Kitabı oku: «Neiti de Taverney», sayfa 33

59. Pitoun perhe

Tiellä kaikki säikähdytti Gilbertiä: hänen omiansa seuraavien tai vastaan tulevien ajopelien ratina, tuulen, valitteleva suhina lehdettömissä puissa, kaikki tuntui hänestä järjestyneeltä takaa-ajolta tai niiden henkilöiden huudoilta, joilta lapsi oli riistetty.

Kuitenkaan ei häntä mikään uhannut, Kyytimies täytti rehellisesti tehtävänsä ja kaksivaljakko saapui höyryävänä Dammartiniin Gilbertin määräämällä hetkellä, siis ennen päivän ensi kajastusta.

Gilbert maksoi luvatun puoli louisdoria, vaihtoi hevosia ja kyytimiestä ja jatkoi matkaansa. Sen koko alkupuoliskolla peitteeseen huolellisesti kääritty ja Gilbertin oman ruumiin suojaama lapsi ei ollut kärsinyt pakkasesta eikä kertaakaan kirahtanut. Heti kun päivä valkeni ja maaseutu alkoi kaukaa häämöittää, Gilbert tunsi rohkeutensa kasvavan, ja jottei lapsen nyt tuon tuostakin päästelemiä parahduksia kuultaisi, hän alkoi loilottaa jotakin niistä ikuisista viisuista, joita hänen oli ollut tapana laulaa Taverneyssä eräretkiltä palatessaan.

Vaununakselin ja kannatushihnojen kitinä, ajopelien rautaosien räminä ja hevosten kulkuset säestivät kamalasti hänen lauluaan, ja tätä melua kyytimies vielä lisäsi sekoittamalla Gilbertin rallatukseen muutamia säkeitä varsin kapinallisesta bourbonnaisesta.

Niinpä tämä toinen kyytimies ei aavistanutkaan, että Gilbertillä oli vaunuissa lapsi mukanansa. Hän pysähdytti hevosensa kappaleen matkaa tällä puolen Villers-Cotteretsin, sai sovitun kyytimaksun sekä kuuden livren hopeakolikon juomarahoiksi, ja ottaen taakkansa huolellisesti peitteen poimuihin kätkettynä Gilbert kajahdutti laulunsa mahdollisimman äänekkääksi; riensi tiehensä, harppasi ojan yli ja hävisi lehtien peittämälle polulle, joka kääntyen vasemmalle maantiestä kiemurteli alaspäin Haramontin kylää kohti.

Ilma oli käynyt viileämmäksi. Lumituisku oli jokunen tunti sitten lakannut; maa oli jäässä ja täynnä pitkävarpuisia ja taajaokaisia orjantappuroita. Yläpuolella kohosivat lehdettöminä ja synkkinä metsän puut, joiden oksien valitse vielä usvaisen taivaan himmeä sini väikkyi.

Raikas ilma, tammimetsän tuoksuvat huurut, oksien päistä riippuvat jäähelmet, häiritsemätön vapaus, kaikki tämä runollisuus vaikutti voimakkaasti nuoren miehen mielikuvitukseen.

Hän kulki ripein ja ylpein askelin pientä rotkotietä, horjumatta ja eksymättä, oppaanaan kylän kellotapuli, joka näkyi puuryhmien lomitse, ja uuninpiipuista nouseva, harmahtavan oksaverkon välitse siintävä savu. Tuskin puoli tuntia kuljettuaan hän hyppäsi muratin ja kellastuneen krassin päärmäämän puron yli ja pyysi ensimäisen hökkelin luo päästyään muutamia työmiehenlapsia näyttämään hänelle tien Madeleine Pitoun asunnolle.

Mykkinä ja tarkkaavaisina, kuitenkaan muiden maalaisten tapaan hölmistymättä, nämä heti nousivat ja katsahtaen muukalaista silmiin veivät hänet, toisiaan kädestä pitäen, jokseenkin isolle ja siistinnäköiselle töllille. Se sijaitsi puron partaalla, joka luikerteli useimpien muidenkin kylän majojen ohitse.

Tämä puro vieritteli kirkasta ja sataneen lumen sulamisesta hiukan paisunutta vettään. Puusilta eli oikeammin vain paksu lankku yhdisti tien tupaan johtaviin maaportaisiin.

Yksi Gilbertiä opastavista lapsista ilmaisi päännyökkäyksellä, että Madeleine Pitou asui siellä.

– Tuollako? – toisti Gilbert.

Lapsi painoi leuan rintaansa vasten virkkamatta sanaakaan.

– Madeleine Pitouko? – kysyi Gilbert häneltä vielä kerran.

Ja kun tämä oli toistanut mykän myöntämisensä, Gilbert astui pienen sillan yli mökin ovelle, sillävälin kun lapset, jotka taasen olivat tarttuneet toisiaan kädestä, töllistelivät silmät suurina nähdäkseen, mitä asiaa tuolla komealla ruskeatakkisella, solkikenkiin puetulla herrasmiehellä oli Madeleinelle.

Muita eläviä olentoja kuin nämä lapset Gilbert ei vielä ollut kylässä tavannutkaan. Haramont oli todellakin hänen etsimänsä ja ikävöimänsä erämaa.

Heti kun ovi oli auennut, kohtasi Gilbertin katseita näky, joka olisi viehättänyt ketä tahansa, saati sitten filosofian oppilasta.

Roteva maalaisvaimo imetti muutaman kuukauden vanhaa kaunista lasta, ja hänen eteensä polvistuneena toinen lapsi, ripeä neli- tai viisivuotias poika, luki ääneensä rukousta.

Uunin loukossa lähellä ikkunaa tai pikemmin seinään hakattua lasiruudulla varustettua aukkoa istui toinen viiden tai kuudenneljättä vuoden ikäinen maalaisvaimo kehräämässä pellavaa, rukki oikealla puolellaan ja jalat puujakkaralla, jolla kaunis, lihava villakoira lepäsi.

Huomatessaan Gilbertin koira haukahti varsin ystävällisesti ja kohteliaasti, juuri parahiksi todistaakseen valppauttaan. Rukoileva lapsi kääntyi, keskeyttäen isämeitänsä lauseen, ja molemmat naiset huudahtivat puolittain kummastuksesta, puolittain ilosta.

Gilbert aloitti hymyilemällä imettäjälle.

– Hyvää huomenta, matami Madeleine, – tervehti hän.

Talonpoikaisnainen hypähti ylös.

– Herra tietää minun nimeni? – virkkoi hän.

– Kuten näette; mutta älkää antako häiritä työtänne Kah, yhden imetettävän asemesta saatte kaksi!

Ja hän laski maalaislapsen kömpelösti veistettyyn kätkyeeseen mukanaan tuomansa hennon kaupunkilaistaimen.

– Oi, kuinka se on herttainen! – huudahti kehräävä vaimo.

– On tosiaan, sisar Angélique, hyvin herttainen, – sanoi Madeleine.

– Matami tuolla on teidän sisarenne? – kysyi Gilbert osoittaen kehrääjätärtä.

– Oikeastaan natoni, monsieur, – vastasi Madeleine, – hän on mieheni sisar.

– Niin, tätini, täti Gélique, – mutisi tenori-äänellään pieni poika, joka nousematta ylös yhtyi keskusteluun.

– Hiljaa, Arge, hiljaa, – torui äiti; – sinä keskeytät herraa.

– Sanottavani on hyvin yksinkertaista, hyvä matami. Tämä lapsi on erään vuokraajan poika isäntäni tiluksilta… hävinneen vuokraajan… Isäntäni, joka on lapsen kummi, tahtoo, että hänet kasvatettaisiin maaseudulla kunnon työmieheksi… terveeksi… ja hyvissä tavoissa… Tahdotteko ottaa tämän lapsen huostaanne?

– Mutta, monsieur…

– Se syntyi eilen, eikä sillä vielä ole ollut imettäjää, – keskeytti Gilbert. – Se on muuten sama lapsi, josta Villers-Cotteretsin notaario, hra Niquet, teille varmaankin on kertonut.

Madeleine otti heti lapsen ja tarjosi sille rintaa niin auliisti ja kerkeästi, että se syvästi liikutti Gilbertiä.

– Minua ei ole petetty, – sanoi hän; – te olette kelpo vaimo. Isäntäni nimessä jätän siis lapsen teidän huostaanne. Näen, että se täällä elää onnellisena, ja toivon sen tähän majaan tuovan runsaasti onnea vastalahjana siitä, mitä se täältä saa. Paljonko olette ottanut kuussa Villers-Cotteretsin notaarion, herra Niquet'n lapsista?

– Kaksitoista livreä, monsieur; mutta hra Niquet on rikas ja lisäsi silloin tällöin jonkun livren sokerista ja hoidosta.

– Äiti Madeleine, – virkkoi Gilbert ylpeästi, – tästä lapsesta maksetaan teille kaksikymmentä livreä kuussa, mikä tekee kaksisataaneljäkymmentä livreä vuodessa.

– Jessus! – huudahti Madeleine. – Paljon kiitoksia, monsieur.

– Tässä on ensimäisestä vuodesta, – jatkoi Gilbert, asettaen pöydälle riviin kymmenen kiiltävää louisdoria, jotka saivat molempain naisten silmät kummastuksesta suurenemaan ja joita kohti pieni Ange Pitou kuroitti riistävän kätensä.

– Mutta, monsieur, jos lapsi ei elä? – huomautti imettäjä arasti.

– Se olisi suuri onnettomuus, ja sitä onnettomuutta ei tapahdu, – virkkoi Gilbert; – imettäjän palkasta on siis sovittu, oletteko tyytyväinen?

– Oi kyllä, hyvä herra!

– Käykäämme siis järjestämään seuraavien vuosien hoitopalkkio.

– Jääkö lapsi meille?

– Luultavasti.

– Siinä tapauksessa, monsieur, me siis tulemme hänen vanhemmikseen?

Gilbert kalpeni.

– Niin, – sanoi hän tukehtuneella äänellä.

– Onko pienokainen siis aivan hyljätty raukka, monsieur? Gilbert ei ollut odottanut tätä mielenliikutusta eikä näitä kysymyksiä. Hän reipastausi kuitenkin.

– En ole sanonut teille kaikkea, – lisäsi hän; – isäparka kuoli surusta.

Molemmat naiset panivat kätensä ristiin osaaottavin ilmein.

– Entä äiti? – kysyi Angélique.

– Oh, äiti… äiti, – vastasi Gilbert raskaasti hengähtäen… – hän ei voinut tulla kysymykseen lapsen syntymän jälkeen enempää kuin ennen syntymääkään.

Näin pitkälle oli ehditty keskustelussa, kun isä Pitou tyynen ja iloisen näköisenä palasi pelloilta. Hän oli noita yksinkertaisia ja rehellisiä, lempeitä ja terveyttä uhkuvia henkilöitä, jollaisia Greuze on esittänyt oivallisissa maalauksissaan.

Muutamilla sanoilla selitettiin hänelle asia. Sitäpaitsi vaati itserakkaus häntä ymmärtämään kaiken, varsinkin sen, mitä hän ei ymmärtänyt…

Gilbert ilmoitti, että lapsen elatuksesta maksettaisiin siihen asti, kun se oli varttunut mieheksi ja kykeni ansaitsemaan leipänsä aivoillaan tai kättensä työllä.

– Olkoon niin, – sanoi Pitou; – luulen, että rakastamme tätä lapsukaista, sillä se on herttainen.

– Hänkin, – sanoivat Angélique ja Madeleine, – on samaa mieltä kuin me!

– Tehkää siis hyvin ja tulkaa kanssani mestari Niquet'n luo; minä talletan hänelle tarvittavat rahat, jotta olette tyytyväiset ja lapsi tulee onnelliseksi.

– Heti, monsieur, – vastasi isä Pitou, nousten tuoliltaan.

Silloin Gilbert sanoi hyvästi kunnon naisille ja lähestyi kätkyttä, johon oli asettanut vastasyntyneen talon oman lapsen kustannuksella. Hän kumartui synkkänä kehdon yli ja katsellen ensi kertaa poikansa kasvoja huomasi, että lapsi oli Andréen näköinen.

Tämä huomio särki hänen sydämensä; hänen täytyi painaa kynnet ihoonsa pidättääkseen kyyneleen, jonka hänen haavoitetusta sydämestänsä tuska kuohahdutti silmäluomelle. Hän painoi ujon, melkeinpä pelokkaan suudelman vastasyntyneen tuoreelle poskelle ja peräytyi horjuen.

Isä Pitou seisoi jo kynnyksellä, raudoitettu sauva kädessään ja pyhänuttu riippuen hartioilla.

Gilbert antoi puoli louisdoria jaloissaan ryömivälle Ange Pitoulle, ja molemmat naiset pyysivät maalaisille ominaiseen liikuttavan tuttavalliseen tapaan, että saisivat kunnian syleillä vierasta.

Niin suuri mielenliikutus oli vallannut tämän kahdeksantoistavuotiaan isän, että hän oli vähällä siitä nääntyä. Kalpeana ja kiihtyneenä hän alkoi joutua päästään pyörälle.

– Lähtekäämme, – virkkoi hän Pitoulle.

– Niinkuin tahdotte, monsieur, – vastasi talonpoika kääntyen tielle.

Ja he lähtivät todellakin. Mutta äkkiä Madeleine huusi ovelta:

– Monsieur, monsieur!

– Mikä on? – kysyi Gilbert.

– Hänen nimensä, nimensä! Miksi tahdotte häntä puhuteltavan?

– Hänen nimensä on Gilbert! vastasi nuorukainen miehekkään ylpeästi.

60. Lähtö

Notaarion luona järjestettiin asia pian. Gilbert talletti omaan nimeensä muutamaa sataa vaille kaksikymmentätuhatta livreä lapsen elatuskustannuksia ja kasvatusta varten sekä hankkiakseen hänelle pienen maanviljelyksen hänen miehuuden ikään päästyään. Gilbert osoitti hoitoon, ravintoon ja vaatteisiin viiden sadan livren vuosierän viidentoista vuoden kuluessa ja päätti, että loput rahoista käytettäisiin työpajan tai maapalstan ostoon tai kasvatin toimeentulon turvaamiseksi jollakin muulla tavalla.

Täten ajateltuaan lasta Gilbert ajatteli myöskin sen kasvatusvanhempia. Hän tahtoi, että lapsi antaisi kahdeksantoistavuotiaaksi tultuaan kaksituhattaneljäsataa livreä Pitoun perheelle. Siihen asti oli hra Niquet'n suoritettava ainoastaan nuo viidensadan livren vuosimaksut. Rahojen korot saisi hra Niquet käyttää omien vaivojensa palkkioksi.

Gilbert antoi Niquet'n kirjoittaa itselleen laillisen kuitin rahoista ja otti Pitoulta kirjallisen tunnustuksen siitä, että tämä oli saanut lapsen huostaansa. Kun Pitou oli todistanut Niquet'n nimikirjoituksen rahasummaan nähden ja Niquet Pitoun nimikirjoituksen hänen antamassaan tunnustuksessa, Gilbert oli valmis lähtemään kello kahdeltatoista, jättäen Niquet'n ihmettelemään tätä viisasta harkitsevaisuutta ja Pitoun riemuitsemaan nopeasti saavutetusta onnestaan.

Haramontin kylän rajalla tuntui Gilbertistä kuin hän eroaisi kaikesta maailmasta. Millään seikalla ei enää ollut hänelle merkitystä, mikään ei herättänyt hänessä toivomuksia. Hän oli nyt luopunut nuorukaisen huolettomasta elämästä ja tehnyt jotakin, mikä kuului niihin vakaviin asioihin, joita ihmiset ehkä nimittäisivät rikokseksi ja jotka Jumala saattaisi ankarasti rangaista.

Luottaen omaan arvostelukykyynsä ja omiin voimiinsa Gilbert oli kuitenkin kyllin rohkea riuhtautuakseen irti häntä kappaleen matkaa seuranneesta mestari Niquet'stä, jossa oli herännyt häntä kohtaan harras ystävyys ja joka kiusasi häntä tuhansilla viettelevillä ehdotuksilla.

Mutta mieli on oikullinen, ihmisluonto on heikkouksien alainen. Mitä lujempi tahto, mitä enemmän luontaista kimmoisuutta ihmisellä on, sitä nopeammin hän, ryhdyttyään yrityksiään toimeenpanemaan, mittaa välimatkan, joka hänet jo eroittaa ensi askeleestaan. Silloin rohkeimmatkin käyvät levottomiksi, silloin he Caesarin tapaan huudahtavat: "Teinköhän oikein kulkiessani Rubiconin yli?"

Metsän syrjään päästyään Gilbert vielä kerran katsahti näreikön punerviin latvoihin, jotka kätkivät häneltä koko Haramontin kylän paitsi kellotapulia. Tämä hurmaava onnen ja rauhan kuva vaivutti hänet kaihoisiin ja suloisiin unelmiin.

"Mikä hullu olenkaan!" tuumi hän. "Mihin menen? Eikö Jumala taivaansa korkeudessa vihastuneena käännä kasvojaan minusta? Kah, olen saanut ajatuksen päähäni, sattuma on auttanut minua sen toteuttamisessa; mies, jonka Jumala oli lähettänyt tekemäni pahan aiheuttajaksi, on suostunut tuon pahan korjaamaan, ja omistan melkoisen rahasumman ja lapseni! Näinpä kymmenellätuhannella livrellä – varaten kymmenentuhatta lapselleni – voin täällä elää onnellisena maanviljelijänä näiden kunnon talonpoikain parissa, tämän ihanan ja hedelmällisen luonnon helmassa. Voin iäksi hautautua hempeään onneen, tehdä työtä ja mietiskellä, unohtaa maailman ja jäädä siltä unhoon. Voin itse – mikä ääretön onni! – kasvattaa lapseni ja täten nauttia työstäni. Miksei? Eivätkö nämä onnelliset sattumat ole entisten kärsimysteni korvaus? Ah niin, minä voin elää tällä tavoin; minä voin jakaa osani tämän lapsen kanssa, joka sitäpaitsi, kun sen itse kasvattaisin, tuottaisi minulle takaisin ne rahat, jotka nyt joutuvat vieraisiin käsiin. Minä voin tunnustaa hra Niquet'lle, että olen lapsen isä, minä voin tuon kaiken!"

Ja hänen sydämensä täyttyi vähitellen sanomattomasta ilosta ja sellaisesta toivosta, jota hän ei vielä koskaan, ei edes unelmiensa hymyilevimmissä harhakuvissa ollut tuntenut. Mutta äkkiä mato, joka oli kätkettynä tämän kauniin hedelmän sydämeen, heräsi ja nosti esille kauhean päänsä: se oli tunnontuska, häpeä, onnettomuus.

"Ei, minä en voi", ajatteli Gilbert kalveten. "Minä varastin lapsen tuolta naiselta, kuten varastin hänen kunniansa… Minä varastin rahat tuolta mieheltä käyttääkseni niitä hairahduksen korjaamiseen, niinkuin sanoin. Minulla ei siis enää ole oikeutta pitää lasta, koska toinenkaan ei saa sitä omistaa. Tämä lapsi kuuluu meille molemmille yhteisesti tai ei kellekään."

Ja näine mietteineen, jotka vihloivat kuin tikarin pisto, Gilbert nousi epätoivossa. Hänen kasvonsa ilmaisivat silloin mitä synkintä ja vimmaisinta intohimoa.

"Tapahtukoon niin!" sanoi hän. "Minä jään onnettomaksi, minä kärsin, minä luovun kaikista ja kaikesta. Mutta niinkuin minun olisi tullut jakaa hyvä kanssasi, tahdon nyt jakaa pahan. Perintönäni on tästälähin kosto ja onnettomuus. Älä pelkää, Andrée, minä ja'an kaiken uskollisesti kanssasi!"

Hän kääntyi oikealle, ja kun hetkisen mietittyään oli löytänyt suunnan, tunkeutui metsään, jossa vaelsi koko päivän, pyrkien Normandiaa kohti. Sinne saapuakseen hän oli laskenut tarvitsevansa neljä päivämatkaa. Hänellä oli jälellä yhdeksän livreä ja muutama sou. Hänen pukunsa oli siisti, kasvojen ilme tyyni ja vakava. Kirja kainalossa hän hyvin muistutti kotiin palavaa ylioppilasta jostakin paremmasta perheestä.

Hän otti tavakseen kulkea öisin kauneilla teillä ja nukkua päivisin niityillä päivänpaisteessa. Vain kaksi kertaa kylmä viima vaivasi häntä niin paljon, että hänen täytyi poiketa mökkiin, jossa hän tuolilla uunin edessä vaipui niin sikeään ja makeaan uneen, että ei huomannutkaan yön tuloa.

Hänellä oli aina joku veruke valmiina, joku määräpaikka mainittavana.

– Olen menossa setäni luo Roueniin ja tulen Villers-Cotteretsista – sanoi hän. – Nuori kun olen, tahdoin huvikseni tehdä matkani jalkaisin.

Talonpojat eivät häntä ollenkaan epäilleet; kirja herätti siihen aikaan vielä kunnioitusta. Jos Gilbert näki epäuskon varjon häilähtävänkin jonkun puristuneilla huulilla, hän ryhtyi puhumaan pappisseminaarista, johon toimensa häntä kutsui. Tämä hälvensi kokonaan kaikki epäsuotuisat ajatukset.

Näin kului kahdeksan päivää, jotka Gilbert eli talonpojan tavoin, kuluttaen kymmenen souta päivässä ja vaeltaen kymmenen tunnin matkan. Hän saapui vihdoin Roueniin, ja täällä hänen ei enää tarvinnut kysellä eikä etsiä tietä.

Kirja, joka hänellä oli kainalossaan, oli Uusi Héloise korukansissa. Rousseau oli hänelle tuon kappaleen lahjoittanut ja kirjoittanut hänen nimensä alkulehdelle.

Gilbert, jolla oli enää vain neljä livreä ja kymmenen souta jälellä, repäisi irti tämän lehden, pani sen huolellisesti talteen ja myi teoksen kirjakauppiaalle, joka siitä suoritti kolme livreä.

Tällä tavoin onnistui nuoren miehen kolmea päivää myöhemmin päästä Havren lähettyville, ja auringon laskiessa hänen silmänsä eroittivat meren.

Hänen kenkänsä olivat huonossa kunnossa herrasmiehen käytettäviksi, joka päivisin upeili silkkisukissa kaupungilla käydessään; mutta Gilbert keksi vieläkin keinon. Hän myi silkkisukkansa tai oikeammin vaihtoi ne kestävyydeltään moitteettomaan kenkäpariin. Siroudesta ei voinut paljoa puhua.

Viimeisen yönsä hän vietti Harfleurissa, maksaen yösijasta ja ravinnosta kuusitoista souta. Täällä hän ensi kertaa eläissään söi ostereita.

"Rikkaan miehen ateria köyhimmälle ihmisistä", ajatteli hän; "varsin totta on Rousseaun väite, että Jumala ei ole koskaan luonut muuta kuin hyvää, jotavastoin ihmiset luovat pahan".

Kello kymmenen joulukuun 13. päivän aamuna Gilbert saapui Havreen, keksien ensi silmäyksellään Adonis laivan, komean kolmensadan tonnin prikin, joka keinuili satamassa.

Satama oli tyhjä ihmisistä. Gilbert rohkaisi itsensä ja astui porrassiltaa ylös. Laivapoika tuli häntä vastaan, kysyen mitä hän haki.

– Missä on kapteeni? – sanoi Gilbert.

Laivapoika viittasi välikannelle, ja pian sen jälkeen kuultiin äänen alhaalta huutavan:

– Antaa hänen tulla tänne.

Gilbert astui alas. Hänet vietiin pieneen mahonkiseinäiseen hyttiin, joka oli mitä vaatimattomimmin kalustettu. Noin kolmikymmenvuotias kalpea, jäntevä mies, jolla oli eloisa ja levoton katse, istui lukemassa sanomalehteä. Pöytä, jolla se lepäsi hänen edessään, oli mahonkipuusta kuten seinälaudatkin.

– Mitä monsieur tahtoo? – virkkoi hän Gilbertille. Gilbert antoi kapteenille merkin, että tämä lähettäisi laivapojan pois, ja poika lähti todellakin.

– Oletteko te Adonis-laivan kapteeni, monsieur? – kysyi Gilbert sitten.

– Olen, monsieur.

– Siis on tämä paperi osoitettu teille.

Hän ojensi Balsamon kirjeen kapteenille. Tuskin oli tämä vilkaissut käsialaan, kun hän nousi ja kiirehti sanomaan Gilbertille mitä ystävällisimmin hymyillen:

– Vai niin, vai tekin?.. Niin nuorena? Hyvä, hyvä! Gilbert ainoastaan kumarsi.

– Mihin aiotte? – kysyi kapteeni.

– Amerikaan.

– Ja lähdette…?

– Samalla kertaa kuin tekin.

– Hyvä. Siis kahdeksan päivän päästä.

– Mutta mitä puuhailen kaiken tämän ajan, kapteeni?

– Onko teillä passia?

– Ei.

– Sitten palaatte vielä illalla laivaan, kuljeskeltuanne päiväkauden kaupungin ulkopuolella, esimerkiksi Sainte-Adressessa. Älkää puhutelko ketään.

– Mutta minun täytyy syödä; minulla ei ole rahaa.

– Käytte siis täällä päivällisellä, ja syötte illallisen myöskin täällä.

– Entä sitten?

– Kerran oikein laivaan tultuanne, ette enää palaa maalle; te pysytte täällä kätkössä; te lähdette täältä näkemättä jälleen taivasta… Päästyänne merelle kahdenkymmenen penikulman päähän rannasta, saatte vapautta niin paljon kuin haluatte.

– Hyvä.

– Toimittakaa siis tänään kaikki, mitä teillä vielä on tehtävää.

– Minun on kirjoitettava kirje.

– Kirjoittakaa se…

– Missä?

– Tällä pöydällä… Tässä on kynä, mustetta ja paperia. Postikonttori on etukaupungissa, ja laivapoika saa saattaa teidät sinne.

– Kiitos, kapteeni!

Jäätyään yksikseen Gilbert kirjoitti lyhyen kirjeen näin kuuluvalla päällekirjoituksella: "Neiti Andrée de Taverney; Pariisi, Rue Coq-Héron n: o 9, ensimäinen pääportti Plâtrière-kadulta käsin."

Sitten pisti hän kirjeen taskuunsa, söi mitä kapteeni itse hänelle tarjosi, ja lähti laivapojan opastamana postikonttoriin, mihin kirje jätettiin.

Kaiken päivää Gilbert katseli merta rantakallioilta. Yön tullen hän palasi. Kapteeni piti hänen saapumistaan varalta ja toimitti hänet laivaan.