Kitabı oku: «Kuningattaren kaulanauha», sayfa 3

5. Taas esiintyy tohtori Louis

Muistaen, mihin kiusalliseen asemaan jätimme herra de Charnyn, lienevät lukijamme kiitollisia, jos viemme heidät takaisin siihen Versaillesin linnan etuhuoneeseen, jonne tämä urhea meriupseeri, jota eivät ihmiset eivätkä luonnonvoimat olleet koskaan pystyneet pelottamaan, oli karannut peläten rupeavansa pahoin voimaan kolmen naisen, kuningattaren, Andréen ja rouva de la Motten läsnäollessa.

Päästyään etuhuoneen keskikohdalle oli Charny todellakin huomannut, ettei jaksanut edemmäksi astua. Silloin hän oli hoiperrellen ojentanut käsivartensa. Hänen voimiensa oli havaittu olevan lopussa ja riennetty hänen avukseen. Nuori upseeri oli pyörtynyt, ja tointui vasta muutaman minuutin päästä aavistamatta, että kuningatar oli hänet siinä tilassa nähnyt ja olisi ensi vaikutelmansa pakottamana ehkä kiirehtinyt hänen luokseen, ellei sitä olisi ehkäissyt Andrée pikemmin mustasukkaisuuden kiihkossa kuin järkevästi punniten, mitä ei sopisi tehdä. Muuten oli kuningattaren ollut hyvä peräytyä huoneeseensa, noudattaen Andréen viittausta, riippumatta siitä, mikä tunne tahansa oli Andréeseen vaikuttanut, sillä tuskin oli ovi suljettu, kun sen takaa kuului päivystävän upseerin huuto:

– Kuningas!

Huoneistansa tuli todellakin kuningas ollen menossa parvekkeelle ja tahtoen ennen neuvoston istuntoa tarkastaa metsästysosastoaan, jota hänen mielestään oli viime aikoina laiminlyöty. Tultuaan muutamien hoviupseerien saattamana etuhuoneeseen kuningas pysähtyi äkkiä nähdessään, että joku oli horjahtanut taaksepäin akkunanpieltä vasten, ja häntä auttamassa oli kaksi henkivartijaa, jotka näyttivät hätääntyneiltä, he kun eivät olleet tottuneet siihen, että upseerit menivät suotta tainnoksiin.

Kannattaessaan Charnyta he huutelivat yhä uudestaan:

– Monsieur, monsieur, mikä teitä vaivaa?

Mutta sairas ei saanut ääntään kuuluville. Kuningas ymmärsi, että tuo äänettömyys tiesi pahaa, ja joudutti askeliaan.

– Ettekö näe? – sanoi hän. – Se on joku, jolle on sattunut pyörtymiskohtaus.

Kuullessaan kuninkaan äänen henkivartijat käännähtivät ja konemaisesti hellittivät Charnyn, jolla kuitenkin oli sen verran voimia jäljellä, ettei kaatunut rentonaan, vaan luisui lattialle tuskaisesti huoaten.

– No, herrat, – sanoi kuningas, – mitä viivyttelette? Silloin riennettiin esille. Herra de Charny, joka oli kokonaan menettänyt tajuntansa, nostettiin maasta ja laskettiin pitkälleen eräälle sohvalle.

– Mutta kas, sehän on herra de Charny! – huudahti äkkiä kuningas, joka nyt tunsi nuoren upseerin.

– Herra de Charny! – toistivat läsnäolijat.

– Niin, herra de Suffrenin sisarenpoika.

Nämä sanat vaikuttivat kuin taika. Kohta oli Charnyhin valettu niin paljon hajuvettä, kuin jos hänen ympärillään olisi häärinyt kymmenen naista. Lähetettiin noutamaan lääkäri, ja tämä tutki sairasta huolellisesti. Kuningas, joka harrasti kaikkea tiedettä ja sääli kaikkia vaivoja, ei tahtonut poistua, vaan odotti, kunnes tutkimus päättyisi. Lääkärin ensi toimena oli avata sairaan takki ja paljastaa hänen rintansa, jotta raitis ilma pääsisi vapaasti tehoamaan, mutta silloin hän löysi semmoista, mitä ei osannut hakea.

– Haava! – sanoi kuningas tuntien yhä suurempaa sääliä ja astuen likemmäksi nähdäkseen omin silmin.

– Niin, niin, – mutisi herra de Charny koettaen nousta ja luoden ympärilleen raukeita katseita, – vanha haava, joka on taas auennut. Ei se mitään…

Ja tällöin hän puristi tohtorin kättä muiden huomaamatta. Lääkärin täytyy kaikki ymmärtää. Mutta tämä ei ollut hovilääkäri, vaan tavallinen Versaillesin kirurgi. Hän tahtoi esiintyä arvokkaana.

– Vai vanha haava… niinkö tekee mielenne sanoa, monsieur? Reunat ovat liian verekset ja veri liian heleätä; tämä haava ei voi olla vuorokaudenkaan vanha.

Charny, jolle tämä vastustus palautti voimia, nousi seisaalle ja sanoi:

– Luultavasti ette pyri minulle ilmoittamaan, milloin olen tämän haavan saanut, monsieur; sanoin teille ja sanon vieläkin, että se on jo vanha.

Vasta nyt hän näki ja tunsi kuninkaan. Hän pani takkinsa napit kiinni, ikäänkuin häpeissään, että oli antanut niin ylhäisen henkilön katsella heikkouttaan.

– Kuningas! – mutisi hän.

– Niin juuri, herra de Charny, minä se olen ja kiitän Luojaa, että jouduin tänne tuomaan teille edes jotakin lievitystä.

– Se on vain mitätön naarmu, sire, – sammalsi Charny, – vanha haava, siinä kaikki.

– Vanha tai uusi, – sanoi Ludvig XVI, – mutta se on kuitenkin näyttänyt minulle vertanne, uljaan aatelismiehen kallista verta.

– Jolle parin tunnin makuu taas tuo terveyden, – lisäsi Charny ja aikoi taas nousta, mutta oli luottanut voimiinsa liiaksi: pää oli sekaisin, jalat horjuivat, ja noustuaan hän painui kohta takaisin sohvalle.

– Katsokaa, – sanoi kuningas, – hän on kovasti sairas.

– Aivan oikein, – myönsi lääkäri nokkelasti kuin diplomaatti, haaveillen jo virkaylennystä. – Mutta hänet voi kuitenkin pelastaa.

Kuninkaalla oli tarkka käsitys kunniasta; hän oli aavistanut, että Charny salasi jotakin. Tätä salaisuutta hän piti pyhänä. Ken tahansa muu olisi sen houkutellut esille lääkäriltä, joka oli niin valmis puhumaan, mutta Ludvig XVI piti parempana, etteivät syrjäiset siihen sekaantuisi.

– Herra Charnyta, – sanoi hän, – ei saa panna siihen vaaraan, että hänet tuossa tilassa vietäisiin kotiinsa. Hänet on hoidettava Versaillesissa; pitää heti kutsua hänen enonsa, herra de Suffren, ja kun on kiitetty tätä herraa hänen avustaan, – ja tällöin hän viittasi läsnäolevaan lääkäriin, – on haettava paikalle henkilääkärini, tohtori Louis. Luullakseni hän onkin nyt linnassa.

Muuan upseeri kiirehti täyttämään kuninkaan käskyjä. Kaksi muuta kävi käsiksi Charnyhin ja kantoi hänet käytävän toiseen päähän, vahtiupseerien huoneeseen. Tämä kohtaus päättyi pikemmin kuin kuningattaren ja herra de Crosnen. Herra de Suffren noudettiin saapuville, ja tohtori Louis kutsuttiin astumaan tilapäisen lääkärin sijalle.

Jo ennestään tunnemme tämän viisaan ja vaatimattoman kelpo miehen, jonka äly oli tervettä lajia, vaikkei ylen loistava, uutteran raatajan tieteen suunnattomalla vainiolla, missä sadon korjaajaa enimmin kunnioitetaan, mutta missä vaon kyntäjä ansaitsee yhtä paljon kunnioitusta.

Tohtorin takana, joka oli jo kumartunut sairaan puoleen, nähtiin komentaja de Suffren, jolle pikalähetti oli tuonut sanan.

Kuuluisa sotapäällikkö ei vähääkään käsittänyt tätä pyörtymistä, tätä äkillistä pahoinvointia. Tarttuen Charnyn käteen ja katsahtaen tämän himmentyneisiin silmiin hän sanoi:

– Merkillistä, todella merkillistä! Tiedättekö, tohtori, ettei sisarenpoikani ole koskaan sairastanut.

– Ei se mitään todista, herra komentaja, – vastasi tohtori.

– Versaillesin ilma on siis perin turmiollista, sillä vieläkin vakuutan, että olen nähnyt Olivierin merellä kymmenkunnan vuotta aina reippaana, suorana kuin masto.

– Hänellä on haava, – huomautti eräs läsnäolevista upseereista.

– Mitä, haava! – huudahti amiraali. – Olivier ei ole koskaan haavoittunut.

– Pyydän anteeksi, – vastasi upseeri viitaten punertuneeseen paitaan, – mutta olin kuulevinani…

Herra de Suffren näki verta.

– Hyvä on, hyvä, – keskeytti tohtori Louis tuttavallisen jurosti, tunnusteltuaan sairaan suonta, – mitä suotta puhua pahan alkuperästä? Tässä on jokin vamma, tyytykäämme siihen ja parantakaamme, jos mahdollista.

Komentajan mieleen olivat lyhyet, täsmälliset puhetavat; hän ei ollut totuttanut laivaston lääkäreitä kaunistelemaan sanojaan.

– Onko pahakin vaara, tohtori? – kysyi hän liikutetumpana kuin miltä olisi tahtonut näyttää.

– Melkein kuin jos olisi partaa ajaessaan leikannut leukaansa.

– Hyvä. Kiittäkää kuningasta, hyvät herrat. Olivier, tulen sinua uudestaan katsomaan.

Olivier liikutti silmiään ja hyppysiään ikäänkuin kiittääkseen poistuvaa enoaan ja samalla tohtoria, joka toimitti, että hänen kätensä vapautui enon puristuksesta. Sitten hän oli nukkuvinaan onnellisena siitä, että oli päässyt vuoteeseen, järkevän ja lempeän lääkärin hoidettavaksi. Tohtori käski kaikkien poistua huoneesta.

Sairas vaipuikin unen helmaan, ensin kiitettyään taivasta kaikesta, mitä hänelle oli tapahtunut, tai oikeammin siitä, ettei ollut sattunut mitään pahaa niin tärkeissä olosuhteissa. Häneen oli tullut kuume, tämä ihmisruumiin merkillinen uudistaja, ikuinen ihmisveressä kukoistava voima, joka palvellen Jumalan eli ihmiskunnan tarkoituksia panee sairaassa terveyden itämään taikka keskeltä terveyttä tempaa elävän. Kun Olivier oli niin tulisesti, kuin kuumeisten on tapana, hautonut mielessään kohtauksiaan Filipin, kuningattaren ja kuninkaan kanssa, nousi kiehuva veri aivoihin peittäen kuin verkko hänen ymmärryksensä… Hän houraili.

Kolme tuntia sen jälkeen saattoi kuulla hänen hourailuaan käytävästä, missä käveli muutamia vartijoita. Sen huomattuaan tohtori kutsui lakeijansa ja käski hänen ottaa Olivierin syliinsä. Olivier päästi joitakuita tuskanhuutoja.

– Käärikää peite pään ympäri.

– Kuinka minä sen saan toimeen? – kysyi palvelija. – Hän on liian raskas ja panee kovasti vastaan. Täytyy mennä pyytämään joku vartija avuksi.

– Vai semmoinen raukka te olette! Pelkäätte sairasta miestä, – sanoi vanha tohtori.

– Monsieur…

– Ja jos hän on teistä liian raskas, niin te ette ole niin vahva kuin luulin. Pitänee toimittaa teidät takaisin Auvergneen.

Uhkaus tepsi. Auvergnelainen nosti henkivartijain nähden Charnyn syliinsä kevyesti kuin höyhenen, vaikka sairas tempoili, kirkui ja houraili. Läsnäolijat ympäröitsivät tohtori Louisin ja tekivät hänelle kysymyksiä.

– Hyvät herrat, – vastasi tohtori huutaen kovempaa kuin Charny, jottei tämän sanoja kuultaisi, – voinette ymmärtää, etten viitsi joka tunti tulla peninkulman päähän katsomaan sairasta, jonka kuningas on uskonut haltuuni. Tämä teidän huoneenne on kuin maailman ääressä.

– No minne hänet viette?

– Kotiini, sillä olen niin laiska liikkumaan. Kuten tiedätte, on minulla täällä kaksi huonetta. Panen hänet makuulle toiseen huoneeseen, ja jos hänen annetaan olla rauhassa, saatte ylihuomenna kuulla, kuinka hän jaksaa.

– Mutta vakuutan teille, – sanoi vahtiupseeri, – että sairaan olisi täällä hyvä olla; me kaikki rakastamme herra de Suffrenia…

– Kyllä niin, tunnenhan minä, miten hoidetaan toverien kesken. Kun sairaan on jano, ollaan hänelle avuliaita ja annetaan juomista, niin että hän kuolee. Hitto vieköön herrain upseerien parannustavat! Sillä keinolla on ainakin kymmeneltä potilaaltani viety henki.

Tohtori puheli vielä sittenkin, kun Olivierin sanoja ei enää voitu kuulla.

– Niinpä niin, – jatkoi arvoisa tohtori mietteitään, – tämä on hyvin harkittu ja suoritettu. Ei tässä ole muuta hätää kuin että kuningas sattuisi haluamaan häntä nähdä… Ja jos hän tulisi, saisi hän myös kuulla, mitä sairas hourii… Hitto vie, ei auta epäröidä. Täytyy mennä puhumaan kuningattarelle… Hän saa neuvoa.

Tehtyään tämän päätöksen niin perin kiireisesti, kuin hänelle olisi joka sekuntikin tärkeä, valoi kelpo tohtori sairaan kasvoille raikasta vettä ja sijoitti hänet vuoteeseen niin, ettei hän pääsisi kolhaisemaan itseään kuoliaaksi vääntelehtien tai maahan pudoten. Sitten hän sulki akkunaluukut esilukolla, lukitsi oven tarkoin ja lähti avain taskussa kuningattaren luo, ensin kuunneltuaan oven takana ja saatuaan varmuuden, ettei siellä voitu Olivierin huudoista saada selkoa.

Ovella hän muuten tapasi rouva de Miseryn, jonka kuningatar oli lähettänyt tiedustamaan sairaan vointia ja joka pyrki sisään.

– No tulkaa pois, madame; minäkin lähden.

– Kuningatar odottaa…

– Mutta juuri hänen majesteettinsa luo olenkin menossa.

– Kuningatar haluaa…

– Kuningatar saa kuulla niin paljon kuin haluaa; sen voin teille vakuuttaa, madame. Mennään nyt.

Ja hän astui niin nopeasti, että Marie-Antoinetten kamarirouvan oli pakko juosta pysyäkseen hänen rinnallaan.

6. Kuumehaaveita

Kuningatar odotti rouva de Miseryn tuomaa vastausta, mutta ei tohtoria. Tämä astui sisään tuttavallisesti, niinkuin ainakin.

– Madame – sanoi hän kovaa, – se potilas, josta kuningas ja teidän majesteettinne huolehtivat, jaksaa niin hyvin kuin kuumeessa on tapana.

Kuningatar tunsi tohtorin ja tiesi, kuinka tämä kammoi ihmisiä, jotka muka oikein kiljuivat, jos pikkuisenkin voivat pahoin. Hän luuli herra de Charnyn hieman liioitelleen tuskaansa. Väkevät naiset ovat taipuvaisia pitämään väkeviä miehiä heikkoina.

– Sairaan haava on siis vain leikinasia, – sanoi hän.

– Hm, hm! – vastasi tohtori.

– Jokin naarmu…

– Ei juuri niin, madame. Mutta sama se, naarmuko vai haava… ainakin on nyt kuumetta.

– Poika parka! Onko oikein kova kuume?

– Kamala kuume.

– Ooh, – sanoi kuningatar kauhistuen, – en olisi luullut, että tuolla tapaa… yhtäkkiä… kuume…?

Tohtori silmäili kuningatarta hetkisen.

– Kuumetta on eri lajia, – selitti hän.

– Kuulkaapa nyt, hyvä Louis, te ihan säikytätte. Tavallisesti puhutte niin rauhoittavasti, mutta mikä teihin on tänä iltana tullut?

– Ei mitään erinomaista.

– Vai ei mitään! Tehän käännytte puolelta toiselle, katsotte oikealle ja vasemmalle ja näytätte ihan siltä, kuin teillä olisi kerrottavana minulle jokin salaisuus.

– Kuka tietää, vaikka olisikin!

– No enkö arvannut? Jokin salaisuus tuon kuumeen johdosta?

– Aivan niin.

– Herra de Charnyn kuumeen vuoksi?

– Aivan niin.

– Ja siitä puhumaan tulitte tänne?

– Aivan niin.

– Pian asiaan! Tiedättehän minut uteliaaksi. Alkakaa ihan alusta.

– Niinkuin kertoisin sadun, niinkö?

– Niin juuri, hyvä tohtori.

– No olkoon menneeksi, madame.

– Ja minä odotan, tohtori.

– Ei, vaan minä odotan.

– Mitä?

– Että kyselette minulta, madame. Minä olen huono kertomaan, mutta jos minulta kysytään, vastaan kuin kirja.

– Olenhan teiltä jo kysynyt, kuinka on herra de Charnyn kuumeen laita.

– Ei se ollut hyvä alku. Kysykää ensin, minkä vuoksi herra de Charny on joutunut minun luokseni, toiseen pieneen huoneeseeni, vaikka olisi voinut jäädä vahtiupseerien huoneeseen.

– Niin, mistä se johtuu? Se onkin omituista.

– Asian laita on niin, etten tahtonut jättää herra de Charnyta upseerien luo, kuten teistä olisi luonnollista, sillä hän ei ole tavallinen kuumesairas.

Kuningatar näytti hämmästyvän.

– Mitä tarkoitatte?

– Heti kun herra de Charny joutuu kuumeen valtaan, alkaa hän houria.

– Voi, voi! – sanoi kuningatar pannen kätensä ristiin.

– Ja kun se miesparka hourii, – jatkoi tohtori astuen likemmäksi kuningatarta, – puhuu hän koko joukon semmoista, mitä ei ole lainkaan hyvä antaa kuninkaan henkivartijain tai kenenkään muun kuulla.

– Tohtori!

– Ei olisi tarvinnut kysyä, ellei teidän majesteettinne tahdo, että vastaan.

– Puhukaa vain, hyvä tohtori.

Ja kuningatar tarttui kelpo tiedemiehen käteen.

– Tämä nuori mies on ehkä jumalankieltäjä, eikö niin, ja houraillessaan herjaa Jumalaa?

– Ei sinnepäinkään. Päinvastoin hänessä on harras uskonto.

– No sitten lienee hänen aatteissaan jotakin liiallista intoilua.

– Intoilua, sitä juuri hänessä on.

Kuningatar otti kasvoilleen tyynen ilmeen, teeskennellen ylvästä kylmäverisyyttä, joka liittyy ruhtinasten kaikkiin toimiin, he kun ovat tottuneet saamaan muilta kunnioitusta ja pitämään itseään arvossa, kuten maan valtiasten täytyykin käyttäytyä hallitakseen ja ollakseen kavaltamatta tunteitaan.

– Herra de Charnyta on minulle suositeltu, – sanoi hän. Sankarimme, herra de Suffren, on hänen enonsa. Hän on minulle tehnyt palveluksia, ja häneen nähden tahdon olla kuin sukulainen, kuin ystävä. Sanokaa minulle siis totuus, minun on saatava se kuulla.

– Mutta minäpä en voikaan sitä sanoa, – vastasi tohtori Louis, – ja koska teidän majesteettinne niin hartaasti haluaa sitä kuulla, niin tiedän siihen vain yhden keinon. Teidän majesteettinne saa kuulla sen hänen omasta suustaan. Jos nuori mies silloin puhuu tyhmyyksiä, ei kuningatar voine olla pahoillaan sille, joka on ehkä ollut liian varomaton ottaessaan salaisuuden korviinsa tai liian tyhmä koettaessaan sitä peitellä.

– Teidän ystävyyttänne pidän arvossa, – vakuutti kuningatar, – ja uskon jo alusta, että herra de Charnylla on joitakin merkillisiä houreita…

– Sellaisia, joita teidän majesteettinne on välttämättä kuultava voidaksenne niitä arvostella, – sanoi kunnon tohtori.

Ja hän tarttui hiljaa kuningattaren levottomaan käteen.

– Mutta aluksi muistakaa, että olette varuillanne, – sanoi kuningatar, – sillä minä en pääse askeltakaan, ellei joku hyväntahtoinen urkkija ole takanani.

– Tänä iltana, madame, ei kukaan muu ole läsnä kuin minä. Tarvitsee vain kulkea minun käytäväni lävitse, jonka kummassakin päässä on ovi. Sen oven, josta menemme sisään, panen perästämme lukkoon, eikä silloin kukaan pääse likelle.

– Luotan hyvään tohtoriini, – vastasi kuningatar.

Ja nojaten tohtori Louisin käsivarteen hän pujahti huoneistostaan uteliaisuuden kiihoittamana. Tohtori piti lupauksensa. Koskaan ei ote taisteluun tai tiedusteluretkelle lähtevällä kuninkaalla taikka seikkailevalla kuningattarella ollut varovampaa opastusta kaartinkapteenin tai hovivirkamiehen puolelta. Tohtori väänsi ensimäisen oven lukkoon, lähestyi seuraavaa ovea ja painoi sille korvansa.

– Sielläkö teidän sairaanne on? – kysyi kuningatar.

– Ei, madame, ei hän ole näin likellä, vaan vasta toisessa huoneessa. Jos hän olisi tämän oven takana, olisimme kuulleet hänen äänensä käytävän toiseen päähän saakka. Kuunnelkaa sitten tältä kohtaa, madame.

Nyt kuului todella epäselvää mutinaa ja valitusta.

– Hänellä on tuskia, hän voivottaa.

– Ei, madame, ei hän voivota, vaan puhuu hyvinkin selvästi. Nyt avaan tämän oven.

– Mutta minä en tahdo mennä hänen luokseen, – huudahti kuningatar peräytyen.

– Sitä en ehdotakaan teidän majesteetillenne, – vastasi tohtori. – Pyydän vain jäämään tähän ensimäiseen huoneeseen; tästä voitte kuulla sairaan kaikki sanat, eikä tarvitse pelätä, että kukaan näkisi tai mitään näkyisi.

– Kaikki nämä salaperäisyydet ja valmistukset pelottavat minua, – mutisi kuningatar.

– Entä sitten, kun olette kuullut? – vastasi tohtori.

Ja hän astui yksin herra de Charnyn makuuhuoneeseen. Siellä lepäsi Charny, jalassa sotilaan polvihousut, joiden soljet kelpo tohtori oli päästänyt auki, jäntevät, notkeat sääret sini- ja valkoraitaisten silkkisukkien peitossa, käsivarret kuin elottomina levällään rypistyneissä paidanhihoissa. Hän koki patjalta kohottaa lyijynraskasta päätään. Polttava hiki helmeili hänen otsallaan ja takerrutti hajanaisia suortuvia. Voimatonna, masennettuna, tylsänä hän oli enää vain jokin ajatus, tunnelma, heijastus; hänen ruumistaan elähytti enää vain se liekki, joka yhä leimahti uudestaan ja kiihoitti itseään hänen aivoissaan niinkuin vahasydämen pätkä alabasterilampussa. Tämä vertaus onkin paikallaan, sillä ainoa Charnytä vireillä pitävä liekki valaisi haavemaisesti ja laimenneena eräitä yksityiskohtia, joita ei muisti sinänsä olisi pukenut runolliseen asuun. Hän oli juuri kertomassa itselleen, kuinka oli vaunuissa kulkenut kohtaamansa saksalaisen naisen kanssa Pariisista Versaillesiin.

– Saksalainen, saksalainen, – toisti hän monet kerrat.

– Niin, saksalainen, sen tiedämme, – sanoi tohtori, – ja matkalla Versaillesiin.

– Ranskan kuningatar, – huudahti hän äkkiä.

– Vai niin, – sanoi tohtori katsahtaen etuhuoneeseen, jossa oli kuningatar. – Se se joltakin kuuluu! Mitä arvelette, madame?

– Hirveätä on, – mutisi Charny, – rakastaa enkeliä, naista, rakastaa hurjasti, uhrata henkensä hänen puolestaan, ja kun pääsee hänen eteensä, kun astuu likelle, ei siinä ole muuta kuin kuningatar, samettia ja kultaa, metallia tai vaatetta, mutta sydäntä vailla!

– Jopa nyt ihme! – sanoi tohtori ollen nauravinaan. Charny ei välittänyt toisen huomautuksesta, vaan jatkoi:

– Rakastan vaimoa, rakastan niin vimmatusti, että unohdan kaiken muun. Olkoon… mutta minä tahdon hänelle sanoa: meille jää vielä muutama ihana päivä maan päällä; mitä ovat niiden rinnalla muut päivät rakkauden toisella puolen! Tule siis, lemmittyni; niin kauvan kuin sinä rakastat minua ja minä sinua, saamme elää valikoitujen elämää. Ja sitten… sama se… sitten on kuolema, ja kuoleman kaltaistahan elämämme on nytkin. Nautitaan siis, mitä rakkaus meille suo.

– Eipä ole niinkään huonosti harkittua kuumesairaan kannalta, – mutisi tohtori, – vaikka tuo siveysoppi on jokseenkin löyhä.

– Mutta hänen lapsensa! – huudahti Charny raivoissaan. – Lapsistaan hän ei ikänä luovu.

– Siinä se este on, hic nodus [siinä solmu. Suom.], – sanoi tohtori pyyhkien hikeä Charnyn otsalta leikillisen hellästi.

– Ah, – jatkoi nuori mies mistään välittämättä, – pari lasta voi kai viedä mukanaan vaikka matkaviitan poimussa!.. Kuuleppas nyt, Charny, kun kerran jaksat sylissäsi kantaa äidin… kevyemmän kuin lehtokerttusen höyhen… kun voit hänet nostaa tuntematta muuta kuin rakkauden huumausta, niin ettei se taakkana paina, etkö jaksaisi viedä Marien lapsiakin… Aah! Hän päästi vihlaisevan huudon.

– Mutta kuninkaan lapset ovat niin painavia, että niiden jälestä tuntuisi tyhjältä puoli maailmaa.

Louis jätti nyt potilaansa ja meni toiseen huoneeseen kuningattaren luo. Tämän hän tapasi seisomassa vapisevana, kuin viluissaan; hän tarttui käteen ja tunsi siinä puistatusta.

– Te olitte oikeassa, – sanoi kuningatar. – Se on muuta kuin hourailua; nuori mies joutuisi ilmeiseen vaaraan, jos joku kuulisi hänen puhettaan.

– Kuulkaa, kuulkaa, – pyysi tohtori.

– En enää sanaakaan.

– Hän tyyntyy. Kuulkaa, nyt hän rukoilee.

Charny olikin noussut istualle ja pannut kätensä ristiin silmien tuijottaessa selkoselällään avaruuteen ja luultuun äärettömyyteen.

– Marie, – sanoi hän väräjävällä, heleällä äänellä, – Marie, olen kyllä huomannut, että rakastatte minua. En minä siitä kellekään hiisku. Jalkanne osui minun jalkaani vaunuissa, ja silloin olin ihastuksesta kuolla. Kätenne on nojannut minun käteeni… tuohon noin… en minä siitä kellekään puhu… se pysyy elämäni salaisuutena. Vertani saa vuotaa haavasta kuinka paljon hyvänsä, Marie, mutta salaisuus ei sen mukana minusta pääse. Viholliseni on kastanut miekkansa vereeni, mutta jos hän vähän aavistaakin minun salaisuuttani, ei hän teidän salaisuuttanne tunne. Älkää siis pelätkö, Marie, älkää edes sanoko, että rakastatte minua; se on suotta; kun punastutte, ei teidän tarvitse enää mitään ilmoittaa.

– Kas, kas, – sanoi tohtori, – nyt ei ole enää pelkkää kuumetta; näettekö, kuinka tyyni hän on. Se on…

– Se on… mitä? – kysyi kuningatar levottomana.

– Se on hurmausta, madame, ja hurmaus on muistin kaltaista. Siinä tuntuu, kuin sielu muistaisi taivaan.

– Olen kuullut kylliksi, – mutisi kuningatar ylen hämmästyneenä ja yritti kiirehtiä pois.

Mutta tohtori esti tarttumalla hänen käteensä.

– Madame, madame, – sanoi hän, – mitä aiotte?

– En mitään, tohtori, en mitään.

– Mutta jos kuningas haluaa nähdä suojattiaan.

– Se olisi onnetonta.

– Mitä on silloin vastattava?

– Tohtori, ei minulla nyt ole mitään ajatusta, en keksi mitään. Tämä kauhea kohtaus on raadellut sydäntäni. – Ja olette saanut kuumeen tuolta hullaantuneelta, – sanoi tohtori hiljaa.

– Suonenne tykyttää ainakin sata kertaa minuutissa. Kuningatar ei vastannut, vaan irroitti kätensä ja katosi.