Kitabı oku: «Neiti de Taverney», sayfa 29

Balsamo mietti.

– Sinä olet älykäs mies, – virkkoi hän, – voisipa sinua nimittää kunnon mieheksikin, vaikka tekosi todella ovat rikolliset, olkoon minulla niissä osaa tai ei. No, älä mene tapaamaan hra de Taverneytä, poikaa, vaan parooni de Taverneytä, hänen isäänsä, ja sano hänelle, kuule, sano hänelle, että samana päivänä, kun hän antaa sinulle suostumuksensa tyttärensä naimiseen, sinä tuot neiti Andréelle kauniin morsiuslahjan.

– En voi sitä sanoa, kreivi; sillä minulla ei ole mitään.

– Mutta minä sanon sinulle, että sinä viet hänelle sadantuhannen écu'n morsiuslahjan, jonka minä annan sinulle onnettomuuden ja rikoksen korjaamiseksi, kuten äsken sanoit.

– Hän ei uskoisi minua, hän tietää olevani köyhä.

– No, ellei hän usko sinua, niin näytät hänelle nämä valtiorahaston maksuosoitukset, ja ne nähdessään hän ei enää epäile.

Nämä sanat lausuessaan Balsamo avasi pöytälaatikon ja laski kolmekymmentä kymmenentuhannen livren maksuosoitusta, jotka hän ojensi Gilbertille.

– Onko tämä rahaa? – kysyi nuori mies

– Lue.

Gilbert loi ahnaan katseen paperipinkkaan kädessänsä ja huomasi Balsamon puhuneen totta. Hänen silmänsä välähtivät ilosta.

– Onko se mahdollista! – huudahti hän. – Mutta ei, sellainen jalomielisyys olisi liian ylevää.

– Sinä olet epäluuloinen, – virkkoi Balsamo, – ja oikeassa oletkin; mutta totuttaudu valitsemaan epäluulosi esineet. Ota siis nämä satatuhatta écu'ta ja mene parooni de Taverneyn puheille.

– Monsieur, – sanoi Gilbert, – jos tuollainen summa annettaisiin minulle vain suusanallisesti, en voisi uskoa lahjan todellisuutta.

Balsamo otti kynän ja kirjoitti:

'Minä annan myötäjäisinä Gilbertille sinä päivänä, kun hän allekirjoittaa avioliittosopimuksensa neiti Andrée de Taverneyn kanssa, sadantuhannen écu'n summan, jonka olen onnellisen ratkaisun toivossa hänelle ennakolta jättänyt.

Josef Balsamo.'

– Ota tämä paperi, mene, äläkä enää epäile.

Gilbert tarttui paperiin vapisevin käsin.

– Monsieur, – virkkoi hän, – jos saan kiittää teitä sellaisesta onnesta, tulee teistä se jumala, jota maan päällä palvelen.

– On vain yksi Jumala, jota on palveltava, – vastasi Balsamo vakavasti, – ja se en ole minä. Mene nyt, ystäväni.

– Vielä yksi suosio, monsieur!

– Mikä?

– Lahjoitatteko minulle viisikymmentä livreä?

– Sinä pyydät minulta viittäkymmentä livreä, kun sinulla on kolmesataatuhatta livreä kädessäsi?

– Nämä kolmesataatuhatta livreä ovat minun vasta siitä päivästä alkain, jona neiti Andrée suostuu tulemaan vaimokseni.

– Ja mihin tarvitset nuo viisikymmentä livreä?

– Ostaakseni niillä siistin puvun, jolla voin mennä paroonin luo.

– Kas tässä, ystäväni, – virkkoi Balsamo.

Ja hän antoi hänelle pyydetyt viisikymmentä livreä. Sitten hän nyökkäsi Gilbertille hyvästiksi ja palasi yhtä verkalleen ja murheellisena huoneisiinsa.

51. Gilbertin suunnitelmat

Gilbertin ehdittyä kadulle jäähtyi se kuumeinen mielikuvitus, joka kreivin viimeisten sanojen johdosta oli kohottanut hänet ei ainoastaan todennäköisyyden, vaan mahdollisuudenkin rajojen yläpuolelle.

Rue Pastourellille päästyään hän istahti rajakivelle ja vilkaisten ympärilleen varmentuakseen siitä, että kukaan ei häntä vaaninut, veti taskustaan maksuosoitukset, jotka hän oli aivan rutistanut kädellään. Hirvittävä ajatus oli näet juolahtanut hänen mieleensä ja saanut hien kihoamaan hänen otsalleen.

"Saa nähdä", tuumi hän katsellen seteleitä, "eikö tuo mies vaan ole minua pettänyt, eikö hän ole virittänyt tielleni ansaa, eikö hän lähetä minua varmaan kuolemaan sillä verukkeella, että muka hankkii minulle varman onnen. Saa nähdä, eikö hän tee minulle niinkuin tehdään lampaalle, kun se pivollisella tuoretta ruohoa vietellään teurastushuoneeseen. Olen kuullut sanottavan, että on liikkeellä paljon vääriä maksuosoituksia, joilla hovin elostelijat pettivät oopperan tyttöjä. Saa nähdä, eikö kreivi aikonut minua petkuttaa."

Ja hän irroitti pinkasta yhden näitä kymmenentuhannen livren maksuosoituksia ja mennen sitten erään kauppiaan luo kysyi, näyttäen hänelle maksuosoitusta, jonkun pankkiirin osoitetta vaihtaakseen sen, kuten isäntänsä muka oli käskenyt hänen tehdä.

Kauppias katseli seteliä käännellen sitä hyppysissään ja ihaillen sitä suuresti, sillä summa oli melkoinen ja hänen myymälänsä varsin vaatimaton, sekä mainitsi sitte Rue-Sainte-Avoien varrella erään rahamiehen, jonka puoleen Gilbert voisi kääntyä.

Maksuosoitus oli siis oikea.

Riemusta paisuvin sydämin Gilbert päästi heti mielikuvituksensa valloilleen, sitoi rahanipun entistä huolellisemmin taskussaan olevaan nenäliinaansa, ja kun hän Sainte-Avoie kadulla keksi vaatekojun, jonka näytteille asetettu varasto häntä vietteli, hän osti viidelläkolmatta livrellä eli toisella Balsamon hänelle antamista louisdoreista täydellisen kastanjanruskean vaatekerran, jonka siisteys viehätti hänen silmäänsä, parin hiukan haalistuneita silkkisukkia ja kiiltäväsolkiset kengät. Jokseenkin hieno palttinapaita täydensi tämän varsin sievän, joskaan ei uhkean puvun, jossa Gilbert ihaili itseään vilkaisemalla itseään vaatekauppiaan kuvastimesta.

Jättäen sitten vanhat, kuluneet vaatteensa täytemaksuna rahassa suorittamansa summan lisäksi hän pisti kallisarvoisen nenäliinan taskuunsa ja läksi vaatekojusta tukantekijän liikkeeseen, missä tämä neljännestunnissa laittoi Balsamon suojatin mielenkiintoisen pään siistiksi, jopa kauniiksikin.

Kun nyt kaikki nämä hommat olivat suoritetut, Gilbert meni leipuriin lähellä Ludvig XV: n toria, ostaen kahden soun edestä leipää, jonka hän nopeasti söi tiellä Versaillesiin.

Conférencen lähteellä hän pysähtyi juomaan.

Sitten hän jatkoi matkaansa, kieltäytyen kaikista ajurien tarjouksista näiden suureksi ihmeeksi, he kun eivät voineet käsittää, että niin hyvin puettu nuori mies tahtoi säästää viisitoista souta vasta kiillotettujen jalkineittensa kustannuksella. Mitä olisivat he sanoneet, jos olisivat tietäneet, että tällä jalkaisin kulkevalla nuorukaisella oli taskussaan kolmesataatuhatta livreä?

Mutta Gilbertillä oli omat syynsä kulkeakseen jalkaisin. Ensiksikin oli hän tehnyt varman päätöksensä olla tuhlaamalta penniäkään muuta kuin aivan välttämättömään; toiseksi tarvitsi hän yksinäisyyttä vapaammin antautuakseen liikehtimisiinsä ja yksinpuheluihinsa.

Ainoastaan Jumala tietää, kuinka monta onnellista ratkaisua suoritettiin nuoren miehen aivoissa niiden puolenkolmatta tunnin kuluessa, jotka hänen vaelluksensa kesti.

Puolessakolmatta tunnissa hän oli kävellyt enemmän kuin neljän lieuen matkan, huomaamatta taipaleen pituutta ja tuntematta pienintäkään väsymystä, niin vahva ruumiinrakenne oli tällä nuorella miehellä.

Kaikki hänen suunnitelmansa olivat valmiit, ja hän oli päättänyt esittää pyyntönsä seuraavaan tapaan:

Hän puhuttelisi isä Taverneytä korskeilevin sanoin, ja saatuaan paroonin suostumuksen hän haastaisi Andréelle niin kaunopuheisesti, että tämä ei ainoastaan antaisi hänelle anteeksi, vaan myöskin alkaisi tuntea kunnioitusta ja kiintymystä hänen valmistamansa tunteellisen puheen pitäjään.

Kun hän näin oli asiaa kauan ajatellut, toivo vei voiton pelosta, ja Gilbertistä tuntui mahdottomalta, että tyttö siinä asemassa, jossa Andrée oli, ei ottaisi vastaan rakkauden tarjoamaa korvausta, kun tämän rakkauden mukana seuraisi sadantuhannen écu'n summa.

Näitä pilvenlinnoja rakennellessaan Gilbert oli mielessään luonnonsuora ja vilpitön kuin yksinkertaisin lapsi patriarkkojen aikaan. Hän unohti kaiken tekemänsä pahan, ja se seikka todistaa ehkä rehellisempiä sydäntä kuin luulisi.

Kun kaikki nämä suunnitelmat olivat valmiiksi ajatellut, hän saapui, sydän kuin ruuvipihdissä, Trianonin alueelle. Sinne päästyään hän alistuisi kaikkeen: Filipin ensimäiseen raivonpurkaukseen, jonka hänen menettelynsä jalomielisyys, niin hän ajatteli, kuitenkin lepyttäisi, Andréen ensimäisen halveksumisen puuskaan, joka hänen rakkautensa täytyisi tyynnyttää, paroonin ensimäisiin herjauksiin, jotka hän kullallaan vaimentaisi.

Niin erillään seurapiireistä kuin Gilbert oli elänytkin, hän arvasi vaistomaisesti, että kolmesataatuhatta livreä taskussa on turvallinen panssari. Enimmin häntä peloitti Andréen kärsimysten näkeminen; vain tämän tuskan edessä hän pelkäsi heikkouttansa, joka heikkous voisi häneltä riistää osan hänen asiansa menestykseen tarvittavista keinoista.

Hän astui siis puutarhaan, katsellen eräänlaisella ylpeydelläkin, joka sopi hänen kasvonpiirteisiinsä, kaikkia noita työmiehiä, eilen vielä hänen tovereitaan, mutta tänään häntä alempia.

Hänen ensimäinen kysymyksensä koski parooni de Taverneytä. Hän teki tämän kysymyksen tietysti eräälle talouspuolella palvelevista rengeistä.

– Parooni ei ole Trianonissa, – vastasi tämä. Gilbert epäröitsi hetkisen.

– Entä hra Filip? – kysyi hän.

– Oh, hra Filip on matkustanut pois neiti Andréen kanssa.

– Matkustanut! – huudahti Gilbert peljästyneenä.

– Niin.

– Onko neiti Andrée siis matkustanut?

– Viisi päivää sitten.

– Pariisiinko?

Palvelija teki liikkeen ikäänkuin sanoakseen: "Siitä en tiedä mitään."

– Mitä, ettekö tiedä mitään? – huudahti Gilbert. – Onko neiti Andrée matkustanut, kenenkään tietämättä, mihin hän on mennyt? Hän ei toki ole matkustanut ilman syytä.

– Kah, sellaista hupsuttelua! – vastasi mies Gilbertin kastanjanruskeasta puvusta huolimatta. – Eipä hän tietenkään ole matkustanut ilman syytä.

– Ja mistä syystä hän matkusti?

– Saadakseen ilmanvaihdosta.

– Saadakseen ilmanvaihdosta? – toisti Gilbert.

– Niin, Trianonin ilma kuuluu olleen hänelle epäterveellistä, ja lääkärin määräyksestä hän on lähtenyt Trianonista.

Oli turhaa kysellä enempää. Renki oli ilmeisesti sanonut kaiken, mitä hän neiti de Taverneystä tiesi. Mutta hämmästynyt Gilbert ei kuitenkaan voinut uskoa kuulemaansa. Hän riensi Andréen asunnolle ja näki oven suljetuksi. Lasinsirut, oljen- ja heinänkorret, patjoista varisseet rikat, joita oli siroiteltuina kuistilla, olivat tapahtuneen muuton näkyväisenä todistuksena.

Gilbert kiirehti entiseen kammioonsa, jonka tapasi samassa kunnossa, mihin sen oli jättänyt. Andréen ikkuna oli avoinna huoneen tuulettamista varten. Hänen katseensa voi siis tunkeutua eteiseen asti. Asunto oli aivan autio.

Silloin antautui Gilbert mitä hurjimpaan epätoivoon; hän puski päänsä seiniin, väänteli käsiään, kieriskeli lattialla.

Sitten hän syöksyi mielipuolen tavoin ullakkokamaristaan, astui portaita alas kuin siivillä lentäen ja meni syvälle metsään, jossa hän tukkaansa repien, parkuen ja sadatellen heittäytyi kanervikkoon ja kirosi elämää sekä niitä, jotka olivat sen hänelle antaneet.

"Oh, kaikki on lopussa, aivan lopussa!" voihki hän. "Jumala ei salli minun häntä enää tavata; Jumala tahtoo, että kuolen tunnonvaivoihin, epätoivoon ja rakkauteen. Tällä tavoin sovitan rikokseni, tällä tavoin hän, jota olen loukannut, saa kostonsa… Missä hän oikeastaan on?.. Taverneyssäkö? Oh, minä kiirehdin sinne, sinne! Minä menen vaikka maailman ääriin; nousen ylös pilviin, jos on tarvis. Oh, minä keksin kyllä hänen jälkensä ja seuraan häntä, vaikkapa minun puolitiessä täytyisi nääntyä nälkään ja väsymykseen."

Mutta vähitellen hänen tuskansa niiden omasta purkauksesta kevenivät.

Gilbert nousi, hengitti vapaammin, katsahti ympärilleen vähemmän hurjalla ilmeellä ja läksi hitain askelin jälleen taivaltamaan Pariisia kohti.

Tällä kertaa tarvitsi hän matkaan viisi tuntia.

"Parooni", tuumi hän jokseenkin johdonmukaisesti, "ei liene lähtenyt Pariisista. Minä menen hänen puheilleen. Neiti Andrée on paennut. Hän ei tosiaan voinut viipyä Trianonissa; mutta olkoon hän missä tahansa, isä tietää hänen olinpaikkansa. Sananen häneltä opastaa minut tytön jäljille, ja sitäpaitsi kutsuu hän tyttärensä takaisin, jos kiihoittamalla hänen ahneuttansa saan hänet taipumaan."

Tämän uuden ajatuksen vahvistamana Gilbert saapui Pariisiin kellon lähennellessä seitsemää ehtoolla, siis sillä hetkellä, jolloin viileys vietteli kävelijöitä ja huviajelijoita Elysée-kentille. Silloin häilyi Pariisi illan ensimäisten sumujen ja sen keinotekoisen valon ensimäisten säteiden välillä, joka siellä muuttaa päivän neljäkolmattatuntiseksi.

Tekemänsä päätöksen johdosta nuori mies suuntasi askeleensa suoraan pienen hotellin portille Coq-Héronin varrelle ja kolkutti hetkeäkään epäröimättä. Vain hiljaisuus hänelle vastasi. Hän kolkutti siis yhä kiivaammin, mutta kymmenes isku jäi yhtä tehottomaksi kuin ensimäinen.

Tämä viimeinenkin keino, johon hän oli luottanut, siis yhäti petti hänet. Mielettömänä raivosta, pureskellen sormiaan rangaistakseen ruumistaan siitä, että se kärsi vähemmän kuin hänen sielunsa, Gilbert kääntyi äkkiä kadunkulmassa, painoi ponninta Rousseaun ovella ja nousi portaita ylös.

Nenäliina, joka sisälsi nuo kolmekymmentä valtiorahaston maksuosoitusta, sisälsi myöskin ullakkokammion avaimen.

Gilbert ryntäsi sinne yhtä kiihkeästi kuin hän olisi rynnännyt Seineen, jos se olisi virrannut siitä ohi. Sitten, koska ilta oli kaunis ja hahtuvaisia pilviä leijaili sinisellä taivaalla, koska suloinen tuoksu nousi lehmuksista ja hevoskastanjista yön hämärään, koska yölepakko hipaisi äänettömin siivin pienen luukun ruutuja, Gilbert, jonka kaikki nämä tunnelmat toinnuttivat tietoiseksi, lähestyi luukkua ja nähdessään puiden välistä häämöittävän valkoiseksi maalatun paviljongin puutarhassa, jossa hän oli jälleen tavannut Andréen, senjälkeen kun oli luullut hänet iäksi kadottaneensa, hän tunsi sydämensä särkyvän ja vaipui melkein tainnuksissa kattokourun tukea vasten, silmät epämääräisesti ja ilmeettömästi tuijottaen avaruuteen.

52. Gilbert huomaa, että rikoksen tekeminen on helpompaa kuin ennakkoluulon voittaminen

Samassa suhteessa kuin Gilbertin vallannut tuskallinen tunne väheni, hänen ajatuksensa kävivät yhä selvemmiksi ja tarkemmiksi.

Nyt alkoi kuitenkin yhä enenevä pimeys estää häntä mitään eroittamasta. Silloin valtasi hänet voittamaton halu nähdä puut, rakennus ja käytävät, jotka yö oli sulattanut yhdeksi ainoaksi ryhmäksi, minkä päällä ilma leijaili kuin kuilun yläpuolella.

Hän muisti että hän eräänä iltana noina onnellisempina aikoina oli tahtonut hankkia tietoja Andréesta, nähdä hänet, kuulla hänen puhuvankin, ja että hän henkensä uhalla, sillä hän kärsi vielä toukokuun 31. päivän aiheuttamasta sairaudesta, oli luisuttautunut vesikourua pitkin ensimäisestä kerrasta alas, nimittäin juuri tämän puutarhan autuaalliselle maapohjalle.

Siihen aikaan oli hyvin vaarallista tunkeutua tähän paroonin asumaan taloon, missä Andréeta huolellisesti vartioittiin, mutta tästä vaarasta huolimatta Gilbert muisti, miten ihanalta hänestä oli tuntunut ja miten iloisesti hänen sydämensä oli sykkinyt, kun hän oli kuullut tytön äänen.

"Kah, entäpä jos yrittäisin uudestaan, jos vielä kerran menisin polvillani etsimään käytävien hiekasta lemmittyni siihen painamia rakkaita jälkiä."

Tämän sanan "lemmittyni", joka olisi ollut kauhea, jos joku olisi sen kuullut, Gilbert lausui melkein ääneensä ja omituisen nautinnon tunteella.

Hän keskeytti yksinpuhelunsa luodakseen tuijottavan katseen siihen kohtaan, missä arvasi rakennuksen sijaitsevan.

Sitten lisäsi hän hetkisen äänettä tähysteltyään:

"Mikään ei ilmaise minulle, että huoneustossa asuu muita vuokralaisia. Ei valoa, ei ääntä, ei avonaisia ovia. Eteenpäin siis!"

Gilbertillä oli yksi avu: kerran tehtyään päätöksensä hän pani sen perin nopeasti täytäntöön. Hän avasi ullakkokamarinsa oven ja kulki pimeässä hapuillen keveänä kuin ilmanhenki Rousseaun suojan ohitse, jonka jälkeen hän ensimäiseen kerrokseen saavuttuaan rohkeasti asettui harareisin vesitorvelle, luisuttaen itsensä maahan asti, aamulla vielä niin siistien housujensa pilaantumisen uhallakin.

Alas päästyään hän johdatti uudestaan mieleensä kaikki liikutuksensa ensimäiseltä paviljongissa käynniltään, narskutti hiekkaa kengänanturoillaan ja löysi pienen takaportin, jonka kautta Nicole oli päästänyt hra de Beausiren sisälle.

Vihdoin lähestyi hän ulkoportaita koskettaakseen huulillaan sälekaihtimien metallinappia, sanoen itsekseen, että Andréen käsi varmaankin oli tätä nappia pidellyt. Gilbertin rikos oli tehnyt hänen rakkaudestaan melkein uskonnollisen hartauden.

Äkkiä sisältä kuuluva melu säpsähdytti nuorta miestä, heikko ja kumea melu, ikäänkuin keveä astunta parkettilattialla.

Gilbert peräytyi. Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat, ja hänen päänsä oli viimeisten kahdeksan tai kymmenen vuorokauden kuluessa niin vaivautunut, että hän huomatessaan valonsäikähdyksen tuikahtavan ovenrakosesta luuli taikauskon, tuon tietämättömyyden ja tunnonvaivojen tyttären, sytyttäneen hänen silmiinsä kaamean soihtunsa, joka soihtu muka näkyi kaihtimen säleiden läpi. Hän luuli, että hänen sielunsa kauhun valtaamana manasi esille toisen sielun, ja että oli tullut sellaisen näköhäiriön hetki, joita on hulluilla ja ylenmäärin intohimoisilla ihmisillä.

Ja kuitenkin tuo astunta ja tuo valo tuli yhä lähemmäksi, Gilbert näki ja kuuli, kuitenkaan uskomatta; mutta verho avautui äkkiä juuri sillä hetkellä, kun nuori mies lähestyi katsahtaakseen säleiden välitse, ja sysäys työnsi hänet seinää vasten, niin että hän kiljahti ja putosi polvilleen.

Se mikä hänet näin paiskasi polvilleen ei kuitenkaan oikeastansa ollut sysäys, vaan näky. Tässä autioksi luulemassaan huoneustossa, jonka porttia hän oli kolkuttanut kenenkään tulematta avaamaan, hänen silmiensä eteen oli ilmestynyt Andrée.

Nuori tyttö, sillä hän se todellakin oli, eikä mikään aave, parkaisi kuten Gilbertkin, mutta sitten hän jo vähemmän peljästyneenä, sillä kaiketi hän odotti jotakuta, kysyi:

– Mikä on? Kuka olette? Mitä tahdotte?

– Oi, anteeksi, anteeksi, mademoiselle! – mutisi Gilbert, kasvot nöyrästi käännettyinä maata kohti.

– Gilbert, Gilbert täällä! – huudahti Andrée kummastuneena, mutta ilman pelkoa tai vihaa. – Gilbert tässä puutarhassa! Mitä täältä haette, ystäväni?

– Oi, – sanoi hän liikutetulla äänellä, – älkää musertako minua, mademoiselle, olkaa sääliväinen; olen kovin paljon kärsinyt.

Andrée katseli Gilbertiä kummastuneena, ja kun hän ei tästä nöyryydestä mitään käsittänyt, hän sanoi:

– Nouskaahan ensin ylös ja selittäkää sitten minulle, miten olette tänne tullut.

– Oi, mademoiselle, – huudahti Gilbert, – minä en nouse ennenkuin olette antanut minulle anteeksi!

– Mitä olette minua vastaan sitten tehnyt, jotta minun pitäisi antaa teille anteeksi? Sanokaa, selittäkää. Joka tapauksessa, – jatkoi hän, – koska rikkomus ei voi olla suuri, on anteeksiantaminen helppoa. Filipiltäkö saitte avaimen? – Avaimen?

– Niin juuri; olimme sopineet, etten avaisi kellekään hänen poissaollessaan, ja voidaksenne tulla sisälle on hänen täytynyt teitä siinä avustaa, ellette ole kiivennyt muurin yli.

– Veljenne, hra Filip? – änkytti Gilbert. – Ei, ei, hän ei ole minua siinä avustanut. Mutta nyt ei olekaan kysymys veljestänne, mademoiselle. Te ette siis ole matkustanut? Ette ole lähtenyt Ranskasta? Oi onni, odottamaton onni!

Gilbert oli noussut toiselle polvellensa ja kiitti kohotetuin käsivarsin taivasta harvinaisen vilpittömästi.

Andrée kumartui hänen puoleensa ja katseli häntä levottomasti.

– Te puhutte kuin mielipuoli, hra Gilbert, – sanoi hän, – ja johan te revitte hameeni; päästäkää toki hameeni irti, päästäkää se irti, pyydän, ja lopettakaa tämä ilveily.

Gilbert nousi.

– Kah, te olette vihainen, – virkkoi hän; – mutta minä en saa valittaa, sillä olen sen hyvin ansainnut. Tiedän hyvin, että minun ei olisi sopinut tällä tavoin tulla luoksenne, mutta mitäpä sille voin! Minä en tiennyt asuvanne tässä paviljongissa; luulin sen olevan tyhjä, autio. Tulin tänne vain teitä muistellakseni, siinä kaikki… Pelkkä sattuma… En tosiaan enää tiedä, mitä sanon, suokaa minulle anteeksi. Aioin ensin kääntyä isänne, paroonin, puoleen; mutta hänkin oli hävinnyt.

Andrée liikahti.

– Isäni puoleen, – sanoi hän, – ja miksi isäni puoleen? Gilbert erehtyi tästä vastauksesta.

– Oh, siksi että pelkään teitä liiaksi, – virkkoi hän; – ja kuitenkin tiedän hyvin, että asian voi paremmin järjestää teidän ja minun välilläni. Se on varmin keino saada kaikki korjatuksi.

– Korjatuksi! Mitä se merkitsee? – kysyi Andrée. – Ja mitä on korjattava, sanokaa.

Gilbert katseli häntä nöyrästi ja rakkautta uhkuvin silmin.

– Oi, älkää suuttuko, – sanoi hän. – Tosin menettelen tässä perin rohkeasti, minä, joka olen niin halpa-arvoinen; menettelen perin rohkeasti, sanon, kohottaessani silmäni niin korkealle; mutta onnettomuus on jo tapahtunut.

Andrée liikahti kärsimättömästi.

– Rikos, jos niin tahdotte, – jatkoi Gilbert; – niin, rikos, sillä totisesti se oli suuri rikos. Mutta syyttäkää siitä rikoksesta välttämätöntä sallimusta, mademoiselle, älkääkä suinkaan minun sydäntäni…

– Teidän sydäntänne, teidän sydäntänne, välttämätöntä sallimusta!..

Te olette järjiltänne, hra Gilbert, ja peloitatte minua.

– Oh, on mahdotonta, että tällaisella kunnioituksella, näin katuvaisena, otsa maahan luotuna, kädet ristissä herätän teissä muita tunteita kuin sääliä. Mademoiselle, kuunnelkaa, mitä aion teille sanoa, ja minä teen pyhän lupauksen Jumalan ja ihmisten edessä. Tahdon pyhittää koko elämäni hetkisen hairahduksen sovittamiseksi, tahdon, että tuleva onnenne on kyllin suuri haihduttaakseen kaikki menneiden kärsimysten muistot. Mademoiselle…

Gilbert epäröitsi.

– Mademoiselle, suostukaa avioliittoon, joka pyhittää rikollisen yhtymisen.

Andrée peräytyi askeleen.

– Ei, ei, – sanoi Gilbert, – minä en ole mielipuoli. Älkää yrittäkö paeta, älkää riuhtaisko pois käsiänne, joita suutelen. Olkaa armollinen, säälikää… suostukaa tulemaan vaimokseni.

– Vaimoksenne? – huudahti Andrée, luullen, että hän itse menettäisi järkensä.

– Oi, – jatkoi Gilbert kiihkeästi nyyhkyttäen, – oi, sanokaa, että annatte anteeksi tuon kauhean yön; sanokaa, että karkea tekoni on teitä inhoittanut, mutta sanokaa myös, että annatte katuvaiselle anteeksi. Sanokaa, että niin kauan pidätetty rakkauteni oikeutti rikokseni.

– Lurjus! – huudahti Andrée hurjassa vimmassa. – Se olit siis sinä? Voi, hyvä Jumala, hyvä Jumala!

Ja Andrée tarttui päähänsä, puristaen sitä molemmilla käsillään ikäänkuin estääkseen kapinallista järkeänsä pakenemasta.

Mykkänä ja hämmästyksestä kivettyneenä Gilbert peräytyi tämän kauniin ja kalpean Medusan edessä, jonka kasvot kuvastivat samalla kertaa sekä kauhua että kummastusta.

– Täytyikö vielä tämän onnettomuuden tulla osakseni, hyvä Jumala! – huudahti nuori tyttö yhä enemmän kiivastuen. – Täytyikö minun nähdä nimeni kaksin verroin häväistynä, sekä rikoksen että rikoksentekijän häpäisemänä? Vastaa, kurja pelkuri, vastaa, heittiö! Sinäkö sen teit?

"Hän ei sitä tiennyt!" mutisi Gilbert menehtyneenä.

– Apuun, apuun! – huusi Andrée, palaten huoneeseensa. – Filip, Filip, tänne, Filip!

Gilbert, joka synkkänä ja epätoivoisena oli häntä seurannut, etsi silmillään joka paikkaa, mihin voisi arvokkaasti kaatua odottamistaan iskuista, tai asetta puolustautuakseen.

Mutta kukaan ei saapunut Andréen huutoihin, tämä oli yksinään huoneustossa.

– Yksinäni, voi, yksinäni! – huudahti nuori tyttö kouristuksentapaisella raivolla. – Ulos täältä, kurja mies! Älä kiusaa Jumalan vihaa!

Gilbert kohotti hiljaa päänsä.

– Teidän vihanne, – mutisi hän, – on minulle kaikkein peloittavin viha. Älkää siis musertako minua, säälikää minua, mademoiselle! Hän pani kätensä rukoilevasti ristiin.

– Murhaaja, murhaaja, murhaaja! – kirkui nuori tyttö.

– Mutta ettekö tahdo kuunnella sanojani? – huudahti Gilbert. – Kuunnelkaa edes ensin ja surmauttakaa minut sitten, jos tahdotte.

– Kuunnella sinua, kuunnella sinua, vielä se rangaistus. Ja mitä sinulla on sanottavaa? Puhu.

– Samaa kuin jo äsken sanoin: olen tehnyt rikoksen, rikoksen, sen silmissä hyvin anteeksiannettavan rikoksen, ken kykenee lukemaan sydämeni; ja minä tuon korvauksen siitä rikoksesta.

– Oh, – huudahti Andrée, – tämä on siis sanan sisältö, joka minua kauhistutti ennenkuin sen ymmärsinkään. Avioliitto!.. luullakseni lausuitte sen sanan?

– Arvoisa neiti! – änkytti Gilbert.

– Avioliitto, – jatkoi ylpeä nuori tyttö kiihtyen yhä enemmän. – Oh, minä en teihin suutu; minä halveksin teitä, vihaan teitä. Ja tämä halveksiminen on samalla kertaa niin alentava ja kauhea tunne, että minä en käsitä, miten voi elävänä kestää sen ilmaisua sellaisena kuin sen viskaan teille vasten silmiä.

Gilbert kalpeni, kaksi kiukun kyyneltä kimalteli hänen silmäripsissään; hänen huulensa vaalenivat ja puristuivat yhteen kuin kaksi helmiäisrihmaa.

– Mademoiselle, – sanoi hän väristen, – en ole niin vähäpätöinen, etten voisi korjata kunnianne menetystä.

Andrée suoristausi.

– Jos olisi kysymys kunnian menetyksestä, herraseni, – sanoi hän ylpeästi, – koskisi se teidän kunniaanne, eikä minun. Missä tilassa lienenkin, kunniani on silti tahraton ja vasta teidät naimalla häpäisisin itseni!

– Minä en uskonut, – vastasi Gilbert kylmällä ja vihlovalla äänellä, – että naisen äidiksi tultuaan olisi ajateltava muuta maailmassa kuin lapsensa tulevaisuutta.

– Enkä minä taas ollenkaan olisi luullut, että uskaltaisitte siihen asiaan puuttua, monsieur! – vastasi Andrée säihkyvin silmin.

– Puutun kuin puutunkin, mademoiselle, – tivasi Gilbert, joka alkoi nousta häntä polkevan vimmatun jalan puristuksesta. – Minä puutun siihen, sillä en tahdo, että tuo lapsi kuolee nälkään, kuten usein tapahtuu ylhäisissä perheissä, joiden tyttäret käsittävät kunniansa omalla tavallaan. Ihmiset ovat kaikki yhdenvertaisia; henkilöt, jotka itse ovat muita etevämpiä, ovat tämän perustotuuden julistaneet. Että te ette minua rakasta, sen kyllä käsitän, sillä te ette näe sydämeeni; käsitän senkin, että minua halveksitte, sillä ette tunne ajatuksiani. Mutta että kiellätte minulta oikeuden huolehtia lapsestani, sitä en koskaan voi käsittää. Ah, pyytäessäni teitä puolisokseni en tyydytä halua, intohimoa, en tavoittele kunniaa; tein sen velvollisuuden tunnosta, tuomitsin itseni orjaksenne, tein sen uhratakseni teille elämäni. Hyvä Jumala, eihän teidän suinkaan olisi tarvinnut kantaa nimeäni; olisitte voinut edelleenkin kohdella minua puutarhuri Gilbertinä, se olisi minulle oikein; mutta lastanne te ette saa uhrata. Tässä on kolmesataatuhatta livreä, jotka jalomielinen suojelija, arvostellen minua toisin kuin te, on antanut minulle myötäjäisiksi. Jos teidät nain, niin nämä rahat ovat minun; mutta itselleni, mademoiselle, tarvitsen vain vähän ilmaa hengittääkseni, jos elän, tai haudan kätkemään ruumiini, jos kuolen. Kaiken muun annan lapselleni; kah, tästä saatte ne kolmesataatuhatta livreä.

Ja hän laski paperitukon pöydälle melkein Andréen käden alle.

– Monsieur, – virkkoi tämä, – te erehdytte suuresti; teillä ei ole lasta.

– Minullako!

– Mistä lapsesta siis puhutte? – kysyi Andrée.

– No siitä, jonka äidiksi te tulette. Ettekö ole tunnustanut kahden henkilön, Filip-veljenne ja kreivi de Balsamon, läsnäollessa, että olette raskaana, ja että minä, minä onneton!..

– Ah, te kuulitte sen? – huudahti Andrée. – No, sitä parempi, sitä parempi: kuulkaa siis, herraseni, mitä teille vastaan; Te olette raukkamaisesti tehnyt minulle väkivaltaa; olette omistanut minut nukkuessani, olette omistanut minut rikoksella. Minä tulen äidiksi, se on totta; mutta lapsellani on ainoastaan äiti, kuuletteko? Olette kyllä minut raastanut; mutta lapseni isä te ette ole!

Ja tarttuen maksuosoituksiin hän heitti ne ylenkatseellisesti ulos huoneesta sillä tavoin, että ne lentäessään hipaisivat onnettoman Gilbertin kauheasti kalpenevia kasvoja.

Silloin puistatti nuorta miestä niin synkkä raivo, että Andréen suojelusenkelin vielä kerran täytyi hänen puolestaan vapista. Mutta tämä raivo talttui omaan hurjuuteensa, ja hän astui Andréen ohitse häneen enää katsahtamattakaan.

Tuskin hän oli astunut kynnyksen yli, kun Andrée syöksyi hänen jälkeensä, sulki ovet, verhot, ikkunat ja luukut, ikäänkuin tällä kiihkeällä toiminnalla asettaakseen maailmankaikkeuden nykyisyyden ja menneisyyden välille.