Kitabı oku: «Kapteenin tytär», sayfa 6

YHDESTOISTA LUKU.
Rauhaton kylä

 
Oli siihen aikaan jalopeura kylläinen.
– "Sä mitä tulet luolahani, poikanen?"
Hän kysyi lempeästi.
 

A. Sumarokov.

Kenraalin luota läksin kiireesti kortteeriini. Saveljitsh tervehti minua tavallisella murinallaan.

– "On sinulla vaan halua mennä juopuneitten rosvojen kimppuun! Onkos tuo nyt herrasmiehelle sopivaa? Sattuu paha hetki – olet mennyt mies. Enkä minä puhuisikaan, jos tappelisit Turkkilaisten tai Ruotsalaisten kanssa; mutta näistä ei viitsis puhuakaan".

Minä keskeytin hänet, kysyen, kuinka paljon minulla oli rahaa.

– "Kyll' on tarpeeksi", vastasi hän tyytyväisenä. "Kyllähän ne pahukset nuuskivat joka paikan, mutta sain minä sentään säilöön". Ja ukko otti taskustaan pitkän kudotun kukkaron täynnä hopearahoja.

– "No, Saveljitsh", sanoin minä; "anna minulle puolet, toisen puolen saat itsellesi. Minä lähden Belogorin linnaan".

– "Voi armas Pietari Andreitsh!" puhui ukko vapisevalla äänellä. "Älä kiusaa Jumalaa. Mikä pakko sinulla on lähteä matkaan tämmöisenä aikana, jolloin ei rosvoilta pääse ei niin mihinkään? Sääli sinä edes vanhempiasi, jos et itsestäsi huolikaan. Ja mitä sinä lähdet? Mitä hakemaan? Odota pikkuruisen: tulee sotaväkeä, rosvot otetaan kiinni, silloin saat mennä Jumalan nimeen vaikka minne".

Päätökseni oli järkähtämätön.

– "Ei auta enää keskustelut", vastasin ukolle. "Minun täytyy lähteä; minä en saata olla lähtemättä. Älä sure, Saveljitsh; Jumala on armollinen, kenties tapaamme vielä toisiamme! Älä nyt ole itara. Osta, mitä tarvitset, vaikka kolminkertaisesta hinnasta. Nämä rahat annan sinulle lahjaksi. Jos ei minua kolmen päivän perästä…"

– "Mitä nyt haasteletkaan", keskeytti Saveljitsh. "Ettäkö minä laskisin sinut yksinäsi! Älä unissakaan semmoista pyydä. Jos olet kerran päättänyt lähteä, niin minä menen myös, vaikka jalkapatikassa, mutta kas sinua vaan en jätä. Mitä minä täällä muurin takana yksinäni tekisin? Olenko minä ihan hullu? En mar, ja sano mitä sanot, mutta sinusta minä en luovu".

Saveljitshin kanssa ei ollut väittelemistä; minä sallin hänen varustautua matkaan. Puolen tunnin kuluttua nousin hevoseni selkään; Saveljitsh oli ilmaiseksi saanut eräältä kaupunkilaiselta laihan, ontuvan hevosen, jota isäntänsä ei enää jaksanut elättää. Niin tulimme kaupungin portille; vahdit päästivät meidät menemään, me läksimme Orenburgista.

Rupesi hämärtämään. Tieni kulki Berdin kylän ohitse, jossa Pugatshevilla oli asuntonsa. Suora tie oli tukossa; mutta arolla näkyi kaikkialla tuoreita kavion jälkiä. Minä ajoin kovaa ravia. Saveljitsh tuskin jaksoi pysyä perässäni ja alinomaa huuteli minulle:

– "Älä aja niin kovin! Herran tähden älä aja niin kovin! Eihän tämä kirottu koni pysy tuon pitkäkoipisen pahuksen perässä. Ja minnes sitä on kiiru? Olisipa pitoihin matka, niin sitten olisi toinen juttu, mutta suoraa tietähän tämä on surman suuhun… Pietari Andreitsh! Kultainen Pietari Andreitsh … auta hyvä Jumala! hukkaanhan joutuu lapsi tuolla tavalla!"

Pian rupesi välkkymään valkeita Berdin kylästä. Me saavuimme kaivoksille, kylän ainoille varustuksille. Saveljitsh pysyttelihe perässä, taukoomatta vaikeroiden. Minä luulin pääseväni onnellisesti kylän ohitse, mutta äkkiä huomasin edessäni viisi talonpoikaa, nuijat kädessä. Nämä olivat Pugatshevin kortteerin etuvartijoita. Meiltä kysyttiin keitä olimme. Tunnussanaa tuntematta aioin ääneti ajaa heidän ohitsensa, mutta he piirittivät minut heti kohta ja yksi heistä tarttui hevoseni suitsiin. Minä tempasin miekkani ja löin häntä päähän; lakki pelasti hänen henkensä, hän horjahti kumminkin ja päästi suitset käsistään. Muut pelästyivät ja juoksivat pakoon; tätä hetkeä käytin hyödykseni ja ajaa karautin eteenpäin.

Lähenevän yön pimeydessä olisinkin saanut vaarat vältetyiksi, mutta äkkiä katsahdin taakseni ja huomasin, ett'ei Saveljitshia ollutkaan perässä. Ukko parka ei ollut päässyt ontuvalla hevosellaan pakoon. Mitä oli tekeminen? Odoteltuani hetkisen, käännyin häntä pelastamaan.

Kaivosta lähestyessäni kuulin kaukaa melua, huutoja ja Saveljitshin äänen. Minä joudutin hevoseni juoksua ja tapasin uudestaan äsköiset vartijat. Saveljitsh oli heidän keskellänsä. Kiljaisten he syöksivät kimppuuni ja samassa vetivät minut hevosen selästä maahan. Yksi heistä, nähtävästi johtaja, ilmoitti vievänsä meidät heti kohta keisarin luokse ja lisäsi:

– "Hänellä sitten on valta määrätä: hirtetäänkö teidät koht'sillään, vai odotetaanko Jumalan päivää".

Minä en vastustanut, Saveljitsh noudatti esimerkkiäni, ja niinpä läksivät vartijat juhlallisesti kuljettamaan meitä.

Kaivoksen yli päästyämme tulimme kylään. Kaikissa tuvissa paloi valkea. Huutoa ja melua kuului kaikkialta. Kadulla oli paljo kansaa; mutta pimeässä ei meitä kukaan huomannut eikä tuntenut minussa Orenburgilaista upseeria. Meidät vietiin tien risteyksissä olevaan taloon. Portilla oli muutamia viinatynnyreitä ja kaksi tykkiä.

– "Täss' on hovi", sanoi yksi talonpojista; "heti kohta ilmoitetaan teidät". Hän meni tupaan. Minä katsahdin Saveljitshiin: ukko luki rukouksia, silmiänsä ristien. Pitkän ajan perästä tuli talonpoika takaisin ja sanoi:

– "Tule, keisari käski tuota upseerin sisään".

Minä astuin tupaan eli hoviin, joksi sitä talonpojat nimittivät. Pöydällä paloi kaksi talikynttilää; seinät oli koristettu kultapaperilla; muutoin oli kaikki niinkuin talonpoikaisessa tuvassa on tavallista: lavitsat, pöytä, katosta nuorassa riippuva pesukannu, naulassa pyyhin, nurkassa hiilikoukku, leveällä uunin arinalla savi-astioita. Pugatshev istui jumalan-kuvain alla, käsi mahtavasti puuskassa. Hänen yllään oli punainen kauhtana ja korkea lakki päässä.

Hänen lähellään seisoi muutamia hänen päätovereistaan, teeskennellen matelevaa nöyryyttä. Tieto Orenburgilaisen upseerin tulosta oli nähtävästi herättänyt kapinoitsijoissa suuren uteliaisuuden; he olivat päättäneet vastaan ottaa minut hyvin mahtavasti.

– "Aha, herra upseeri!" sanoi Pugatshev vilkkaasti. "Mitä kuuluu? Mikä on asiasi?"

Minä sanoin olevani omilla asioillani ja että hänen väkensä oli pysäyttänyt minut.

– "Millä asioilla?" kysyi hän.

Minä en tiennyt mitä vastata. Pugatshev, luullen, etten minä tahdo ilmoittaa asiaani muitten kuullen, kääntyi seuralaisiinsa ja käski heidän astua ulos. Kaikki tottelivat, paitsi kahta, jotka eivät liikahtaneet paikaltaan.

– "Puhu rohkeasti näiden kuullen", sanoi Pugatshev; "heiltä en salaa mitään".

Minä vilkasin valakeisarin suosikkeihin. Toisella heistä, joka oli kivulloinen, kyyristynyt ja harmaapartainen ukko, ei ollut mitään merkillistä ulkomuodossaan, paitsi sinistä nauhaa, joka oli kiinnitetty yli rinnan harmaalle takille. Hänen toveriansa sitä vastaan en unohda milloinkaan. Hän oli iso, tukeva ja harteva mies, noin 45 vuoden iässä. Sakea punertava parta, harmaat välkkyvät silmät, nenä ilman sieraimia ja punaiset täplät otsassa ja poskilla antoivat sanomattoman oudon lauseen hänen rokon-arpisille, leveille kasvoillensa. Hänen yllään oli punainen paita, kirgisiläinen pitkä-nuttu ja jalassa kasakan roimahousut, Ensimmäinen (niinkuin sittemmin sain tietää) oli karannut korpraali Beloborodov; toinen oli Afanasii Sokolov (liikanimeltänsä Hlopusha) rangaistu pahantekijä, jo kolmasti karannut Siperian kaivoksista. Huolimatta tunteista, jotka yksinomaisesti valtasivat minua, veti tämä seura, johon näin äkkiä olin tullut, suurissa määrin huomiotani puoleensa. Pian saattoi minut taas entiselleni Pugatshevin kysymys:

– "Puhu: mille asialle läksit Orenburgista?"

Omituinen ajatus iski mieleeni: minusta näytti, että Sallimus, joka toistamiseen oli saattanut minut Pugatshevin luokse, antoi minulle tilaisuutta aikomukseni toimeenpanemiseen. Minä päätin käyttää sitä hyödykseni ja, ennättämättä oikein punnitakaan päätöstäni, vastasin Pugatsheville:

– "Olin matkalla Belogorin linnaan, pelastamaan orpoa, jolle tehdään pahaa siellä".

Pugatshevin silmät iskivät tulta.

– "Kuka minun väestäni uskaltaa tehdä orvolle pahaa?" kiljasi hän.

"Olkoon hän herra tai narri, hän tuomitaan. Sano, kuka se on?"

– "Shvabrin se on", vastasin minä. "Hän pitää vankeudessa tyttöä, jonka sinä näit pappilassa sairaana, ja tahtoo väkisinkin naida hänet".

– "Kyllä minä Shvabrinin opetan!" sanoi Pugatshev vihaisesti. "Hän saa katua omankäden-oikeuttansa ja pahaa käytöstänsä ihmisiä kohtaan! Minä hirtätän hänet".

– "Salli minun sanoa sananen", virkkoi Hlopusha käheällä äänellä. "Sinä kiirehdit panemaan Shvabrinia linnan päälliköksi ja nyt kiirehdit häntä hirtättämään. Sinä olet jo loukannut kasakoita, panemalla aatelismiehen heidän päällikökseen; älä nyt peloita aatelisia, rangaisten heitä ensimmäisestä syytöksestä".

– "Ei maksa mokomia sääliä eikä armahtaa", sanoi sininauhainen ukko. "Shvabrinia kyllä sopii rangaista, mutta eipä haittaisi tutkistella herra upseeriakin kelpo lailla: millä asialla hän oikeastaan on. Jos hän ei tunnusta sinua keisariksi, niin mitäpäs hän oikeuttakaan sinulta hakisi; jos taasen tunnustaa, niin miksikäs hän tähän päivään saakka on ollut Orenburgissa vihollistesi kanssa? Etköhän käskisi viedä häntä kansliahnoneesen ja virittää siellä valkea; niin vaan minusta näyttää, että hän on Orenburgin päällikköjen lähettämä".

Vanhan hirtehisen logiiki näytti minusta hyvin vakuuttavalle. Pintaani karmi, ajatellessani kenen käsissä minä olin. Pugatshev huomasi hämmästykseni.

– "No, herra upseeri?" sanoi hän minulle silmää iskien. "Sotamarskini taitaa vaan puhua totta. Mitä arvelet?"

Pugatshevin leikillisyys rohkaisi minua uudelleen. Tyyneesti vastasin, että olen hänen vallassaan ja että hän saa tehdä minun kanssani mitä tahtoo.

– "Hyvä", sanoi Pugatshev. "Virkas nyt, millaisessa tilassa teidän kaupunkinne on".

– "Jumalan kiitos", vastasin; "kaikki hyvin."

– "Vai hyvin?" toisti Pugatshev. "Ja kansa kuolee nälkään!"

Hän puhui totta, mutta minä, valani mukaan rupesin vakuuttaman, että tuo on perätöntä huhua ja että Orenburgissa on kyllältä muonaa.

– "Kas niin", puuttui sininauhainen puheesen; "näethän itsekin, että hän pettää sinua. Kaikki karkulaiset todistavat yksimielisesti, että Orenburgissa on hätä ja nälkä, että syödään kaatuneita eläimiä, kiittäen, että edes semmoistakaan saavat; ja kumminkin vakuuttaa herra upseeri, että muonaa on kyllältä. Jos hirtätät Shvabrinin, niin hirtätä tämäkin herra samaan puuhun, jott'ei toisen olisi paha mieli".

Pahuksen sanat saivat nähtävästi Pugatshevin horjumaan. Onneksi rupesi Hlopusha vastustamaan kumppaniansa.

– "Älähän nyt, Naumitsh!" sanoi hän ukolle. "Aina sinä vaan kuristaisit ja leikkaisit. Mikähän sankari sinä oikeastaan olet? Itsessäsikään ei enää henkeä pitkälle piisaa. Itsekin haudan partaalla käyt ja toisia vaan työntelet surman suuhun. Vähäkös on verta omalla-tunnollasi?"

– "Mikäs pyhimys sinä sitten olet?" vastasi Beloborodov. "Mistä se sääli sinuun on tullut?"

– "No niin", vastasi Hlopusha; "syntinen ihminen minäkin olen ja" (hän puristi luista nyrkkiänsä ja, vetäen hihansa ylös, paljasti karvaisen kätensä) "on tämäkin käsi vuodattanut paljon kristittyä verta. Mutta minä surmasin vihollisia, enkä vieraita; avonaisella tiellä ja synkässä metsässä, enkä kotona, istuen uunin nurkassa; lingolla ja kirveellä, vaan en ämmän juoruilla".

Ukko kääntyi pois ja jupisi: "repale-nenä!…"

– "Mitä höpiset siellä, vanha rujo?" huusi Hlopusha. "Kyllä minä annan sinulle repale-neniä; älä huoli, tulee sinunkin aikasi; jahka Jumala suo, saat sinäkin haistaa pihtejä. Mutta varo sillä välin, etten nyhtäisi tuota parran pahaistasi".

– "Herrat kenraalit!" julisti Pugatshev mahtavasti; "älkää riidelkö! Vähät siitä, vaikka kaikkikin Orenburgin koirat nytkisivät saman poikkipuun alla; mutta paha jos omatkin koirat rupeavat hampaitaan toisillensa irvistämään. Sopikaa pois!"

Hlopusha ja Beloborodov eivät sanoneet sanaakaan, vaan vihaisesti katselivat toisiansa. Minä huomasin välttämättömäksi kääntää toisaalle puheen, joka olisi saattanut päättyä minulle varsin epäedullisella tavalla. Senpä vuoksi kääntyen Pugatsheviin, sanoin hänelle iloisesti:

– "Niin! Olin vähällä unohtaa kiittää sinua hevosesta ja turkista. Ilman sinun apuasi en olisi päässytkään kaupunkiin, vaan olisin paleltunut tielle".

Vehkeeni onnistui. Pugatshev kävi iloiseksi.

– "Maksettuna velka kauniin", sanoi hän, iskien silmää. "Kerropas nyt, mitä se tyttö sinuun koskee, jota Shvabrin kohtelee pahasti? Kunhan vaan ei olisi tuommoinen sydän käpynen, vai mitä?"

– "Hän on morsiameni", vastasin, nähtyäni tuulen kääntyneen ja pitämättä tarpeellisena salata totuutta.

– "Morsiamesi, niinkö?" huudahti Pugatshev. "Miks'etkäs ole ennen sanonut sitä? Hei, me naitamme teidät ja juomme häissänne!" Kääntyen sitten Beloborodoviin, hän jatkoi: "Kuules, sotamarski! Me ollaan herra upseerin kanssa vanhoja ystäviä, käydäänpäs illalliselle; aamu iltaa viisahampi. Huomenna saamme sitten nähdä, mitä on tehtävä".

Mielelläni olisin kieltäynyt tästä tarjotusta kunniasta, mutta se ei käynyt laatuun. Kaksi nuorta kasakkatarta, talon isännän tyttäriä, kattoivat pöydän valkoisella liinalla; toivat sitten leipää, kalalientä ja muutamia viina- ja olutpulloja, ja niin olin toistamiseen samassa pöydässä Pugatshevin ja hänen hirveiden kumppaniensa kanssa.

Mässäämistä, jota minun vastoin tahtoanikin täytyi olla katsomassa, kesti myöhäiseen yöhön. Viimeinkin rupesi päihtymys saamaan valtaa. Pugatshev nukkui istualleen, hänen kumppaninsa nousivat ja viittasivat minulle jättämään hänet. Minä läksin ulos heidän kanssaan. Hlopushan käskystä vei vartija minut kansliahuoneesen, jossa tapasin Saveljitshin ja jonne meidät jätettiin lukon taakse. Ukko oli niin hämmästynyt kaikesta siitä, mitä oli tapahtunut, ettei kysynyt minulta mitään. Hän pani maata pimeässä ja kauan aikaa vielä huokaili ja voivotteli; viimein rupesi hän kuorsaamaan. Minä vaivuin ajatuksiini, jotka eivät sallineet minun silmäänikään ummistaa koko yössä.

Aamulla tultiin minua kutsumaan Pugatshevin luo. Minä läksin. Hänen portillansa seisoi kuomi, jonka eteen oli valjastettu kolme tatarilaista hevosta. Kansa tunkieli kadulla. Porstuvassa tuli Pugatshev vastaani; hän oli matkapuvussa, turkit yllä ja kirgisiläinen lakki päässä. Eiliset kumppalit olivat hänen ympärillään, nöyrinä ja matelevina, – vastakohta asianlaidalle eilen illalla. Pugatshev tervehti minua iloisesti ja käski istua viereensä kuomiin.

Me istuimme.

– "Belogorin linnaan!" sanoi Pugatshev leveä-harteiselle Tatarilaiselle, joka seisoen ohjasi hevosia.

Sydämmeni sykähti. Hevoset läksivät liikkeelle, aisakello soi, kuomi kiiti nopeasti.

– "Seis! Seis!" kuului ääni, minulle hyvinkin tuttu, ja minä näin Saveljitshin juoksevan vastaamme. Pugatshev käski pysäyttää hevoset.

– "Armas Pietari Andreitsh!" huusi ukko, "älä jätä minua vanhoilla päivilläni yksikseni keskelle näitä rosv…"

– "Kas vanhaa vaaria!" sanoi Pugatshev! "Yhtehen yhdyttiin taas! Istu nyt kuskilaudalle".

– "Kiitos, hyvä herra, kiitos ja kunnia, isä armas!" puheli Saveljitsh, käyden istumaan. "Suokoon sinulle Jumala onnea ja pitkää ikää siitä, ettäs olit niin hyvä minulle, vanhalle äijälle! Ikäni rukoilen nyt Jumalaa puolestasi, enkä enää puhu jäniksen-nahkaisesta turkista sanaakaan".

Nuo alituiset muistutukset jäniksen-nahkaisesta turkista olisivat saattaneet viimeinkin suututtaa Pugatshevin aika lailla. Onneksi hän ei kuullut ukon sopimatonta viittausta tahi ei viitsinyt vastata siihen. Hevoset läksivät juoksemaan; kansa kaduilla seisahteli ja kumarsi syvään. Pugatshev nyykäytteli päätään kummallekin puolelle. Tuokion kuluttua olimme jättäneet kylän ja kiidimme nyt sileätä tietä myöten.

Helppo on arvata, mimmoiset tunteet minut tällä hetkellä valtasivat. Muutaman hetken perästä olin näkevä sen, jonka jo luulin kadottaneeni. Minä kuvailin mielessäni yhtymisemme hetkeä … ajattelin myös sitä miestä, jonka käsissä minun kohtaloni oli ja jonka kanssa olin tullut salaiseen yhteyteen kummallisten sattumusten kautta. Minä muistin, kuinka huimapäinen, julma ja verenhimoinen oli hän, joka nyt tahtoi pelastaa armaani! Pugatshev ei tiennyt hänen olevan kapteeni Mironovin tyttären; Shvabrin vihoissaan saattaa ilmoittaa hänelle kaikki; saattaapa Pugatshev muullakin tavoin saada asiasta selon … kuinka silloin Maria Ivanovnan käy? Pintaani karmi ja hiukset nousivat päässäni pystyyn…

Pugatshev keskeytti äkkiä miettimiseni, kysyen minulta:

– "Mitäs aattelet, herra upseeri?"

– "Onpa tässä ajattelemista kyllä", vastasin. "Minä olen upseeri ja vapasukuinen; eilen vielä taistelin sinua vastaan, ja tänään istun kanssasi samassa reessä, ja koko elämäni onni riippuu sinusta".

– "Peloittaako sua?" kysyi Pugatshev.

Minä vastasin, että kun kerran ennenkin olin saanut armon, niin toivon nytkin samaa, vieläpä hänen apuansakin.

– "Ja oikeassa oletkin, Jumal'auta!" sanoi hän. "Näithän kuinka meidän miehet karsaasti katsoivat sinuun; vanha ukko väitti vielä tänä aamunakin, että sinä olet vakoja ja että ensin pitäisi sinua tutkia ja sitten hirttää sinut; mutta minä en suostunut", lisäsi Pugatshev matalammalla äänellä, jott'eivät Saveljitsh ja kuski kuulisi, "minä en suostunut, muistaen sinulta saamaani viinaryyppyä ja jäniksen-nahkaista turkkia. Näethän, etten minä ole niin verenhimoinen, kuin teikäläiset minusta puhuvat".

Minä muistin Belogorin linnan valloitusta, mutta en pitänyt tarpeellisena vastustaa häntä; minä en sanonut mitään.

– "Mitä minusta Orenburgissa arvellaan?" kysäsi hän hetken perästä.

– "Arvelevat vaan sinua kovaksi mieheksi, jota on vaikea voittaa".

Valekeisarin kasvot ilmoittivat tyytyväistä itserakkautta.

– "Niin!" sanoi hän iloisesti. "Kyllä minä osaan sotaa käydä. Onko teille Orenburgiin tullut tietoja Jusejevin tappelusta? Neljäkymmentä kenraalia on kaatunut, neljä armeijaa on otettu vangiksi. Mitäs arvelet: kestäisiköhän Preussin kuningas minua vastaan?"

Rosvon kerskaaminen huvitti minua.

– "Mitäs itse arvelet", sanoin hänelle, "luuletko voivasi vetää vertoja Fredrikille?"

– "Feodor Feodorovitshilleko? Mikäs siinä olisi? Voitanhan minä teidän kenraalejakin ja nämäthän ovat häntäkin voittaneet. Tähän saakka on aseillani ollut onnea. Annas vaan, kun lähden tästä itse Moskovatakin vastaan".

– "Aiotko tosiaankin Moskovata vastaan?"

Pugatshev kävi totiseksi ja sanoi puoli-ääneen:

– "Jumala tien. Ahdas on tieni: valtaa vähän. Meidän pojat rupeavat viisastelemaan. Varkaita he ovat. Minun on pitäminen silmät auki, ensimmäisen onnettomuuden kohdatessa he pelastavat kaulansa minun päälläni".

– "Sepä se!" sanoin minä. "Eiköhän olisi paras, jos itse jo ajoissa luopuisit heistä ja turvautuisit keisarinnan armoon?"

– "Ei!" vastasi hän; "myöhäistä on jo katua. Armoa minä en enää saa.

Jatkan niinkuin olen alkanutkin, ken tietää? Ehkä onnistunkin?

Hallitsihan Grishka Otrepjevkin Moskovassa?"

– "Niin, mutta tiedätkös, mikä hänen loppunsa oli? Hän heitettiin akkunasta, pistettiin kuolijaksi ja poltettiin; hänen tuhkansa pantiin tykkiin ja ammuttiin".

– "Kuulepas!" sanoi Pugatshev oudolla innostuksella. "Juttelenpa sinulle tarinan, jonka lapsena kuulin vanhalta Kalmukkilaiselta eukolta. Kerran kysyi kotka korpilta: sanos, korppi, mistä se tulee, että sinä elät kolmesataa vuotta, mutta minä ainoastaan kolmekymmentä kolme? – Siitä se tulee, vastasi korppi, että sinä juot tuoretta verta, minä raadoista elän. – Kotka tuosta miettimään ja päätti kuin päättikin ruveta hänkin syömään raatoja. Lensivät he sitten yhtenä, kotka ja korppi. Huomasivat maassa hevosen raadon ja laskeutuivat sen ääreen. Korppi heti nokkimaan ja kiittelemään. Kotka nokkasi kerran, nokkasi toisen, mutta viittasi sitten siivellään ja sanoi: ei ole raadosta kotkan syötäväksi; paras on kerrankin juoda kylläkseen tuoretta verta; kävi sitten kuinka kävikään! – Miltä sinusta näyttää kalmukkilainen satu?"

– "Huvittavahan se on", vastasin. "Mutta elää murhalla ja rosvouksella on mielestäni juuri raadon syömistä".

Pugatshev katsahti minuun kummastellen, sanaakaan sanomatta. Me olimme vaiti, kumpainenkin ajatuksiinsa vaipuneena. Tatarilainen rupesi laulamaan surumielistä laulua; Saveljitsh, torkkuen, heilui kuskilaudalla. Reki luisti tasaisella talvitiellä… Pian näkyi Jaik-virran jyrkällä äyräällä pienen kylän valli ja kirkon torni; neljänneksen kuluttua ajoimme Belogorin linnaan.

KAHDESTOISTA LUKU.
Orpo

 
Kuinpa meidän omenapuulla
Ei ole latvaa eikä haaroja,
Niinpä meidän hovin neidolla
Ei ole isää eikä äitiä,
Ei, joka varustaisi impyen
Ei, joka siunajaisi impyen.
 

Häälaulu.

Reki pysähtyi linnanpäällikön asunnon eteen. Kansa tunsi Pugatshevin aisakellon; ja suurissa parvissa juoksi perässämme. Shvabrin tuli kuistille vastaan. Hän oli kasakan puvussa ja oli kasvattanut itselleen parran. Petturi auttoi Pugatshevia reestä ja iljettävällä tavalla lausui hänelle ilonsa ja uskollisuutensa. Nähtyään minut hän kävi hämille, mutta tointui pian jälleen ja ojensi minulle käden.

– "Vai olet sinäkin meidän?" sanoi hän. "Sepä hauskaa!"

Minä käännyin hänestä pois enkä vastannut mitään.

Sydäntäni särki, astuissamme vanhaan tuttuun huoneesen, jossa seinällä vielä riippui kapteeni vainajan upseerin-kirja, ikäänkuin hautakirjoituksena menneistä ajoista. Pugatshev istui samaan sohvaan, jossa Ivan Kusmitshilla oli ollut tapana nukkua, puolisonsa kotiripitysten tuudittamana. Shvabrin itse tarjosi hänelle viinaa. Pugatshev joi ryypyn ja sanoi hänelle, viitaten minuun:

– "Tarjoa herra upseerille myös".

Shvabrin tuli luokseni tarjotin kädessä, mutta minä käännyin hänestä toistamiseen. Hän näytti olevan hämillään. Hänen terävä silmänsä oli heti kohta huomannut, että Pugatshev oli häneen tyytymätön. Shvabrin pelkäsi häntä ja katseli minuun epäilevin silmin. Pugatshev tiedusteli linnan tilaa, vihollisia koskevia huhuja ynnä muuta sellaista ja kysyi sitten äkkiä:

– "Sanopas, mitä tyttöä sinä täällä vartioituna pidät? Näytäpäs hänet minulle!"

Shvabrin muuttui kalman vaaleaksi.

– "Teidän majesteetinne", sanoi hän vapisevalla äänellä, "hän ei ole vartioituna… Hän on sairas… Hän makaa ylhäällä".

– "Mennään sinne", sanoi Pugatshev, nousten istualtaan.

Shvabrinin oli mahdoton kieltää; hän saattoi Pugatshevin ylös Maria Ivanovnan kamariin. Minä kuljin heidän perässänsä.

Rappusilla pysähtyi Shvabrin.

– "Teidän Majesteetinne", sanoi hän. "Teillä on valta vaatia minulta mitä hyvänsä; mutta älkää salliko vieraan astua vaimoni makuukammioon".

Minä säpsähdin.

– "Olet siis nainut!" huusin Shvabrinille, valmiina repimään hänet.

– "Hiljaa!" keskeytti minut Pugatshev. "Se on minun asiani. Ja sinä", jatkoi hän, kääntyen Shvabriniin, "älä mutkistele äläkä viisastele: olkoon hän vaimosi tai kuka hyvänsä; minä vaan vien sinne kenet tahdon. Herra upseeri, seuraa minua!"

Kammion ovella pysähtyi Shvabrin ja änkytti:

– "Teidän majesteetinne, minä huomautan teille ennakolta, että hän on kuumetaudissa ja on houraillut kolmatta vuorokautta lakkaamatta".

– "Avaa ovi!" käski Pugatshev.

Shvabrin rupesi etsimään taskustaan ja sanoi unohtaneensa avaimen. Pugatshev potkasi ovea jalallaan; lukko hyppäsi sijoiltaan, ovi aukeni ja me astuimme sisään.

Minä katsahdin ja – kauhistuin. Lattialla, repaleisissa talonpoikaisvaatteissa istui Maria Ivanovna, kalpeana, laihana, hiukset hajallaan. Hänen edessään oli vesiastia ja sen päällä palanen leipää. Nähtyään minut hän säpsähti ja parkasi. Mitä silloin tein – en muista.

Pugatshev katsahti Shvabriniin ja sanoi, katkerasti naurahtaen:

– "Kelpo sairashuonehan sinulla onkin!" Sitten astui hän Maria Ivanovnan luokse ja virkkoi: "Sanos, tyttäreni, mistä syystä miehesi sinua rankaisee? Mitä pahaa olet tehnyt?"

– "Miehenikö!" kertoi Maria Ivanovna. "Hän ei ole mieheni; enkä minä koskaan tule hänen vaimoksensa! Olen päättänyt ennen kuolla, ja minä kuolenkin, jos ei minua pelasteta".

Pugatshev iski Shvabriniin ankaran katseen.

– "Uskalsitko pettää minua!" kiljasi hän. "Tiedätkös, kelvoton, mitä olet ansainnut?"

Shvabrin lankesi polvilleen… Silloin ylönkatse tukautti minussa kaikki vihan tunteet. Inholla katselin vapasukuista miestä ryömimässä karkulaisen kasakan jaloissa. Pugatshev leppyi.

– "Annan anteeksi tällä kertaa", sanoi hän Shvabrinille, "mutta muista, että jos vähänkin pahaa vielä teet, niin otetaan tämäkin lukuun". Kääntyen sitten Maria Ivanovnan puoleen sanoi hän lempeästi:

– "Tule ulos, sorja neiti; minä lahjoitan sinulle vapauden. Minä olen keisari".

Maria Ivanovna katsahti häneen ja arvasi näkevänsä edessään isänsä murhaajan. Hän kätki kasvot käsiinsä ja kaatui pyörtyneenä lattialle. Minä riensin hänen luokseen, mutta samassa tuli rohkeasti sisään vanha tuttavani Palashka ja rupesi hääräilemään emäntänsä ympärillä. Pugatshev läksi ulos ja me astuimme kolmen kesken ulos vierashuoneesen.

– "Kas niin, herra upseeri!" sanoi Pugatshev nauraen. "Saatiinpas kaunis impi pelastetuksi! Emmeköhän lähetä pappia hakemaan? Pannaanpas hän vihkimään lankonsa tytärtä, vai mitä? kyllä minä rupean isän-sijaiseksi, Shvabrin teltapojaksi; ja sitten juomme häitä!"

Mitä olin pelännyt, se tapahtui nyt. Shvabrin, kuultuaan Pugatshevin ehdotuksen, vimmastui.

– "Teidän Majesteetinne!" huusi hän raivoissaan. "Minä teidät petin, minä teille valehtelin; mutta pettääpä Grinevkin teitä. Tämä tyttö ei ole täkäläisen papin langon tytär: hän on Ivan Mironovin tytär, saman miehen, joka hirtettiin linnan valloittamisen jälkeen".

Pugatshev kiinnitti minuun säihkyvät silmänsä.

– "Mitäs tämä merkitsee?" kysyi hän kummastellen.

– "Shvabrin on puhunut totta", vastasin lujasti.

– "Sitäpä et ole minulle sanonutkaan", virkkoi Pugatshev, ja hänen kasvonsa synkistyivät.

– "Mutta päätään itse", sanoin hänelle, "olisinko saattanut väkesi kuullen ilmoittaa, että Mironovin tytär oli elossa. He olisivat hänet repineet. Häntä ei olisi voinut mikään pelastaa".

– "Niinpä niinkin", arveli Pugatshev ja naurahti. "Eivätpä juopuneet tosiaankaan olisi säästäneet tyttö parkaa. Hyvinpä tekikin papin muori, että petti heidät".

– "Kuulepas", sanoin hänelle, nähtyäni hänen olevan hyvällä tuulella, "en tiedä miksikä sinua nimittäisin, mutta enpä tuota tahdo tietääkään… Mutta Jumala näkee, että hengelläni tahtoisin maksaa sinulle kaiken sen, mitä olet minulle tehnyt. Älä vaan vaadi sitä, mikä sotii knnniatani ja omaa-tuntoani vastaan. Sinä olet hyväntekijäni. Päätä aloitettu työ: päästä minut lähtemään orpo paran kanssa minne meille Jumala tien osoittaa. Ja, ohjatkoon sitten sinua kohtalosi minne hyvänsä, käyköön sinulle kuinka käyneekään, me rukoilemme joka päivä Jumalaa sinun syntisen sielusi pelastuksesta…"

Pugatshevin jäykkä sydän näkyi liikahtaneen.

– "Olkoon niin!" sanoi hän. "Keltä hirmu, siltä armo: se mielilauseeni. Ota kaunosesi ja vie hänet minne mielit, ja antakoon Jumala teille sopua ja rakkautta!"

Hän käski sitten Shvabrinin antaa minulle pääsökirjan kaikkiin linnoihin ja kaikkien tullien lävitse hänen valloittamallansa alalla. Shvabrin, täydellisesti muserrettuna, seisoi kuin huumaunut. Pugatshev läksi tarkastamaan linnaa. Shvabrin meni häntä saattamaan; mutta minä jäin, sanoen rupeavani varustaumaan matkaan.

Minä juoksin ylös. Ovi Maria Ivanovnan kammioon oli lukossa. Minä kolkutin.

– "Kuka siellä?" kysyi Palashka.

Minä sanoin nimeni.

Silloin kuulin Maria Ivanovnan suloisen äänen:

– "Odottakaa, Pietari Andreitsh. Olen pukeumassa. Menkää Akulina Pamfilovnan luokse: minäkin tulen heti kohta sinne".

Minä tottelin ja menin pappilaan. Isä Gerasim ja hänen vaimonsa tulivat minua vastaan. Saveljitsh oli jo ilmoittanut heille tuloni.

– "Tervetultuanne, Pietari Andreitsh!" puhui papin rouva. "Sallihan näet Jumala meidän vielä tulla yhteen, Kuinka olette voineet? Mekös täällä teitä joka päivä muistelimme! Entäs Maria Ivanovna sitten! Kuinka paljon hän on saanut kärsiä teidän poissa-ollessanne! Voi poloista!… Mutta sanokaas, hyvä ystävä, kuinkas te niin hyviin kirjoihin olette päässeet Pugatsheville! Ihme, ettei hän teitäkin ole hirttänyt? Hyvä toki; kiitos rosvolle edes siitä!"

– "Älä nyt, muija kulta", keskeytti isä Gerasim. "Ei paljolla puhumisella ihminen autuaaksi tule. Hyvä Pietari Andreitsh! Olkaa niin hyvä ja astukaa sisään! Kauan, kauan jo emme ole nähneet toisiamme".

Papin rouva rupesi nyt minua kestitsemään paraalla, mitä oli, alinomaa vaan haastaen. Hän kertoi millä lailla Shvabrin oli heidät pakoittanut antamaan Maria Ivanovnan hänen huostaansa; kuinka Maria Ivanovna oli itkenyt eikä ollut tahtonut erota heistä; kuinka Maria Ivanovnalla ja hänellä aina kumminkin oli ollut tietoja toisistansa Palashkan kautta (joka on rohkea tyttö ja saattaa kasakkain alaupseerinkin tanssimaan pillinsä mukaan); kuinka hän oli kehoittanut Maria Ivanovnan kirjoittamaan minulle kirjeen ja niin edespäin. Minä puolestani kerroin heille oman historiani. Kerrottuani kuinka Pugatshev oli saanut tietää heidän petoksestaan, rupesivat sekä pappi että papin rouva siunailemaan.

– "Auttakaa taivaan pyhät!" huokasi Akulina Pamfilovna. "Päästä, laupias Jumala, tästäkin pälkähästä! Onpas tuo Aleksei Ivanitsh vaan aika konna!"

Samassa aukeni ovi ja Maria Ivanovna astui sisään, kaunis hymy kalpeilla kasvoillaan. Hän oli pannut pois talonpoikais-vaatteet ja oli jälleen pukeunut entiseen tapaan, yksinkertaisesti ja sievästi.

Minä tartuin hänen käteensä enkä voinut pitkään aikaan sanaakaan puhua. Me olimme kumpikin ääneti, sillä sydämemme olivat niin täynnä. Isäntä-väki huomasi läsnä-olonsa olevan tässä liikaa ja läksi pois. Me jäimme kahden kesken. Kaikki oli unohdettu. Me puhuimme kauan, mutta emme sittenkään voineet tarpeeksemme puhua.

Maria Ivanovna kertoi minulle kaikki, mitä oli tapahtunut linnan valloituksesta saakka, kuvasi minulle koko kauhean tilansa, kaikki koetukset, joilla kunnoton Shvabrin oli häntä rasittanut. Muistui myös mieleemme entiset onnelliset ajat… Me itkimme kumpainenkin… Vihdoin rupesin selittämään hänelle ehdotuksiani. Mahdoton oli jäädä linnaan, joka oli Pugatshevin hallussa ja jonka päällikkönä oli Shvabrin. Orenburgia ei ollut ajatteleminenkaan, se kärsi kaikkia piiritetyn kaupungin onnettomuuksia. Minä ehdotin, että hän menisi minun vanhempaini luokse. Hän epäili ensin: isäni epäsuosio, jonka hän kyllä tiesi, peloitti häntä. Minä rauhoitin hänet. Minä tiesin isäni pitävän kunnianvelvollisuutenansa vastaan-ottaa isänmaan edestä kuolleen sotilaan tytärtä.

– "Armas Maria!" sanoin viimein. "Minä pidän sinua jo vaimonani. Kummallinen sallimus on meidät yhdistänyt ainaiseksi: ei mikään maailmassa voi meitä eroittaa".