailmalle.

Tahtoisin myöskin tietää, miten pitkä matka on välillämme. Onko se mahdollinen laskea?

Te tunnutte minusta olevan niin hyvä, etten pelkää väsyttäväni teitä; tunnutte minusta olevan niin oppinut, etten pelkää pyytää teiltä mahdottomia.

Ryhdyn nyt ajattelemaan, mitä teidän vastauksenne mahtaa sisältää, ja kun olen sen saanut, ajattelen jälleen seikkoja, joita se sisälsi.

Lähde, kallis kyyhkynen, lähde ja palaja pian!

XI

Toukokuun 15 p: nä, täsmälleen kello 3 iltapäivällä.

Näette, että antaessani askaretta ajatuksillenne, olen onnistunut hetkeksi viihdyttämään teidän sydäntänne.

Sielua täytyy käsitellä kuin ruumistakin; saakaa sairas tuokioksi unohtamaan, että hän kärsii, niin hän ei kärsi enää.

Te tahdotte, että minä puhun itsestäni, tahdotte nähdä, onko tässä elävässä ja tuntemattomassa miehessä, aineelliselta ja henkiseltä kannalta katsoen, myöskin jotain sille vainajalle ominaista, jota te rakastitte; olkoon menneeksi; kuulkaa siis.

Olen syntynyt Fontainebleaussa toukokuun 1 p: nä 1607; olen siis 30 vuoden ja 14 päivän ikäinen.

Olen kookas, tummaverinen; silmäni ovat siniset, ihonväri kalvakka, otsa korkea.

Vetäydyin pois maailmasta tammikuun 17 p: nä 1633, ja olen tehnyt lupauksen pyhittää itseni Jumalalle, elleivät eräät kohtaloni seikat toisiksi muutu, viiden vuoden sisällä yksinäisyyteen asettumisestani. Vetäydyin pois maailmasta erään suuren onnettoman valtiollisen tapahtuman tähden, joka hukutti kaikkein rakkaimmat ystäväni; ja erään suuren oman surun vuoksi, joka mursi sydämeni. Kuninkaan muotokuva, joka on kammiossani, valtiaan, jota kohtaan tunnen aivan erikoista kunnioitusta, on kuningas Henrik IV: nnen.

Sitten tahdotte vielä tietää, miten pitkä matka on välillämme: nyt on kello muutamaa minuuttia vaille kolme; asetan kirjeeni päiväykseksi: täsmälleen kello 3, tarkka aika, jolloin lasken lähettimme lentoon.

Kyyhkyset lentävät noin 15-16 lieuen matkan tunnissa; sen olen sattumalta päässyt tutkimaan eräissä olosuhteissa, jolloin olen käyttänyt niiden apua; tarkatkaa, mihin aikaan saatte tämän kirjeen, ja laskekaa sitten.

Älkää vastatko minulle ennenkuin kahden tai kolmen päivän päästä; käyttäkää nuo pari päivää haavekuvien tai todellisuuden kuvauksiin; piirtäkää sitten, yksineläjä-raukka, paperille kaikki, mitä sielussanne liikkuu, ja lähettäkää minulle etsintänne tulos, unelmienne yhteinen summa.

Jumala olkoon kanssanne.

XII

Toukokuun 15 p: nä, kaksi tuntia kirjeenne saatuani.

Kuulkaa! kuulkaa! Kahta päivää, kolmea päivää ei saa kulua ennenkuin vastaan teille, aivan heti minun on se tehtävä.

Oi Jumalani! mikä hurja aatos järkeni, sydämeni, sieluni valtaa! Jospa se, jota rakastan, ei olisikaan kuollut! jos te olisitte hän, jota rakastan, hän, jota huudan luokseni, hän, jota etsin, hän, joka ilmestyy minulle joka yö!

Te olette syntynyt toukokuun 1 p: nä 1607: samoin hänkin! Te olette kookas: niin hänkin! Olette tummaverinen: hän myös! Teillä on siniset silmät, iho kalpea, otsa korkea: samoin hänellä!

Ja muistatteko sanat, jotka lausuitte minulle jo eräässä toisessa kirjeessä ja jotka ovat painuneet elävästi mieleeni: Te olette syöksynyt alas kautta inhimillisen suuruuden monien eri asteiden; te ette ole värähtänyt piilun huiskeessa, joka kaatoi päitä ympäriltänne; te olette sortuessanne kadottanut melkeinpä kokonaisen kuningaskunnan.

En tiedä, sopiiko tämä teihin, mutta, Jumalani! Jumalani! se kaikki sopii tosiaan tarkalleen häneen.

Teillä on kammiossanne kuninkaan kuva, hänen, jota teidän kunnioituksenne ja rakkautenne ympäröi. Tuo kuva on kuningas Henrik IV: nnen. Ja hän, hän oli kuningas Henrik IV: nnen poika!

Jos te ette ole Antoine de Bourbon, Moret'n kreivi, jonka väitetään kaatuneen Castelnaudaryn taistelussa, ken te sitten olette?

Vastatkaa! Jumalan nimessä, vastatkaa!

XIII

Toukokuun 16 p: nä, päivän koittaessa.

Jos te ette ole Isabelle de Lautrec, jota luulin uskottomaksi, ken sitten olette?

Minä olen Antoine de Bourbon, Moret'n kreivi, jonka luultiin kaatuneen Castelnaudaryn taistelussa ja joka elää vielä, ei suinkaan Jumalan armahtamana, vaan Jumalan koston uhrina.

Voi! jos asia on niinkuin pelkään sen olevan, tuho meitä kumpaakin kohdatkoon!

Kyyhkynen eksyi yössä, tai sitten se uupui ja sen täytyi levähtää.

Se ei saapunut ennenkuin päivän ensimäisten säteitten syttyessä.