Kitabı oku: «Neiti de Taverney», sayfa 31

55. Jäähyväis-audienssi

Marraskuussa, siis useita kuukausia kertomiemme tapausten jälkeen, Filip de Taverney lähti vuodenaikaan nähden hyvin varhain, nimittäin päivänkoitteessa, talosta, jossa hän asui sisarensa kanssa. Vielä sammuttamattomien katulyhtyjen valossa oli Pariisin koko pikku liikenne herännyt eloon: pienet höyryävät kakut, joita köyhä rihkamakauppias ahmii kuin juhla-ateriaa aamun raikkaassa tuulessa, vihanneksilla täytetyt selässä kannettavat vasut, kauppahalleihin vierivät kaloilla ja ostereilla kuormitetut kärryt, ja tässä puuhailevan joukon kuhinassa vallitseva eräänlainen pidättyväisyys, jota työläisten oli noudatettava kunnioituksesta rikkaiden unta kohtaan.

Filip kiirehti sen väkirikkaan ja touhuisan kaupunginosan läpi, missä hän, asui, saapuakseen aivan tyhjille Elysée-kentille.

Kellastuneet lehdet värisivät puiden latvoissa; suurin osa niistä peitti jo Cours de la Reinen puistokäytäviä, ja tällä hetkellä autiot pallokentät verhosi paksu kerros näitä tuulessa tanssivia lehtiä.

Nuori mies oli Pariisin hyvinvoipien porvarien tapaan puettuna leveäliepeiseen nuttuun, polvihousuihin ja silkkisukkiin. Hänellä oli miekka vyöllä, ja hänen erittäin huoliteltu tukkalaitteensa ilmaisi, että hänen oli täytynyt kauan ennen aamunkoittoa antautua tukantekijän, tuon senaikuisen kauneuden tärkeimmän vaalijan, käsiin.

Siksipä Filip huomatessaan aamutuulen alkavan pörröttää hänen tukkalaitettaan ja puhallella pois hiusjauhetta loi tyytymättömän katseen Elysée-kenttien puistokadulle nähdäkseen, oliko joku tuolla ajotiellä liikennettä välittävistä vuokravaunuista jo saapunut.

Kauan hänen ei tarvinnut odottaa, kun vanhat, haalistuneet ja ränstyneet, laihan liinakkotamman vetämät ajopelit alkoivat kolista tiellä; ja ajurin valpas ja surullinen silmä tähtäili loitolle puiden sekaan etsiäkseen kyydittävää, niinkuin Aineias tähysteli laivojaan Tyrhenan-meren aallokoissa.

Filipin huomattuaan tämä mestariajaja rapsautti tammaansa niin tarmokkaasti ruoskalla, että vaunut pian ehtivät vaeltajan luo.

– Toimittakaa niin, – sanoi Filip, – että täsmälleen kello yhdeksältä olen Versaillesissa, niin saatte puoli écu'ta.

Kello yhdeksältä Filipillä oli todellakin dauphinen luona aamu-vastaanotto, jollaisia tämä vast'ikään oli alkanut antaa. Valppaana ja vapautuen kaikista hovitapojen laeista prinsessan oli tapana aamuisin tarkastaa Trianonissa teettämiään töitä. Ja kun hän vaelluksillaan tapasi anojia, joille oli luvannut puheillepääsyn, hän suoritti rivakasti keskustelut heidän kanssaan, aina harkitsevan tyynesti ja ystävällisesti, mutta silti arvokkaasti, jopa toisinaan ylväästikin, kun huomasi jonkun käsittävän hänen alentuvaisuutensa väärin.

Filip oli ensin päättänyt kulkea jalkaisin, sillä hänen täytyi noudattaa mitä ankarinta säästäväisyyttä; mutta itserakkaus tai ehkä vain se kunnioituksen tunne, jota kukaan sotilashenkilö ei koskaan unohda itseään kohtaan häntä ylhäisemmän henkilön edessä, oli pakoittanut nuoren miehen pukuansa säästääkseen tuhlaamaan päiväkauden talousrahat, jotta saapuisi Versaillesiin sopivassa asussa.

Filip aikoi kuitenkin palata jalkaisin. Kuten huomaamme, olivat patriisi Filip ja plebeiji Gilbert, vaikka vastakkaisilta suunnilta lähteneinä, kohdanneet toisensa portaitten samalla askelmalla.

Filip näki ahdistusta tuntevin sydämin tämän hänelle vielä niin lumotun Versaillesin, missä monet kultaiset ja ruusunväriset unelmat olivat häntä lupauksillaan tenhonneet. Hän näki särkynein sydämin Trianonin, joka muistutti hänelle hänen onnettomuuttansa ja häpeätänsä. Kellon yhdeksää lyödessä hän astui audienssikortillaan varustettuna sen pengermän vierustaa, joka oli aivan paviljongin edustalla.

Noin sadan askeleen päässä hän huomasi prinsessan haastelemassa arkkitehtinsä kanssa. Vaikka ilma ei ollut kylmä, nuori dauphine oli puettuna näädännahka-turkkeihin; ja hänen pieni, niitä päähineitä muistuttava hattunsa, joilla Watteau somisteli maalaamiansa ja veistämiänsä naisten kuvia, hahmoittui pensasaidan vihreätä pohjaa vasten. Toisinaan hänen hopealta helskähtävä äänensä kantoi Filipin korvaan, herättäen hänessä tunteita, jotka tavallisesti karkoittavat kaiken surun haavoitetusta sydämestä.

Useitakin henkilöitä, joille oli myönnetty puheillepääsy samoin kuin Filipille, saapui toinen toisensa perästä paviljongin portille. Hovilakeija tuli odottajia vuoronsa jälkeen noutamaan. Sijoitettuina prinsessan tielle joka kerta, kun hän Miquen kanssa palasi eri tahoilta, nämä henkilöt saivat Marie-Antoinettelta jonkun ystävällisen lauseen, ja tulipa heidän osakseen väliin se erityinen suosio, että tämä vaihtoi heidän kanssaan jonkun sanan heidän yksityisasioistansakin.

Sen jälkeen odotti prinsessa jotakuta uutta puhuttelijaa.

Filip jäi viimeiseksi. Hän oli jo huomannut dauphinen silmien kääntyvän häneen, ikäänkuin tämä häntä tunnustelisi. Tällöin hän punastui ja koetti siinä seisoessaan näyttää mahdollisimman kainolta ja kärsivälliseltä.

Hovilakeija tuli vihdoin häneltä kysymään, eikö hänkin tahtonut astua esille, koska dauphine pian palaisi huoneisiinsa eikä sen jälkeen enää ottaisi ketään vastaan.

Filip astui siis prinsessan luo. Dauphine ei jättänyt häntä silmistään koko sillä ajalla, jonka hän tarvitsi kulkeakseen nuo satakunta askelta, ja nuori mies puolestaan valitsi otollisimman hetken kunnioittavalle kumarrukselleen.

Dauphine kääntyi silloin hovilakeijan puoleen ja virkkoi:

– Mikä on sen henkilön nimi, joka tuolla tervehtää? Lakeija luki pääsykortista.

– Hra Filip de Taverney, teidän korkeutenne, – vastasi hän.

– Se on totta, – virkkoi prinsessa.

Ja hän loi nuoreen mieheen vielä tutkivamman ja uteliaamman katseen.

Filip odotti kumartuneena.

– Hyvää huomenta, hra de Taverney, – virkkoi Marie-Antoinette. – Kuinka voi neiti Andrée?

– Varsin huonosti, madame, – vastasi nuori mies; – mutta sisareni tulee hyvin iloiseksi tästä osanotosta, jonka teidän kuninkaallinen korkeutenne armossa hänelle suo.

Dauphine ei vastannut mitään. Hän oli lukenut paljon kärsimyksiä Filipin laihtuneista ja kalpeista piirteistä. Vaatimattomassa porvarillisessa puvussa hän vaivoin tunsi komean upseerin, joka ensimäisenä oli häntä Ranskan maaperälle opastellut.

– Hra Mique, – virkkoi hän, kääntyen arkkitehdin puoleen, – olemme siis sopineet tanssisalin koristuksista; läheisen metsikön istutus on jo päätetty asia. Suokaa anteeksi, että olen näin kauan viivyttänyt teitä kylmässä.

Tämä oli hyvästijättö. Mique kumarsi ja läksi.

Dauphine viittasi heti hyvästiksi kaikille jonkun matkan päässä seisoville henkilöille, jolloin nämä oitis poistuivat. Filip luuli, että tämä jäähyväistervehdys koski häntäkin, ja siksi hänen sydäntänsä kirveli, mutta astuen hänen ohitseen prinsessa lisäsi:

– Sanoitte siis, monsieur, että sisarenne on sairas?

– Ellei sairas, madame, – kiirehti Filip vastaamaan, – niin ainakin riutuva.

– Riutuva! – huudahti dauphine osaaottavasti; – ja hänellä kun oli niin oivallinen terveys!

Filip kumarsi. Nuori prinsessa loi häneen taaskin tuollaisen tutkivan silmäyksen, jota hänen ylhäisessä asemassaan olevalla henkilöllä olisi voinut nimittää kotkankatseeksi. Hetkiseksi vaiettuaan hän virkkoi:

– Sallikaa, että kävelen hiukan; tuuli on viileä.

Hän kulki muutaman askeleen; Filip oli jäänyt paikallensa.

– Mitä, ettekö te seuraakaan minua? – sanoi Marie-Antoinette kääntyen.

Kahdella harppauksella oli Filip hänen vieressään.

– Miksi ette ole minulle aikaisemmin ilmoittanut neiti Andréen terveydentilasta, koska hän herättää minussa suurta mielenkiintoa?

– Ah, – virkkoi Filip, – teidän korkeutenne lausui juuri sanan… teidän korkeutenne tunsi mielenkiintoa sisartani kohtaan… mutta nyt…

– Nyt epäilemättä vielä enemmän, monsieur… Kuitenkin tuntuu minusta, että neiti de Taverneyllä on ollut liian kiire jättää palvelukseni.

– Välttämättömyys, madame! – sanoi Filip aivan hiljaa.

– Mitä! Välttämättömyys! Se on kauhea sana… Selittäkää se minulle, monsieur.

Filip ei vastannut.

– Tohtori Louis, – jatkoi dauphine, – kertoi minulle, että Versaillesin ilma oli turmiollista neiti de Taverneyn terveydelle, ja että oleskelu isänkodissa hänet toivuttaisi… Siinä kaikki, mitä minulle on kerrottu; ja teidän sisarenne kävi ennen lähtöään luonani vain yhden ainoan kerran. Hän oli kalpea ja näytti murheelliselta; minun täytyy sanoa, että hän tuossa viime kohtauksessamme osoitti suurta kiintymystä minuun, sillä hän vuodatti runsaasti kyyneleitä!

– Vilpittömiä kyyneleitä, madame, – virkkoi Filip rajusti sykkivin sydämen, – kyyneleitä, jotka eivät vielä ole ehtyneet.

– Luulen huomanneeni, – jatkoi prinsessa, – että isänne oli pakoittanut tyttärensä tulemaan hoviin, ja että tämä nuori tyttö varmaankin kaipasi kotiseutuaan. Ehkä joku hellä tunne…

– Madame, – ehätti Filip, – sisareni kaipaa ainoastaan teidän korkeuttanne.

– Ja hän kärsii… Kummallinen sairaus, jonka pitäisi kotilinnassa parantua, mutta jonka se ilma tekeekin pahemmaksi!

– En tahdo kauemmin käyttää väärin teidän korkeutenne kärsivällisyyttä, – sanoi Filip. – Sisareni sairaus johtuu syvästä surusta, joka on saattanut hänet epätoivon partaalle. Neiti de Taverney rakastaa kuitenkin maailmassa ainoastaan teidän korkeuttanne ja minua, mutta hän alkaa asettaa Jumalan kaiken muun edelle, ja sen puhuttelun tarkoituksena, jota minulla oli kunnia teiltä pyytää, oli anoa teidän korkeutenne suojelusta sisarelleni tämän toivomuksen toteuttamisessa. Dauphine kohotti päätänsä.

– Hän siis tahtoo mennä luostariin?

– Niin, madame.

– Ja te sallitte sen, te, joka niin suuresti rakastatte tuota tyttöä?

– Luulen arvostelevani terveesti hänen asemaansa, madame, ja tämän neuvon olen hänelle itse antanut. Kuitenkin rakastan sisartani liian paljon, että tätä neuvoa voitaisiin epäillä, tai että maailma otaksuisi sen johtuvan omanvoitonpyynnöstä. Minulla ei ole mitään voitettavana Andréen luostariin menosta, sillä kumpikaan meistä ei omista mitään.

Dauphine pysähtyi ja vilkaisi taaskin salavihkaa Filipiin.

– Sitäpä juuri äsken tarkoitin, kun ette tahtonut minua ymmärtää, monsieur. Te ette ole rikas?

– Teidän korkeutenne…

– Ei mitään väärää ujoutta, monsieur; on kysymys tyttö rukan onnesta… Vastatkaa minulle vilpittömästi niinkuin sopii kunnon miehelle… jota te varmasti olette.

Filipin kirkas ja rehellinen silmä kohtasi rohkeasti prinsessan katseen.

– Minä vastaan, madame, – sanoi hän.

– No, onko välttämätöntä, että sisarenne jättää maailman? Puhukoon hän! Hyvä Jumala, ruhtinaat ovat kovin onnettomia! Jumala on antanut heille sydämen tunteakseen sääliä, mutta Hän on kieltänyt heiltä sen yliluonnollisen tarkkanäköisyyden, joka aavistaisi onnettomuuden hienotuntoisuuden verhon alta. Vastatkaa siis suoraan: onko niin?

– Ei, madame, – virkkoi Filip varmalla äänellä; – niin ei ole laita. Mutta kuitenkin haluaa sisareni mennä Saint-Denis'n luostariin, ja meillä on ainoastaan kolmannes sisäänpääsymaksusta.

– Pääsymaksu on kuusikymmentätuhatta livreä! – huudahti prinsessa.

– Teillä on siis ainoastaan kaksikymmentätuhatta livreä?

– Tuskin sitäkään, madame; mutta me tiedämme, että teidän korkeutenne voi yhdellä sanalla ja ilman rahoja hankkia pääsyn sinne.

– Niin, sen minä voin.

– Se on ainoa suosio, jota uskallan teidän korkeudeltanne pyytää, ellette jo ole luvannut jollekulle toiselle välitystänne Ranskan prinsessan Louisen luona.

– Eversti, te kummastutatte minua suuresti, – sanoi Marie-Antoinette. – Mitä, vallitseeko aivan lähelläni niin paljon jaloa kurjuutta! Ah, eversti, teitte väärin, kun olette minut tällä tavoin vienyt harhaan!

– Minä en ole eversti, madame, – vastasi Filip hiljaa. – Olen ainoastaan teidän korkeutenne uskollinen palvelija.

– Ette eversti? Mitä sanotte, ja mistä asti ette enää ole eversti?

– En ole sitä koskaan ollutkaan, madame.

– Kuningas lupasi minun läsnäollessani teille rykmentin…

– Johon en koskaan saanut valtakirjaa.

– Mutta olihan teillä upseerinarvo…

– Siitä luovuin, madame, sitte kun jouduin kuninkaan epäsuosioon.

– Minkä tähden siihen jouduitte?

– Sitä en tiedä.

– Voi, hovi, hovi! – huudahti dauphine syvästi murheellisena.

Filip hymyili surumielisesti.

– Te olette taivaan enkeli, madame, – virkkoi hän, – ja tunnen suurta kaipausta, kun en enää palvele Ranskan kuningasperhettä voidakseni kuolla edestänne.

Niin eloisa ja tulinen katse leimahti dauphinen silmistä, että Filip kätki kasvot käsiinsä. Prinsessa ei yrittänyt edes lohduttaa häntä tai häiritä ajatusta, jonka vallassa hän tällä hetkellä oli.

Mykkänä ja vaivaloisesti hengittäen dauphine nyppi terälehtiä muutamista bengalilaisista ruusuista, jotka hänen hermostuneen levoton kätensä oli reväissyt niiden varsista.

Filip astui hänen luokseen.

– Suokaa minulle anteeksi, madame, – sanoi hän Marie-Antoinette ei vastannut näihin sanoihin.

– Teidän sisarenne voi jo huomenna, jos tahtoo, mennä Saint-Denis'n luostariin, – sanoi hän kuumeentapaisella kiihkeydellä, – ja kuukauden kuluessa tulette te rykmentin johtajaksi; minä tahdon sen!

– Madame, – vastasi Filip, – suvaitsetteko vielä ystävällisesti kuulla viimeiset selitykseni? Sisareni ottaa teidän korkeutenne avun kiitollisesti vastaan; mutta minun täytyy puolestani kieltäytyä.

– Te kieltäydytte?

– Niin, madame; minua on hovissa loukattu; viholliset, jotka ovat sen aiheuttaneet, saisivat tilaisuutta iskeä minuun vielä kipeämmin, jos näkisivät minut korkeammassa asemassa.

– Mitä! Minunkin suojelukseni alla?

– Varsinkin teidän armollisen suojeluksenne alla, madame, – vastasi Filip päättäväisesti.

– Se on totta! – mutisi prinsessa kalveten.

– Ja sitten, madame; ei… minä unohdin, unohdin teille puhuessani, ettei minulle enää ole onnea maan päällä… unohdin, että unhoon väistyttyäni minun ei enää pidä sieltä tulla esille. Mies, jolla on sydän, rukoilee ja muistelee varjossa!

Filip lausui nämä sanat äänellä, joka sai prinsessan säpsähtämään.

– Tulee päivä, – sanoi hän, – jolloin minulla on oikeus sanoa, mitä nyt saan ainoastaan ajatella. Monsieur, sisarenne voi mennä Saint Denis'n luostariin niin pian kuin tahtoo.

– Kiitos, madame, kiitos.

– Mitä teihin tulee… tahdon, että pyydätte minulta jotakin.

– Mutta, madame…

– Minä tahdon sitä!

Filip näki prinsessan hansikoidun käden kuroittuvan häntä kohti; se jäi ojennetuksi kuin odottaen; ehkä se vain varmensi ilmaistun tahdon. Nuori mies polvistui, tarttui tuohon käteen ja nosti sen paisuvin, pamppailevin sydämin huulilleen.

– Kah, lausukaa pyyntönne! – virkkoi dauphine niin liikutettuna, että hän ei muistanut vetää kättään pois.

Filip kumartui. Katkerien ajatusten aallokko nieli hänet kuin myrskyn vaahtopäät haaksirikkoisen… Hän oli muutaman sekunnin mykkänä ja liikahtamatta. Sitten hän nousi kalpeana ja sammuvin katsein.

– Pyydän passia matkustaakseni Ranskasta sinä päivänä, kun sisareni menee Saint-Denis'n luostariin.

Kruununprinsessa peräytyi kuin säikähtyneenä. Mutta kun hän näki kaiken tämän murheen, jonka hän epäilemättä ymmärsi, ja johon hän ehkä otti osaa, hän ei keksinyt muuta vastausta kuin nämä tuskin kuuluvat sanat:

– Hyvä on.

Ja hän hävisi kypressikäytävälle. Ainoastaan kypressit olivat säilyttäneet koskemattomina ikivihreät lehtensä, tuon hautakumpujen koristuksen.

56. Isätön lapsi

Murheen päivä, häpeän päivä lähestyi. Ystävällisen tohtori Louis'n yhä taajemmista käynneistä, Filipin hellästä huolenpidosta ja lohdutuksista huolimatta Andréen mieli kävi päivä päivältä synkemmäksi, kuten tuomittujen heidän viimeisen hetkensä uhkaavasti lähestyessä.

Onneton veli tapasi toisinaan Andréen haaveilevana ja vapisevana… Hänen silmänsä olivat kuivat… päiväkausiin hän ei virkkanut sanaakaan. Sitten hän äkkiä nousten käveli kiihkeästi pari kierrosta huoneessaan, Didon tavoin yrittäen riuhtautua irti itsestään eli näännyttävästä murheestansa.

Kun Filip vihdoin eräänä iltana näki hänen olevan kalpeampi, levottomampi ja hermostuneempi kuin tavallista, hän lähetti noutamaan lääkäriä, jotta tämä saapuisi vielä samana yönä.

Oli marraskuun 29. päivä. Filip oli osannut valvottaa Andréeta hyvin myöhään; hän oli hänen kanssaan kosketellut mitä surullisimpia, mitä arkaluontoisimpia aiheita, vieläpä sellaisiakin, joita nuori tyttö pelkäsi, kuten haavoitettu kavahtaa haavaansa lähenevää varomatonta ja raskasta kättä.

Filip istui takkavalkean ääressä; lähtiessään Versaillesiin lääkäriä hakemaan palvelijatar oli unohtanut sulkea sälekaihtimet, joten lampunvalo, vieläpä takkatulenkin hehku loi heikon hohteen lumimatolle, jonka talven ensi pakkaset olivat levittäneet puutarhan hiekkakäytäville.

Filip odotti hetken, jolloin Andréen mieli alkoi tyyntyä. Sitten sanoi hän kursailematta:

– Rakas sisar, oletko vihdoin tehnyt päätöksesi?

– Missä suhteessa? – kysyi Andrée tuskallisesti huoahtaen.

– Lap… lapseesi nähden, sisareni.

Andrée säpsähti.

– Hetki lähestyy, – jatkoi Filip.

– Hyvä Jumala!

– Enkä ihmettelisi, vaikka jo huomenna…

– Huomenna?

– Tai tänäänkin, rakas sisar.

Andrée kävi niin kalpeaksi, että Filip säikähtyneenä tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä. Mutta tyttö toipui pian.

– Veli, – virkkoi hän, – sinua kohtaan en tahdo käyttää sitä teeskentelyä, joka häpäisee tavallisia sieluja. Hyvän käsitys sekaantuu minussa käsitykseen pahasta. En enää kykene eroittamaan pahaa, senjälkeen kun olen menettänyt uskoni hyvään. Älä siis tuomitse minua ankarammin kuin tuomitaan hullua, ellet mieluummin tahdo ottaa vakavasti filosofiaa, jonka sinulle esitän ja joka, vakuutan sinulle, on ajatusteni täydellinen ja ainoa ilmaus samoin kuin myöskin tunteitteni summa.

– Mitä tahansa sanotkin, Andrée, mitä tahansa teetkin, pysyt minulle aina rakkaimpana, kunnioitetuimpana kaikista naisista.

– Kiitos, ainoa ystäväni. Uskallan sanoa, etten ole arvoton siihen, mitä minulle lupaat. Minä olen äiti, Filip; mutta Jumala on tahtonut, niin ainakin luulen, – lisäsi hän punastuen, – että äitiys ihmisellä olisi jotakin kasvin hedelmäntekoon verrattavaa. Hedelmä muodostuu vasta kukkasen jälkeen. Kukinnan aikana kasvi on valmistautunut, muuttunut; minun käsitykseni mukaan, näet, kukinta vastaa rakkautta.

– Olet oikeassa, Andrée.

– Mutta minä, – jatkoi nuori tyttö vilkkaasti, – en ole tuntenut valmistusta enkä muutosta. Minä olen poikkeus säännöstä; minä en ole rakastanut, en ole ikävöinyt; sydämeni ja sieluni ovat yhtä neitseelliset kuin ruumiini… Ja kuitenkin… surullinen ihme!.. mitä en ole halunnut, en edes unelmoinut, sen on Jumala minulle lähettänyt… vaikka Hän ei koskaan ole antanut hedelmättömäksi luodun puun kypsyttää siementä… Mistä saan minä äidin taipumukset ja vaistot, mistä edes hänen apulähteensä?.. Synnytystuskia kärsivä nainen tuntee kohtalonsa ja pitää sitä arvossa; minä sensijaan en tiedä mitään, minua värisyttää ajatella; minä käyn ratkaisun päivää kohti aivan kuin nousisin mestauslavalle… Filip, minä olen kirottu!..

– Andrée, rakas sisar!

– Filip, – puhui hän edelleen sanomattoman kiihkeästi, – enkö minä tunne vihaavani tätä lasta?.. Ah niin, minä vihaan sitä! Jos elän, Filip, muistan kaiken ikäni sen päivän, jolloin ensi kertaa tunsin rintani alla heräävän sen verivihollisen, jota siellä kannan. Minua puistattaa vieläkin, kun muistelen, miten tuon viattoman olennon ensimäinen elonhytkähdys, tuo äideille niin suloinen tunne, suonissani sytytti vihan kuumeen ja nostatti herjauksen sitä ennen niin puhtaille huulilleni. Filip, minä olen häijy äiti! Filip, minä olen kirottu!

– Taivaan nimessä, hyvä Andrée, tyynny; älä salli sydämesi hairahtua järkesi mukana. Tämä lapsi on sinun lihaasi ja vertasi; minä rakastan tätä lasta, koska sinä sen synnytät.

– Sinä rakastat sitä! – huudahti sisar hurjana ja kasvoiltaan lyijynharmaana. – Sinä uskallat julistaa rakastavasi tätä rikoksen muistoa, tätä kurjan rikollisen kuvaa!.. No niin, Filip, olen sen sinulle sanonut, en ole pelkuri enkä valehtelija; minä vihaan tätä lasta, koska en pidä sitä omanani ja koska en ole sitä maailmaan kutsunut! Minä inhoan sitä, koska se ehkä tulee isäänsä… Isäänsä!.. Oh, jonakuna päivänä kuolen varmaan häpeästä lausuessani tuon kauhean sanan! Jumalani, – jatkoi hän langeten polvilleen lattialle, – minä en voi surmata tätä lasta sen syntyessä, koska Sinä olet lahjoittanut sille elämän… En ole voinut surmata itseäni niin kauan kuin kannoin sitä kohdussani, sillä Sinä olet kieltänyt itsemurhan samoin kuin murhankin Mutta minä pyydän Sinua, rukoilen Sinua, anon Sinulta hartaasti, oi Jumala, jos olet vanhurskas, jos välität tämän maailman kurjuudesta ja ellet ole päättänyt, että minun elettyäni häpeässä ja kyynelissä täytyy kuolla epätoivoon, niin, oi Jumala, ota takaisin tämä lapsi, oi Jumala, surmaa tämä lapsi, oi Jumala, vapauta minut, kosta minun puolestani!

Peloittavana vihansa haltioituneessa ilmauksessa hän löi otsansa uunin marmorisyrjää vasten Filipin ponnistuksista ja hänen tytön vartalon ympäri kietoutuneista käsivarsistansa huolimatta.

Äkkiä avautui ovi; palvelustyttö palasi tuoden mukanaan tohtorin, joka ensi silmäyksellä arvasi koko kohtauksen.

– Madame, – virkkoi tämä lääkärin tyyneydellä, joka aina vaikuttaa toisissa pakkoa, toisissa alistumista, – älkää liioitelko kohta tapahtuvan synnytyksen tuskia… Valmistakaa te, – sanoi hän palvelijattarelle, – kaikki, mitä teille matkalla määräsin. Ja, – lisäsi hän kääntyen Filipin puoleen, – olkaa te järkevämpi kuin sisarenne ja sensijaan, että jakaisitte hänen pelkonsa ja heikkoutensa, yhdistäkää kehoituksenne omiini!

Andrée nousi melkein häpeissään. Filip hoivasi hänet nojatuoliin istumaan.

Silloin nähtiin sairaan punastuvan ja vaipuvan taaksepäin tuskallisessa kouristuksessa; hänen puristuneet sormensa iskeytyivät nojatuolin ripsuihin, ja ensimäinen valitus kirposi hänen sinerviltä huuliltaan.

– Tämä tuska, tämä sysäys, tämä viha ovat kiirehtineet ratkaisua, – sanoi lääkäri; – siirtykää omaan huoneeseenne, herra de Taverney, ja… rohkeutta!

Sydän surusta pakahtumaisillaan Filip riensi Andréen luo, joka oli kaiken kuullut ja joka läähättäen ja vaivoistaan huolimatta nousi ylös ja kietoi käsivartensa veljensä kaulaan. Hän syleili häntä hellästi, painoi huulensa nuoren miehen kylmälle poskelle ja kuiskasi:

– Hyvästi… hyvästi… hyvästi!

– Tohtori, tohtori, – huudahti Filip epätoivossa, – kuuletteko…?

Louis eroitti onnettomat toisistaan lempeällä väkivallalla, asetti Andréen takaisin nojatuoliin ja vei Filipin toiseen huoneeseen. Sitten hän salpasi Andréen kammion ovet, laski ikkunaverhot alas ja sulki näin tähän ainoaan huoneeseen koko tulevan kohtauksen lääkärin ja naisen, Jumalan ja näiden molempain välillä. Kello kolme aamulla lääkäri avasi oven, jonka takana Filip itki ja rukoili.

– Sisarenne on synnyttänyt pojan, – sanoi hän. Filip pani kätensä ristiin.

– Älkää astuko sisään, – varoitti lääkäri, – hän nukkuu.

– Hän nukkuu… Oi, tohtori, onko aivan totta, että hän nukkuu?

– Jos olisi toisin, monsieur, niin sanoisin: Sisarenne on synnyttänyt pojan, mutta tämä poika on kadottanut äitinsä… Katsokaa itse.

Filip kuroitti päätänsä.

– Kuunnelkaa hänen hengitystään…

– Niin, ah niin! – mutisi Filip syleillen lääkäriä.

– Kuten tiedätte, olemme tilanneet imettäjän. Ajaessani Point-du-Jourin ohi, jossa tämä henkilö asuu, pistäysin kehoittamassa häntä olemaan valmiina… Mutta vain te voitte noutaa hänet tänne; kukaan ei saa nähdä muita kuin teidät… Käyttäkää siis hyväksenne tilaisuutta, sillaikaa kun sairas nukkuu, ja lähtekää samoilla vaunuilla, joilla minä tulin tänne.

– Entä te, tohtori?

Minun on käytävä Place Royalen varrella asuvan melkein toivottoman sairaan luona… hän potee keuhkopussin-tulehdusta… Minä vietän lopun yötä hänen vuoteensa ääressä valvoakseni lääkkeiden käyttöä ja nähdäkseni niiden vaikutuksen.

– Mutta pakkanen, tohtori…

– Minulla on viittani.

Kaupungin kaduilla ei ole tähän aikaan turvallista.

– Kahdenkymmenen vuoden kuluessa on minut parikymmentä kertaa yöllä pysähdytetty, ja olen aina vastannut: "Ystäväni, olen lääkäri ja matkalla sairaan luo… Jos haluatte viittaani, niin ottakaa se; mutta älkää surmatko minua, sillä minun avuttani potilaani kuolisi." Ja sanon teille, monsieur, tämä viitta on palvellut minua kaksikymmentä vuotta. Rosvot ovat aina antaneet minun sen pitää.

– Hyvä tohtori!.. Huomennahan tulette taas?

– Huomenna kello kahdeksan olen täällä. Hyvästi. Lääkäri antoi palvelijattarelle muutamia määräyksiä ja kehoitti häntä hyvin huolehtimaan sairaasta. Hän tahtoi, että lapsi asetettaisiin äitinsä viereen. Mutta Filip, joka vielä muisti sisarensa viimeiset lauseet, pyysi häntä poistamaan sen.

Louis itse vei siis lapsen palvelijattaren huoneeseen, ja riensi pois Montorgueil-katua pitkin, sillävälin kun Filip ajoi vaunuissa Rouleen päin.

Palvelijatar nukahti nojatuoliin emäntänsä viereen.