Kitabı oku: «Myladyn poika», sayfa 5

"Rocroyn voittaja! Ajatteletteko tosiaan sitä?"

"Kyllä, madame, ja varsin usein; mutta patienza, kuten me italialaiset sanomme. Ja Condén lisäksi on olemassa Orleansin herttua."

"Mitä sanottekaan? Ensimmäinen täysiverinen prinssi, kuninkaan setä!"

"Ei ensimmäinen prinssi, ei kuninkaan setä, vaan kehno kapinoitsija, joka edellisen hallituksen aikana oikullisen, kummallisen luonteensa yllyttämänä, viheliäisen ikävystymisen ja kurjan kunnianhimon hivuttamana, kateellisena kaikelle, mikä kunnon ja miehuuden puolesta voitti hänet, katkeroittuneena siitä, että hän ei ollut mitään, vaikka tekeysi kaikkien ilkeitten huhujen kaiuksi, kaikkien juonien sieluksi, kiihoitti salaliittoihin rehellisiä miehiä, jotka yksinkertaisuudessaan uskoivat kuninkaallisen henkilön vakuutuksia, ja sitten kielsi heidät, kun he astuivat mestauslavalle! Ei ensimmäinen prinssi, ei kuninkaan setä, sanon vielä kerran, vaan Chalaisin, Montmorencyn ja Cinq-Marsin murhaaja, joka nyt parhaillaan yrittelee samaa peliä ja luulee voittavansa otteen, kun on saanut toisen vastapelaajan, joka ei uhkaile, vaan hymyilee. Mutta hän pettyy: hän tulee menettäneeksi herra de Richelieun menettämisellä, ja minun etuni mukaista ei ole jättää kuningattaren luo tätä riidansiementä, jolla kardinaali-vainaja kahdenkymmenen vuoden mittaan kuohutteli kuninkaan sappea."

Anna punehtui ja kätki kasvonsa käsiin.

"En tahdo nöyryyttää teidän majesteettianne", pitkitti Mazarin tyynemmin, mutta harvinaisen lujasti; "minä tahdon, että kuningatarta kunnioitetaan ja hänen ministeriään samaten, koska minä kaikkien silmissä olen vain ministeri. Teidän majesteettinne tietää itse, että minä en ole Italiasta tullut pelinukke, kuten monet sanovat. Koko maailman täytyy johtua käsittämään se."

"No niin, mitä pitää minun siis tehdä?" kysyi Itävallan Anna tuon hallitsevan äänen lannistamana.

"Teidän on yritettävä muistaa niiden uskollisten ja hartaitten miesten nimet, jotka herra de Richelieun vastarinnasta huolimatta matkustivat meren yli, jättäen verijälkiä taipaleelleen, tuodakseen teidän majesteetillenne takaisin erään koristeen, jonka olitte lahjoittanut Buckinghamille."

Anna nousi majesteetillisena ja kiihtyneenä kuin olisi teräsjoustin ponnahduttanut hänet seisaalle ja silmäili kardinaalia sillä ylpeällä ja arvokkaalla sävyllä, joka oli antanut hänelle peräti suuren vallan varhaisempina vuosina.

"Te loukkaatte minua, monsieur!" hän sanoi.

"Minä tahdon", jatkoi Mazarin lopettaen lauseen, jonka kuningatar oli kuohahduksellaan keskeyttänyt, "minä tahdon, että te tänään teette puolisonne puolesta, mitä silloin teitte rakastajanne tähden."

"Taaskin se panettelu!" huudahti kuningatar. "Minä luulin sen toki täydellisesti unohtuneeksi, sillä tähän asti olette säästänyt minut siitä; mutta nyt tekin sen toistatte. Sen parempi, sillä nyt saamme tilaisuuden käsitellä tätä asiaa keskenämme, ja kerrassaan loppuun saakka, ymmärrättekö?"

"Mutta, madame", sanoi Mazarin tuota palautunutta voimakkuutta ihmetellen, "minä en pyydä teitä sanomaan kaikkea."

"Mutta minä tahdon sanoa teille kaikki", vastasi Itävallan Anna. "Kuulkaa siis. Sanonpa teille, että siihen aikaan oli tosiaankin neljä harrasta sydäntä, neljä rehellistä sielua, neljä uskollista miekkaa, jotka pelastivat enemmän kuin henkeni, pelastaen kunniani."

"Vai niin, te tunnustatte sen!" virkahti Mazarin.

"Ainoastaan rikollistenko kunniaa siis voidaan vaarantaa, ja eikö usein etenkin naista voi häväistä ulkonaisten seikkain todistus? Niin, asianhaarat osuivat minua vastaan, olin joutumaisillani häpeään, ja kuitenkin vannon…"

Kuningatar haki jotakin pyhää esinettä, tehdäkseen sen varassa valansa; hän otti seinäverhon peittämästä kaapista pienen ruusupuisen, hopealla silatun lippaan, asetti sen alttarille ja jatkoi:

"Minä vannon kautta näiden pyhien jäännösten: rakastin Buckinghamia, mutta Buckingham ei ollut rakastajani."

"Ja mitä ovat pyhäinjäännökset, joiden kautta vannotte, madame?" tiedusti Mazarin hymyillen, "sillä huomautanpa teille, että minä roomalaisena olen epäuskoinen: on monenlaisia pyhäinjäännöksiä."

Kuningatar otti kaulastaan pienen kulta-avaimen ja ojensi sen kardinaalille.

"Avatkaa, monsieur", hän sanoi, "ja katsokaa itse."

Kummastuneena otti Mazarin avaimen ja avasi lippaan, josta hän löysi ainoastaan ruostuneen tikarin ja kaksi kirjettä, havaiten toisen näistä veren tahrimaksi.

"Mitä tämä on?" kysyi Mazarin.

"Niin, monsieur, mitä tämä on?" sanoi Itävallan Anna, majesteetillisesti ojentaessaan avattua lipasta kohti käsivarren, joka oli vuosien uhalla säilyttänyt täydellisen kauneutensa. "Sanon sen teille. Nämä kaksi kirjettä ovat ainoat, mitä olen koskaan lähettänyt hänelle. Tämä veitsi on se, jolla Felton murhasi hänet. Lukekaa kirjeet, monsieur, niin näette, olenko vakuuttanut väärin."

Sen sijaan että olisi saamallansa luvalla tarkastanut kirjeet otti Mazarin luonnollisen tunteen vaikutuksesta tikarin, jonka kuoleva Buckingham oli temmannut haavastaan ja Laporten mukana lähettänyt kuningattarelle. Terä oli aivan syöpynyt, sillä veri oli muuttunut ruosteeksi, ja tovin silmäiltyään sitä, jollaikaa kuningatar oli käynyt valkeaksi kuin nojanaan olleen alttarin liinaverho, laski kardinaali sen takaisin lippaaseen väkisinkin värähtäen.

"Hyvä, madame", hän sanoi, "minä uskon valaanne."

"Ei, ei, lukekaa!" tiukkasi kuningatar rypistynein silmäkulmin; "lukekaa, minä tahdon, minä käsken, jotta päätökseni mukaisesti kaikki loppuisi tähän kertaan, teidän enää uudistamattanne tätä puheenaihetta. Luuletteko", hän lisäsi kamalasti hymyillen, "että minun tekee mieleni availla tätä lipasta joka kerta, kun minua jälleen syyttelisitte?"

Tämän tarmokkuuden taivuttamana totteli Mazarin melkein koneellisesti ja luki molemmat kirjeet. Toinen oli se, jossa kuningatar pyysi timantteja takaisin Buckinghamilta ja jonka d'Artagnan oli tuonut perille juuri parahiksi; toisen oli Laporte liian myöhään saanut jätetyksi herttualle, kun kuningatar tahtoi ilmoittaa hänelle, että hänet aiottiin murhata.

"Hyvä on, madame", virkkoi Mazarin, "siitä ei ole sen enempää puhumista."

"Kyllä, monsieur", sanoi kuningatar sulkien lippaan ja laskien kätensä sen päälle; "minulla on hiukan lisättävää, nimittäin, että olen aina ollut kiittämätön noita miehiä kohtaan, jotka pelastivat minut ja tekivät kaikkensa hänen pelastuksekseen, ja että minä en ole äsken mainitsemallenne miehuulliselle d'Artagnanille antanut muuta kuin käteni suudeltavaksi ja tämän timantin."

Kuningatar ojensi kauniin kätensä kardinaalia kohti ja osoitti hänelle harvinaisen kaunista jalokiveä, joka välkkyi hänen sormessaan.

"Hän möi sen, mikäli olen kuullut, tilapäisessä rahapulassa", jatkoi hän, "möi sen taasenkin pelastaakseen minut, sillä se tapahtui sanansaattajan lähettämiseksi herttuan luo varoittamaan häntä aiotusta murhasta."

"D'Artagnan siis tiesi sen?"

"Hän tiesi kaikki. Miten hän siinä menetteli, se on minulle tuntematonta. Mutta varmaa on, että hän möi sormuksen herra Desessartsille, jonka sormessa näin sen ja jolta sitten ostin sen takaisin; tämä timantti kuitenkin kuuluu hänelle, monsieur: antakaa se siis takaisin minun puolestani, ja koska teillä onneksenne on sellainen mies lähellänne, niin koettakaa käyttää häntä."

"Kiitos, madame", sanoi Mazarin, "noudatan neuvoanne."

"Ja nyt", virkkoi kuningatar kuin liikutuksen valtaamana, "onko teillä mitään muuta kysyttävää minulta?"

"Ei mitään, madame", vastasi kardinaali hellivimmällä äänellään; "anon ainoastaan, että annatte minulle anteeksi kohtuuttomat epäluuloni, mutta minä rakastan teitä niin suuresti, ettei ole hämmästyttävää, jos olen mustasukkainen menneisyydellekin."

Selittämätön hymy vilahti kuningattaren huulilla.

"No niin, monsieur", hän sanoi, "jollei teillä ole muuta pyydettävää minulta, niin jättäkää minut; teidän tulee käsittää, että minä tällaisen kohtauksen jälkeen haluan olla yksinäni."

Mazarin kumarsi.

"Minä vetäydyn pois, madame", hän sanoi; "sallitteko minun tulla takaisin?"

"Kyllä, mutta vasta huomenna; ei ole liikaa pidättää se aika tointumiseeni."

Kardinaali tarttui kuningattaren käteen, suuteli sitä kohteliaasti ja lähti.

Tuskin oli hän poissa, kun kuningatar astui poikansa huoneeseen ja kysyi Laportelta, oliko kuningas mennyt makuulle. Laporte viittasi kädellään nukkuvaan lapseen.

Itävallan Anna nousi ylös porrasaskelmia vuoteen ääreen, lähensi huulensa pojan rypistyneelle otsalle ja suuteli sitä hiljaisesti; sitten hän peräytyi yhtä äänettömästi kuin oli tullutkin, huomauttaen kamaripalvelijalle ainoastaan:

"Yrittäkäähän, hyvä Laporte, saada kuningas esiintymään ystävällisemmin kardinaalia kohtaan, jolle sekä hän että minä olemme suuressa kiitollisuudenvelassa."

VIIDES LUKU

Gascognelainen ja italialainen

Sillävälin oli kardinaali palannut työhuoneeseensa, jonka ovella Bernouin valvoi; hän kysyi tältä, oliko mitään uutta tapahtunut, mitään tietoja tullut ulkoapäin. Vastattuaan kieltävästi sai palvelija viittauksen poistua.

Jäätyään yksikseen avasi kardinaali käytävän oven ja siirtyi sitten eteishuoneeseen. D'Artagnan nukkui väsyneenä lavitsalla.

"Herra d'Artagnan!" virkkoi hän hiljaa.

D'Artagnan ei hievahtanut.

"Herra d'Artagnan!" virkkoi hän kovemmin.

D'Artagnan nukkui yhä.

Kardinaali astui hänen luokseen ja kosketti hänen olkapäätänsä sormenpäällä.

Tällä kertaa hätkähti d'Artagnan, havahtui ja kavahti heti jaloilleen kuin aseissa oleva soturi.

"Tässä olen", hän sanoi, "kuka kutsuu minua?"

"Minä", vastasi Mazarin mitä leppeimmin hymyillen.

"Pyydän anteeksi teidän ylhäisyydeltänne", puolustausi d'Artagnan, "mutta minä olin niin väsyksissä…"

"Älkää pyytäkö anteeksi, monsieur", keskeytti Mazarin, "sillä te olette uuvuttanut itsenne minun palveluksessani."

D'Artagnan ihmetteli ministerin armollista sävyä.

– Kas, kas! – tuumi hän; – pitääkö siis paikkansa se sananlasku, että onni tulee nukkuessa?

"Seuratkaa minua, monsieur!" käski Mazarin.

– Vai niin, – päätteli d'Artagnan, – Rochefort on siis pitänyt sanansa; mutta mihin hornaan hän on kadonnut?

Ja hän tirkisteli työhuoneen syrjäisimpiinkin soppiin, mutta

Rochefortia ei näkynyt.

"Herra d'Artagnan", aloitti Mazarin istuutuen mukavaan asentoon lepotuolissa, "te olette minusta aina näyttänyt urhealta ja ritarilliselta mieheltä."

– Paljon mahdollista, – ajatteli d'Artagnan, – mutta kylläpä hän on viivytellyt sanomasta sitä minulle.

Se ei kuitenkaan estänyt häntä kumartamasta lattiaan asti vastaukseksi

Mazarinin kohteliaisuuteen.

"No niin", jatkoi Mazarin, "hetki on nyt tullut lahjojenne ja miehuutenne käyttämiseen."

Upseerin silmissä leimahti ilon välähdys, joka kuitenkin heti sammui, sillä hän ei tiennyt, mihin Mazarin tähtäsi.

"Käskekää, monseigneur!" sanoi hän, "olen valmis tottelemaan teidän ylhäisyyttänne."

"Herra d'Artagnan", pitkitti Mazarin, "te olette edellisen hallituksen aikana suorittanut erityisiä urotöitä…"

"Teidän ylhäisyytenne on liian armollinen muistaessanne… On totta, totta, että minulla oli paljon menestystä sodassa."

"En puhu sotaisesta kunnostautumisestanne", huomautti Mazarin, "sillä vaikka se herätti melkoista huomiota, voittivat sen muut saavutuksenne."

D'Artagnan tekeytyi kummastuneeksi.

"No", virkkoi Mazarin, "te ette vastaa?"

"Minä odotan", sanoi d'Artagnan, "että monseigneur selittää, mitä saavutuksia tarkoitatte."

"Puhun tuosta seikkailusta … oh, te kyllä tiedätte, mihin viittaan."

"Valitettavasti en, monseigneur", vastasi d'Artagnan ihmeissään.

"Te olette vaitelias; sen parempi! Tarkoitan kuningattaren timanttiselkkausta, matkaa, jonka teitte kolmen ystävänne kanssa."

– Kas, kas! – ajatteli gascognelainen, – onkohan siinä ansa? Täytyy olla varuillaan.

Ja hän antoi kasvoilleen niin vilpitöntä hämmästystä kuvastavan ilmeen, että sitä olisivat kadehtineet Mondori ja Bellerose, sen ajan etevimmät näyttelijät.

"Mainiota!" kehui Mazarin nauraen; "erinomaista! Minulle on syystä suositeltu teitä miehenä, jota kaipasin. No, sanokaahan, mitä tekisitte hyväkseni?"

"Kaikkea, mitä teidän ylhäisyytenne käskee", vastasi d'Artagnan.

"Tekisittekö minun puolestani, mitä entiseen aikaan teitte kuningattaren tähden?"

– Varmastikin, – virkkoi d'Artagnan itsekseen, – tahtoo hän urkkia minulta jotakin; yrittäköönhän. Eihän tämä toki ole Richelieuta ovelampi, hiisi vieköön!.. "Kuningattaren tähden, monseigneur? En ymmärrä."

"Te ette ymmärrä, että minä tarvitsen teitä ja kolmea ystäväänne?"

"Mitä ystäviäni, monseigneur?"

"Kolmea entistä ystäväänne."

"Entiseen aikaan, monseigneur", vastasi d'Artagnan, "ei minulla ollut ainoastaan kolmea ystävää, vaan viisikymmentä. Kaksikymmenvuotias sanoo koko ihmiskuntaa ystäväkseen."

"Hyvä, hyvä, herra luutnantti!" tuumi Mazarin; "vaiteliaisuus on kaunis ominaisuus, mutta tänään voisitte kenties joutua katumaan liiallista varovaisuutta."

"Monseigneur, Pythagoras velvoitti oppilaansa viiden vuoden puhumattomuuteen, jotta he osaisivat vaieta."

"Mutta te olette ollut kaksikymmentä vuotta puhumattomana, monsieur, siis viittätoista vuotta pitempään kuin pythagoralainen viisaustieteilijä, ja se tuntuu minusta jo riittävältä. Puhukaa siis nyt, kun kuningatar itse vapauttaa teidät valastanne."

"Kuningatar!" äännähti d'Artagnan, ja hänen kummastuksensa ei tällä kertaa ollut teeskennelty.

"Niin, kuningatar; ja todistukseksi siitä, että puhun teille hänen nimessään, pyysi hän minua näyttämään teille tätä timanttia, jonka hän väittää teidän tuntevan, ostettuaan sen takaisin herra Desessartsilta."

Mazarin ojensi kätensä upseeria kohti; tämä huokasi tuntiessaan sormuksen, jonka oli Kaupungintalon tanssiaisiltana saanut kuningattarelta.

"Se on totta", myönsi d'Artagnan; "tunnen tuon timantin, joka on ollut kuningattaren oma."

"Näette siis, että minä puhun hänen nimessään. Vastatkaa minulle siis, esittämättä enää huvinäytelmää. Olen jo sanonut ja toistan sen, että asia koskee teidän onneanne."

"Totisesti, monseigneur, kaipaankin jo kipeästi onnea. Teidän ylhäisyytenne on unohtanut minut niin pitkäksi aikaa!"

"Se korvautuu viikossa. Te olette siis käytettävissäni, mutta missä ovat ystävänne?"

"Sitä en tiedä, monseigneur."

"Kuinka, ette tiedä?"

"En; siitä on pitkä aika, kun erosimme, sillä kaikki kolme jättivät sotapalveluksen."

"Mutta mistä löydätte heidät jälleen?"

"Sieltä missä he vain ovat. Olkoon se minun huolenani."

"Hyvä! Ehtonne?"

"Rahaa, monseigneur, niin paljon kuin yrityksiimme tarvitaan. Muistan liiankin hyvin, kuinka usein meillä tuli vastuksia rahapulasta, ja ilman tuota timanttia, joka minun oli pakko myydä, olisimmekin jääneet taipaleelle."

"Hitto! Rahaa, ja paljon!" tuskastui Mazarin; "mitä te latelettekin, herra luutnantti? Ettekö tiedä, että kuninkaan kirstuissa ei ole rahaa?"

"Tehkää siis kuten minä, monseigneur, myykää kruunun jalokivet. Uskokaa minua, älkäämme tinkikö; vähäisillä varoilla onnistuvat kehnosti suuret asiat."

"No niin", taipui Mazarin, "yritämmepä tyydyttää teitä."

– Richelieu, – ajatteli d'Artagnan, – olisi jo antanut minulle viisisataa pistolia käsirahoiksi.

"Lupaatte siis palvella minua?"

"Niin, jos ystäväni tulevat mukaan."

"Mutta jos he kieltäytyvät, niin voinenhan silti luottaa teihin?"

"Yksinäni en ole milloinkaan toimittanut mitään tärkeätä", sanoi d'Artagnan päätänsä pudistaen.

"Lähtekää siis etsimään heitä."

"Mitä esitän heille suostuttaakseni heidät palvelemaan teidän ylhäisyyttänne?"

"Tunnette heidät paremmin kuin minä. Lupailette kunkin luonteen mukaan."

"Mitä saan luvata?"

"Että jos he palvelevat minua niinkuin avustivat kuningatarta osoitan tunnustustani suurenmoisesti."

"Mitä on meidän siis tehtävä?"

"Kaikkea, koska näytte kaikkeen pystyvän."

"Monseigneur, kun ihmisellä on luottamusta toisiin ja hän tahtoo näissä vastavuoroon herättää luottamusta, valaisee hän tarkoitusperiänsä paremmin kuin teidän ylhäisyytenne."

"Olkaa huoletta", vastasi Mazarin, "kun tulee toiminnan hetki, saatte kuulla kaikki ajatukseni."

"Ja siihen asti?"

"Odotatte ja haette esille ystävänne."

"Monseigneur, he kenties eivät ole Pariisissa, niin, se on luultavaakin; minun on silloin matkusteltava. Olen vain ruti köyhä muskettiluutnantti, ja matkat maksavat."

"Ei ole tarkoituksenani", arkaili Mazarin, "että te esiintyisitte kovinkaan komeasti; suunnitelmani vaativat salaperäisyyttä, joka ei salli suurtakaan varustelua."

"Kuitenkaan, monseigneur, en voi matkustaa palkallani, koska se on maksamatta kolmelta kuukaudelta; myöskään en saa kustannetuksi kulujani säästöillä, kun olen kaksikolmatta vuotta palvellessani kerännyt ainoastaan velkoja."

Mazarin seisoi hetkisen mietteissään, niinkuin olisi hänen sielussaan ollut raju taistelu käymässä; sitten astui hän kolmella lukolla lujitetun kaapin luo, otti sieltä pussosen ja virkkoi huoahtaen, pariin kolmeen kertaan punnittuaan sitä kädessään ennen kuin luovutti sen d'Artagnanille:

"Ottakaa siis tämä; siinä on matkarahat."

– Jos ne ovat espanjalaisia dubloneja tai kulta-écuitäkään, – ajatteli d'Artagnan, – niin voimmepa toistekin tehdä kauppoja keskenämme.

Hän kumarsi kardinaalille ja työnsi massin avaraan taskuunsa.

"No niin, asia on siis valmiiksi puhuttu", aloitti kardinaali jälleen, "te lähdette matkoille…"

"Niin, monseigneur."

"Kirjoittakaa minulle joka päivä, saadakseni tietoja neuvottelujen kulusta."

"Sitä en lyö laimin, monseigneur."

"Hyvä on. Minkä nimisiä muuten ovatkaan ystävänne?"

"Minkäkö nimisiä?" kertasi d'Artagnan hieman levottomasti.

"Niin; teidän etsiessänne omasta puolestanne tiedustelen minäkin, ja kenties saan kuulla jotakin."

"Kreivi de la Fère, jolla oli nimityksenään Atos; herra du Vallon, joka oli omaksunut Portoksen nimen, ja ritari d'Herblay, nykyisin abbé d'Herblay, tavallisessa puhuttelussa Aramis."

Kardinaali hymyili.

"Nuoria aatelisjunkkareita", hän sanoi, "jotka olivat salanimillä yhtyneet muskettiväkeen, jotteivät olisi vaarantaneet sukunimiänsä. Pitkät miekat, mutta tyhjät kukkarot; tuttu juttu."

"Jos Jumala sallii, että ne miekat paljastetaan teidän ylhäisyytenne palveluksessa", huomautti d'Artagnan, "rohkenen lausua sen toivomuksen, että monseigneurin kukkaro vuorostaan kevenisi ja heidän täyttyisi, sillä noiden kolmen miehen ja minun avullamme kykenee teidän ylhäisyytenne mullistelemaan koko Ranskan ja vieläpä Euroopan, jos näette hyväksi."

"Nuo gascognelaiset", sanoi Mazarin nauraen, "vastaavat melkein italialaisia kerskunnassa."

"Joka tapauksessa", tokaisi d'Artagnan hymyillen yhtä hilpeästi kuin kardinaalikin, "ovat he pätevämpiä miekkamiehiä."

Ja hän poistui pyydettyään lomaa, joka hänelle heti myönnettiin;

Mazarin itse vahvisti valtuutuksen allekirjoituksellaan.

Tuskin oli hän päässyt ulos, kun lähestyi pihalla palavaa lyhtyä ja vilkaisi kiireisesti massiin.

"Hopea-écuitä!" tuhahti hän halveksivasti; "sen aavistinkin. Voi, Mazarin, Mazarin, sinä et luota minuun! Sen pahempi! Se tuottaa sinulle onnettomuutta!"

Sillävälin kardinaali hykerteli käsiään.

"Sata pistolia", jupisi hän, "sata pistolia! Sadasta pistolista olen saanut haltuuni salaisuuden, josta herra de Richelieu olisi maksanut kaksikymmentätuhatta écu'ta, – puhumattakaan tästä timantista", lisäsi hän luoden helliviä silmäyksiä sormukseen, jonka hän oli pitänyt, luovuttamatta sitä d'Artagnanille, "puhumattakaan tästä timantista, joka on arvoltaan vähintään kymmenen tuhatta livreä."

Ja kardinaali meni makuuhuoneeseensa peräti hyvillä mielin tästä illasta, joka oli hänelle tuottanut niin hauskoja tuloksia. Hän asetti sormuksen lippaaseen, joka sisälsi kaikenlaisia jalokiviä, sillä kardinaali oli viehättynyt sellaisiin koruihin, ja kutsui Bernouinin riisujakseen, sen enempää välittämättä melusta, jota puuskahduksin tunkeusi ikkunain läpi, tai kiväärinlaukauksista, joita vielä kajahteli kaupungilla, vaikka kello jo kävi kahtatoista.

Sillaikaa samosi d'Artagnan Tiquetonne-kadulle, jonka varrella hän asui la Chevrette-hotellissa.

Lienee paikallaan huomauttaa muutamin sanoin, miten d'Artagnan oli tullut valinneeksi tämän asunnon.

KUUDES LUKU

D'Artagnan neljänkymmenen ikäisenä

Voi, paljon oli sattunut tapauksia ja varsinkin kulunut vuosia siitä asti, kun Kolmen muskettisoturin romaanissa jätimme d'Artagnanin Fossoyeurs-kadun n: o 12: een.

D'Artagnan oli kyllä ottanut osaa tapauksiin, mutta nämä eivät olleet kääntyneet hänelle suotuisiksi. Niin kauan kuin oli ystäviensä ympäröimänä, hän säilytti nuorekkuutensa ja runollisen elämänkatsomuksensa; hän oli noita hienoja ja joustavia luonteita, joihin helposti sulautuu muiden ominaisuuksia. Atos antoi hänelle arvokkuuttansa, Portos ravakkuuttansa, Aramis soreuttansa. Jos d'Artagnan olisi yhä edelleen elellyt noiden kolmen seurassa, niin hänestä olisi tullut huomattu mies. Atos jätti hänet ensimmäisenä, vetäytyäkseen pikku maatilalle, jonka oli perinyt Eloisin tienoolta; sitten Portos, mennäkseen naimisiin prokuraattorinleskensä kanssa, ja lopuksi päätti Aramis täydellä todella mennä hengelliseen säätyyn ja kehittyä abbéksi. D'Artagnan, jonka tulevaisuus näytti mitä likeisimmin liittyneen hänen kolmen ystävänsä kohtaloihin, huomasi itsensä siitä saakka yksinäiseksi ja heikoksi; hänellä ei ollut miehuutta tunkeutua eteenpäin uralla, jolla hän nähdäkseen ei kyennyt sukeutumaan miksikään, jollei kukin hänen ystävistään ikäänkuin luovuttanut hänelle osuutta siitä elontarmosta, minkä oli taivaalta saanut.

D'Artagnan huomasi myös joutuneensa vain yhä eristetymmäksi sen johdosta, että oli kohonnut muskettisoturien luutnantiksi. Hän ei ollut, kuten Atos, kyllin korkeata syntyperää päästäkseen ylhäisempiin perheisiin; hän ei Portoksen tavoin ollut kyllin turhamainen, yrittääkseen uskotella muille, että hän seurusteli hienoston piireissä; hän ei Aramiin lailla ollut kylliksi hienotapainen, kyetäkseen itsenäisesti pitämään yllä säätynsä seuratottumusta. Joksikin aikaa oli rouva Bonacieuxin viehättävä muisto valanut nuoren luutnantin sieluun runollista tunnetta, mutta kun kaikki on katoavaista tässä maailmassa, häipyi vähitellen tämäkin vaikutelma; varusväen elämä tuntuu haitallisesti ylimysmielisissäkin luonteissa. D'Artagnanin olemuksen kahdesta vastakkaisesta puolesta voitti ajan mittaan aineellinen, ja alituiseen kasarmissa, alituiseen leirissä, alituiseen ratsailla oleskellessaan oli d'Artagnanista hänen sitä itse huomaamattansa tullut meidän päiviemme määritelmän mukaan aito vanha huovi – en tiedä, mikä siihen aikaan lienee ollut vastaavana nimityksenä.

D'Artagnan ei kuitenkaan menettänyt synnynnäistä oveluuttaan; eipä suinkaan. Päinvastoin lisääntyikin tämä oveluus kenties yhäti tai ainakin ilmeni hiukan karkeamman pinnan alta enemmän; mutta hän käytti sitä pikku seikkoihin, ei tärkeämpiin yrityksiin. Hän turvautui siihen aineellisen hyvinvointinsa tähden, sellaisen kuin soturit itselleen haluavat, nimittäin hyvän majapaikan, hyvän ruokapöydän, hyvän emännän ja niin edelleen.

Ja kaiken tämän oli d'Artagnan kuusi vuotta takaperin tavannut

Tiquetonne-kadulta, la Chevrette-hotellista.

Hänen oleskellessaan ensi aikojaan tässä hotellissa kiintyi häneen erinomaisesti emäntä, kaunis ja vilkas viidenkolmatta tai kuudenkolmatta ikäinen flaamitar. Muutamien lempiseikkojen jälkeen, joille kiusallinen aviomies oli tuottanut suuria hankaluuksia, niin että d'Artagnan jo oli kymmeneenkin kertaan uhannut pistää hänet kuoliaaksi säilällään, katosi aviomies eräänä aamuna ainiaaksi, salavihkaa myytyänsä muutamia viiniaameja ottaen mukaan kaikki rahat sekä talon kalleudet. Häntä luultiin kuolleeksi; etenkin väitti häntä kivenkovaan vainajaksi hänen vaimonsa, jota viehätti leskeyden suloinen kuvitelma. Lopulta, kolmivuotisen suhteen jälkeen, jota d'Artagnan visusti varoi rikkomasta, olletikin kun hän vuosi vuodelta oli havainnut asuntonsa ja emäntänsä yhä miellyttävämmiksi, sillä jälkimmäinen myönsi hänelle luottoa edellisestä, alkoi emäntää hullaannuttaa kohtuuton halu joutua jälleen aviovaimoksi, ja hän esitti, että d'Artagnan menisi hänen kanssaan naimisiin.

"Huh! hyi!" oudoksui d'Artagnan. "Kaksinnaimistako ajattelet, rakkahin?

Ethän ole tosissasi!"

"Mutta hän on kuollut, olen siitä varma."

"Hän oli mitä kiusallisin rettelöitsijä ja tulisi kyllä takaisin hirttämään meidät."

"No niin, jos hän tulee, niin te surmaatte hänet; olettehan niin uljas ja taitava!"

"Perhana, käpyseni, hirteen sekin johtaisi!"

"Hylkäätte siis tarjoukseni?"

"Niinhän tietenkin, ehdottomasti!"

Kaunis ravintoloitsijatar oli lohduton. Hän ei ainoastaan olisi mielellään ottanut d'Artagnania miehekseen, vaan jumalakseenkin: luutnantti oli niin kaunis mies ja niin komeaviiksinen!

Tämän liiton neljäntenä vuonna tapahtui Franche-Comtén sotaretki. D'Artagnan valittiin ottamaan osaa siihen ja valmistausi lähtöön. Se aiheutti mitä katkerimman murheen purkauksia, loppumattomia kyyneliä ja juhlallisia uskollisuudenlupauksia, emännän taholta tietysti. D'Artagnan oli liian ylväs lupailemaan mitään; hän vakuuttikin vain tekevänsä kaikkensa lisätäkseen nimensä loistoa.

Mitä d'Artagnanin urheuteen tulee, niin tunnemmekin sen jo; hän ei milloinkaan säästellyt itseään, ja kun hän kumppaniensa etunenässä ryntäsi vihollista vastaan, sai hän rintaansa luodin, joka suisti hänet tantereelle. Hänen nähtiin putoavan ratsultaan, mutta hänen ei nähty nousevan, joten häntä pidettiin kuolleena, ja sitä vakuuttivat kaikin mokomin ne, jotka toivoivat pääsevänsä hänen sijalleen. Ihminen uskoo helposti todeksi sen, mitä hän toivoo, ja armeijassa toivottelivat kaikki jonkun muun kuolemaa, aina osastokenraalista asti, joka haluaa ylipäällikön kaatumista, sotamiehiin saakka, joiden tiellä ovat korpraalit.

D'Artagnan ei kuitenkaan ollut niin vähällä surmattavissa. Maattuaan tajuttomana päivän polttavassa helteessä taistelukentällä hän virkosi yön viileydestä; hän sai laahautuneeksi lähimpään kylään, kolkutti kauneimman rakennuksen portille ja otettiin vastaan niinkuin ranskalaiset aina ja kaikkialla otetaan, vaikkapa ovat haavoitettujakin. Häntä hoidettiin huolellisesti, hän parani, ja paremmassa voinnissa kuin koskaan lähti hän eräänä aamuna matkalle Pariisiin ja perille tultuaan suuntasi kulkunsa Tiquetonne-kadulle.

Mutta d'Artagnan huomasi kamarinsa asutuksi, sillä sen vaatekomeroon oli sijoitettu täydellinen miehen asuvarasto, miekkaa vailla.

– Hän on siis palannut, – tuumi luutnantti; – sen pahempi ja sen parempi!

D'Artagnan luonnollisesti aina ajatteli aviomiestä.

Hän tiedusteli: uusi viinuri, uusi sisäkkö; emäntä oli lähtenyt kävelylle.

"Yksinään?" kysyi d'Artagnan.

"Ei, herran kanssa."

"Herra on siis tullut takaisin?"

"Tietenkin", vastasi palvelijatar yksinkertaisesti.

"Jos minulla olisi rahaa", sanoi d'Artagnan itsekseen, "niin lähtisin tieheni; mutta sen puutteessa täytyy minun viipyä, noudattaa emäntäni neuvoa ja tehdä loppu tuon tunkeilevan kummittelijan aviollisista mielikuvista."

Hän lopetti tämän yksinpuhelun, joka osoitti, että tärkeissä tilanteissa ei mikään ole luonnollisempaa kuin yksinpuhelu, kun ovella vaaninut palvelijatar äkkiä huudahti:

"Kas, tuolla juuri tuleekin rouva herran kanssa!"

D'Artagnan vilkaisi pitkin katua ja näkikin emännän kääntyvän Montmartre-kadun kulmasta tavattoman kookkaan sveitsiläisen käsikynkässä; tämä teiskaroitsi kävellessään niin röyhistelevänä, että hänen sävynsä mieluisasti muistutti d'Artagnanin mieleen vanhan Portos-ystävän.

– Tuoko on herra? tuumi d'Artagnan itsekseen. – Kas vain, hänpä näyttää suuresti paisuneen!

Ja hän istuutui vierashuoneeseen hyvin näkyvälle paikalle.

Sisään tullessaan huomasi emäntä heti d'Artagnanin ja huudahti heikosti.

Silloin d'Artagnan nousi, havaitessaan olevansa tunnettu, riensi ravintoloitsijattaren luo ja syleili häntä hellästi.

Sveitsiläinen katseli tyrmistyneenä emäntää, joka vaaleni.

"Voi, tekö siinä, monsieur! Mitä tahdotte?" kysyi emäntä peräti hämmästyneenä.

"Onko tuo herra serkkusi? Tai veljesi?" kysyi d'Artagnan vähääkään hairahtumatta näyttelemästänsä osasta.

Ja vastausta odottamatta hän heittäysi helvetialaisen syliin; tämä tekeysi varsin kylmäkiskoiseksi.

"Guga on dämä miesh?" äännähti hän.

Emäntä vastasi vain oihkauksilla.

"Kuka on tämä sveitsiläinen?" tiukkasi d'Artagnan.

"Herra menee minun kanssani naimisiin", änkkäsi emäntä kahden hermotäristyksen lomassa.

"Miehesi on siis viimeinkin kuollut?"

"Midä she deihin guuluu?" tokaisi sveitsiläinen.

"Se guuluu minuun hyvin likeisesti", vastasi d'Artagnan, "syystä että te ette voi naida rouvaa minun suostumuksettani ja että…"

"Ja että…?" kovisti sveitsiläinen.

"Ja että … minä en sitä anna", vakuutti muskettisoturi.

Sveitsiläinen karahti tulipunaiseksi kuin kukonharja. Hänellä oli yllään upea kultanauhainen univormunsa, d'Artagnan oli kääriytynyt eräänlaiseen harmaaseen viittaan; sveitsiläinen oli kuusi jalkaa mitaltaan, d'Artagnan hädin yli viiden; sveitsiläinen luuli olevansa kotonaan, d'Artagnan näytti hänestä tungettelijalta.

"Marshittego matkaanne?" kysyi sveitsiläinen kiivaasti polkien jalkaa kuin alkaen vakavasti vihastua.

"Minäkö? En suinkaan!" vastasi d'Artagnan.

"Meidän tarvitsee vain lähettää hakemaan järjestysvallan apua", huomautti muuan viinuri, joka ei kyennyt käsittämään, että noin pikkuinen mies kiisteli paikasta rotevan palkkasoturin kanssa.

"Sinä", virkkoi d'Artagnan, joka nyt vuorostaan alkoi tulistua, ja hän tarttui viinuria korvaan, "sinä ensiksikin seisot nyt koreasti alallasi etkä hievahdakaan, muutoin tempaan sinulta, mitä nyt on hyppysissäni. Ja te, Wilhelm Tellin mainehikas jälkeläinen, panette kompeenne kasaan minun huoneestani, sillä ne ovat tielläni, ja lähdette vireästi etsimään muuta majapaikkaa."

Sveitsiläinen alkoi nauraa hohottaa.

"Minägö lähtishin?" sanoi hän; "ja migshi?"

"Ahaa, hyvä on!" virkkoi d'Artagnan; "minä näen, että ymmärrätte.

Tulkaahan siis pikku kävelylle kanssani, niin selitän lopun."

Emäntä tiesi d'Artagnanin erinomaiseksi miekkailijaksi. Hän alkoi itkeä ja repiä hiuksiansa.

D'Artagnan kääntyi kauniiseen surevaiseen.

"Mutta lähettäkää hänet siis pois, madame", kehoitti hän.

"Byh!" vähitteli sveitsiläinen, joka oli tarvinnut jonkun aikaa käsittääkseen d'Artagnanin tekemän ehdotuksen; "byh, guga on she, joga minulle gävelyä ehdottaa!"

"Minä olen hänen majesteettinsa muskettiväen luutnantti", vastasi d'Artagnan, "ja siis joka suhteessa teitä ylempänä; mutta kun tässä ei ole kysymys muusta kuin majoituslapusta, niin tunnettehan käytännön. Tulkaa noutamaan lappunne; huoneen ottaa haltuunsa se, joka saapuu ensimmäisenä takaisin."