Kitabı oku: «Eeva», sayfa 3

IV

Joka väittää, että maakansa on yksin vikapää siihen, että on ruvettu loistoa ja koreutta sivistyksen merkkinä pitämään, ei ole oikeassa. Onkohan tuo sitten oikean sivistyksen tuntomerkki? Niin ainakin sanotaan. Olkoon siis arvossansa sekin, sangen kunnianarvoinen mielipide, niin kauan, kuin sillä on niin yleinen kannatus!

Jos sivistystä näin käsitetään, niin Latva-Kuntin Eeva alkoi seitsemäntoista vuotiaasta kuulua sivistyneitten joukkoon.

Se tapahtui siten, että hän ensin kuusitoista täytettyänsä pääsi ripille ja sitte muutaman viikon päästä täysikasvuisten tyttöjen ja poikain joukkoon seuraa pitämään. Vaikka ei koti ollut kovin varakas, niin pääsi hän kuitenkin hyvillä kirjoilla pitäjään paraitten arvoon ja samalla seuraan, syystä että äiti huolehti hänelle samana vuonna pari musliini-vaatekertaa, useita komeita silkkisiä ja kotiin porstuan kamariin uudet tapetit ja uudet "mööpelit", että sopi vieraita kamariin viedä. Ja sekin vaikutti vielä, että hän oli itse varsin pulskea neiti.

Mitään muuta tärkeätä ei tapahtunut, hänen astuessansa tuon, hänen elämässään sangen merkillisen rajan ylitse, moukkamaisuudesta sivistyksen helmoihin, surkuttelemaan yleensä kaikkia vanhanaikaisilla tavoilla eläviä akkoja, palvelustyttöjä sekä kovaonnisempia talon tyttäriä, jotka ohjaksissa pidettävän varallisuutensa lisäksi olivat vielä rumia.

Mitään yleistä sivistyksen harrastusta ei ollut pitäjäässä, mutta kaikki "paremmat ihmiset" ja niitten lapset katsoivat vaan muuten oikeudeksensa omistaa sivistyneen nimen. "Parempain ihmisten lapsilla" oli tapana, muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta, seurustella omassa piirissään ja ajatella että moukat saavat pysyä "säätynsä saralla". Mutta mikä vielä on huomioon otettavaa, on se, että tähän viimeksi mainittuin joukkoon edelliset lukivat kaikki nekin, jotka hiljaisuudessa olivat koonneet itselleen jonkun määrän n.s. opillista sivistystä, mutta eivät olleet tilaisuudessa uhrata varojansa kuorensa kiillottamiseen, päästäkseen tuosta halpamaisuuden loasta.

Eräänä päivänä sai Latva-Kuntin Eeva kutsumuksen tulla ompelu-yhdistyksen perustavaan kokoukseen. Asia ilahutti, niin että laululle pakkasi. Herrojakin kuului sinne tulevan, taikka oikeammin, ne sitä niin kun puuhasivatkin… Tulla tutuksi niiden kanssa … mamsellien … fröökinäin…!

"Äiti, minä menen tänä iltana kansakoululle, minua on kutsuttu, oikein kutsuttu, kun siellä perustetaan … en minä tiedä mikä, ompelu-yhdistys."

"Häh? mikä se sitten on?"

"No se on, jossa neulotaan… En minä oikein tiedä, kun menen nyt katsomaan."

"Kutka sitä nyt sitten sellaista puuhaavat?"

"Siinä on herrojakin ja pitäjään komeimmat … johan te sen nyt ymmärrätte."

"Hmm, sellaisiin joutaviin aina menet, pysy kotona," isä virkkoi, joka sivullisena oli keskustelua kuullellut.

"Niin, joutaviin! Ette te ymmärrä ollenkaan. Menen minä."

"Mene jos tahdot," päätti äiti.

"Hmm, aina siinä sillä lailla … kun ei kumminkaan herraa tule," murisi isä ja meni ulos, jonnekin työmaalle, johon muu väki oli jo ennen mennyt.

"Tuo isä on kamala, aina se morajaa."

"Kyllähän sillä on syytäkin, kun niin paljon menee rahaa sinun laittamiseesi. Minä monta kertaa sitä ihmettelen, kuinka se kumminkin antaa myötä … sinun tarpeisiisi, vaikka muuten on niin tarkka."

"Kylläpä se siitä sitten myös aina puhuu ja moitiskelee."

"Mitä siitä on. Kiitollinen saat olla isällesi. Ei sisares Liisa saanut puoliinkaan niin kuin sinä."

"No, johan."

Eeva lähti katsomaan Rinta-Kuntin Liisaa ja kysymään oliko häntä kutsuttu.

Ei ollut Liisaa kutsuttu, kun ei hän ollut mikään huomattava henkilö, eikä kotokaan niin kaksinen ollut. Hän oli vaan hiljainen, yksinkertainen talon tyttö. —

"Tule vaan," Eeva kehoitti, "mitä siitä on vaikka ei olekaan kutsuttu, saahan sellaisiin muutenkin mennä."

"En minä … ei minun tee yhtään mielenikään, eikä isäkään laskisi.

Siellä on kuitenkin aivan komioita ja parempia vaan, enkä minä…"

"Niin … älä nyt Liisa tuollaisia joutavia. Ainakin minä menen."

"Mitäs sinusta," Liisa nauroi vähän salamielisesti, mutta ei suinkaan ivallisesti.

"Aina sinä olet tuollainen," Eeva puoleksi loukatulta näyttäen sanoi.

"Jos minä tahtoisinkin tulla, niin ei isä eikä äitikään laskisi."

"Mitä isästä ja äidistä!" huudahti Eeva, "kielsi minunkin isäni."

"Ei sinun tarvitsekaan huolia heistä mitään, mutta minun on toista."

"Tuletko toisella kerralla, jos käsketään ja isäsi laskee?"

"Enpähän tuota tiedä, vaikka tulisinkin, kun nyt saan kuulla sinulta kuinka siellä ollaan ja mitä siellä tehdään."

"Olkoon nyt sitten niin, jos et tahdo tulla. Mutta toisella kerralla tulen minä tahtomaan joukkoon sinua ja sitten pitää tulla."

"No, saa nyt nähdä."

Näin he erosivat jäähyväisiä sanoen. Eeva kiirehti edelleen tuntien jonkullaista ikävyyttä siitä ett'ei saanut Liisaa joukkoonsa lähtemään. Mutta kun asiaa ehti enemmän miettiä, alkoi sydämessä liikkua jonkillainen ylpeyden tunne siitä, että häntä oli niin paljon etevämmäksi Liisaa katsottu, vaikka ei rikkaampikaan ollut. Juohtui mieleen verrotella omia kasvoja ja Liisan kasvoja ja muutakin ruumista. Veri alkoi lämpimämmin hyökätä ja mieli rupesi kiitolliselta tuntumaan, vaikka ei oikein tiennyt kelle, kun ei sitä erityisesti ruvennut harkitsemaan.

Hyvä ja iloinen oli mieli sitten koko päivän ja ikävällä odotteli hän iltaa. Ajatukset vallan kokouksessa harhailivat ja sitä piti tuumia, miten valmistaa pitäisi itsensä ja mitä mukaan ottaa, jota tarvitsisi. Vaatteet moneen kertaan hän tarkasteli; väliin yksi kappale näytti miellyttävämmältä, väliin toinen. Lopulta ei mikään tahtonut oikein tyydyttää. Ei hän olisi tahtonut vähääkään moukalta näyttää, kun ensi kerran piti herrain joukossa esiytyä. Moukkamaisilta vaatteet kuitenkin näyttivät yhä enemmän, kun muisteli herrasväen vaatteita.

Yht'äkkiä muistui mieleen jotakin. Sitten äidin luo.

"Äiti, minä menen ostamaan itselleni hanskat, suvihanskat … ei viitsi mennä tuonne ilman niitä, kun herrojakin tulee."

"Häh … suvihanskat? Ole nyt joutavia sanomatta … isä suuttuisi."

"Mistä isä sitä tietäisi, antakaa vaan rahaa."

"Mitähän ne maksavat? Ei mulla ole rahaa, kun puolitoista markkaa, saiskohan ne sillä?"

"Puolenkolmatta markkaa ne maksavat, kun kerran kysyin."

"No mutta, ei niitä nyt saada, kun ei ole rahaa, etkä sinä kuitenkaan mene jyvillä vaihettamaan. Kun oliskin tullut joku noista mäen-ämmistä, joka ensin olisi käynyt sinne viemässä muutaman kapan jyviä … olisit sitten itse saanut mennä rahalla ostamaan… Kuinka herran tähden, jos isäsi saisi tietää, niin vihainen olisi varmaan, kun sellaisia aina ostelet, turhia."

"Vai turhia! Kaikilla on sellaiset ja muissa pitäjissä on piioillakin."

"Mutta eihän meidän pitäjäässä?"

"Onpa, ainakin kaikilla niillä, jotka sinne tulevat, mutta mistä te tiedätte, kun ette missään kulje. Aina vaan tahtoisitte mun olla niin kun ennen mailmassa teidän aikoinanne."

"Älä nyt taas… Aina sinä olet saanut sitä kun muutkin; paljoa enemmän kun sisaresi, jos hän sitä morkkasikin tässä kerran."

"Mitä hänestä, joka aina oli niin vanhan-aikainen kun mikä. Ei hän tarvinnutkaan."

"Miehenpähän sai ja hyvän miehen, ei puutu mitään."

"Puuttukoon jos tahtoo, mutta tahdon minä kumminkin hanskat."

"Kamalaa, kun pitää oikein kesälläkin olla hanskoissa tähän aikaan."

"Tahdon minä ne kumminkin!"

"Kun sinä nyt kuulet, ettei ole rahaa niin paljoa. Jos velaksi tahdot mennä ottamaan, niin mene; kyllähän sitten maksetaan, kun saadaan."

Eeva mietiskeli vähän aikaa.

"Minä menen," sanoi hän sitten, "ja sanon puodissa, että minä olin kylässä kulussa ja poikkesin ottamaan hanskat, vaikka ei sattunut tulemaan rahaa mukaani. Sillä tavalla on vähän mukavampi."

"No niin, sano nyt kuinka tahdot." Eeva heitti pois tehtävänsä, jota oli toimittanut ja lähti asialle.

Puodista palatessaan hän tapasi tiellä Rinta-Kuntin Liisan, joka kotona oli käynyt häntä etsimässä.

"Ka, Liisa! olitko meillä?"'

"Olin, kävin sinua tapaamassa… Minäkin sain kutsumuksen tulla sinne ehtoolla."

"Sepä vasta on hupaista. No, tottapa tulet?"

"Enköhän tule. Ei äiti ollut vastaan kun kysyin, eikä isäkään kovin."

"Sepä oli hyvä. Tule nyt sitten meidän kautta. Katso, minä ostin puodista suvihanskat."

"Onpa ne jotenkin sievät ja hienot." Liisa katseli käsineitä ja sanoi sitten: "Kaikkia sinä saat ostella."

"Niin, no, niitä tarvitaan, kun nyt on kaikilla sellaiset."

"Ei, kuule, taas puolillakaan ole, eikä niitä ainakaan tarvita. Mitä kesällä hanskoilla, kun ei kädet palele, … jottako ei päivettyisi?"

"Niin ja muutenkin, kun on tapa kerran sellainen."

"Onhan se nyt niinkin. Mutta mitä sinä aiot Eeva siellä neuloa?"

"Otin tuolta puodista karttuunaa, siitä sopii nyt tehdä vaikka esiliinan."

"Ei minulla ole karttuunaa ainakaan." Liisa näytti alakuloiselta tätä sanoessaan.

"Kyllähän sitä puodista saa, mene ottamaan. Tällaista minä otin."

"Ei ole rahaa, eikä äitikään luvannut antaa, mutta minä ajattelin että mitähän olis, jos ottaisin täksi illaksi käsiliina-aineen sellaista kuvaiseksi kudottua, jota viime talvena kudoin lakanakankaaksi?"

"Ota vain." Eeva sanoi tämän epävakaisesti ja näytti ajattelevan, ettei se ole oikein sopivaa.

"Mutta minkähänlaista siellä on … viitsiikö siellä neuloa ollenkaan, kun on niin paljon herroja?" arveli Liisa.

"Ei tiedä, sittenpähän nähdään. Mutta mennään nyt kotiin että ollaan sitten valmiit lähtemään illalla."

Eeva meni iloisena, ajatellen ja katsellen kauniita käsineitänsä, y.m.

Hän tunsi kiitollisuutta vanhempiansa kohtaan, kun ajatteli sitä, ettei Liisalle annettu rahaa edes karttuunaan, mitä sitten käsineihin!

Liisa sitä vastoin meni sekanaisin tuntein. Ei tietänyt josko iloitsi, vai oli välinpitämätön ompeluseuraan menosta. Hän katseli käsiänsä. Ne olivat turpeat, työssä karkeiksi tulleet ja päivettyneet. Nauruun veti suuta, kun ajatteli, että sellaisiin käsiin niin hienot hanskat pantaisiin kuin Eevalla oli. Eeva johtui mieleen nyt, eikä hän siitä kovin hyviä ajatellut, kun hänen mielestänsä yli säätynsä meni ja komeili. Karttuunapalanenkin anasti osan ajatuksista; se pahoitti mieltä, kun ei saanut ostaa itsellensä, kun ei tuo monta penniä olisi maksanut ja kun sitä teki niin mieli. Kotona hän äitiä vielä uudelleen rahasta ahdisti. Mutta kun äiti edellisellä viikolla oli ostanut hänelle kokonaisen vaatekerran karttuunaa, niin ei mikään rukous auttanut. Pois käskettiin pysyä koko joukosta, jos ei omatekoinen kangas nyt tällä kertaa kelpaisi.

Äiti ei kuitenkaan tahtonut Liisaa kokonaan masentaa, vaan vastapainoksi alkoi häntä kehahdella ja sanoa että koettakoonpa vaan puoletkin pitäjään tytöistä sellaista kangasta kutoa kun sinun omasi on, kelpaa näyttää vaikka papin rouvalle eikä yhtään tarvitse hävetä. Kyllähän tuota karttuunalisua nyt on nähty ja jokainen saa, mutta tuollaista kangasta ei kovin monella ole, kun eivät taida tehdä…

Liisa jo alkoi uskoa äitiä, eikä Rinta-Kuntin emännän kanssa muuten olisi toimeen tullutkaan jos ei häntä uskonut olisi. —

Koko iltapuolen Eeva puuhasi ja valmisteli menoa, niin että äitiänsäkin hänen toimistaan toisinaan häiritsi ja vaati kanssansa tuumimaan mikä mukavinta ja kauniinta olisi päälle panna. Silkkihuivit saivat moneen kertaan päässä vuorotella ja peilin edessä käydä; ja kun ei sopivaa tahtonut olla, niin kiukut nousivat päähän. Sitten äidille kiivastelemaan ja muutenkin vaan ihan itsekseen, kun ei ollenkaan tahtonut valmiiksi ehtiä siksi kun määrä olisi ollut, jos aikanansa mieli perille ehtiä.

Liisa jo tuli kun Eeva vielä valmisteli.

"Vieläkö sinä noin olet, pane nyt että ehditään," sanoi Liisa.

"Vielä, mutta kyllä minä kohta … istu nyt vähän odottamaan." Eeva juoksi kamariin peilin edessä hiusneulaansa asettamaan.

"Äiti!" hän huusi tälle tupaan, "eikö se ole jo neulottuna se kraki?"

"Heti … aivan kohta." Äiti ompeli suurella kiireellä hienoa pitsiä tyttärensä musliini röijyn kaulustaan.

"Pian nyt!" kiirehti Eeva ja sovitteli moneen kertaan hiusneulaansa.

Sitten hän juoksi tupaan.

"Karttuuna-vaatteetko sinulla on Liisa," hän sanoi ja katseli Liisaan päin.

"Niin … tottahan ne kelpaavat arkina… Ja panetko sinä musliiniset?"

"Panen minä, nuot vaalean sinertävät."

"Samaa minä olen Eevalle sanonut," yhtyi äiti puhumaan, "että eiköhän näin arkina olisi kelvannut ristiriitaiset, kun Eevallakin on aivan ihan uudet, mutta eipä se Eeva tyydy."

"Niin … tyydy… Kuka sinne nyt niin jokapäiväisenä menee!"

"Meneepä Liisakin," äiti huomautti.

"No ei ne ole omatekoista, kun ovat aivan uudet karttuunaiset." Eeva pisti itsensä kamariin panemaan päällensä röijyä, jonka äiti nyt oli saanut kelvolliseen kuntoon pitsien puolesta. Röijyä puettaessa oli suu närkästystä osoittavassa supussa.

Liisankaan suu ei ollut aivan tavallisellaan, sillä se oli pienessä ivahymyssä. Tätä ei Eeva saanut kuitenkaan huomata, sillä Liisa sen poisti pian.

Äidin täytyi monta kertaa muistuttaa Eevaa kiirehtimään, sillä hän ei tahtonut ollenkaan tulla valmiiksi. Eevaa kiukutti tuo.

Kun lähdöstä vihdoin tosi tuli, niin äiti puoli leikillä porstuaan perään huusi:

"Älkää kovin myöhäälle olko!"

"Aamuun asti," vastasi Eeva, sillä hän oli vielä kiukussa.

V

Kansakoululla oli sangen juhlallista silloin kun ompelu-yhdistys perustettiin.

Jokainen tietää tuon sanomattakin, että tällaisten yritysten alkajaiset poikkeuksetta ovat aina hyvin juhlallisia, mutta tällä kertaa lisäsi sitä tapauksen historiallinen merkitys siinä suhteessa, että herras-naiset ja talonpoikais-naiset pitäjäässä nyt ensi kerran ryhtyivät jotain yhdessä toimittamaan. Kysymyksessä ei sentään liene ollut mikään säätyrajoituksen poistaminen, vaan luultavasti kukin aikoi toisensa suhteen pysyä entisessä arvoasemassaan. Mutta enempää etsimättä mitään sivutarkoituksia, koska ei niistä kuitenkaan voi aivan varmaksi päästä, uskallan vakuuttaa että yritys oli isänmaallista laatua; se kävi selväksi Lyseolaisen Pekkasen puheesta, jonka hän alettaessa piti.

Siinä puheessaan hän ensinnä loi lyhyen silmäyksen kansamme sivistyksen kehitys-historiaan. Sitten hän kääntyi puhumaan erityisesti kunkin kansalaisen velvollisuudesta olla osallisena työskennellessä yhteisen isänmaan hyväksi – kansan hyväksi. Tämän jälkeen hän alkoi erityisesti tähdätä naisia: mainitsi miten he melkein kokonaan näihin saakka ovat olleet osaa ottamatta sivistystyöhön. Ei tahtonut loukata läsnäolevia, sillä eihän heiltä oltu voitu osanottavaisuutta vaatia, koska toimettomuus oli ollut yleinen tapa. "Mutta nyt, kun naiset jo muualtakin päin ovat alkaneet huomata velvollisuutensa," jatkoi hän, "niin on jo hyvin aika, että meidänkin neitoset seuraavat aikaansa, uhraamalla jonkun osan työajastaan isänmaan ja kansansa hyväksi. Tätä tarkoitusta varten on tänne tällä kertasa kutsuttu semmoisia, arvoisia naisia, joilla uskotaan olevan käsitystä sivistys-pyrintöin tärkeydestä kansan keskuudessa, ja joidenka voidaan toivoa uhraavan jonkun työtunnin viikossa, kokoutuakseen yhdessä ompelemaan, taikka jotain muuta käsityötä tekemään, jota varten aineksia ostetaan niillä varoilla, joita aluksi pienen keräyksen kautta toivotaan saatavan kokoon. Sitten, kun on saatu suurempi joukko esineitä valmistetuksi, toimitetaan arpajaiset, ja tulot arpajaisista käytetään kunnan, nykyään sangen kehnossa tilassa olevan lainakirjaston hyväksi. Arvoisat neidit täällä," hän viittasi säätyläis-naisiin, "ovat hyväntahtoisesti ottaneet vaivaksensa johtaa ompeluyhdistyksen toimia."

Lopetettuaan sai puhuja kiitoksia säätyläisten puolelta.

"Toivon että puheenne tekee hyvän vaikutuksen läsnäoleviin talonpoikais-naisiin," sanoi neiti Aurora, nimismiehen tytär, pudistaessaan Pekkasen kättä. Ajatus oli tietysti, että säätyläis-naiset ja ainakin läsnäolevat, olivat puheena olevaan asiaan jo sillä innolla tarttuneet, ettei kiihoitussaarnasta tarvinnut heidän ollenkaan lisäintoa saada.

Kokontuneita oli koko lailla, oli talonpoikain poikiakin muutamia, jotka ujoina ovipuolessa istuivat; oli reippaita lyseolaisia ja muutamia muita nuoria herroja, jotka lystikästä keskustelua vireillä pitäen kävelivät sinne tänne, niin ahkerasti, että talonpojat tulivat naisten silmissä vielä enemmän taitamattomilta näyttämään; siellä oli nuoria säätyläis-naisia, jotka merkittävän kohteliaasti puhelivat muutamain ujojen talonpoikais-tyttöjen kanssa, aavistamatta ensinkään että viimemainituista jotkut tällä kertaa tarkemmin kuin ennen silmäilivät heidän leninkeinsä kappoja ja niiden tekotavasta silmillään ahnaasti oppia ottivat. Ujoja yleensä olivat talonpoikais-tytöt ja siinä oli merkille pantava erotus heidän ja säätyläisnaisten välillä, mutta vaatetavaran loistavuudessa ja kalleudessa useat heistä uljaasti saattoivat kilpailla, vaikka tosin, mitä muotiin tulee, jälessä olivat.

Sitten kuin neiti Sälppenström oli tehnyt selvän siitä, miten aiotaan varoja saada ompeluyhtiön käytettäväin kankaiden y.m. ostoon, alettiin vaatia että tytöt ottaisivat esiin omat ompelunsa, että nyt jo saataisiin niin kuin seuraan tutustua.

Herrat asettelivat tuoleja järjestykseen ompelioita varten.

Häveliäästi tytöt toisilleen kuiskailivat ja naureskelivat … kuinka sitä viitsii ja uskaltaa tuohon mennä, oikein herrain keskelle.

Eeva erään toisen tytön kanssa puuhasi paljon kumppaniensa parissa kuiskien, saadakseen heitä rohkeammiksi.

Vähän tutumpia tyttöjen kanssa olivat lyseolaiset, kuin muut herrat, ja he jukittivat, yksi toistaan rohkeammin, vaatien heitä toimeen ryhtymään.

"Kas kun olette ujoja, tytöt," neiti Aurora sanoi, "emme koskaan pääse täällä alkuun, jos ette unhota tuota."

"Alku aina hankalampi!" Se oli miellyttävän näköinen nuoriherra, erään kaupunkilaisen haarakaupan hoitaja, täällä maalla, joka tämän tiesi sanoa.

"Jos koko ehtoo tällä tavalla menee", supisi Eeva kumppaneilleen, "niin ei tästä tulla alkuunkaan."

Eeva oli jo ylös nousemaisillaan ja näkyi vaan vielä yhtä käskyä odottavan.

"Tulkaa, tulkaa, tytöt," kehoitti edelleen neiti Aurora.

"Ainakin minä menen, tulkaa, jos tahdotte," Eeva toisille tytöille taas sanoi ja lähti lattian ylitse neitien joukkoon astumaan. Hämminki hänet kuitenkin valtasi, kun ajatteli että jokaisen huoneessa olijan silmät tällä hetkellä olivat häneen kiinnitetyt. Kaunis hän tiesi olevansa, tiesi että musliinileninki sopi hyvin päälle … kun vaan olisi ollut kappa hännässä… Ihailivat ne muutkin varmaan häntä… Kun ei vaan tekisi jotain, joka tyhmältä ja moukkamaiselta näyttäisi…

Eevan antama esimerkki vaikutti sen, että tytöt vähitellen siirtyivät paikoiltaan.

Eevan arvo seurassa oli kohonnut huomattavasti hänen osoittamansa vapaamman käytöksen tähden. Hän oli jo päässyt niin pitkälle että keskustelussa oli neiti Auroran kanssa.

"Totta puhuen," jatkoi Eeva keskustelua, "minun pitäisi pyytää, että fröökynä leikkaisi minulle esiliinan."

"Aivan mielelläni, mutta Eeva on hyvä ja leikkaa itse."

"En minä osaa sellaista … uuden aikaista."

"Totta ei se ole," neiti Aurora hienosti sanoi, "mutta saatanhan tuon nyt tehdä."

Vaatteen leikattua, antoi neiti vielä, ikäänkuin leikin vuoksi viittauksia ja ohjauksia kuinka kukin kaira oli asetettava. —

"Neiti Eeva ompelee niin hienosti." Se oli kaupanhoitaja joka oli seisahtunut Eevan viereen ja enemmän katsellen Eevan kasvoja kuin ompelusta, lausui tuon.

Eeva joutui hämille; hän ei ollut tottunut tuommoiseen kohteliaisuuteen, taikka kansankielellä sanoen, "vastasilmiä kehumiseen".

"Te näette väärin," sanoi Eeva vihdoin punastellen.

"Ihan varmaan, sillä minulla on hyvin hyvät silmät."

"Ohoh … ei kannata kehua."

"Se on hirmuista, jos tuomitsette minulta olevan huonot silmät."

Eeva nauroi ja nauroivat toisetkin tytöt.

Kaupanhoitajaa huvitti, hän etsi tuolin ja asettui istumaan likelle Eevaa.

"No, varmaankin ompelu-yhdistys teistä saa hyvin innokkaan jäsenen, vai kuinka?" hän kysyi Eevalta.

"Kuka tietää vaikka tulis hyvinkin laiska", Eeva nauraen sanoi.

"Sitäpä minä en ota uskoakseni, panenpa vaikka veikkaa."

"Siinä joutuisitte tappiolle. Panemmeko yhden vaatekerran musliinia veikkaan?"

"Pannaan vaan, minä uskallan sen kyllä, sillä te tulisitte kuitenkin."

Kaikille oli hyvin hupaista, mutta Eevalle kaikkein enimmän. Ujous karkottui kokonaan ja hän uskalsi jo hyvin kovasti nauraa.

"Minä en tulisi, en vaikka, jos musliini-läninki pantaisiin veikkaan!" huusi hän nauraen.

Useat silmät jo katselivat häntä ja näyttivät oudoksuvan tuota, heidän mielestään jo liian rohkeata käytöstä. Leikkinä sitä kuitenkin pidettiin kahden puolen.

"Uskallatteko?" Eeva tarjosi kättä kaupan hoitajalle. Tämä joutui hämille ja pulaan: luottamus Eevan edistyksen harrastukseen alkoi horjua.

"Totisesti, te ajatte minut puuhun," sanoi hän vihdoin, nolosti nauraen. Mutta enemmän nauroivat muut. On vaikea päättää millä kukin paraiten nauroi, Eevallako yksistään, kaupanhoitajallako yksistään, vaiko koko jutulla. —

Illan kuluessa lukivat herrat kukin vuoroonsa, mutta kuulemiseen ei tahtonut olla kaikilla soveliasta aikaa, sillä monelle oli paljon hupaisempi jutella. Nuorille herroille ei lukeminen ainakaan maittanut, hauskempi oli haastella naisten ja erittäinkin talonpoikaistyttöjen kanssa. Eeva erittäinkin oli kaikkein huomion esineenä. —

"Mitä piditte äskeisestä puheesta, oliko se hyvä?" eräs lyseolainen kysyi Eevalta.

"Mistä puheesta?"

"Jonka Pekkanen piti."

Eeva tuskin muisti sanaakan enää koko puheesta, mutta täytyihän jotain sanoa.

"En minä tiedä … kyllähän se korea puhe oli."

Kyseliä olisi tuon vastauksen johdosta varmaan heti mennyt tovereilleen kertomaan erinomaisena sukkeluutena, että Pekkasen puhetta tytöt arvostelivat samoin kuin papin saarnaa, mutta Eeva oli liian kaunis pilkattavaksi, sopivampi oli pitää koko lausetta paljaana leikkinä.

Kyseliä kääntyi Rinta-Kuntin Liisan puoleen, joka istui Eevan vieressä.

"No myönnättekö te oikeaksi että me miehet vaadimme teitä naisiakin osaa ottamaan yhteiskunnallisiin pyrintöihin?"

Liisan posket kävivät punaisiksi, sillä häntä ei ollut paljon puhuteltu ja muutenkin hän oli ujo luonnostaan.

"Ei minua tarvitse teiksi sanoa," hän vastaukseksi vihdoin hymyillen sanoi.

Iva-pyrskytystä syntyi likitienossa, sillä tuo tietysti oli ääretöntä ja naurettavaa tyhmyyttä.³ Liisa onneksi ei kuitenkaan varmaan tietänyt, että hyrskytys hänen tähtensä syntyi. Eevaakin nauratti kovin, sillä hän oli kuullut jo ennen ja tiesi siis tuon tärkeän säännön, jonka rikkoja ansaitsi niin perinpohjaisen naurun alaiseksi tulla. Enemmän hämille Liisa kuitenkin vaistomaisesti lopulta joutui.

Naurun lakkauttamiseksi, jonka oikeudettomuudesta omatunto soimasi, täytyi tehdä jotain.

"Mikä on kysymyksessä?" kaupanhoitaja niinkuin asiasta tietämätönnä tuli kyselemään.

"Minä vaan…" ja lyseolainen kertoi, mitä hän oli tytöiltä kysellyt heidän velvoittamisestansa yhteiskunnallisiin pyrintöihin osaa ottamaan.

"Jassoo, sinä siis pidät tyttöjä rippituolissa," jatkoi kaupanhoitaja.

"Mitä tytöt sinulle vastaavat?"

"Me emme sano mitään!" Eeva huudahti ja nauroi. Vakavammin lausui perään joku toinen tyttö:

"Me olemme vasta niin vähän tutustuneet tällaisiin, … mutta jahka enemmän tutustumme, niin…"

"Se on totta," myönsi kaupanhoitaja, "me olemme täällä vähän takapajulla."

"Täällä ei ole semmoisia, jotka oikein innolla ottaisivat johtaaksensa edistys-pyrinnöitä," arveli muudan pitäjään pojista.

"Se on kyllä ikävää," sanoi joku herroista.

"Kyllä täällä niin hyviä ollaan kuin muuallakin," muistutti Eeva.

"Tuo Eeva on vasta…" joku toisista tytöistä, joko moittien, taikka ihmetellen Eevan rohkeutta, sanoi.

Heikki Lahtinen oli erään nuoren miehen nimi, joka oli naapuripitäjäästä, varakkaan talollisen poika ja sattumalta tänne saapunut.

Koko illan oli hänen silmänsä, kenties enemmän kuin kenenkään muun, salaisesti vaaninut Eevaa. Nyt ilmaantui hänen mielestään sopiva tilaisuus jotain sanoa.

"Se on oikein, että pidätte oman pitäjäänne puolia, noiden tuossa kannustaessa."

Kun Eeva katsahti Heikkiin tullaksensa vakuutetuksi, että hän oli, puolustaessaan paikkakuntansa mainetta, tehnyt tavattoman viisaasti, koska tuo niin sanoi, niin Heikki joutui tuosta katseesta niin hämille, että oikein täytyi kasvonsa tytön tavalla alaspäin painaa. —

"Alku on tänään nyt pantu edistyspyrinnölle, mutta eläköön nyt vaan innostus!" huudahti lyseolainen Herman.

"Eläköön vaan," sanoi joku poika vakavasti.

"Eläköön vaan… Eläköön vaan…" alkoivat yksi ja toinen ilveilevästi hokea ja sana muuttui lopulta hauskaksi sananparreksi, jota erityisellä äänen painolla matkittiin.

Joku luki yhä, sillä kuulioita oli aina muutamia.

"Pitsiähän sinä vaan Liisa virkkaat, miksi et ompele?" sanoi Eeva lukemisen kestäessä Rinta-Kuntun Liisalle.

"En minä … minä vaan teen tätä."

"Liisalla on vähä-kaunista⁴ kangasta," jatkoi Eeva puhetta, hymyillen kääntyen neiti Auroran puoleen. Hymyileminen oli kuitenkin sitä laatua, että oli sangen epäiltävää, josko Eeva todella ajatteli niin kuin sanoi. Liisa ainakin näytti loukkautuvan.

"Minkälaista?"

Tultiin uteliaaksi ja pyydettiin nähdä.

Eevaa kutkutti ajatellessa kuinka hupaista naurua syntyy, kun omakutoista pellavakangasta tällaiseen paikkaan vetää.

Liisa oli vastahakoinen näyttämään, tahtoi oikein itku päästä, ja hän loi usein syvästi moittivan katseen Eevaan… Kun oli tullut ottaneeksikaan tuota kangasta joukkoon … mutta kun oli luullut että muillakin ehkä sellaisia olisi … eikä seuraa ollut noin hienoksi osannut aavistaa…

Eeva alkoi jo katua että oli tuota asiaa puheeksi ottanut… Eihän hän sitä ollut ajatellut, eikä ollenkaan olisi toivonut, että Liisa tuosta pilkan alaiseksi tulisi. Oli vaan ajatellut että saataisiin nauraa…

"Olkaa hyvä ja näyttäkää," neiti Aurora yhä pyysi.

"Se on vaan … omitekoista … sellaista, kuvaista…"

"Vai niin. No sen parempi."

Eeva pelkäsi ja katui surkeasti, mutta ei keksinyt keinoa millä voisi löyhäsuisuutensa tekoa korjata.

Toinenkin neiti tuli pyytämään nähdä.

Liisa vastusteli vielä. "Se on niin rumaa," sanoi hän.

Tätä menettelyä Liisan puolelta tuomittiin suureksi moukkamaisuudeksi. Siitäpä syystä, kun neidet eivät pelänneet loukkaavansa tuommoisen tytön tunteita, pyysivät yhä, ikään kuin leikillä.

Kovasti punastellen veti Liisa vihdoin vaatekappaleen nyytistään esiin.

Eeva olisi heti paikalla syleillyt Liisaa, jos olisi ollut tilaisuutta, saadakseen anteeksi tekemänsä rikoksen.

Neiti Aurora vei vaatteen likemmäksi lamppua. Siinä pääsi häneltä ruotsinkielinen huudahdus. Tätä seurasi, että kaikki ruotsia ymmärtäväiset riensivät vaatetta katsomaan.

Liisalla ja Eevalla oli kovat hetket, … kun ei edes ymmärtänyt tuota puhetta ja … kun herratkin menivät katsomaan.

Vihdoin. "Kuka tätä on kutonut?" kysyi neiti Aurora Liisaan kääntyen.

"Minä."

"Tekö!" Uudestaan katseltiin kangasta ja väliin sivulta päin Liisaa.

Liisa alkoi jo huomata ettei asia ollutkaan niin aivan hullusti ja Eevaa rupesi kummastuttamaan herrasväen uteliaisuus.

"Se on todella hyvin kaunista," sanoi kaupanhoitaja vihdoin suomeksi.

Mitä kummia! Nyt vasta toiset tytötkin riensivät katsomaan.

"Osaatteko tekin kutoa tuollaista?" kyseli neiti Sälppenström naureskellen.

"En minä… En minä ainakaan…"

Ainoastaan yksi oli joukossa joka kehui osaavansa erästä kuvaista, mutta ei tuollaista. Toinen kertoi nauraen että vanhaa lajiahan tuo on, koska hänen mummovainaallansa oli ollut tuollaisia lakanoita.

"Osaatteko te sitten?" kysyi Aurora neiti naurajalta terävästi.

"En minä, mutta eiköhän äiti osanne."

"Pyytäkää sitten saada häneltä tuo oppi", kehoitti Aurora neiti ja käänsi nolostuvalle naurajalle selkänsä.

Mutta Aurora neiti meni Liisan viereen istumaan ja alkoi kysellä yhtä ja toista tuon kankaan valmistustavasta ja keneltä oli sitä oppinut. Äidiltänsä sanoi Liisa oppineensa. Neiti Aurora lupasi hankkia pellavalankoja ensi tilassa ja pyysi että Liisa sitten tulisi opastamaan tuollaisen kankaan kutomiseen häntäkin.

Kuinka, kutovatko fröökynätkin? ajattelivat muutamat tytöistä.

Tuo vaatekappale, joka noin suurta huomiota herätti, oli erästä laatua kauniinkuvaiseksi kudottua liinakangasta, vanhaa suomalaista mallia.

Eeva oli päässyt huolehtimasta Liisan häpeän tähden. Mutta sitä vastoin häntä nyt kummastutti se, miksi tuommoinen kotitekoinen kangas niin suurta huomiota herätti. Hänen mielestään ei siinä mitään kummaa ollut että kutoa osasi, kun oli opetettu. Nyt päätti hänkin sitä oppia.

Illalla tanssittiin vielä jossain koulusalin viereisessä huoneessa. —

"Kuuleppas", kuiskasi Heikki Lahtinen eräässä nurkassa kaupanhoitajan korvaan. "Esittele minut tuolle tytölle." Hän osoitti Eevaa.

"Tanssisitko hänen kanssaan?"

"Mene haastamaan vaan, ei se esitystä kaipaa, ei ne ole vielä täällä nuo tytöt esittelemiselle tottuneet."

"Niin mutta … kuitenkin…"

"Samahan tuo on." – Se tapahtui.

Lahtinen näkyi erinomaisesti nauttivan tanssista Eevan kanssa ja miellytti Eevaakin.

Oli jotenkin myöhäistä, kun kotiin ehdittiin lähteä.

"Saanko luvan saattaa teitä kotimatkallanne? Kaupanhoitaja seisoi kumarrellen Eevan edessä ja tätä kysellen.

"Kyllä minä pääsen yksinkin … ja Liisan kanssa."

"Vaikkapa niin, mutta kun tapa on semmoinen sivistyneillä… Saanko luvan?"

Kaupanhoitajan silmistäkin sen näki että hänen mielensä saattamaan teki.

"En minä … en minä…" Eeva pakeni niinkuin peljäten toisten tyttöin joukkoon… Jos saisivat muut nähdä että minä herrain kanssa … hyi!.. Matkalla hän toisille vielä kertoi tuosta ja kaikin naurettiin.

Kaupanhoitaja katsoi hämärässä Eevan perään pihalla. Intohimoisen viehätyksen väreet poistuivat vähitellen silmistä ja sitten hän halveksien itsekseen mutisi: "Yksinkertaisia moukkia … eivät vähääkään ymmärrä seuraelämän tapoja… Luullaan herrasmiehellä aina jotain ajatuksissa olevan … pyh!" hän nauroi ja alkoi sitten kiirehtiä muutamain nuorten miesten perään. Heikki Lahtisen kanssa meni hän kotiinsa. —

"Heikki hoi!" hän kotona huudahti, kun Heikki uneksien mietti. "Ota nyt ja kuule seikkaa, kun minä sain rukkaset, ha, ha, haa…"

Heikki havahtui ja kysyi erinomaisella innolla.

"Rukkaset, häh?"

"Niin ja ihan uudet. Ne ovat sentään aika hupsuja nuo talonpoikaistytöt vielä."

"Joko sinä sitten tuolla ehdit kosioimaan, vai?"

"No luonnollisesti. Mutta mikä sinua vaivaa?"

"Ei mikään, mutta kerro nyt, minä olen hyvin utelias."

"No kun minä kohteliaisuudesta tarjouduin saattamaan tuota Latva- Kuntin Eevaa, niin rupesi pelkäämään, että jos muut sen näkisivät, kun hän herrasmiehen kanssa kävelee. Eikö se nyt ole hullua ja tyhmää?"