Kitabı oku: «Kapteenin tytär», sayfa 2

– "Ethän sinä Jumalatakaan pelkää, sen rosvo", tiuskasi hänelle Saveljitsh äkäisesti. "Näet, ettei lapsi vielä oikein ymmärrä, ja olet paikalla valmis kettämään häneltä vaikka kaikki. Mitä sinä teet herran turkilla? Eihän se mahdukaan tuommoisille hiton hartioille".

– "Älä nyt viisastele", sanoin minä ukolle; "tuo vaan turkki tänne pian!"

– "Laupias Herra!" huokasi Saveljitsh. "Jäniksen-nahkainen, melkein uuden uutukainen! Ja kelle sitte? Juoppo-ratille, juoppo-lallille!"

Turkki tuli kumminkin. Opas heti rupesi sitä päälleen koettamaan. Tuo turkki oli tosiaankin hänelle ahdas. Ponnisteltuaan ja pinnisteltyään ja ratkottuaan muutamia saumoja hän kumminkin sai sen yllensä. Saveljitsh oli vähällä itkeä, kuultuaan rihmain riksahtelevan. Kuljeksija oli erittäin mielissään lahjastani. Hän saattoi minua rekeen asti ja sanoi, syvään kumartaen: "Kiitoksia, hyvä herra! Palkitkoon Jumala teille hyvän työnne! En milloinkaan unohda hyväntahtoisuuttanne". Hän meni yhtäänne, minä läksin toisaanne, ja pian olin unohtanut eilispäivän pyryt ja oppaat ja jäniksen-nahkaiset turkit.

Tultuani Orenburgiin, menin suoraan kenraalin luokse. Hän oli iso mies, vähän jo vanhuudesta kyyristynyt. – Pitkät hiuksensa olivat aivan valkoiset. Vanha, väristänsä luopunut virkapuku muistutti Anna keisarinnan aikuista sotilasta; puhuessaan mursi hän saksaan. Minä annoin hänelle isäni kirjeen. Kuultuaan isäni nimen, hän katsahti minuun.

– "Voi sentään", sanoi hän. "Kuinka suur aika on, kun Andrei Petrovitsh oli niin vanha kuin sie, ja nyt sie olet hänen poika! Ah, se aika, se aika!" Hän avasi kirjeen ja rupesi lukemaan puoli-ääneen, tehden muistutuksiansa:

– "Hyvä herra Ivan Karlovitsh, toivoakseni teidän ylhäisyytenne". Mitä tseremonioita! Fi! kuin ei hän häpeä! Se on tietty, distsiplin on ensimmäinen asia, mutta niin ei passaa kirjoittaa vanhal kameraadil … 'teidän ylhäisyytenne ei unohda' … hm … "ja … koska … sotamarskin Minnichin … ja myös … Karolina … 'Aha, Bruder! Muistaa vielä vanhat koirankurit! … Nyt asiaan… 'Lähetän luoksenne minun hulivilini' .. hm … 'Pitäkää häntä pih … pihdissä'… Mitä se on? Mahtaa olla semmoinen sananpars. Pitää pihdissä, mitä se on?" kysyi hän, kääntyen minuun.

– "Se on", vastasin minä, ottaen päälleni kaikista viattomimman muodon. "Se on, olla lempeä, ei pitää varsin lujalla, antaa noin enemmän vapautta".

– "So-o, so-o, ymmärrän … pitäkää poikaa lujana … ai, mutta pitää pihdis on siis jotain muuta … 'Tämän mukaan … hänen passinsa'… Missä on passi? Aha … 'Lähettää ilmoitus Semenovskin rykmenttiin'… Hyvä, hyvä, tehdään kaikki… 'Salli vihdoin ilman muita metkuja sulkea sinut syliini, vanhana toverina ja ystävänä'… No viimeinkin suoraa puhetta… No niin, hyvä ystävä", sanoi hän, luettuaan kirjeen loppuun, "kaikki teemme: sinä muutetaan kuin upseeri – rykmenttiin ja, ettei aika turhaan juokse pois, saat jo huomenna reisata Belogorin linnaan, jossa on päällikkönä kapteeni Mironov, hyvä mies, kunnon mies. Siellä sinä opit oikeaa palvelusta ja distsiplin. Orenburgis ei mitään tehdä; nuori mies ilman työtä, ei ole hyvä. Mutta tänään pyydän päivälliselle minun luo".

Tämäpä nyt pulma taas! arvelin itsekseni; mitä siitä nyt oli hyötyä, että jo melkein äidin kohdusta saakka olin kaartin kersantti! Entäs nyt minne poikaa sysättin? – rykmenttiin, yksinäiseen linnaan Kirgisien aromaiden rajalle!… Päivällisellä olin Andrei Karlovitshin luona; kolmantena vieraana oli vanha adjutantti. Pöydässä vallitsi saksalainen tarkkuus, ja luulenpa kuin luulenkin, että pelko liian vieraan näkemisestä tässä yksinkertaisessa pöydässä oli syynä minun pikaiseen lähtööni linnaan. Seuraavana päivänä sanoin jäähyväiset kenraalille ja läksin määräpaikkaani.

KOLMAS LUKU.
Linna

 
Jos käy viholliset nuo
Kemuloihin meidän luo
Tervehdimme piirasilla:
Kivääreillä, kartessilla.
 

Sotamiesten laulu.

Vanhan-aikuista väkeä nuo.

Lellipoika.

Belogorin linna on neljänkymmenen virstan päässä Orenburgista. Tie sinne kulkee Jaik-virran jyrkkää äyrästä myöten. Virta ei ollut vielä jäässä: sen lyijyiset aallot vyöryilivät raskaasti yksitoikkoisten lumisten rantainsa välitse. Niiden takana kirgisiläiset aromaat. Minä vaivuin ajatuksiin, suurimmaksi osaksi surullisiin. Linna-elämä ei ennustanut minulle mitään hauskuutta. Minä koettelin kuvailla mieleeni kapteeni Mironovia, tulevaa päällikköäni, ja ajattelin hänen olevan ankaran, äkäisen ukon, joka ei tiedä muusta kuin virasta ja virkatoimista ja joka pienimmästäkin syystä on valmis panemaan minut arestiin vedelle ja leivälle. Ilta rupesi hämärtämään. Me ajoimme jotenkin kiireesti.

– "Vieläkö on pitkältä linnaan?" kysyin kyytimieheltä:

– "Ei ole kuin vähän matkaa", vastasi hän; "tuolta se jo näkyykin".

Minä katselin joka haaralle, luullen saavani nähdä mahtavat muurit, tornit ja vallit, mutt'en nähnyt muuta kuin vähäisen kylän, joka oli ympäröity hirsilaipiolla. Toisella puolen oli muutamia heinäpieleksiä, puoleksi lumessa; toisella vanhuuttansa vääristynyt mylly, jonka siivet roikkuivat velttoina alas.

– "Missäs se linna on?" kysyin ihmetellen.

– "Tässä se on", vastasi kyytimies, osoittaen kylää, johon samassa juuri ajoimme. Portilla näin vanhan malmisen tykin; kadut olivat ahtaita ja vääriä; tuvat matalia ja enimmästä päästä olkikattoisia. Minä käskin ajaa linnanpäällikön taloon, ja pian pysähdyimme puisen talon edustalle, joka oli rakennettu lähelle kirkkoa, korkealle paikalle. Pihalla en nähnyt ketään. Menin porstuaan ja avasin oven eteiseen. Muuan sotavanhus istui pöydällä ja paikkaili sinisellä tilkulla viheriän univormun kyynäspäätä. Minä käskin hänen ilmoittaa minut. "Astu sisään hyvä herra", vastasi hän; "kyllä meillä ollaan kotona". Minä astuin siistiin, vanhan-aikuisesti sisustettuun huoneesen. Nurkassa seisoi astia-kaappi; seinällä riippui lasiraamissa upseerin valtuuskirja; sen molemmilla puolin oli kuvia Kistrinan ja Otshakovin valloituksesta, morsiamen valitsemisesta, kissan hautaamisesta y.m. Akkunan luona istui vanha vaimo-ihminen, röijy päällä ja huivi päässä. Hän keri rihmaa vyyhdistä, jota piteli toissilmäinen ukko upseerin univormussa.

– "Mitä suvaitsette, hyvä herra?" kysäsi vaimo-ihminen, jatkaen työtään.

Minä vastasin aikovani palvelukseen ja tulleeni ilmoittaumaan herra kapteenille, ja aioin juuri viimeisillä sanoilla kääntyä kierosilmäisen ukon puoleen, mutta emäntä keskeytti ulkoa-oppimani puheen.

– "Ivan Kusmitsh'iä ei ole nyt kotona", sanoi hän, "hän meni kylään, isä Gerasim'in luokse; mutta sama se, nuori herra, minä olen hänen emäntänsä. Tervetultua! Istukaa, olkaa hyvä".

Hän kutsui palvelustytön ja lähetti hänet hakemaan alaupseeria.

Ukko upseerin puvussa katseli minua uteliaasti ainoalla silmällään.

– "Uskallan kysyä", sanoi hän, "missä rykmentissä olette palvelleet?"

Minä tyydytin hänen uteliaisuutensa.

– "Uskallan kysyä", jatkoi hän, "miksi olette kaartista siirtyneet linnueesen?"

Minä vastasin sen tapahtuneen päällystön tahdosta, "Niin, niin", jatkoi väsymätön kyselijä, "kai jonkinlaisista tepposista, jotka eivät sovi kaartin upseerille, vai kuinka?"

– "Mitä sinä nyt joutavia haastelet?" sanoi hänelle kapteenin rouva, "näethän, että nuori mies on matkasta väsynyt; vähät hän sinun kysymyksistäsi … pidäpäs käsiäsi vähän leveemmällä… Niin, hyvä herra", jatkoi hän, kääntyen minuun, "älä sinä sure, jos lähettivätkin sinut tänne korpeen. Et ole sinä ensimmäinen, et viimeinenkään, jolle tuommoista on tapahtunut. Aika kaikki parantaa. Meillä on täällä Aleksei Ivanovitsh Shvabrin ollut jo viidettä vuotta: miesmurhasta sysättiin hän tänne. Jumala ties, miten tuo lie käynyt, hän näetkös läksi kaupungin ulkopuolelle erään vänrikin kanssa: miekat otettiin mukaan, ja niilläkös he nyt toisiansa pistelemään, kunnes Aleksei Ivanovitsh pistikin vänrikin kuolijaksi ja vielä kahden vieraan-miehen nähden. Mitäs tehdä? Vahinko ei tule kello kaulassa".

Samassa tuli sisään alaupseeri, nuori ja pulska kasakka.

– "Maksimitsh!" sanoi hänelle kapteenin rouva. "Toimitapas herra upseerille kortteeri, mutta toimita sievä ja hyvä".

"Kyllä, Vasilisa Jegorovna", vastasi alaupseeri. "Paras kai olisi Paleshaevin luokse?"

– "Ei mar", vastasi kapteenin rouva; "Paleshaevilla on muutoinkin ahdasta; hän on sitä paitsi minulle kummi ja muistaa, että me olemme hänen esimiehensä. Toimita vaan herra upseeri … mikäs teidän nimenne?"

– "Pietari Andreitsh".

– "Toimita vaan Pietari Andreitsh Simo Kusovin luokse. Hän, sen mokoma, päästi hevosensa minun kaalimaahani. Kuinka on muutoin, Maksimitsh; kaikki hyvin?"

– "Kaikki, Jumalan kiitos, hyvin; se vaan, että kapraali Prohorov tappeli saunassa Ustinja Pegulinan kanssa kiulullisesta kuumaa vettä!"

– "Ivan Ignatjitsh!" sanoi rouva kierosilmäiselle ukolle. "Otapas selvä Prohorovin ja Ustinjan riidasta, kumpi heistä oikeassa, kumpi väärässä, ja rankaise sitten molempia. Mene nyt Jumalan nimeen, Maksimitsh. Pietari Andreitsh, Maksimitsh saattaa teidät kortteeriinne".

Minä läksin. Alaupseeri saattoi minut tupaan, joka oli korkealla virran rannalla, aivan linnan vieressä. Toisessa puolessa tupaa asui Simo Kusov perheen, toinen puoli annettiin minulle. Tämä oli jotenkin siisti kamari, jaettu välilaipiolla kahteen osaan. Saveljitsh rupesi siinä puuhailemaan; minä katsoin ulos akkunasta. Edessäni levittelihe murheellinen aromaa. Sivulla seisoi muutamia tupia; kadulla käveli joitakuita kanoja. Ämmä seisoi kaukalon ääressä kynnyksellä ja huuteli sikoja, jotka vastasivat kutsumukseen ystävällisellä röhkinällä. Ja tännekös minua nyt on sysätty nuoruuteni aikaa viettämään! ajattelin. Minun tuli ikävä; minä läksin pois akkunan luota ja panin maata ilman illallista, huolimatta Saveljitshin kehoituksista, joka huokaili huokailemistaan: "Herra Jumala! Ei maista ei einettäkään! Mitä sanoo nyt meidän rouva, kun lapsi tulee kipeäksi?"

Seuraavana aamuna olin juuri ruvennut pukeumaan, kun ovi aukeni ja huoneesen astui nuori upseeri, ko'oltaan lyhyenläntä; hänen ruskeat kasvonsa eivät olleet kauniit, mutta tavattoman vilkkaat.

– "Suokaa anteeksi", sanoi hän minulle franskan kielellä; "suokaa anteeksi, että näin suoraan tulen tutustumaan kanssanne. Eilen sain kuulla teidän tulostanne; teki niin mieleni jälleen nähdä ihmistä, etten malttanut odottaa. Kyllä te sen ymmärrätte, oltuanne täällä jonkun aikaa".

Minä arvasin hänen olevan upseerin, joka kaksintaistelun tähden oli lähetetty kaartista tänne. Me tutustuimme heti. Shvabrin oli jotenkin älykäs mies. Hänen puheensa oli näppärää ja huvittavaa. Suurella hilpeydellä kuvasi hän minulle kapteenin perheen, hänen seuransa ja koko seudun, minne kohtalo oli minut viskannut. Minä nauroin sydämmeni pohjasta. Vähän ajan perästä tuli sisään sotavanhus, jonka eilen olin tavannut paikkaamasta univormua komendantin eteisessä, ja toi minulle Vasilisa Jegorovnalta kutsumuksen päivällisille. Shvabrin sanoi tulevansa yhdessä minun kanssani.

Lähestyessämme kapteenin asuntoa, näimme pienellä avonaisella paikalla parikymmentä vanhaa sotamiestä, kolmikolkkaiset hatut päässä ja palmikko niskassa. He olivat asetetut riviin. Heidän edessään seisoi kapteeni itse, reipas ukko, patalakki päässä ja kirjava aamunuttu päällä. Nähtyään meidät, tuli hän luoksemme, lausui minulle muutamia ystävällisiä sanoja ja rupesi jälleen komentamaan. Me yritimme pysähtyä katsomaan opetusta, mutta hän pyysi meitä menemään Vasilisa Jegorovnan luokse, luvaten itsekin tulla sinne kohta.

– "Täällä", sanoi hän, "teillä ei ole mitään nähtävää".

Vasilisa Jegorovna otti meidät vastaan teeskentelemättä, sydämmellisesti, ja kohteli minua kuin olisimme aina olleet tuttavia. Sotavanhus ja Palashka kattoivat pöytää.

– "Mitäs se meidän Ivan Kusmitsh tänään niin on innostunut opetukseen!" virkkoi kapteenin rouva. "Palashka! menes kutsumaan herraa ruoalle. Ja missäs Masha² on?"

Samassa tuli sisään nuori, noin kahdeksantoista vanha tyttö, pullea- ja punaposkinen. Hänen vaaleat hiuksensa olivat sileiksi kammatut korvain taakse, jotka paloivat tulipunaisina. Ensi silmäykseltä hän ei minua lainkaan miellyttänyt. Minä katselin häntä ennakkoluulolla. Shvabrin oli kuvannut minulle Mashan, kapteenin tyttären, typeräksi ja tyhmäksi. Hän istui nurkkaan ja rupesi ompelemaan. Sillä välin tuotiin kaalia pöydälle. Kun ei kapteenia vieläkään näkynyt, lähetti Vasilisa Jegorovna Palashkan uudestaan häntä hakemaan.

– "Sano herralle, että vieraat odottavat ja kaali jäähtyy; eihän se opetus häneltä mihin mene; kyllä vielä ennättää huutaa äänensä sorroksiin".

Pian tuli kapteeni, kierosilmäisen ukon kanssa.

– "No mutta mitäs tämä on, ukko kultaseni?" sanoi hänelle rouva; "ruoka on jo aikaa sitten pöydällä, mutta sinua saa kutsua ja kutsua etkä sittenkään tule".

– "Niin, näetkös, Vasilisa Jegorovna", vastasi Ivan Kusmitsh; "virassanihan olin: sotamiehiäni opetin".

"Ole nyt!" arveli kapteenin rouva. "Kunhan opetat vaan sotamiehiäsi, siinä kaikki: ei heidän palveluksestaan kumminkaan tolkkua lähde; vähät sinäkin siitä hyödyt. Istuisit kotona ja Jumalaa rukoilisit, niin olisi paljoa parempi. Käykää pöytään, hyvät vieraat, olkaa niin hyvät".

Me istuimme pöytään. Vasilisa Jegorovna ei ollut hetkeäkään ääneti; häneltä sateli satelemistaan minulle kysymyksiä: kutka ovat vanhempani, ovatko elossa, missä asuvat ja ovatko varakkaita. Kuultuansa, että isälläni on kolmesataa talonpoikaa, arveli hän:

– "No sanokaas! Onpas näet vaan maailmassa rikkaita ihmisiä! Entä meillä, ukkoseni? Ainoa mikä onkin, on tyttö Palashka: mutta elämmehän, Jumalan kiitos, hiljallemme. Ainoa paha vaan se: Masha on jo naimaiässä, mutta mimmoiset on hänellä myötäjäiset? Tiheä kampa ja pieni vastan paha sekä vaski raha, jolla – Jumal' anna syntin' anteeksi! – vielä saunassa pääsee käymään.³ Hyvä se, jos sattuu joku hyvä ihminen; muutoin on kyöpeli edessä koreasti".

Minä katsahdin Maria Ivanovnaan; hän oli aivan tulipunaisena, silmissä oli kyyneleitä. Minun kävi säälini häntä, ja senvuoksi kiiruhdin kääntämään puhetta toisaalle.

– "Minä olen kuullut", sanoin hyvin sopimattomasti, "että teidän linnaanne uhkaavat Bashkirit".

– "Keltäs semmoinen uutinen on saatu?" kysäsi Ivan Kusmitsh.

– "Niin juttelivat Orenburgissa", vastasin.

– "Joutavia!" sanoi kapteeni. "Täällä ei ole enää pitkään aikaan mitään kuulunut. Bashkirit on peloitettu, samoin Kirgisitkin. Ei ne tänne uskalla tulla; mutta jos tulevat, niin annan heille taas semmoisen löylyn, että muistavat kymmenen vuotta".

– "Eikö teitä peloita", jatkoin, kääntyen kapteenin rouvan puoleen, "eikö teitä peloita olla linnassa, joka on alttiina semmoisille vaaroille?"

– "Tottuu, ystäväni, tottuu ihminen kaikkeen. Parikymmentä vuotta sitten muutettiin me rykmentistä tänne, ja Herran tähden kuinka minä ensi alussa pelkäsin noita pakanoita! Kun vaan näin heidän ketunnahkaiset lakkinsa ja kuulin heidän kiljuntansa, niin, uskotkos hyvä ihminen, sydän se aivan jähmettyi. Mutta nyt olen jo tottunut, niin etten liikahda paikaltanikaan, kun tulevat sanomaan pahuksien samoilevan läheistöllä".

– "Vasilisa Jegorovna on erinomaisen urhoollinen", sanoi arvokkaasti Shvabrin. "Sen saattaa Ivan Kusmitsh todistaa".

– "Niin, näetkös", sanoi Ivan Kusmitsh; "meidän muori ei ole arkalasta kotoisin".

– "Entäs Maria Ivanovna?" kysäsin, "onko Maria Ivavovnakin yhtä rohkea?"

– "Mashako?" vastasi äiti. "Ei maan; Masha on pelkuri. Ei hän vieläkään saata kuulla pyssyn laukausta. Kun tässä pari vuotta sitten Ivan Kusmitsh kerran nimipäiväni kunniaksi laukautti meidän tykistä, niin silloin hän poloinen säikähdyksestä oli vähällä kuolla. Sen koommin tuosta tykin pahuksesta ei ole ammuttukaan".

Me nousimme pöydästä. Kapteeni rouvineen meni maata; minä läksin Shvabrinin luokse ja vietin koko illan siellä. —

NELJÄS LUKU.
Kaksintaistelu

 
– Olkoon menneeks! Ota posituuri,
Saat nähdä kuinka lävistän sun kohta juuri.
 

Knjashnin.

Kului muutamia viikkoja, ja oloni Belogorin linnassa rupesi tuntumaan hauskalle, jopa miellyttävällekin. Kapteenin talossa kohdeltiin minua kuin sukulaista. Isäntä ja emäntä olivat kunnioitettavia ihmisiä. Ivan Kusmitsh, joka oli tullut upseeriksi sotamiehestä, oli sivistymätön, mutta suora ja kunnon mies. Vaimonsa hallitsi häntä kokonaan, ja tuosta hänen huolettomuutensa. Vasilisa Jegorovna piti virka-asioitakin omiin taloustoimiin kuuluviksi ja hallitsi linnaa kuin omaa pientä taloansakin. Maria Ivanovna jonkun ajan kuluttua ei enää ujostellut minua. Me tutustuimme. Minä huomasin hänen olevan järkevän, hellän tytön. Tietämättänikin kiinnyin minä tuohon hyvään perheesen, jopa Ivan Ignatjitsh'iinkin, toissilmäiseen luutnanttiin, jonka Shvabrin kertoi pitävän jotakin salaista yhteyttä Vasilisa Jegorovnan kanssa, vaikkei tuossa panettelussa ollut vähääkään totta.

Minä tehtiin upseeriksi. Palvelus ei minua rasittanut. Jumalan suojelemassa linnassa ei ollut katselmuksia, ei harjoituksia, ei vahdissa oloja. Kapteeni omasta halustaan joskus opetti sotamiehiänsä, mutta ei voinut vielä saada sitäkään heidän päähänsä, kumpiko puoli on oikea, kumpi vasen. Shvabrinilla oli muutamia franskalaisia kirjoja. Minä rupesin lukemaan, ja minussa heräsi halu kirjallisuuteen. Aamusilla minä luin, harjoittelin kääntämistä, joskus koettelin sepittää runojakin. Päivällisellä olin melkein aina linnanpäällikön luona, jossa tavallisesti viivyin iltaan saakka. Sinne tuli toisinaan iltasella myös pappi, isä Gerasim, vaimonsa Akulina Pamfilovnan kanssa, joka oli parahin uutisten-posti koko paikkakunnassa. Aleksei Ivanitsh Shvabrinia kohtasin tietysti joka päivä; mutta yhä ikävämmältä rupesi minusta tuntumaan seurustelu hänen kanssaan. Hänen alituiset pilkkapuheensa kapteenin perheestä olivat minulle vastenmielisiä, varsinkin hänen pahanilkiset muistutuksensa Maria Ivanovnasta. Muuta seuraa linnassa ei ollut, mutta muuta en toivonutkaan.

Ennustukset eivät käyneet toteen. Bashkirit eivät tehneet kapinata. Rauha vallitsi linnamme ympärillä. Mutta sovun rikkoi äkkiä eripuraisuus.

Mainitsin jo harrastaneeni kirjallisuutta. Runoni, vasta-alkajan kokeiksi, olivat jommoisiakin, ja runoilija Aleksander Petrovitsh Sumarokov joitakuita vuosia jälkeenpäin kiitteli niitä paljonkin. Kerran sain sepittäneeksi runon, johon itse olin hyvin tyytyväinen. Kirjoittajat, kuten tiedetään, joskus, saadakseen muka neuvoja, etsivät suosiollista kuulijata. Niinpä minäkin, kirjoitettuani runoni uudestaan, vein sen Shvabrinille, hän kun koko linnassa oli ainoa, joka kykeni arvostamaan runoteosta. Pienen esipuheen jälkeen otin taskusta vihkoni ja luin hänelle seuraavan sepityksen:

 
Lemmen aatost' tukahduttain,
Koitan häntä unohtaa.
Mashaa vältellen mä tahdon
Vapauteni saavuttaa.
 
 
Mutta silmät, sini silmät
Aina ovat edessäin,
Ne ne hurmoksiin mun saavat,
Rauhan poistaa mielestäin.
 
 
Kun sä kuulet nämä tuskat,
Sääli, Masha, mua oi!
Sinä herätit muu henkiin,
Muut ei pelastaa mua voi.
 

– "Mitä arvelet tästä?" kysäsin Shvabrinilta, odottaen kiitosta, kuin minulle välttämättömästi tulevaa veroa. Mutta suureksi harmikseni Shvabrin, muutoin aina kohtelias, arveli, ettei laulustani ole mihinkään.

Samassa otti hän kädestäni vihon ja rupesi armottomasti ivaamaan mitä katkerimmalla tavalla jok'ainoata värssyä. Minä sieppasin vihkoni pois hänen kädestään ja sanoin, ett'en enää elämäpäivänäni näytä hänelle runojani. Shvabrin naurahti.

– "Saa nähdä", sanoi hän, "pidätkös sanasi. Runoilijoille on tarpeen kuulija niin kuin Ivan Kusmitshille viinaryyppy päivällispöydässä. Mutta kuka tuo Masha on, joka on sun rauhas poistanut ja saattanut sinut tuskaan? Eiköhän vaan ole Maria Ivanovna?"

– "Se ei ole sinun asias", vastasin minä närkästyen, "oli kuka hyvään.

Minä en pyydä sinun neuvojasi enkä arvelujasi".

– "Oho! Itserakas runoilija ja kaino rakastaja!" jatkoi Shvabrin, yhä enemmin suututtaen minua; "mutta kuulepas ystävällistä neuvoa: jos tahdot onnistua, niin älä sinä toimi runoilla".

– "Herra! Mitä merkitsee tämä? Selitä!"

– "Kernaasti. Se merkitsee, että jos tahdot Masha Mironovnaa tavata hämärissä, niin älä kirjoita hänelle runoja, vaan lahjoita hänelle pari korvarenkaita".

Vereni kuohahti.

– "Ja miksi semmoista luulet?" kysyin, tuskin jaksaen pidättää suuttumustani.

– "Siksi vaan", vastasi hän, pirullisesti naurahtaen, "että kokemuksesta jo tunnen hänen luontonsa ja tapansa".

– "Sinä valehtelet, konna!" huusin minä vihan vimmassa; "sinä valehtelet hävyttömästi!"

Shvabrinin kasvot muuttuivat.

– "Tämä ei jää kostamatta", sanoi hän, tarttuen käteeni. "Minä tahdon tyydytystä".

– "Milloin vaan tahdot", vastasin minä, ihastuneena.

Tällöin olisin ollut valmis repimään hänet.

Minä läksin samassa Ivan Ignatjitshin luo ja tapasin hänet neula kädessä: hän näet oli saanut käskyn kapteenin rouvalta pujottaa sieniä rihmalle, kuivattaviksi talven varalta.

– "Kas niin! Pietari Andreitsh!" sanoi hän, nähtyänsä minut. "Mistä matka, uskallan kysyä?"

Minä muutamilla sanoilla kerroin, että olin riitaunut Aleksei Ivanitshin kanssa ja tulin nyt pyytämään häntä, Ivan Ignatjitshia, sekundantikseni. Ivan Ignatjitsh kuunteli minua tarkasti, tuijottaen minuun toisella silmällään.

– "Vai niin", sanoi hän; "te sanoitte aikovanne pistää Aleksei Ivanitshin kuolijaksi ja tahdotte minua siihen vieraaksi mieheksi? Niinkö, uskallan kysyä?"

– "Niin juuri".

– "No mutta, Pietari Andreitsh! Mitäs te nyt meinaatte! Te olette riitaantuneet Aleksei Ivanitshin kanssa? Entä sitten? Hän sanoi teille pahasti, sanokaa te kahta pahemmasti; hän antoi teitä suuta vasten, vetäkää te häntä korvalle ja toiselle ja vielä kerran ja olkaa sitten erillänne. Kyllä me teidät sovitamme sitten. Mutta onkos tuo nyt laitaa, uskallan kysyä, että pistetään oma lähimmäinen kuolijaksi! Ja jospa te vaikka pistäisittekin hänet kuolijaksi, niin se ei vielä mitään, minäkään en pidä Aleksei Ivanovitshista, Jumala hänen kanssaan. Mutta aatelkaas, jos hän pistää teidät puhki! Miltäs se sitten näyttää? kukas silloin voitolle tulee, uskallan kysyä?"

Ukon järkevät tuumat eivät saaneet minua horjumaan. Minä pysyin päätöksessäni.

– "Kuinka tahdotte", sanoi Ivan Ignatjitsh; "tehkää mitä haluttaa. Mutta mitäs siihen vierasta-miestä tarvitaan? Ihmiset tappelevat, – no onpa tuo sitten katseltava, uskallan kysyä! Olen minä, Jumalan kiitos, tapellut Ruotsalaisten sekä Turkkilaisten kanssa: olen jos jotakin nähnyt".

Minä koetin hänelle selittää sekundantin velvollisuudet, mutta ukko ei ymmärtänyt minua millään muotoa.

– "Kuinka tahdotte", jatkoi hän, "jos minun kerran tulee sekaantua asiaan, niin menen Ivan Kusmitshin luokse, ilmoitan hänelle, viran puolesta, että linnassa on tekeillä hirveitä asioita, jotka sotivat kruunun etuja vastaan, jonka vuoksi herra kapteenia pyydetään ryhtymään tarpeenmukaisiin toimiin…"

Minä säikähdin ja rupesin pyytämään, ettei Ivan Ignatjitsh puhuisi koko asiasta mitään kapteenille. Töin tuskin sain hänet suostumaan. Hän lupasi viimein sanallansa, ja minä läksin pois.

Illan vietin tavallisuuden mukaan kapteenin talossa. Koetin olla iloinen, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, jott'en herättäisi huomiota ja välttääkseni ikäviä kyselmyksiä; mutta minun täytyy tunnustaa, että minulta puuttui se kylmäverisyys, josta tavallisesti kerskailevat muut, ollessaan samassa tilaisuudessa kuin minä silloin. Tänä iltana olin hyvin hellätuntoinen ja sydämmellinen. Maria Ivanovna miellytti minua entistä enemmin. Minä tunsin liikutusta, ajatellessani, että näen häntä kenties viimeisen kerran. Shvabrin tuli myös sinne. Minä otin hänet sivulle ja kerroin hänelle keskusteluni Ivan Ignatjitshin kanssa.

– "Mitä me sekundanteilla teemme?" sanoi hän kuivakiskoisesti, "tulemme toimeen ilman niitäkin".

Me päätimme taistella heinäpielesten takana, jotka olivat linnan vieressä, ja suostuimme tulemaan sinne seuraavana aamuna kello kuusi. Me puhelimme, nähtävästi, niin ystävällisesti, että Ivan Ignatjitsh ei malttanut olla vaiti.

– "Kas niin", sanoi hän tyytyväisenä, "huono sopu on parempi hyvää riitaa".

– "Mitä, mitä te sanoitte, Ivan Ignatjitsh?" kysyi kapteenin rouva, joka istui nurkassa, korttia pannen; "en oikein kuullut".

Ivan Ignatjitsh, huomattuaan minun osoittavan paheksumista ja muistettuaan lupauksensa, kävi hämille eikä tiennyt mitä vastata. Shvabrin auttoi häntä pulasta:

– "Ivan Ignatjitsh", sanoi hän, "on hyvillään meidän sovinnostamme".

– "Kenenkäs kanssa sinä, veikkoseni, riitaannuit?"

– "Riitaannuimme vaan ja kovastikin Pietari Andreitshin kanssa".

– "Mistä asiasta?"

– "Joutavasta; laulusta vaan, Vasilisa Jegorovna".

– "No onpas syytä! Laulusta!… Mitenkäs se tapahtui?…"

– "Näin se tapahtui: Pietari Andreitsh oli tuonoin sepittänyt runon ja rupesi tänään laulamaan sitä minulle, minä sitä vastoin aloin vetää omaa lauluani:

 
Kapteenin tyttö, kapteenin tyttö!
Tätä sun on muistamista:
Yöllä yksin kuljeskella
Varsin on vaarallista.
 

Siitä syntyi riita. Pietari Andreitsh oli jo vähällä suuttua, mutta arveli sitten, että onhan kullakin lupa laulaa, mitä haluttaa. Sen pituinen koko juttu".

Shvabrinin hävyttömyys oli saada minut vimmastumaan; mutta ei kukaan, paitsi minua, ymmärtänyt hänen törkeitä viittauksiaan, ainakaan ei kiinnittänyt niihin huomiota kukaan. Lauluista kääntyi puhe runoilijoihin, ja linnanpäällikkö arveli, että kaikki runoilijat ovat hulivili-väkeä ja juopporatteja, ja kaikessa ystävällisyydessä kehoitti minua hylkäämään runoilemisen, se kun on vastoin palvelusta ja sitä paitsi semmoinen asia, josta ei lähde mitään hyvää.

Shvabrinin läsnä-olo oli minulle vastenmielistä. Pian sanoin jäähyväiset ja läksin kotiani. Siellä tarkastin miekkani, koetin sen kärkeä ja kävin maata, käskettyäni Saveljitshin herättämään minua kello kuusi.

Huomenna määrättyyn aikaan olin jo heinäpielesten takana odottamassa vastustajaani. Pian tuli hänkin.

– "Tänne saattaa tulla ihmisiä", sanoi hän, "kiiruhtakaamme!"

Me riisuimme nutut ja vedimme miekat tupesta. Samassa ilmaantui heinäpieleksen takaa äkkiä Ivan Ignatjitsh ja viisi kuusi invalidia. Hän vaati meitä kapteenin luokse. Me tottelimme, vaikka harmittikin. Sotamiehet kävivät ympärillemme, ja me läksimme kulkemaan Ivan Ignatjitshin perässä, joka johdatti meitä kuin mitä juhlakulkuetta, marssien ihmeteltävällä arvokkaisuudella.

Me astuimme linnanpäällikön taloon. Ivan Ignatjitsh avasi ovet ja juhlallisesti julisti: "täällä ovat!" Vasilisa Jegorovna tuli vastaamme.

– "Hyvät ihmiset!" huudahti hän. "Mitäs tämä merkitsee? Aiotteko meidän linnassa tehdä miesmurhia? Ivan Kusmitsh, pane heidät heti kohta arestiin! Pietari Andreitsh! Aleksei Ivanitsh! antakaa tänne miekkanne, pian, pian! Palashka, vie liiteriin nämä miekat! Pietari Andreitsh! En olisi luullut tuommoista sinusta; ettes häpee! Toista se on Aleksei Ivanitshin laita: hän on miesmurhan ennenkin tehnyt ja siitä syystä kaartista pois pantu; hän sitä paitsi ei Jumalatakaan usko; mutta sinä, mutta sinä!"

Ivan Kusmitsh oli aivan samaa mieltä kuin hänen vaimonsakin ja lisäili vaan: "Niin näetkös, Vasilisa Jegorovna puhuu totta: kaksintaistelut ovat kielletyt sotalaissakin."

Sillä välin Palashka otti miekat ja vei ne liiteriin. Minä en saattanut olla naurahtamatta. Shvabrin säilytti arvokkaisuutensa.

"Kaikella kunnioituksella teitä kohtaan", sanoi hän kapteenin rouvalle, "sallikaa minun huomauttaa, että te tarpeettomasti pauhaatte, tuomitessanne meitä. Antakaa se Ivan Kusmitshin haltuun, se on hänen asiansa".

– "Hyvät ihmiset", huudahti rouva; "eikös mies ja vaimo ole yksi ruumis ja yksi sielu? Ivan Kusmitsh! Mitäs vitkailet? Pane heidät heti kohta eri nurkkiin vedelle ja leivälle, että hulluus kyllä karisee päästä; ja määrätköön heille isä Gerasim kirkonrangaistuksen, jotta rukoilisivat anteeksi Jumalalta ja tekisivät katumuksen ihmisten edessä".

Ivan Kusmitsh ei tiennyt mitä tehdä. Maria Ivanovna oli tavattoman kalpea. Vähitellen myrsky tyyntyi; kapteenin rouva rauhoittui ja pakoitti meidät suutelemaan toistamme. Palashka toi meille miekat takaisin. Me läksimme kapteenin luota nähtävästi sovitettuina. Ivan Ignatjitsh saattoi meitä.

– "Eikö teidän ole häpeä", sanoin minä äkäisesti hänelle; "kun menitte kantelemaan meidän päällemme kapteenille, vaikka lupasitte olla vaiti!"

– "Minä vannon, etten ole sanaakaan sanonut Ivan Kusmitsh'ille", vakuutti ukko. "Vasilisa Jegorovna sai minulta urkituksi koko asian. Hän se ryhtyikin toimiin, kapteenin tietämättä. Muutoin kiittäkäämme Jumalaa, että kaikki päättyi näin hyvin".

Sen sanottuaan meni hän kotiansa. Shvabrin ja minä jäimme kahden kesken.

– "Tähän se ei pääty", sanoin minä.

– "Ei suinkaan", vastasi Shvabrin; "te vastaatte minulle verellänne röyhkeydestänne; mutta luultavasti pidetään meitä nyt silmällä. Täytyy teeskennellä muutamia päiviä. Hyvästi".

Palattuani linnanpäällikön taloon, istahdin tapani mukaan Maria Ivanovnan viereen. Ivan Kusmitsh oli lähtenyt ulos; Vasilisa Jegorovna oli talous-toimissa. Me puhelimme hiljaa. Maria Ivanovna torui minua hellästi levottomuudesta, johon hänet oli saattanut minun riitani Shvabrinin kanssa.

– "Olin aivan pyörtyä", sanoi hän, "kuultuani, että aiotte taistella miekoilla. Kuinka kummallisia nuo miehet ovat! Yhdestä ainoasta sanasta, jonka he viikon kuluttua varmaankin unohtaisivat, ovat he valmiit taistelemaan ja uhraamaan ei ainoastaan elämänsä, vaan omantuntonsa ja niiden onnen, jotka… Mutta minä olen vakuutettu, että te ette ole riidan alkaja. Varmaankin oli Aleksei Ivanitsh syypää".

– "Minkästähden te niin luulette, Maria Ivanovna?"

– "Niin vaan… Hän on semmoinen pilkkakirves! Minä en rakasta Aleksei Ivanitshia. Hän inhottaa minua, mutta kumma kyllä: en soisi millään muotoa, ett'en minä olisi hänelle mieliin. Siitä olisin niin kovin levoton".

– "Kuinka luulette, Maria Ivanovna: oletteko hänelle mieliin vai ettekö?"

Maria Ivanovna punastui.

– "Luulisin…" sanoi hän, "kyllä se niin taitaa olla".

– "Mistä sen päätätte?"

– "Hän on kosinut minua".

– "Kosinut? Hänkö kosinut teitä? Milloin?"

– "Viime vuonna, pari kuukautta ennen teidän tuloanne".

– "Ja te kielsitte?"

– "Näettekös, kyllähän Aleksei Ivanitsh on viisas mies ja suurta sukua ja varakas; mutta kun ajattelen, että minun tulisi vihkimisen jälkeen suudella häntä kaikkien nähden … niin en! en tässä maailmassa!"

Maria Ivanovnan sanat avasivat silmäni ja selittivät monta seikkaa. Minä ymmärsin nyt, minkätähden Shvabrin alinomaa oli puhunut pahaa hänestä. Nähtävästi oli hän huomannut meidän molemman-puolisen myötätuntoisuutemme ja koetti eroittaa meitä. Hänen sanansa, joista me olimme riitaantuneet, näyttivät minusta nyt entistä ilkeämmille, ne kun eivät olleet pelkkää törkeätä ja sopimatonta ivaa, vaan ennakolta mietittyä parjausta. Entistä palavammaksi kävi haluni saada rangaista julkeata parjaajaa, ja maltittomana odottelin vaan sopivaa tilaisuutta.