Kitabı oku: «Patarouva», sayfa 2

II

Vanha kreivitär X. istui kammiossaan peilin edessä. Kolme neitsyttä ympäröi häntä. Yksi piti pune-astiaa, toinen hivusneulikkoa, kolmas korkeata, tulipunaisilla nauhoilla varustettua tanua. Kreivittärellä ei ollut vähintäkään vaatimusta ammon aikaa lakastuneesen kauneuteen, vaan säilytti nuoruutensa kaikki tavat, seurasi tarkalleen seitsenkymmenlu'un kuoseja ja pukeutui yhtä kauan, yhtä huolellisesti kuin kuusikymmentä vuotta sitte. Ikkunan luona, ompelupuiden ääressä istui neiti, hänen kasvattinsa.

"Hyvää päivää, grand'maman", sanoi sisään astuessaan nuori upsieri, "Bon jour, mademoiselle Lise. Grand'maman, minulla on teille pyyntö."

– Mikä niin, Paul?

"Suvaitkaa minun esitellä teille muudan ystäväni ja tuoda hänet teille perjantaina tanssijaisiin."

– Tuo hänet suoraan tanssijaisiin, ja silloin hänet esittelekin.

Olitko eilen X – in luona?

"Kuinkas! oli varsin hauskaa; tanssittiin kello viiteen. Kuinka Eletskaja on kaunis!"

– Ja, rakkaani! Mitä hänessä on kaunista? Semmoinenko oli hänen iso-äitinsä, kreivitär Darja Petrovna?.. Paraiksi: hän on kai hyvin vanhettunut, kreivitär Darja Petrovna?

"Kuinka, vanhettunut?" vastasi hajamielisesti Tomski; "johan hän on ollut kuollut seitsemän vuotta."

Neiti kohotti päätään ja teki merkin nuorelle miehelle. Hän muisti, että vanhalta kreivittäreltä salattiin hänen ikäisensä kuolema, ja puri huultaan. Mutta kreivitär kuuli uutisen suurimmalla yhtäkaikkisuudella.

– Kuollut! sanoi hän, minä en tiennyt. Me nimitettiin yhdessä hovineideiksi, ja kun meidät esiteltiin, niin keisarinna…

Ja kreivitär kertoi sadannen kerran veljensä pojalle anekdootinsa.

– No, Paul, sanoi hän sitte; auta minua nyt nousemaan. Liisa, missä on nuuskarasiani?

Ja kreivitär neitsyeineen meni väliseinän taa lopettamaan toalettiansa.

Tomski jäi neidin kanssa.

"Ketä te tahdotte esitellä?" kysyi hiljaa Lisaveta Ivanovna.

– Narumovia; tunnetteko häntä?!

"En. Onko hän sotilas vai siviili?"

– Sotilas.

"Insinööri?"

– Ei, hevosväkeläinen. Vaan miksi luulitte, että hän on insinööri?

Neiti hymyili, eikä vastannut mitään.

"Paul, huusi kreivitär väliseinän takaa, lähetä minulle joku uusi romaani, vaan, pyydän, ei nykyisiä."

– Mitenkä, grand'maman?

"Se on, semmoinen romaani, jossa uros ei tapa isäänsä tahi äitiään, ja jossa ei ole hukkuneita. Minä hirveästi pelkään hukkuneita."

– Sellaisia romaaneja ei nykyään löydy. Ettekö tahdo ehkä venäläisiä?

"Onko sitte venäläisiä romaaneja? – Lähetä, hyväseni, lähetä, pyydän!"

– Anteeksi grand'maman; minun täytyy kiirehtiä. Anteeksi, Lisaveta Ivanovna! Miksi luulitte te, että Narumov on insinööri?

Ja Tomski meni ulos.

Lisaveta Ivanovna jäi yksin; hän heitti työnsä ja rupesi katselemaan ikkunasta. Kohta toisella puolella katua kulmakartanon takaa näyttäytyi nuori upsieri. Puna peitti Lisaveta Ivanovnan kasvot; hän ryhtyi taas työhönsä ja kumarsi päänsä kanvassikankaan yli. Samassa tuli kreivitär, valmiiksi puettuna:

– Käske, Liisa, valjastamaan vaunut ja lähdetään ajelemaan.

Liisa nousi ompelupuiden takaa ja alkoi korjata työtään.

– Mitä, muoriseni! oletko sinä kuuro, vai? huudahti kreivitär. Käske pian valjastamaan vaunut.

"Paikalla!" vastasi hiljaa neiti ja juoksi eteiseen.

Palvelija tuli ja antoi kreivittärelle kirjat ruhtinas Paavali Aleksandrovitshiltä.

"Hyvä! kiittää käske, sanoi kreivitär. Liisa, Liisa! minnekäs sinä juokset?

"Pukemaan itseäni."

– Ehdit, muoriseni. Istu tähän. Aukaise ensimmäinen osa, lue ääneen…

Neiti otti kirjan ja luki muutamia rivejä.

– Kovemmin! sanoi kreivitär. Mikä sinun on, tyttö? Onko äänesi langennut, vai? – Odota – nosta tuoli lähemmäksi – lähemmäksi – no!

Lisaveta Ivanovna luki kaksi sivua. Kreivitär haukotti.

– Heitä pois kirja, sanoi hän! Lähetä se ruhtinas Paavalille ja käske kiittämään. – No entäs vaunut?

"Vaunut on valmiit", sanoi Lisaveta Ivanovna, katsahdettuaan kadulle.

– Miksi sinä et ole pu'ettu? sanoi kreivitär; aina sinua pitää odottaa. Se on, muoriseni, kärsimätöintä!

Liisa juoksi huoneesensa. Ei kulunut kahta minuuttia, niin kreivitär alkoi soittaa minkä jaksoi. Kolme neitsyttä juoksi yhdestä ovesta ja kamaripalvelija toisesta.

– Miksi ette kuule, kun huudetaan? sanoi kreivitär. Sanokaa Lisaveta Ivanovnalle, jotta häntä odotan.

Lisaveta Ivanovna tuli sisään, puettuna kapottiin ja hattuun.

– Vihdoinkin! sanoi kreivitär. Kylläpä on koruja! Ja mitä varten? – Ketä miellyttääkseni?.. Minkälainen ilma on? tuulee, kai.

"Ei ollenkaan, teidän ylhäisyytenne! On hyvin tyyni", vastasi kamaripalvelija.

– Te aina puhutte, mitä sattuu! Aukaiskaa akkuna. Niinpä onkin, tuulee! ja oikein kylmä! Riisukaa valjaista! Liisa, me emme lähde: turhaa oli koristella itseään.

"Ja tämä on elämäni!" ajatteli Lisaveta Ivanovna.

Todellakin, Lisaveta Ivanovna oli mitä onnettomin olento. Katkeraa on vieras leipä, sanoo Dante, ja raskaat vieraiden portaiden astimet; ja kuka ei tuntisi riippuvaisuuden katkeruutta, joll'ei ylhäisen rouvan köyhä kasvatti?

Kreivitär X: llä, tietysti, ei ollut paha sydän, mutta hän oli itsepäinen, kuin maailman turmelema nainen, itara ja kylmään itsekkäisyyteen vajonnut, kuin kaikki vanhat, jotka ovat aikaansa rakastaneet ja ovat vieraat nykyiselle. Hän otti osaa kaikkeen suuren maailman hyörinään; kävi tanssijaisissa, joissa hän istui nurkassa, punattuna ja vanhan kuosin mukaan puettuna, kuni tanssisalin eriskummallisena ja välttämättömänä koristeena; syvään kumartaen astuivat tulleet vieraat hänen luo, ikäänkuin määrätyn tavan mukaan, ja sitte ei kukaan enää hänestä välittänyt. Kotonaan otti hän vastaan koko kaupungin, noudatti ankaraa etikettiä, eikä tuntenut ketään nä'öltä. Hänen monilukuiset palkollisensa, lihoen ja harmeentuen hänen eteisessään ja palvelijain huoneessa, tekivät mitä tahtoivat, kilvan varastellen kuolemaa lähenevää ämmää. Lisaveta Ivanovna oli kotimarttiira. Hän hoiti taloutta ja sai nuhteita sokerin liiasta tuhlaamisesta; hän luki ääneen romaaneja – ja oli syypää tekijän kaikkiin vikoihin; hän seurasi kreivitärtä kaikilla hänen matkoillaan – ja vastasi ilmasta ja kadusta. Hänelle oli määrätty palkka, jota ei koskaan täyteen maksettu; yhtä kaikki vaadittiin häneltä, että hänen piti olla puettu kuin kaikki muut, se on: kuin varsin harvat. Seuraelämässä näytteli hän mitä kurjinta osaa. Kaikki hänen tunsivat eikä kukaan häntä huomannut; tanssijaisissa tanssi hän ainoastaan silloin kuin puuttui vis-à-vis'ia, ja naiset ottivat häntä käsivarteensa joka kerta, kun heidän täytyi mennä kammioon korjaamaan jotakin koristuksistaan. Hän oli itserakas, tunsi hyvin tilansa ja katseli ympärilleen kärsimättömänä odotellen vapauttajaa; mutta nuoret miehet, tarkat kevytmielisessä turhanpäiväisyydessään, eivät kunnioittaneet häntä huomiolla, vaikka Lisaveta Ivanovna oli sataa kertaa viehättävämpi röyhkeitä ja kylmiä morsioita, joiden ympärillä he hyörivät. Monta kertaa, jättäen salaa ikävän ja ankean vierashuoneen, meni hän itkemään köyhään huoneesensa, jossa oli väliseinä, tapeteilla verhottu, piironki, pieni peili ja maalattu sänky, ja jossa talikyntteli himmeästi paloi vaskisessa jalassa.

Kerran – tämä tapahtui kaksi päivää tämän kertomuksen alussa kuvatun iltaman jälkeen ja viikkoa ennen tapahtumaa, johon pysähdyimme – kerran Lisaveta Ivanovna, istuessaan ikkunan luona ompelupuiden ääressä, sattumalta katsahti kadulle ja näki nuoren insinöörin, joka seisoi liikkumatonna ja katsella tuijotti hänen ikkunaansa. Lisaveta Ivanovna laski alas päänsä ja ryhtyi taas työhönsä; viiden minuutin kuluttua katsahti hän jälleen – nuori upsieri seisoi samalla paikalla. Koska hänellä ei ollut tapana virnailla ohi kulkevien upsierien kanssa, lakkasi hän katsomasta kadulle ja ompeli kaksi tuntia, nostamatta päätään. Päivällinen oli valmis. Hän nousi ylös, alkoi korjata ompelupuitaan ja, katsahdettuaan sattumalta kadulle, näki hän taas upsierin. Tämä näytti hänestä jotenkin kummalliselta. Päivällisen jälkeen astui hän ikkunan luo jonkunlaisen levottomuuden tunteella, vaan upsieria siellä ei enää ollut – ja hän hänen unhotti…

Kahden päivän kuluttua, astuessaan ulos kreivittären kanssa vaunuihin noustakseen, näki hän taas upsierin. Tämä seisoi aivan portaiden luona, peittäen kasvonsa majavannahkaisella kauluksellaan; hänen mustat silmänsä loistivat lakin alta. Lisaveta Ivanovna säikähti, itse tietämättä miksi, ja istui vaunuihin selittämättömällä vavistuksella.

Palattuaan kotia, juoksi hän ikkunan luo – upsieri seisoi entisellä paikalla, silmät suunnattuina häneen; Lisaveta Ivanovna meni pois, uteliaisuuden kiusaamana ja hänelle aivan oudon tunteen liikuttamana.

Siitä alkaen ei kulunut päivää, ett'ei nuori mies, määrätyllä tunnilla, olisi ilmestynyt heidän talonsa ikkunan luo. Hänen ja Lisaveta Ivanovnan välillä syntyi ehdoton tuttavuus. Istuessaan paikallaan työnsä ääressä, tunsi hän hänen lähestymisensä – kohotti päätään, katseli häntä joka päivä yhä enemmän. Nuori mies oli näköjään hänelle siitä kiitollinen: Lisaveta Ivanovna näki nuoruuden tarkalla silmällä, kuinka pikainen puna peitti hänen kalvaat poskensa joka kerta kun heidän katseensa kohtasivat toisensa. Viikon kuluttua hän hänelle hymyili…