Kitabı oku: «Myladyn poika», sayfa 3

TOINEN LUKU

Yöllinen kierros

Kymmentä minuuttia myöhemmin lähti pikku osasto Rue des Bons-Enfantsia pitkin, Teatteritalon taitse, jonka kardinaali de Richelieu oli rakennuttanut Miramen⁶ näyttelemiseksi ja jossa kardinaali Mazarin enemmän soitannon kuin kirjallisuuden rakastajana oli äskettäin toimittanut esitetyiksi Ranskan ensimmäiset oopperat.

Kaupunki oli kaikesta päättäen rajussa kuohumistilassa. Lukuisia väkijoukkoja kuljeskeli kaduilla, ja siitä huolimatta, mitä d'Artagnan oli heistä sanonut, pysähtelivät he silmäämään patrullin kulkua uhkaavan ivallisina. Se osoitti, että porvarit olivat täksi kertaa vaihtaneet tavallisen säveytensä sotaisempaan mielialaan. Tuolloin tällöin kuului hälisevää melua kauppahallien ympäristöllä sijaitsevista kortteleista. Kiväärinlaukauksia räiskyi Saint-Denis-kadulta päin, ja silloin tällöin moikui äkkiä – kenenkään tietämättä hälytyksen aihetta – joku kirkonkello, jonka oli kansan huumaannus pannut kajahtelemaan.

D'Artagnan pitkitti kulkuansa huolettomana kuin ainakin mies, johon mokoma joutavoiminen ei vähääkään tehonnut. Kun joku väkiryhmä piti kadun keskiväylää hallussaan, kannusti hän kuitenkin ratsuansa eteenpäin, huolimatta sanoa: "varokaa!" Ja ikäänkuin joukko – kapinallinen tai ei – olisi tiennyt, kenen kanssa se oli tekemisissä, hajaantui se suomaan patrullille vapaan pääsyn. Kardinaali kadehti tätä tyyneyttä, jota hän piti vaaroihin tottumisesta johtuneena, mutta silti sai hän johtajakseen valitsemaansa upseeria kohtaan sitä lajia kunnioitusta, jota varovaisuuskin myöntää huolettomalle miehuudelle. Barrière des Sergentsia lähestyttäessä huusi etuvartija: "Ken siellä?" D'Artagnan vastasi kysyttyään kardinaalilta tunnussanaa, joka oli Ludvig ja Rocroy, ja sai lähetä.

Tämän tervehdyksenvaihdon jälkeen kysyi d'Artagnan, eikö herra de Comminges ollut tämän vartion päällikkönä. Etuvartija viittasi silloin upseeriin, joka seisoi puhelemassa jonkun kanssa, pitäen kättänsä kumppanin ratsun kaulalla. Siinä olikin kaivattu.

"Siellä on herra de Comminges", ilmoitti d'Artagnan palatessaan kardinaalin luo.

Kardinaali ratsasti päin, d'Artagnanin hienotuntoisena pidättäessä hevosensa taammaksi; mutta nähdessään seisoskelevan upseerin ja tämän ratsukumppanin paljastavan päänsä peräti kunnioittavasti huomasi hän, että nämä olivat tunteneet hänen ylhäisyytensä.

"Oikein, Guitaut!" virkkoi kardinaali ratsumiehelle; "minä näen, että neljästäseitsemättä vuodestanne huolimatta olette yhäti yhtä valpas ja uskollinen. Mitä haastelette tälle nuorelle miehelle?"

"Monseigneur", vastasi Guitaut, "huomautin hänelle, että me elämme kummallisena aikana ja että tämä päivä suuresti muistuttaa Liigan melskeitä, joista nuoruudessani kuulin paljon puhetta. Tiedättekö, ettei ollut kysymys vähemmästä kuin sulkujen rakentamisesta Saint-Denisin ja Saint-Martinin kaduille?"

"No, mitä vastasi teille Comminges, hyvä Guitaut?"

"Monseigneur", tokaisi Comminges, "minä vastasin, että niiltä Liigan perustamiseen puuttui vain yhtä, mikä minusta tuntui ylen tärkeältä, nimittäin jotakuta Guisen herttuaa; eipä muuten samaa temppua kahdesti tehdäkään."

"Ei, mutta sen sijaan ne tekevät niin sanotun fronden", virkkoi

Guitaut.

"Mitä se merkitsee?" kysyi Mazarin.

"Sen nimen ne antavat puolueellensa, monseigneur."

"Ja mistä sellainen nimitys johtuu?"

"Muutamia päiviä takaperin kuuluu parlamenttineuvos Bachaumont lausuneen Parlamenttitalossa, että kaikki kapinoitsijat muistuttivat koulupoikia, jotka lingoilla⁷ sinkauttelevat kiviä vallihautoihin, mutta hajaantuvat poliisiluutnantin nähdessään, kokoontuaksensa uudestaan hänen mentyään tiehensä. Silloin sieppasivat he sanan lennosta, kuten geusit⁸ Brysselissä, ja nimittäysivät frondelaisiksi. Tänään ja eilen oli kaikki frondelaista: leipä, hatut, hansikkaat, käsipuuhkat, viuhkat; ja hei, kuulkaahan!"

Samassa avautuikin muuan ikkuna, joku mies asettui sen ääreen ja alkoi laulaa:

"Nous fronde-tuuli nyt aamusella, jo kardinaali tais luimistella'. Nous fronde-tuuli nyt aamusella!"

"Sitä hävytöntä!" jupisi Guitaut.

"Monseigneur", ehdotti Comminges, joka vammansa takia on huonolla tuulella ja halusi saada kostaa ja maksaa kuhmustaan, "sallitteko minun lähettää tuolle veitikalle luodin, jottei hän toiste laulaisi niin väärin?"

Ja hän laski kätensä enon ratsun pistoolinhuotralle.

"Ei, ei!" huudahti Mazarin. "Diavolo, paras ystävä, te pilaisitte kaikki! Asiat käyvät päin vastoin ihan mainiosti. Minä tunnen ranskalaiset, niinkuin olisin ne itse luonut ensimmäisestä viimeiseen; kun he laulavat, maksavat he kyllä. Liigan aikoina, joista Guitaut juuri puhui, veisattiin ainoastaan messuja; kaikki kävikin hullusti. Tulkaa, Guitaut, käykäämme katsomassa, pidetäänkö Quinze-Vingtsin luona yhtä hyvää vartiota kuin Barrière-des-Sergentsin edustalla."

Hän heilautti Commingesille kättänsä hyvästiksi ja ratsasti takaisin d'Artagnanin luo, joka jälleen asettui pikku osaston etunenään, lähimpinä saattolaisinaan Guitaut ja kardinaali, muun joukon tullessa taampana.

"Se on totta", mutisi Comminges nähdessään kardinaalin poistuvan, "minä unohdin, että kun vain maksaa, on hän tyytyväinen."

Ratsastettiin taas Saint-Honoré-kadulle ja hajoitettiin yhäti väkijoukkoja pois tieltä. Näissä ryhmissä puhuttiin yksinomaan tämänpäiväisistä määräyksistä. Sääliteltiin nuorta kuningasta, joka siten tietämättänsä toimitti kansaansa häviöön. Kaikki syy pantiin Mazarinin niskoille; puheltiin Orleansin herttuaan ja prinssiin vetoamisesta; ylisteltiin Blancmesnilia ja Brousselia.

D'Artagnan ratsasti näiden joukkojen keskellä niin huolettomana kuin olisivat sekä hän että hevonen olleet rautaa; Mazarin ja Guitaut pakisivat hyvin hiljaa; muskettisoturit, jotka olivat lopulta tunteneet kardinaalin, seurasivat äänettöminä.

Tultiin Saint-Thomas-du-Louvre-kadulle, jonka varrella Quinze-Vingtsin vartiopaikka sijaitsi. Guitaut huusi nuorempaa upseeria, joka tuli tekemään ilmoitusta.

"No?" kysäisi Guitaut.

"Herra kapteeni", kertoi upseeri, "kaikki on kunnossa tällä puolella, jollei ehkä jotakin hommailla tuossa talossa."

Hän viittasi komeaan rakennukseen, jonka paikalle sittemmin rakennettiin Vaudeville-teatteri.

"Tuossa talossako?" sanoi Guitaut; "sehän on Hôtel de Rambouillet."

"Olkoon jos mikä", tuumasi upseeri, "mutta sen tiedän, että olen nähnyt useita epäilyttävän näköisiä henkilöitä menevän sinne."

"Pyh!" vähitteli Guitaut ja nauroi makeasti; "ne ovat pelkkiä runoilijoita."

"Hei, Guitaut", puuttui puheeseen Mazarin, "älkää puhuko noin halventavasti niistä herroista. Ette siis tiedä, että minäkin olin runoilija nuorina päivinäni ja sepittelin säkeitä samaan laatuun kuin herra de Benserade."

"Te, monseigneur!"

"Niin, juuri minä. Tahdotteko, että lausuilen teille joitakuita säkeitäni?"

"Se sopii, monseigneur; minä en ymmärrä italiankieltä."

"Ette, mutta ranskaa te ymmärrätte, niinhän, hyvä ja urhea Guitaut?" jatkoi Mazarin ystävällisesti laskien kätensä hänen olalleen; "ja toteutattehan minkä hyvänsä määräyksen saatte tällä kielellä?"

"Tietysti, monseigneur, kuten olen jo tehnyt, mikäli käsky tulee kuningattarelta."

"Niin", sanoi Mazarin puraisten huultansa, "minä tiedän, että te olette häneen täydellisesti kiintynyt."

"Olen nyt ollut runsaasti kaksikymmentä vuotta kapteenina hänen henkivartiossaan."

"Eteenpäin, herra d'Artagnan!" virkkoi kardinaali, "kaikki on kunnossa tällä taholla."

D'Artagnan asettui jälleen joukkueen etummaiseksi hiiskumatta sanaakaan ja osoittaen sitä sokeata kuuliaisuutta, joka on vanhoille sotureille ominainen piirre.

Hän suuntasi kulun Saint-Rochin ampumavallille, jonka juurella kolmas vartiopaikka oli, ja ratsasti Richelieu- ja Villedot-katujen kautta. Tämä oli yksinäinen vartioasema, sillä se sijaitsi ihan lähellä kaupungin ulkomuuria, ja tienoo oli tällä puolella harvaan asuttua.

"Kenellä on täällä päällikkyys?" kysyi kardinaali.

"Villequierilla", vastasi Guitaut.

"Hitto!" tuumi Mazarin; "puhukaakin sitten yksinänne hänen kanssaan. Tiedättehän, että me olemme huonossa sovussa siitä saakka kuin saitte toimeksenne vangita Beaufortin herttuan; hän väitti, että sen kunnian olisi pitänyt tulla hänelle kuninkaan henkivartion kapteenina."

"Sen tiedän hyvin, ja olen sataankin kertaan hokenut hänelle, että hän oli väärässä; kuningas ei voinut antaa hänelle sitä käskyä, koska hallitsijamme siihen aikaan oli tuskin neljää vuotta täyttänyt."

"Niin kyllä, mutta minäpä olisin voinut antaa sen hänelle, Guitaut; mieluummin kuitenkin luovutin toimen teille."

Vastaamatta ratsasti Guitaut esille, ilmoittausi etuvartijalle ja pyysi saada puhutella herra de Villequieria.

Tämä tuli ulos.

"Kas tekö siinä, Guitaut?" ärisi hän tapansa mukaan huonotuulisesti, "mitä lempoa täältä haette?"

"Tulin kysymään teiltä, kuuluuko täällä päin mitään."

"Mitä sitten pitäisi kuulua? Hoilataan: 'Eläköön kuningas!' ja 'Alas Mazarin!' Siinä ei ole mitään uutta; sellaisiin huutoihin olemme jo jonkun aikaa olleet tottuneita."

"Ja te yhdytte niihin?" sanoi Guitaut nauraen.

"Niin, totta tosiaan, kyllä toisinaan tekee hyvin mieleni, ja minusta tuntuu, että he menettelevät aivan oikein. Lahjoittaisin mielelläni pois viiden vuoden palkan, jota minulle ei kuitenkaan makseta, jos vain kuningas olisi viittä vuotta vanhempi."

"Niinkö? Mutta mitä sitten tapahtuisi, jos kuningas olisi viittä vuotta vanhempi?"

"Tulisi se muutos, että kuningas heti itsenäiseen ikään päästyänsä antaisi omin päin käskyjään, ja hauskempi olisi totella Henrik neljännen pojanpoikaa kuin Pietro Mazarinin poikaa. Kuninkaan puolesta minä, hiisi vieköön, antaisin ilomielin tappaa itseni, mutta jos kuolisin Mazarinin puolesta, kuten sisarenpojallenne oli vähällä käydä tänään, niin ei mikään paratiisi kykenisi minua siitä lohduttamaan, vaikka sielulleni tarjottaisiin kuinkakin autuas olosija."

"Hyvä, hyvä, herra de Villequier!" sanoi Mazarin. "Olkaa huoletta, minä mainitsen kiintymyksenne kuninkaalle."

Sitten hän kääntyi saattueeseen päin ja jatkoi: "Kas niin, hyvät herrat, kaikki on kunnossa; pyörtäkäämme nyt takaisin."

"Ahaa", virkkoi Villequier, "Mazarin oli siis täällä! Sen parempi. Olen kauan halunnut sanoa hänelle päin naamaa, mitä hänestä ajattelen. Te toimititte nyt minulle tilaisuuden, Guitaut, ja vaikka aikomuksenne ei kenties ollut minua kohtaan aivan kaunis, kiitän teitä siitä kuitenkin."

Hän käännähti pois ja meni jälleen vartiomajaan, viheltäen frondelaista säveltä.

Mazarin lähti paluumatkalle hyvin miettiväisenä. Kaikki se, mitä hän oli vähin erin kuullut Commingesilta, Guitautilta ja Villequierilta, vahvisti hänen ajatustaan, että hänellä jonkun vakavan vaaran uhatessa oli ainoastaan kuningatar puolellaan; ja kuningatarkin oli niin usein hyljännyt ystäviänsä, että hänen tukensa toisinaan tuntui ministeristä peräti epävarmalta ja epäiltävältä, kaikista hänen noudattamistaan varokeinoista huolimatta.

Koko tämän yöllisen retkeilyn ajan eli siis noin tunnin verran oli kardinaali Commingesia, Guitautia ja Villequieria tutkistellessaan koettanut saada selkoa eräästä muustakin miehestä. Tämä mies oli osoittautunut järkkymättömäksi kansan uhkaillessa, hän ei ollut hymyillyt Mazarinin leikkisyydelle eikä Mazariniin kohdistuneelle pilalle, ja hän näytti kardinaalista muihin ihmisiin verraten poikkeukselta, joka oli karaistunut nykypäivien tuottamiin tapauksiin, mutta olletikin tulevaisia selkkauksia kestämään.

D'Artagnanin nimi ei muuten ollutkaan hänelle aivan tuntematon, ja vaikka hän oli tullut Ranskaan vasta v. 1634 tai 1635, – siis seitsemän tai kahdeksan vuotta jälkeen niiden tapausten, joita olemme aikaisemmassa kertomuksessa kuvanneet, – tuntui kardinaalista kuitenkin siltä, että hän oli kuullut sennimistä miestä mainittavan kunnostautuneeksi miehuuden, kekseliäisyyden ja uskollisuuden esikuvana jossakin tilanteessa, jota hän ei kyennyt muistamaan.

Tämä aatos oli niin vallannut hänet, että hän päätti viipymättä ottaa siitä selon; mutta d'Artagnanista kaipaamiansa tietoja ei hän voinut pyytää tältä itseltään. Luutnantin virkkamista harvoista sanoista oli kardinaali havainnut hänen gascognelaisen syntyperänsä; mutta italialaiset ja gascognelaiset tuntevat toisensa liian hyvin ja ovat liian suuresti toistensa kaltaisia, luottaakseen siihen, mitä he sanovat itsestään. Heidän tultuaan kuninkaallista palatsia ympäröivän puutarhan muurin juurelle kolkutti kardinaali pikku portille, joka sijaitsi jokseenkin samalla paikalla, missä Foy-kahvila nyt on, ja kiitettyään d'Artagnania ja käskettyään tämän odottaa Palais-Royalin pihalla hän viittasi Guitautia tulemaan mukaansa. He laskeusivat molemmin ratsailta, jättivät ohjakset lakeijalle, joka oli avannut portin, ja katosivat puutarhaan.

"Hyvä Guitaut", virkkoi kardinaali, nojautuen vanhan kaartilaiskapteenin käsivarteen, "sanoitte äsken, että tulette olleeksi jo kaksikymmentä vuotta kuningattaren palveluksessa."

"Niin, niille main", vastasi Guitaut.

"Ja minä olen huomannut, hyvä Guitaut", pitkitti kardinaali, "että teillä epäilemättömän miehuutenne ja kaikissa kokeissa kunnostautuvan uskollisuutenne ohella on ihmeteltävä muisti."

"Oletteko huomannut sen, monseigneur?" sanoi kapteeni; "hitto, sen pahempi minulle!"

"Kuinka niin?"

"No, hovilaisen etevimpiä ominaisuuksia on osata unohtaa."

"Mutta tepä ette ole hovimies, kunnon Guitaut; te olette urhoollinen soturi, niitä harvoja kapteeneja, joita vielä on jäljellä Henrik neljännen ajoilta, mutta jotka valitettavasti piankin jo kuuluvat menneisyyteen."

"Tuhannen tulimmaista, monseigneur! Oletteko ottanut minut mukaanne ennustaaksenne kohtaloitani?"

"En", vastasi Mazarin nauraen, "tahdoin kysyä, oletteko pannut merkille muskettiluutnanttiamme."

"Herra d'Artagnania?"

"Niin."

"Häntä ei minun ole tarvinnut panna merkille, monseigneur, olen kauan tuntenut hänet."

"Mikä hän siis on miehiään?"

"Hm!" tuumi Guitaut hiukan ihmeissään kysymyksestä; "hän on gascognelainen."

"Niin, sen tiedän; mutta tahdoin kysyä, onko hän mies, johon voi luottaa."

"Herra de Tréville pitää häntä suuressa arvossa, ja onhan herra de

Tréville kuningattaren hartaimpia ystäviä."

"Halusin tietää, onko häntä koeteltu."

"Jos tarkoitatte urheana soturina, niin luulen voivani vastata kysymykseen myöntävästi. La Rochellen piirityksessä, Suze-solassa ja Perpignanissa kerrotaan hänen tehneen paljoa enemmän kuin velvollisuutensa."

"Mutta te tiedätte, Guitaut, että me ministeri-poloiset usein tarvitsemme muunkinlaisia miehiä kuin urhoja. Me tarvitsemme ovelaa väkeä. Eikö herra d'Artagnan kardinaalin aikana ollut sotkeutunut johonkin juoneen, josta hän yleisen huhun mukaan suoriutui perin taitavasti?"

"Mitä siihen asiaan tulee, monseigneur", sanoi Guitaut, joka huomasi, että kardinaali tahtoi urkkia häneltä jotakin, "niin minun täytyy sanoa teidän ylhäisyydellenne, etten tiedä enempää kuin mitä yleinen huhu on siitä kertonut. Minä puolestani en ole milloinkaan sekaantunut vehkeisiin, ja jos olen joskus saanut luottamusta muilta, huomannee monseigneur, että kun salaisuus ei ole omani, pitää minun säilyttää se niille, jotka ovat sen haltuuni uskoneet."

Mazarin pudisti päätänsä.

"Voi", virkahti hän, "on olemassa – kautta kunniani – ylen onnellisia ministereitä, jotka tietävät kaikki, mitä tahtovat tietää!"

"Monseigneur", huomautti Guitaut, "se johtuu siitä, että nämä eivät punnitse kaikkia ihmisiä samalla vaa'alla ja että he osaavat kääntyä soturin puoleen, kun on kysymys sodasta, mutta vedota vehkeilijöihin juonia koskevissa asioissa. Käyttäkää jotakuta mainitsemanne ajankohdan salaseikkailijaa; sellaiselta saatte luultavasti tietää kaikki, mitä haluatte, – maksua vastaan tietysti."

"Hitto!" sanoi Mazarin irvistäen siihen tapaan kuin hän väkisinkin tuli tehneeksi, kun hänen kanssaan keskusteltaessa kosketeltiin rahakysymystä siinä tarkoituksessa kuin nyt Guitautin muistutuksessa; "pitäneehän maksaa – jollei muu auta."

"Ihan tosissaanko monseigneur pyytää minua osoittamaan itselleen miehen, joka on ottanut osaa kaikkiin sen ajan hovijuoniin?"

"Per Baccho!" virkkoi Mazarin, joka alkoi käydä kärsimättömäksi, "enhän ole kokonaiseen tuntiin pyytänyt teiltä mitään muuta, senkin rautakallo!"

"On muuan, josta voin tässä suhteessa mennä takuuseen, mikäli hän tahtoo ilmaista tietonsa."

"Hänen suostuttamisensa jää minun huolekseni."

"Monseigneur, ei ole aina kovinkaan helppoa suostuttaa ihmisiä ilmaisemaan, mitä he eivät tahdo sanoa."

"Kah, kun on vain kärsivällisyyttä, niin se kyllä onnistuu. No niin, se mies on…"

"Kreivi de Rochefort."

"Kreivi de Rochefort!"

"Pahaksi onneksi on hän kadonnut neljä tai viisi vuotta takaperin, ja minä en tiedä, mihin hän on joutunut."

"Sen tiedän kyllä minä", huomautti Mazarin.

"Minkätähden valitti siis teidän ylhäisyytenne äsken tietämättömyyttänne?"

"Luulette siis", sanoi Mazarin, "että Rochefort…"

"Hän oli kardinaalin sokea välikappale, monseigneur. Mutta sanon teille ennakolta, että se maksaa teille paljon; kardinaali oli antelias apureitansa kohtaan."

"Niin, Guitaut", myönsi Mazarin, "hän oli suuri mies, mutta se vika hänellä oli. Kiitos, Guitaut, käytän neuvoanne, ja vielä tänä iltana."

Kun puhekumppanukset olivat samassa saapuneet Palais-Royalin pihalle, jätti kardinaali kädenliikkeellä Guitautille hyvästi ja lähestyi upseeria, jonka näki astelevan edes takaisin.

Tämä oli d'Artagnan, käskyn mukaan odottamassa kardinaalin paluuta.

"Tulkaa, herra d'Artagnan!" lausui Mazarin suloisimmalla huiluäänellään; "minulla on määräys annettavana teille."

D'Artagnan kumarsi, seurasi kardinaalia ylös salaportaita ja joutui tuotapikaa jälleen työhuoneeseen, josta he olivat äskettäin lähteneet liikkeelle. Kardinaali istuutui kirjoituspöytänsä ääreen, otti paperiarkin ja kyhäsi muutamia rivejä.

D'Artagnan seisoi hievahtamattomana ja odotti ilman vähäisintäkään maltittomuutta tai uteliaisuutta. Hänestä oli tullut sotilaallinen automaatti, joka toimi tai oikeammin vain totteli koneellisesti.

Kardinaali taittoi kokoon kirjeen ja painoi päälle sinettinsä.

"Herra d'Artagnan", hän käski, "te viette tämän asiapaperin Bastiljiin ja tuotte sieltä mukananne sen henkilön, jota kirjelmä koskee. Otatte vaunut ja muutamia miehiä saattueeksi, ja vartioitsette vankia huolellisesti."

D'Artagnan otti kirjeen, kohotti kätensä hatun reunaan, kiepahti kannoillaan kuin taitavin opetuskersantti, astui ulos ja kuului parin silmänräpäyksen kuluttua määräävän lyhyeen tapaansa ja yksitoikkoisella äänellään:

"Neljän miehen saattue, vaunut ja hevoseni!"

Viittä minuuttia myöhemmin kuultiin vaununpyöräin ratinaa ja hevosenkenkäin kopsetta pihakivitykseltä.

KOLMAS LUKU

Vanhat kiistakumppanukset

D'Artagnan saapui Bastiljiin juuri kun kello löi puoli yhdeksän.

Hän ilmoittausi kuvernöörille, joka kuultuaan hänen olevan ministerin asialla tuli häntä vastaan ulos porrassiltamalle asti.

Bastiljin kuvernöörinä oli siihen aikaan herra du Tremblay; tämän veli oli kuuluisa kapusinimunkki Joseph, tuo Richelieun peloittava suosikki, jota sanottiin "Harmaaksi ylhäisyydeksi."

Silloin kun marski de Bassompierre istui Bastiljissa, minne hän jäi kerrassaan kahdeksitoista vuodeksi, ja kun hänen kumppaninsa haaveksiessaan vapaudesta sanoivat toisilleen "minä pääsen pois silloin, ja minä silloin", huomautteli Bassompierre: "Ja minä, hyvät herrat, saan vapauteni, kun herra du Tremblay joutuu pois täältä." Hän tahtoi sillä sanoa, että du Tremblay ei kardinaalin kuollessa voisi olla menettämättä paikkaansa Bastiljissa ja Bassompierre saamatta jälleen sijaansa hovissa.

Hänen ennustuksensa olikin vähällä käydä toteen, vaikka toisella tavoin kuin Bassompierre oli odottanut, sillä kardinaalin kuoltua jatkuivat asiat vastoin luuloa ennallaan. Herra du Tremblayta ei eroitettu, ja Bassompierre oli jäädä tyrmään edelleenkin.

Herra du Tremblay oli siis vielä Bastiljin kuvernöörinä, kun d'Artagnan ilmestyi sinne panemaan toimeen ministerin määräystä. Kuvernööri otti hänet vastaan erinomaisen kohteliaasti, ja aikoen juuri istuutua pöytään pyysi hän d'Artagnania illastamaan kanssansa..

"Sen tekisin mitä mieluimmin", vastasi d'Artagnan, "mutta ellen erehdy, on kirjeen osoitteessa: hyvin tärkeä".

"Aivan oikein", myönsi herra du Tremblay. "Majuri hoi, toimittakaa alas numero 256."

Bastiljiin tultua lakattiin olemasta ihminen; esiinnyttiin pelkkänä numerona.

D'Artagnania värisytti avainten kalina; hän istuikin yhä satulassa eikä suostunut laskeutumaan ratsailta, vaan tarkasteli rautatelkiä, syviä ikkunoita ja paksuja muureja, joita hän ei ollut koskaan ennen nähnyt muutoin kuin vallikaivantojen toiselta puolen ja jotka parikymmentä vuotta takaperin olivat herättäneet hänessä suurta pelkoa.

Kuului kellon kilahdus.

"Minä jätän teidät", virkkoi hänelle herra du Tremblay; "minua kutsutaan vahvistamaan vangin lähtöpassitus. Näkemiin, herra d'Artagnan!"

"Hiisi minut periköön, jos vastaan toivotukseen!" jupisi d'Artagnan itsekseen, säestäen sadatustaan mitä herttaisimmalla hymyllä; – "minua tympäisee vain viisi minuuttia odoteltuani pihalla. Mieluummin kuolen oljilla, niinkuin luultavasti koituu kohtalokseni, kuin keräisin kymmenentuhannen livren vuosikorot Bastiljin kuvernöörinä."

Hän oli tuskin lopettanut yksinpuhelunsa, kun vanki ilmestyi esiin. Hänet nähdessään teki d'Artagnan kummastuneen liikkeen, jonka hän kuitenkin heti hillitsi. Vanki astui vaunuihin näköjään tuntematta d'Artagnania.

"Hyvät herrat", huomautti d'Artagnan neljälle saattolaiselleen, "minut on velvoitettu visuun valppauteen vangin suhteen, ja kun vaununovissa ei ole lukkoa, asetunkin hänen viereensä. Herra de Lillebonne, olkaa hyvä ja ottakaa hevoseni."

"Kernaasti, herra luutnantti!" vastasi puhuteltu.

D'Artagnan hyppäsi maahan, jätti hevosensa ohjakset muskettisoturille, nousi vaunuihin, istuutui vangin viereen ja käski äänellä, joka ei ilmaissut vähäisintäkään liikutusta:

"Ajakaa ravia Palais-Royaliin."

Vaunut vierivät pois; d'Artagnan käytti hyväkseen porttiholvin pimeyttä ja heittäysi vangin kaulaan.

"Rochefort!" huudahti hän. "Te! Te siinä tosiaankin olette! Minä en erehdy!"

"D'Artagnan!" ihmetteli vuorostaan Rochefort.

"Ystävä-parka!" jatkoi d'Artagnan; "kun en ole nähnyt teitä neljään, viiteen vuoteen, luulin teitä kuolleeksi."

"Minusta tuntuu", virkkoi Rochefort, "että eroitus ei ole suuri kuolleen ja haudatun välillä, ja minä olen jotenkin haudattu."

"Mistä rikoksesta istutte te Bastiljissa?"

"Tahdotteko, että sanon teille toden?"

"Tietysti."

"No niin, se kun on minulle ihan tietymätöntä."

"Te epäilette minua, Rochefort?"

"En, niin totta kuin olen aatelismies! Sillä ihan mahdotonta on, että istun siitä rikoksesta, josta minua syytetään."

"Mistä niin?"

"Yöllisestä katuryöstöstä."

"Katuryöstöstä, Rochefort! Laskettehan vain leikkiä?"

"Kyllä ymmärrän. Se vaatii selitystä, eikö niin?"

"Vaatii tosiaan."

"No niin, tapaus oli tällainen. Olimme eräänä iltana olleet juomingeissa Reinardin luona, Tuileries-palatsissa; mukana oli Harcourtin herttua, Fontrailles, de Rieux ja joitakuita muita. Herttua ehdotti, että lähtisimme tempomaan viittoja ihmisten yltä Pont-Neufille; se huvitushan on, kuten tiedätte, Orleansin herttuan ajanviettona tullut suuresti muotiin."

"Olitteko hupsu, Rochefort! Teidän iällänne?"

"En, vaan päissäni; ja kun minusta se huvi tuntui varsin keskinkertaiselta, esitin ritari de Rieuxille, että me toimivien henkilöiden sijasta lyöttäytyisimme katselijoiksi ja nousisimme pronssihevosen selkään, voidaksemme etuaitiosta silmäillä kohtausta. Sanottu ja tehty. Käytimme kannuksia jalustimina ja istuimme tuokion kuluttua hevosen lautasilla; meillä oli oivallinen paikka, ja näimme erinomaisen hyvin. Oli jo neljä tai viisi viittaa siepattu verrattoman näppärästi ja riistettyjen uskaltamatta mukista sanaakaan, kun joku vähemmän kärsivällinen tolvana alkoi hoilata vartiota ja toimitti niskaamme kaupunginvartion patrullin. Harcourt, Fontrailles ja muut vilistivät käpälämäkeen; de Rieux tahtoi myös hiipiä pois, mutta minä pidättelin häntä sanoen, että meitä ei voitaisi äkätä tältä paikaltamme. Hän ei noudattanut neuvoani, vaan laski jalkansa kannukselle, astuakseen alas; kannus taittui, hän putosi, katkaisten toisen säärensä, ja sen sijaan että olisi pitänyt suunsa kiinni alkoi hän vimmatusti kirkua. Minä tahdoin nyt vuorostani hypätä alas, mutta liian myöhään; hyppäsin kaupunginvartijain syliin. He veivät minut Chatelet-tyrmään, missä vaivuin rauhallisesti uneen vakuuttuneena siitä, että pääsisin seuraavana päivänä lähtemään. Mutta päivä kului, vielä toinenkin, niin kahdeksan päivää meni siten; kirjoitin kardinaalille. Samana päivänä tultiin minua noutamaan, minut siirrettiin Bastiljiin, ja siellä olen nyt istunut viisi vuotta. Luuletteko sen johtuneen siitä, että jumalattomana ratsastin hevosen lautasilla Henrik neljännen takana?"

"Ei, te olette oikeassa, hyvä Rochefort, se ei voi olla syynä; mutta kyllähän saatte tietää aiheen."

"Niin, se on mahdollista, sillä minä olen unohtanut kysyä teiltä, minne minut viette."

"Kardinaalin luo."

"Mitä hän minusta tahtoo?"

"Sitä en tiedä, kun en edes tiennyt, että olin juuri teitä noutamassa."

"Mahdotonta. Te – suosikki!"

"Minäkö suosikki!" huudahti d'Artagnan. "Voi, kreivi hyvä! Olen vain halpa gascognelainen aatelismies, paljoa köyhempi nyt kuin silloin, kun tapasin teidät Meungissa lähes kaksikolmatta vuotta takaperin, kuten muistatte. Oi, niin…"

Raskas huokaus täydensi hänen lauseensa.

"Tuotte kuitenkin määräyksen?"

"Niin, syystä että olin sattumalta saapuvilla etuhuoneessa, ja kardinaali käytti minua niinkuin olisi kääntynyt kenen puoleen tahansa. Ei, minä olen vieläkin pelkkä muskettisoturien luutnantti; siinä asemassa olen ollut lähes yksikolmatta vuotta."

"Mutta mitään onnettomuutta ei ole tapahtunut teille, ja se merkitsee jo paljon."

"Mitä onnettomuutta minulle tapahtuisikaan? Kuten sanotaan latinankielisessä säkeessä, jonka olen unohtanut tai jota en oikeastaan ole koskaan kunnolleen osannut: salama ei iske alas laaksoihin; ja minä olen laakso, hyvä Rochefort, vieläpä kaikkein syvimpiä alhoja."

"Mazarin on siis vielä Mazarin?"

"Enemmän kuin koskaan ennen, ystäväiseni; väitetään hänen olevan naimisissa kuningattaren kanssa."

"Naimisissa!"

"Jollei kardinaali ole hänen miehensä, niin on hän ainakin varmasti kuningattaren rakastaja."

"Vastustaa Buckinghamin kaltaista urhoa ja antautua Mazarinin laiselle!"

"Niin, sellaisia ovat naiset", virkkoi d'Artagnan järkeilevästi.

"Naiset ehkä; mutta kuningattaret!"

"Hyvä Jumala! Siinä suhteessa ovat kuningattaret kaksin verroin naisia."

"Ja istuuko herra de Beaufort yhäti vankilassa?"

"Aina vain; mutta miksi kysytte sitä?"

"Ka, hän oli minulle suosiollinen, joten hän olisi voinut auttaa minua."

"Te olette luultavasti lähempänä vapautta kuin hän; te siis saattekin avustaa häntä."

"No, mitä sodasta?"

"Sen kyllä saamme."

"Espanjan kanssa?"

"Ei, Pariisin kanssa."

"Mitä tarkoitatte?"

"Kuuletteko noita kiväärinlaukauksia?"

"Kyllä; mitä sitten?"

"Porvarit siellä harjoittelukseen lyövät palloa, odottaessaan pelierää."

"Luuletteko, että porvareista voisi saada lähtemään mitään?"

"Kyllä vainkin, lupaavilta he tuntuvat; jos heillä vain olisi johtaja, joka kykenisi liittämään joukkoja yhteen…"

"On onnetonta, ettei ole vapaana."

"Oh, hyväinen aika, älkää olko toivoton! Kun Mazarin on käskenyt noutaa teidät, niin hän tarvitsee teitä; ja jos hän tarvitsee teitä, niin onnittelenpa. Siitä on monta vuotta, kun kukaan tarvitsi minua; näettekin, kuinka pitkälle olen päässyt."

"Tehkää siis valitus, se on minun neuvoni."

"Kuulkaahan, Rochefort. Pikku sopimus…"

"Mikä siis?"

"Olemmehan hyviä ystävyksiä?"

"Hiisi vieköön, kannan merkkejä ystävyydestänne: kolme miekanpistoa!.."

"No niin, jos pääsette jälleen suosioon, niin älkää unohtako minua."

"Sen lupaan, niin totta kuin nimeni on Rochefort, jos te vakuutatte minulle samaa."

"Sovittu, kättä päälle. Ensimmäisessä soveliaassa tilaisuudessa puhutte siis minusta?"

"Sen teen, ja te?"

"Minä samaten."

"Mutta entä ystävänne – puhunko heistäkin?"

"Mitkä ystävät?"

"Atos, Portos ja Aramis; oletteko unohtanut heidät?"

"Melkeinpä."

"Mihin ovat he joutuneet?"

"En ollenkaan tiedä."

"Onko se mahdollista?"

"Voi, taivasten tekijä, onpa niinkin! Me erosimme toisistamme, kuten muistatte; he ovat elossa, muuta en heistä tiedä; toisinaan kuulen heistä kuitenkin muilta. Mutta hiisi minut vieköön, jos tiedän missä maanosassakaan he nyt ovat! Ei, kautta kunniani, te olette ainoa ystäväni, Rochefort!"

"Ja oiva … mikä olikaan sen nuorukaisen nimi, josta minä tein

Piemontin rykmenttiin kersantin?"

"Planchet?"

"Niin aivan. Mihin on oiva Planchet joutunut?"

"Hän on nainut itselleen sokerileipurin myymälän Rue des Lombardsilta. Se poika on aina pitänyt paljon makeisista; nyt on hän siis porvarina Pariisissa ja ottaa arvatenkin osaa meteliin. Saattepa nähdä, että siitä veitikasta tulee neuvosmies ennen kuin minä olen kerinnyt kapteeniksi."

"Rohkeutta, hyvä d'Artagnan! Juuri kun ihminen on pyörän alimmassa kohdassa, kääntyy se nostamaan hänet ylös. Kenties jo tänä iltana muuttuu kohtalonne."

"Aamen!" virkkoi d'Artagnan pysähdyttäen vaunut.

"Mitä teette?" kysyi Rochefort.

"Olemme jo pian perillä, ja minä en tahdo näyttäytyä astumassa ulos vaunuistanne; me emme tunne toisiamme."

"Olette oikeassa. Hyvästi!"

"Näkemiin; muistakaa lupauksenne!"

Ja d'Artagnan nousi jälleen hevosensa selkään ja ratsasti saattueen etunenässä.

Viittä minuuttia myöhemmin tultiin Palais-Royalin pihalle.

D'Artagnan vei vangin ylös pääportaita, eteishuoneen ja käytävän läpi. Mazarinin työhuoneen ovelle saavuttuaan aikoi hän juuri ilmoittautua, kun Rochefort laski kätensä hänen olalleen.

"D'Artagnan", virkkoi Rochefort hymyillen, "tahdotteko, että tunnustan teille asian, jota ajattelin pitkin matkaa, kun näin väkijoukkojen katselevan hehkuvin silmin teitä ja neljää kumppanianne?"

"Sanokaa pois", vastasi d'Artagnan.

"Ajattelinpahan, että minun olisi vain tarvinnut huutaa apua, jotta koko saattueeni olisi revitty kappaleiksi, ja silloin olisin ollut vapaa."

"Miksette siis tehnyt sitä?" sanoi d'Artagnan.

"Enhän toki!" vastasi Rochefort. "Vannottu ystävyys! Voi, jos minua olisi ollut joku muu viemässä, niin enpä tiedä…"

D'Artagnan nyökkäsi.

– Olisikohan Rochefortista tullut minua parempi – ihmetteli hän itsekseen.

Ja hän ilmoittausi ministerille.

"Tulkoon herra de Rochefort sisälle", kuului Mazarinin kärsimätön ääni heti kun hänelle oli mainittu molemmat nimet, "ja jääköön herra d'Artagnan odottamaan; minulla on vielä puhuttavaa hänelle."