Kitabı oku: «Ruhtinas Serebrjani: Kertomus Iivana Julman ajoilta», sayfa 2

II Luku.
Uusia tovereita

Tiellä Miheitsh muutaman kerran koetti tuntemattomilta urkkia, keitä olisivat; mutta ne laskivat pilaa tahi luikertelivat käsistä kaikenlaisilla verukkeilla.

– Kah, susi heidät syököön! – sanoi vihdoin Miheitsh itsekseen: – minkälaista kansaa! Ihan ovat kuin ankeriaita! Luulet jo saaneesi heitä pyrstöstä kiinni, mutta ne luikuvat sormiesi lomitse.

Sillävälin alkoi pimetä; Miheitsh ajoi ruhtinaan rinnalle.

– Bojari, – sanoi hän, – teimmeköhän hyvin, ottaessamme nämä nuoret miehet mukaamme? Ne ovat aika viekkaita; ei kukaan heistä saa selkoa. Ne ovat myöskin hartehikkaita miehiä, eivät Homjakia huonommat. Näinköhän eivät ole ilkeitä ihmisiä?

– Olkootpa vaikka ilkeitä, – vastasi ruhtinas huolettomasti, – kaikissa tapauksissa ne auttavat meitä, jos sattuvat meille vastaan vielä opritshnikit!

– Hiisi heidät tuntee, auttavatko; isäseni! Korppi ei korpilta silmää puhkase; mutta minä kuulin heidän puheskelevan keskenään, piru tiennee millä kielellä; en sanaakaan ymmärtänyt, vaikka tuntui kuin olisi ollut venättä; ole varoillasi, bojari, varovaista hevosta ei petokaan vahingoita.

Pimeys yltyi. Miheitsh kävi äänettömäksi, Bojari vaikeni myös. Kuului ainoastaan kavioinkapse ja toisinaan hevosen pärskynä.

Kulettiin metsässä. Toinen tuntemattomista viritti laulun, toinen alkoi säestää.

Tämä laulu joka kajahteli yöllä metsän keskessä, kaikkien päivän tapahtumain jälestä, teki oudon vaikutuksen ruhtinaasen; hänen mielensä kävi murheelliseksi. Hän muisteli muinaisia, muisteli lähtöänsä Moskovasta, viisi vuotta sitten, ja hänen mielikuvituksensa oli taas äkkiä siinä kirkossa, jossa hän ennen lähtöään kuunteli messua ja jossa keskellä juhlallista laulua, keskellä rahvaan hyminää hänet hurmasi hellä ja sointuva ääni, jota ei miekkain kalske, eikä litvalaisten tykkien jyrinä ollut voinut hälventää.

"Jää hyvästi, ruhtinas!" sanoi hänelle salaa tämä ääni; "minä rukoilen edestäsi"… Sillä välin tuntemattomat jatkoivat laulamistaan, mutta heidän sanansa eivät vastanneet bojarin ajatuksia. Laulussa puhuttiin arojen runsaista rikkauksista, Volga-emosta, kulkurimiehen vapaasta elämästä. Äänet milloin yhtyivät, milloin erkanivat, milloin soluivat tasaista juoksua, kuin leveä virta, milloin nousivat ja laskeutuivat raivoisina aaltoina, ja vihdoin, lennettyään ylös korkealle, liitelivät taivaalla, kuin kotkat levitetyin siivin.

Surullista ja iloista oli tyynenä kesäyönä, keskellä äänetöntä metsää, kuunnella sujuvata venäläistä laulua. Siinä on sekä tuskaa loppumatonta, toivotonta, siinä myöskin voimaa voittamatonta, siinäpä kovan kohtalon jälkeä, rautaista sallimusta, yksi kansallisuutemme pääominaisuuksia, joka voi selittää paljon, mikä venäläisessä elämässä näyttää käsittämättömältä. Ja mitä ei vielä kuulisi laulussa, laulettuna keskellä kesäistä yötä ja hiljaista metsää!

Kimakka vihellys keskeytti bojarin ajatukset. Kaksi miestä karkasi puiden takaa ja tarttui hänen hevosensa suupieliin: Kaksi muuta kävi hänen käsiinsä kiinni. Vastustaminen oli mahdoton.

– Ah, roistot! – huudahti Miheitsh, jonka tuntemattomat ihmiset myöskin olivat ympäröineet; – Ah, susi heidät syököön! Ovatpahan pettäneet meidät, ne kirotut!

– Kuka kulkee? – kysyi karkea ääni.

– Muorin värttinä! vastasi nuorempi ruhtinaan uusista tovereista.

– Ukon virsussa! virkkoi karhea ääni.

– Mistä Jumala tuopi, maamiehet?

– Älä ravista omenapuuta! Anna hiivan kohota, paremmin käyttää! jatkoi ruhtinaan seuralainen.

Kädet, jotka olivat pitäneet ruhtinasta, hellittivät heti, ja hevonen, tunnettuaan vapauden, alkoi taas korskua ja astua puiden välitse.

– Näet, bojari, – virkkoi tuntematon, lähestyen ruhtinasta – sanoinhan sinulle, että hauskempi kulkea neljän miehen kuin kaksittain. Anna nyt vain saattaa itseäsi myllylle asti, ja siellä erkanemme. Myllystä löydät yösijan itsellesi ja hevosille apetta. Sinne on noin pari virstaa, ei enempää, mutta siellä onkin jo kohta Moskova.

– Kiitos, veikkoset, palveluksesta! Jos kerran satumme kohtaamaan toisemme, en ole unohtava, että velkansa maksaminen on kaunista!

– Ei sinun, bojari, vaan meidän on muistaminen palvelus. Mutta tuskinpa me milloinkaan toisiamme tapaamme. Vaan jos Jumala niin satuttaisi, niin älä unohda, että Venäjän mies muistaa hyväntyön, ja että me aina olemme uskollisia orjiasi.

– Kiitoksia, pojat; mutta nimeänne ette virka?

– Minulla ei ole yksi nimi, – vastasi nuorempi tuntemattomista. – Tällävälin olen Vanjuha Persten, mutta siellä voipi toinenkin nimitys minulle löytyä.

Pian he lähestyivät myllyjä. Huolimatta öisestä ajasta pyörä kohisi vedessä. Perstenin vihellettyä näyttäytyi mylläri. Hänen kasvojaan ei voinut eroittaa pimeyden takia, mutta äänestään päättäen oli hän vanhus.

– Ah, sinä hyväntekijäni! sanoi hän Perstenille. – Enpä odottanut sinua tänään, vieläpä matkustavaisten keralla! Miksikä et ajanut heidän kanssaan aina Moskovaan saakka? Mutta minulla, veliseni, ei ole kauroja, ei heiniä, eikä illallista!

Persten puhui jotakin myllärille ymmärtämättömällä kielellä. Ukko vastasi samanlaisilla ymmärtämättömillä sanoilla ja lisäsi puoliääneen:

– Olisinpa iloinenkin veikkoseni, mutta odotan vierasta; sellaista vierasta – Jumala varjelkoon, kuinka kiivas!

– Mutta puoti myllyn takana? sanoi Persten.

– On säkeillä ahdattu täyteen.

– Mutta aitta? Kuuleppas veli, sinun on heti hankittava paikka, kauroja hevosille, ja illallista bojarille! Mehän tunnemme toisemme, minua et petä!

Mylläri johdatti muristen matkustajat puodille, joka oli noin kymmenen askeleen päässä myllystä, ja missä, huolimatta leipä- ja jauhosäkeistä, oli tilaa vallan tarpeeksi.

Silläaikaa kun hän läksi pärettä noutamaan, Persten ja hänen toverinsa heittivät jäähyvästit bojarille.

– Mutta sanokaa, veikot, – kysyi Miheitsh, – mistä etsin teitä, jos ruhtinas ehkä, tämänpäiväisen asian johdosta, tarvitseisi todistajia?

– Kysy tuulelta, – vastasi Persten, mistä se tulee? Kysy aallolta vieriävältä, missä sillä on kotinsa. Me olemme kuin terävät nuolet, – lennämme jänteestä: mihin nuolenkärki tunkeutuu, siellä on myös sen koti! Todistajiksi, – jatkoi hän naurahtaen, – me emme hänen ruhtinaalliselle armolleen kelpaa. Mutta jos meitä mihin muuhun tarvitaan – tule, ukkoseni myllärin luokse; hän sanoo sinulle, miten etsiä Vanjuha Perstenin.

– Katsohan, susi sinut syököön! – ärähteli itsekseen Miheitsh: – millaisia vikuraisia puheita laskettelee!

– Bojari; – sanoi Persten poistuen, – tottele minua, älä kehu Moskovassa, että tahdoit hirttää Maljuta Skuratovin palvelijan ja sitten pehmitit häntä kuin vierasta sikaa.

– Kas kuinka opetti! – ärähti taas Miheitsh: – päästä rosvo menemään, älä hirtä rosvoa, äläkä vielä kehase, että tahdoit hirttää! Olipa konstinsa oppinut, näkyy, että ovat samasta papumaasta! Älä huolehdi veli, – lisäsi hän ääneen, – meidän ruhtinas ei pelkää mitään; hän välittää viis sinun Skurlatovistasi; hän on vastuunalainen ainoastaan tsaarille!

Mylläri toi sytytetyn päreen ja pisti sen seinänrakoon. Sitten hän toi kaalia, leipää ja haarikan olutta. Hänen piirteissään oli kummallinen sekoitus hyvänluontoisuutta ja konnamaisuutta; hivukset ja parta olivat kokonaan harmaat, mutta silmät kirkkaanharmaat väriltään; hänen kasvoihinsa oli kaikille tahoille syviä ryppyjä uurtunut.

Illastettuaan ja rukoiltuaan Jumalaa, ruhtinas ja Miheitsh ojensiihevat säkeille; mylläri toivotti heille hyvää yötä, syvästi kumartaen, sammutti päreen ja meni ulos.

– Bojari, – sanoi Miheitsh, kun olivat jääneet yksikseen: – suotta minusta jäimme tänne. Parempi olisi matkata Moskovaan.

– Jottako häiritä Jumalan ihmisiä keskellä yötä? Kiivetä hevosen selästä ja aukaista puomeja joka kadulla?

– Niinpä, isäseni, parempi on aukaista puomeja kuin nukkua pirun myllyssä. Senkin kirotut, kun kulettivat meidät juuri myllyyn! Ja vielä Johannes Kastajan päivänä! Hyi sinä hiiden pesä!

– No mikä sinua tässä vaivaa, mikä?

– Ei mikään, isäseni! sekä maata on rauhallista, että kaali oli hyvää, ja hevosille on runsaasti kauroja sirotettu; mutta se on paha, ruhtinas, että isäntä on mylläri!

– Mitä siitä, että hän on mylläri?

– Niin siitäkö, että hän on mylläri? – sanoi Miheitsh kuumaverisesti. – Näinköhän sinä et tiedä, ruhtinas, ettei ole mylläriä, joka ei olisi paholaisen kanssa liitossa jo syntymästään saakka? Tahi luuletko sinä että hän ilman paholaista osaisi tehdä myllyn toetta? On hänessä pirua kaksi! Susi hänet syököön!

– Olen minä sitä kuullut – sanoi ruhtinas, – vähänkös sitä ihmiset puhuvat. Mutta nyt aika valita; ota vastaan minkä Jumala lähetti.

Miheitsh oli hetken vaiti; sitten hän haukotti, oli vielä vähän aikaa ääneti ja kysyi jo unisella äänellä:

– Mutta mitä sinä arvelet, bojari, mikä mies tämä Matvei Homjak on, jonka sinä heitit hevosen selästä maahan?

– Arvelen, että hän on rosvo.

– Samoin minäkin luulen. Mutta mitä arvelet, bojari, mikähän mies tämä Vanjuha Persten on?

– Luulen, että hän myöskin on rosvo.

– Niinpä minäkin luulen. Ainoastaan tämä rosvo on hiukkasta puhtaampi tuota rosvoa. Mutta miten sinusta näyttää, bojari, kumpiko rosvo on sinusta vähän puhtaampi, Homjak tahi Persten?

Ja vastausta odottamatta Miheitsh alkoi kuorsata. Pian nukkui myöskin ruhtinas.

III Luku.
Loitsiminen

Kuu kohosi taivaalle; tähdet kirkkaasti kiiluivat, puoleksi hajonnut mylly ja kohiseva pyörä loistivat hopeankarvaisessa valossa.

Äkkiä kuului kavionkapsetia, ja pian käskevä ääni huusi aivan myllyn luona:

– Hei, noita!

Näytti siltä, ettei uusi tulija ollut tottunut odottamaan, sillä kun ei vastausta kuulunut, huusi hän vielä kovemmin:

– Hei, noita: Tule ulos, tahi lyön sinut mäsäksi! Myllärin ääni kuului.

– Hiljaa, ruhtinas, hiljaa, isäseni! nyt emme ole yksin: matkustajia on pysähtynyt luokseni, isäni, annahan vaan, että suljen lippaani!

– Kyllä minä sinun lippaasi suljen, pirun hiilikoukku! – kiljasi se, jota mylläri nimitti ruhtinaaksi. Näinkö et tiennyt minun tulevan tänään! Kuinka rohkenit ottaa vastaan matkustavia? Pois ne täältä!

– Isäseni, älä huuda, Jumalan tähden älä huuda, kaikki turmelet! Minä sinulle jo sanoin – asia pelkää melua, mutta matkustavaisten karkoittaminen ei ole minun vallassani. Eivätkä ne meitä häiritse: ne nukkuvat nyt ellet sinä, veikkoseni, heitä herätä!

– No, hyvä, ukko, ainoastaan huomaa: jos sinä minun petät, olisi parempi, ettet olisi maailmaan syntynyt. Ei ole vielä aprikoittu eikä ajateltu sellaista rangaistusta, jonka minä sinulle keksin!

– Isäseni, ole laupias! mitä minun ukkopahan on tekeminen? Mitä näen, sen myöskin sanon; mitä jälestä tapahtuu, se on yksistään Jumalan vallassa. Mutta jos sinun ruhtinaallinen armosi aikoo minua rangaista, silloin on parasta, etten asiaa ensinkään pane alkuun.

– No, no, ukko, älä pelkää, minä laskin leikkiä.

Tulija sitoi hevosensa puuhun. Hän oli korkeavartaloinen ja näytti vielä nuorelta. Kuutamo välkähteli hänen takkinsa napeilla. Kultasia tupsuja ja nauhoja liehui hänen olkapäillään.

– Mitenkä, ruhtinas, – sanoi mylläri, – oletko oppinut sanat?

– Sekä sanat olen oppinut, että pääskysen sydäntä kannan kaulassani.

– Mitä, bojari, eikö tämäkään auta?

– Ei, vastasi ruhtinas suuttuneena, – ei mikään auta! Taannoin näin hänet puutarhassa: Tuskin oli hän minut tuntenut, kun vaaleni, kääntyi ja riensi huoneesen.

– Älä suutu, bojari, älä halkase syytöntä päätä, vaan anna lausua sinulle sana.

– Puhu, ukko!

– Kuule, bojari, ainoastaan pelkään puhua…

– Puhu! huusi ruhtinas ja polki jalkaansa.

– Kuule, isäseni, ei hän vain rakastane ketään toista?

– Toista? Ketään toista? miestänsä? ukkoa?

– Mutta jos … – jatkoi mylläri änkyttäen: – jollei hän rakastaisi miestänsä?

– Ah, sinä metsänpeikko! – huudahti ruhtinas: – kuinka tämä on sinun päähäsi pälkähtänyt? Jospahan vaan voisin ketään epäillä, niin molemmilla omilla käsilläni repäisisin sydämen häneltä!

Mylläri astui pelossaan taappäin.

– Noita, – jatkoi ruhtinas, ääntänsä hiljentäen, – auta minua! Rakkaus, se kyykäärme, on minut masentanut! Mitä en jo ole tehnyt! Kokonaisia öitä olen jo rukoillut pyhäin kuvien edessä. En rukoilemisesta saanut rauhaa. Heitin rukoilemisen, aloin nelistää karahuttaa pitkin maita mantereita aamusta yöhön asti; yhdenkin oivan ratsun siten surmasin, mutta rauhaa en ratsastuksesta saanut; aloin kuljeksia öisin, join kauhottain väkevätä viiniä, – tuskaani en voinut juomisella haihduttaa, en löytänyt rauhaa päihtymisestä! Nyt heitin kaikki hiiteen ja rupesin opritshnikiksi. Aloin istuskella tsaarin pöydässä yhdessä pyövelien kanssa, – semmoisten kuin Grjasnoin ja Basmanovin kanssa! Itse olin heitä hurjempi rikoksia tekemään, hävitin kyliä ja kauppaloita, ryöstin vaimoja ja tyttöjä, mutta en verellä sammuttanut polttavaa tuskaani! Minua pelkäävät sekä maalaiset että opritshnikit. Tsaari minua lempii uljuuteni tähden, oikeauskoinen kansa kiroo. Ruhtinas Vjasemskin nimi kävi yhtä hirvittäväksi, kuin Maljuta Skuratovin nimi! Kas, mihin rakkaus minut on vienyt: sieluni olen saattanut kadotukseen! Mutta mitä minä siitä välitän! Sisimmässä helvetissä ei muutu pahemmaksi nykyistä oloani. No, ukko, mitä katselet minua silmiin? Luuletko, kentiesi, että olen tullut hulluksi? Ei ole tullut hulluksi Afanasi Ivanovitsh; vahva hänellä on pää, vahva hänen ruumiinsa! Siksipä onkin kauhea vaivani, ettei se voi tehdä minusta loppua!

Mylläri kuunteli ruhtinasta ja pelkäsi. Hän pelkäsi hänen rajua luonnettaan, oli peloissaan hengestään.

– Mitä vaikenet, ukko? Eikö sinulla ole rakkausjuomaa, tahi eikö minkäänlaista juurta, jolla hänet lumota? Sano, ilmaise, mitä noitaruohoja on olemassa? Puhuhan, noita!

– Isäseni, ruhtinas Afanasi Ivanovitsh, mitä sinulle sanoisin? On ruohoja kaikenlaisia. On koljuka-ruoho, – kootaan Pietarin paastona. Sillä kun nuolesi sivelet, sivutse et ammu. On tirlitsh-ruoho, kasvaa Lisavuorella Kievin luona. Jolla se on muassa, häneen ei tsaarin viha käänny kuuna päivänä. Vielä on kuismaheinä; leikkaa sen juuresta risti ja ripusta kaulaasi – kaikki pelkäävät sinua kuin tulta.

Vjasemski naurahti katkerasti.

– Minua jo muutenkin pelätään, – sanoi hän: – en tarvitse kuismojasi. Mainitse muita ruohoja.

– Vielä on Aadaminpää, – kasvaa soiden varsilla: helpoittaa synnytystä ja tuottaa lahjoja. On suosinikko: jos tahdot mennä karhunpyyntiin, juo sinikkokeitettä, eikä mikään karhu sinuun koske. On raparperi-ruoho: kun alat sitä kiskoa maasta, se voihkaa ja ärjyy ikäänkuin ihminen, mutta pidä mukanasi, et milloinkaan veteen huku.

– Eikö enään ole muita?

– Miksikä ei olisi, isäseni; on vielä kuolemankoura eli sananjalka; jonka onnistuu poimia sen kukka, saa haltuunsa kakki aarteet. On Maariankämmenkukka: joka tietää, miten siihen on kosketettava, se huonoimmalla hevosluuskalla saa paraimmasta juoksijasta voiton.

– Mutta etkö tunne sellaista ruohoa, joka saisi nuorikon rakastumaan vastenmieliseen?

Mylläri hämmästyi.

– En tunne, isäseni, älä vihastu, veikkoseni, Jumala näkee – en tunne!

– Mutta sellaista, joka rakkauden sammuttaisi, – etkö tunne?

– Sellaistakaan en tunne, isäseni, mutta on olemassa murtaja-ruoho: sillä kun koskettaa lukkoon tahi rautaiseen oveen, lentävät ne kappaleiksi.

– Mene hiiteen ruohoinesi! – sanoi äreästi Vjasemski, kiinnittäen tuikean silmäyksensä mylläriin.

Mylläri loi silmänsä maahan ja vaikeni.

– Ukko! – huudahti äkkiä Vjasemski, tarttuen hänen kaulukseensa: – anna minulle se! Kuuletko? Anna se? metsän peikko! Anna heti paikalla! Ja hän pudisti mylläriä kauluksesta molemmin käsin.

Mylläri luuli viimeisen hetkensä tulleeksi. Äkkiä Vjasemski hellitti ukon ja heittäytyi hänen jalkainsa juureen.

– Armahda minua! nyyhkytti hän: – auta minua! Minä annan sinulle lahjoja, te'en sinut rikkaaksi, rupean orjaksesi! Armahda minua, ukko!

Mylläri vielä enemmän säikähtyi.

– Ruhtinas, bojari! Mikä sinun on? Muistahan toki! Minähän se olen, Taavetti, mylläri. Tulehan järkeesi, ruhtinas!

– En nouse, ennenkuin minua autat!

– Ruhtinas, ruhtinas! virkkoi vapisevalla äänellä mylläri – : aika on ryhtyä toimeen. Aika kuluu, nouse! Nyt on pimeä: en nähnyt sinua, en tiedä missä olet! Kiireesti, kiireesti toimeen!

Ruhtinas nousi.

– Alota, – hän sanoi: – olen valmis.

Molemmat vaikenivat. Kaikki oli hiljaista. Ainoastaan ratas, kuun valaisemana, jatkoi kolisten pyörimistään. Jossakin kaukaisella suolla valitteli nurmi-kärsittäjä. Huuhkain huuteli aika-ajoin sakeassa metsässä.

Ukko ja ruhtinas lähestyivät myllyä.

– Katso, ruhtinas, pyörän alle, kun minä rupean loitsimaan.

Ukko heittäytyi maahan pitkäkseen, ja vielä läähättäen pelosta, alkoi höpistä jonkinlaisia sanoja. Ruhtinas katseli pyörän alle. Kului muutama hetki.

– Mitä näet, ruhtinas?

– Näen ikäänkuin helmiä karisisi, juurikuin kultarahoja kiilteleisi.

– Tulet rikkaaksi, ruhtinas, tulet rikkaimmaksi Venäjänmaassa!

Vjasemski huokaili.

– Katso vielä, ruhtinas, mitä näet?

– Näen niinkuin kalvat kalskahtelisivat toisiansa vasten, mutta niiden kesken ikäänkuin kultasia rinnanruhoja.

– Sinulla on oleva menestys sotatoimessa, bojari, onni tsaarin palveluksessa! Vaan katso, katso vielä, sano mitä näet!

– Nyt kävi tummaksi, vesi muuttui mutaiseksi. Mutta kas, vesi alkoi punertua, kas, kävi heleänpunaiseksi, juurikuin veri. Mitä se merkitsee?

Mylläri oli ääneti.

– Mitä se merkitsee, ukko?

– Tarpeeksi, ruhtinas. Pitkä katseleminen ei kelpaa; lähdetään!

– Kas, virui purppuranpunasia lankoja, juurikuin veriset suonet. Kas, ikäänkuin pihdit avautuisivat ja sulkeutuisivat; kas…

– Lähdetään, ruhtinas, lähdetään, on jo kylliksi sinulle!

– Seis, – sanoi Vjasemski, lykäten myllärin luotaan: – on juurikuin hampainen saha kävisi edestakasin; mutta sen alta ikäänkuin verta tirskuisi!

Mylläri tahtoi vetää ruhtinasta pois.

– Seis, ukko, minun on paha olla, tekee jäsenissäni kipeätä… Voi kipeätä!

Ruhtinas itse hypähti syrjään. Hän näytti käsittäneen näkynsä.

Kauan kumpikin vaikeni. Vihdoin Vjasemski virkkoi:

– Tahdon tietää, rakastaako hän toista?

– Mutta onko sinulla, bojari, jotakin pientä esinettä häneltä?

– Kas, minkä löysin portin luota!

Ruhtinas näytti sinistä nauhaa.

– Heitä pyörän alle!

Ruhtinas heitti.

Mylläri veti povestaan savisen taskumatin.

– Ota siemaus! – hän sanoi, ojentaen pulloa ruhtinaalle.

Ruhtinas otti kulauksen. Hänen päänsä alkoi käydä pyörälle, silmiä rupesi hämärtämään.

– Katsele nyt, mitä näet?

– Hänet, hänet!

– Yksinäänkö?

– En, en yksinään! Heitä on kaksi: hänen kanssaan on vaaleanverinen nuorukainen karmosiininpunaisessa kauhtanassa, hänen kasvojansa vain ei voi nähdä…

Seis! Kas, he lähestyvät toisiaan … yhä likemmäksi, likemmäksi… Kirous! he suutelevat toisiaan! Kirous ja kuolema! Ole kirottu, sinä noita, ole kirottu, kirottu!

Ruhtinas heitti myllärille kourallisen rahoja, tempasi puusta irti ratsunsa suitset, hyppäsi satulaan ja hevosenkenkäin kalke alkoi kuulua metsästä. Sitten kavioinkapse hälveni etäisyydessä, ja ainoastaan pyörä yön hiljaisuudessa jatkoi kohisten käyntiään.

IV Luku.
Drushina Andrejevitsh ja hänen vaimonsa

Jos lukija voisi siirtyä noin kolmesataa vuotta ajassa taaksepäin, ja korkeasta kellontornista katsella silloista Moskovata, vähän hän löytäisi siinä yhtäläisyyttä nykyisen kanssa. Moskovanjoen, Jausan ja Nieglinnajan rannoilla oli suuri joukko puutaloja, joiden lauta- tahi olkikatot suurimmaksi osaksi olivat ajasta mustuneet. Keskellä näitä tummia kattoja loistivat häikäisevän valkeina ja punasina Kremlin, Kiinalaiskaupungin ja muiden, kahden viimeisen vuosisadan kuluessa kohonneiden linnoitusten muurit. Paljous kirkkoja ja kellokastareita kohotti kullattuja päitänsä taivasta kohti. Isojen, viheriäin ja keltasten pilkkujen kaltaisina siinsi talojen välistä tiheitä lehtoja ja viljavainioita. Moskovanjoen poikki johti notkuvia lauttasiltoja, jotka kovasti vapisivat ja peittyivät vedellä, kun niitä myöten kulki kuormia tahi ratsastajoita. Jausassa ja Nieglinnajassa pyöri kymmenkunta myllynratasta, toinen toisensa vieressä. Nämä lehdot, vainiot ja myllyt ihan keskellä kaupunkia, tekivät silloisen Moskovan hyvin viehättävän näköiseksi. Erittäin hupaista oli katsella luostareita, jotka valkeine ulkomuurineen ja monine kirjavine tahi kullattuine kupukattoineen näyttivät erityisiltä kaupungeilta.

Kaiken tämän kirkkojen, talojen ja luostarien sekasotkun ylitse kohosivat ylpeästi Kremlin kirkot ja hiljakkoin valmistunut Suojelevan Jumalanäidin temppeli, jonka Iivana oli perustanut muutama vuosi sitten Kasanin valloituksen muistoksi, ja jonka me nykyään tunnemme Vasili Autuaan nimellä. Suuri oli Moskovalaisten ilo, kun vihdoinkin telineet, jotka olivat sulkeneet tämän kirkon, putosivat, ja se esiintyi kaikessa eriskummaisessa loistossaan, kiiltäen kullasta ja väreistä, ja kummastuttaen silmää koristustensa moninaisuudella. Pitkään aikaan kansa ei herennyt ihmettelemästä taitavata arkkitehtiä, kiittämästä Jumalaa ja ylistämästä tsaaria, joka oli lahjoittanut oikeauskoisille siihen saakka ei vielä nähdyn katseltavan. Kauniita olivat muutkin Moskovan kirkot. Moskovalaiset eivät säästäneet rupliaan eivätkä vaivojaan koristaakseen Herran huoneita. Kaikkialla oli nähtävänä kalleita värejä, kultausta ja isoja, ihmisenkokoisia ulkopuolisia pyhäinkuvia. Oikeauskoiset rakastivat kauniita Jumalanhuoneita, mutta välittivät sitävastoin vähän omien talojensa ulkoasusta; heidän asuntonsa olivat melkein kaikki rakennetut lujiksi ja yksinkertaisiksi, honkasista tahi tammisista palkeista, eivät edes vuoratut laudoilla, vanhan venäläisen sananlaskun mukaan: tupa ei kolkista korea, vaan on kaunis kaakkusista.

Yksin Drushina Andrejevitsh Morosovin talo Moskovanjoen rannalla erosi toisista erinomaisen kauneutensa puolesta. Tammiset palkit olivat valikoituja, pyöreitä ja tasasia. Kaikki nurkat tarkoin tasatut; talo kohosi kolmenkerroksiseksi. Suojuskattoa pyöreitten portaiden yli kannattivat paksut pylväät, ja sitä somistivat hienot veistokset. Ikkunaluukut olivat taitehikkaasti kirjaillut kukilla ja linnuilla, ikkunat eivät päästäneet Jumalan päivää himmeiden häränrakkojen lävitse, kuten useimmissa Moskovan taloissa, vaan puhtaan, läpikuultavan kissankullan lävitse. Laajalla pihalla olivat palvelusväen huoneet, aitat, kuivinhuoneet, kyyhkyslakka ja bojarin kesällä käyttämä makuuhuone. Taloon yhtyi, toiselta puolen kivinen huonekappeli, toiselta laajalti ulottuva puutarha, tammisen pisteaidan ympäröimänä, jonka takaa kohosi kauniita kiikkuja, nekin veistoksilla ja maalauksilla koristettuja. Sanalla sanottu, talo oli kerrassaan komeasti rakennettu. Mutta olipahan mieskin, ketä varten rakentaa!

Bojari Drushina Andrejevitsh, ruumiiltaan tukeva, lujaluontoinen, oli hiljan, huolimatta korkeasta ijästään, nainut Moskovan etevimmän kaunottaren. Kaikki kummastelivat, kun hänelle meni vaimoksi kaksikymmenvuotias Jelena Dmitrijevna, Kasaanin edustalla kaatuneen rajamaaherra Pleshtsejev-Otshinin tytär. Sellaista sulhoa eivät hänelle olisi säästäneet Moskovan naittajanaiset. Mutta Jelena oli naima-ijässä, isätön ja äiditön, ja kun tsaarin uusien lemmikkien seassa vallitsi niin jumalattomat tavat, oli tytön kauneus hänelle useammin onnettomuudeksi kuin iloksi.

Morosov, naituaan Jelenan, tuli hänen suojelijakseen, ja kaikki Moskovassa tiesivät, ettei ollut hyvä loukata sitä, jonka oli ottanut turviinsa bojari Drushina Andrejevitsh.

Moni tsaarin lemmikki oli ennen Jelenan naimista koettanut häntä suosittaa; mutta ei kukaan niin kovasti koettanut kuin ruhtinas Afanasi Ivanovitsh Vjasemski. Kalliita lahjojakin hänelle lähetteli, ja kirkoissa asettui aina häntä vastapäätä, ja tulisella ratsulla lennätti portin ohitse, ja nyrkkitaisteluun meni yksin vaikka vasten seinää. Ei ollut onnea Afanasi Ivanovitshilla. Naittajanaiset kantoivat hänelle takasin hänen lahjansa, ja kohdatessaan hänet, Jelena kääntyi toisaannepäin. Senkötakia hän kääntyi pois, ettei Afanasi Ivanovitsh häntä miellyttänyt, vai oliko immen sydämessä lempi toiseen syttynyt; vaikka kuinkakin ruhtinas Vjasemski ponnisteli, yhä vaan hän sai rukkaset. Lopulta äkäymystyi Afanasi Ivanovitsh, meni ja heittäytyi tsaari Iivana Vasiljevitshin jalkojen juureen, valittaen hänelle onnettomuuttaan. Tsaari lupasi itse lähettää naittajanaisia Jelena Dmitrijevnan luo. Saatuaan tästä tiedon, Jelena vuodatti katkeria kyyneleitä. Hän meni imettäjänsä kanssa kirkkoon, asettui polvilleen Jumalan Äidin eteen, itkee ja rukoilee kumarruksissaan.

Kirkossa ei ollut kansaa; mutta kun Jelena nousi ja katsahti taakseen, niin hänen takanaan seisoi bojari Morosov viheriäisessä samettikauhtanassaan, avonaisessa knltakankaisessa takissa.

– Mitä itket, Jelena Dmitrijevna? – kysyi Morosov.

Tunnettuaan bojarin Jelena kävi iloiseksi.

Bojari oli ennen elänyt ystävyydessä hänen vanhempainsa kanssa, nytkin hän kävi häntä tervehtimässä ja rakasti kuin omaa lastaan. Jelena häntä kunnioitti kuin isäänsä ja uskoi hänelle kaikki ajatuksensa; yhtä ei vain uskonut, yhden vain salasi bojarilta, salasi itselleen suruksi, hänelle turmioksi.

Nytkään, Morosovin kysyttyä, hän ei ilmaissut hänelle tuota salaamaansa ajatusta, vaan virkkoi ainoastaan, että sitähän minä itken, että tsaarin naittajanaiset tulevat luokseni, pakoittavat minua menemään Vjasemskille.

– Jelena Dmitrijevna, – bojari sanoi: – kyllä, oikeinko totta, ettei Vjasemski ole sinulle rakas! Mieti tarkoin. Tiedän, tähän asti ei hänellä ole ollut sijaa sydämessäsi! Eikähän sinulla, minä luulen, ole vielä ketään mielessäsi, ja siihen aikaan asti on immen sydän kuin vaha; suvaitsee, rakastuu!

– En koskaan, – Jelena vastasi, – en koskaan rakastu häneen. Ennen astun alas hautaan!

Bojari katseli häntä sääliväisesti.

– Jelena Dmitrijevna, – hän sanoi, oltuaan hetken ääneti, – on keino pelastaa sinut. Kuuntele. Minä olen vanha ja harmaapäinen, mutta rakastan sinua kuin omaa tytärtäni. Mietippä, Jelena, suostuisitko sinä tulemaan vaimoksi minulle, ukolle.

– Suostun! huudahti iloisesti Jelena ja heittäytyi Morosovin jalkoihin.

Bojaria liikutti tuo odottamaton sana, hän iloitsi Jelenan riemusta; ei arvannut vanhus, että se oli hukkuvan riemastusta, joka tarttuu oljenkorteen.

Hellästi nosti hän Jelenan pystyyn ja suuteli häntä otsalle.

– Lapsukaiseni, – hän sanoi, – lupaa tässä ristin kautta, ettet milloinkaan saata häpeätä harmaan pääni päälle! Vanno tässä, Vapahtajan edessä!

– Vannon, vannon! – sanoi Jelena kuiskaten.

Bojari käski kutsua papin, ja pian oli kihlausjuhlallisuus toimitettu; kun tsaarin naittajanaiset saapuivat Jelenan tykö, oli hän jo Drushina Andrejevitsh Morosovin morsian.

Jelena ei ollut rakkaudesta ruvennut Morosoville puolisoksi, mutta hän oli suudellut ristiä, vannonut ollakseen hänelle uskollinen, ja oli lujasti päättänyt pitää sanansa, eikä rikkoa herraansa vastaan, ei sanoilla eikä ajatuksilla.

Ja minkätähden hän ei rakastaisi Drushina Andrejevitshiä? Bojari tosin ei ollut nuori; mutta Jumala oli siunannut hänet sekä terveydellä että vankalla ruumiilla, sotaisella kunnialla, lujalla tahdolla, kylillä ja laajoilla tiluksilla Moskovanjoen toisella puolen, aitoilla, täynnä kultaa, kultakangasta ja kalliita turkiksia. Ainoastaan yhdellä Herra ei ollut siunannut Drushina Andrejevitshiä: ei ollut siunannut häntä tsaarin armolla. Kun Iivana Vasiljevitsh oli saanut tietää, että hänen naittajanaisensa olivat myöhästyneet, suuttui hän kovasti Morosoviin ja päätti rangaista bojaria: käski kutsua hänet pöytäänsä ja asetti hänet ei ainoastaan alemmaksi Vjasemskia, vaan myös alemmaksi Godunovia, Boris Fjodorovitshia, joka silloin vielä ei ollut ylennyt arvoon eikä ollut korkeata säätyä.

Ei kärsinyt bojari sellaista häväistystä – nousi pöydästä: ei sovi Morosowin olla Godunovia alempana! Silloin tsaari suuttui ankarasti ja käski Morosowin pyytämään Boris Fjodorovitshiltä anteeksi. Bojari meni Godunovilta anteeksi pyytämään, mutta solvasi häntä katkerasti ja nimitti häntä koiraksi.

Ja saatuaan tästä tiedon tsaari syttyi tuliseen raivoon, käski Morosowin menemään pois silmäinsä edestä ja antamaan harmaat hiuksensa kasvaa, kunnes hänet sallittaisiin näyttäytyä. Ja bojari poistui hovista; ja nyt hän käy huonossa puvussa, parta sukimatta, harmaat hivukset riippuvat ylpeällä otsalla. Surullista on bojarin, kun ei enään saa nähdä hallitsijansa silmiä, mutta hän ei ollut sukuaan häväissyt, ei istunut alemmaksi Godunovia.

Morosowin talo oli kuin täysi malja. Palkolliset pelkäsivät ja rakastivat bojaria. Jokainen, joka tuli hänen luoksensa otettiin sydämellisesti vastaan. Sekä hänen omaisensa että vieraat kiittivät hänen hyväntahtoisuuttaan; kaikille hän lahjoitti sekä ystävällisiä tervetuliaissanoja että kalliita vaatteuksia, sekä viisaita neuvoja. Mutta ketäkään hän ei niin hellästi kohdellut, kellekään ei niin runsaita lahjoja jaellut, kuin nuorelle vaimolleen, Jelena Dmitrijevnalle. Ja vaimo vastasi hellyyteen hellyydellä, ja joka aamu ja joka ilta oli hän kauan polvillaan rukoushuoneessaan ja hartaasti rukoili puolisonsa menestykseksi.

Syyllinenkö oli Jelena Dmitrijevna, että kesken Drushina Andrejevitshin rakkaita puheita, kesken palavata rukousta pyhäinkuvain edessä, äkisti ilmestyi hänen mielikuvitukseensa nuori sankari, joka miekka pystyssä kiiti ratsun selässä, ja hänen edellänsä epäjärjestyksessä pakenevia litvalaisia rykmenttejä?

Syyllinenkö oli Jelena Dmitrijevna, että tämän sankarin kuva seurasi häntä kaikkialla, kotona ja kirkossa, päivällä ja yöllä, ja nuhdellen sanoi hänelle: "Jelena! Sinä et pitänyt sanaasi, sinä et odottanut minun palaustani, sinä petit minut!.."

24 p. kesäkuuta 1565, Johannes Kastajan päivänä, kaikki Moskovan kirkonkellot heiluivat ihan aamusta asti ja soivat yhtämittaa. Kaikki kirkot olivat täynnä. Jumalanpalveluksen loputtua kansa hajosi kaduille. Nuoret ja vanhat, köyhät ja rikkaat – kantoivat kotiinsa viheriäisiä oksia, kukkia, koivahaisia, nauhoilla koristettuina. Kaikki oli kirjavata, eloisaa ja iloista. Kuitenkin, puolenpäivän aikana kadut alkoivat käydä tyhjiksi. Vähitellen kansa rupesi hajaantumaan, ja pian Moskovassa olisi ollut mahdoton tavata yhtäkään ihmistä. Hallitsi kuolon hiljaisuus. Oikeauskoiset lepäsivät kesäisissä makuuhuoneissaan, eikä ollut ketään, joka olisi vihoittanut Jumalaa, käyskennellen kaduilla, sillä Jumala on käskenyt ihmistä ja joka luontokappaletta lepäämään puolenpäivän aikaan; mutta syntiä on tehdä Jumalan tahtoa vastaan, ellei välttämätön tarve siihen pakota.

Ja niin kaikki nukkuivat; Moskova näytti autiolta kaupungilta. Ainoastaan Baltshugasta, äsken rakennetusta juomapaikasta eli ravintolasta, kuului huutoa, toraa ja laulua. Huolimatta puolesta päivästä piti siellä kekkereitä sotilaita, melkein kaikki nuoria, kalleissa puvuissa. He olivat asettuneet huoneisin, pihalle ja kadulle. Kaikki olivat juovuksissa; toinen, maaten paljaan maan päällä, kaasi vaatteilleen pikarillisen viiniä; toinen koetti käheällä äänellä säestää tovereitaan, mutta sai kulkustaan ainoastaan sekavia, ymmärtämättömiä ääniä. Satuloittuja hevosia seisoi portilla. Joka satulaan oli sidottu luuta ja koiranpää.