Kitabı oku: «Mennyt»

Vanha kyläkoulumestari sen ensin pani liikkeelle, sen jutun, että salvumies Laivurisen poika on teräväpäisin kaikista kylän pojista. Kun ukko Laivurinen sai tuon tietää, kysyi hän asiaa vielä varmuuden vuoksi itse koulumestarilta, ja tämä tunnusti todella niin sanoneensa. Siitä pitäen isä sitä jutteli kylässä, missä milloinkin oli työssä. Ja ihmiset rupesivat erityisen uteliaina tarkastelemaan Laivurisen Eeroa, onko pojassa mitään erinomaista teräväpäisyyttä. Kyllähän hänessä varmaan oli jotain toisenlaista kuin muissa paimenissa, sillä vähitellen tuli pysyväksi sananparreksi, että Eero on hyvin teräväpäinen poika.

Pidettiin aivan luonnollisena asiana – ja siitä puhuttiin melkein liiankin usein – , että jos vain isä Laivurisella olisi varoja, niin pitäisi panna poika kouluun ja tehdä siitä pappi. Mutta yhtä luonnollinen asia oli sekin, että poika jää perintöammattiinsa, sillä isällä ei ollut ensinkään varoja liikenemään sellaiseen.

Poika rupesi lähentelemään kahtakymmentä ja yhä selvemmin ymmärtämään, mitä ihmiset puhuivat hänestä. Hän ajatteli usein sitä. Ja mitä useammin ajatteli, sitä raskaammalta alkoi kirves tuntua, savi kävi ojanpohjassa yhä vaivalloisemmaksi nostaa: hän ajatteli, ajatteli yhä kiinteämmin mitä ihmiset puhuivat.

Hän oli muuten kyllä hyvin siivo poika, ja maksettiin hänelle hyviä renginpalkkoja. Mutta nyt hän rupesi kuvittelemaan, ettei Jumala ole häntä rengiksi luonut.

Ajatukset kirkonpöntöstä oli hän jo aikoja sitten jättänyt, mutta siellä oli nyt toinen, nimittäin kansakoulunopettajan kateederi; se istui ajatuksissa kuin painajainen.

Vihdoin se puhkesi ilmi. Hän uskoi sen kenelle hyvänsä, joka vain kuulla tahtoi, ja lisäsi aina: "Kun olisi vain rahaa, niin…"

Tästä ruvettiin puhumaan, ja Eeron lahjat näyttivät todella yhä enemmän erikoisilta, niin että miehet, hyvät kylänmiehet, rupesivat ajattelemaan sitä synniksi, jos tällaisten lahjain pitää kulua puiden hakkuussa ja ojankaivussa.

Siitä tuli vihdoin täysi tosi. Hyväntahtoiset isännät lupasivat mikä rahaa, mikä takausta. Eero valmistautui jonkun johdolla pääsytutkintoon. Hän meni Jyväskylään, pyrki seminaariin ja pääsi.

Sitten meni kaikki jo itsestään. Paljonlaisesti häneltä koulussa kului, sillä luonnostaan haluten olla eturivin miehenä katsoi hän ehdottomaksi pakoksi elää mukana. Rahaa ne maksoivat vaatteet, pikku tuutingit y.m. Rahan lähteet tahtoivat ehtyä, ja joskus oli tosi pulakin. Mutta niistä suoriutui väliin toisella, väliin toisella tavalla, niin että hän tavallisen ajan kuluttua jätti seminaarin selkänsä taakse tuoden sieltä paremmanpuoleiset arvosanat taskussaan.

Onni potkaisi häntä vieläkin. Hän sai samana suvena paikan N – n kansakoulussa. Palkkaa tosin ei ollut kuin 900 markkaa ja siihen lisäksi niitä näitä luonnossa. Mutta Eero otti sen kuitenkin vastaan, kun oli kerta hakenut, ja meni sinne. Olihan siinäkin palkkaa aluksi. Hän laski, että hyvässä kädessä hän maksaa siitäkin velkansa kuudessa, seitsemässä vuodessa. Sydän hehkui silloin onnesta ja ilosta. Kukapa, hän ajatteli, viisi vuotta takaperin, kun raakana työjusuna ojaa kaivoin tahi metsässä puita kaadoin, kukapa olisi ajatellut, että näin pian olen valmis opettaja ja jo ainakin kahdeksan vuoden kuluttua velaton mies!

Jumala oli suonut onnea Laivurisen Eeron matkaan, niin sanoi Eero itse ja niin sanoivat kotikyläläiset.

Sitten vielä: kun on elämänhalua hehkuva nuorimies, kun on melkein tuhanteen markkaan nouseva palkka, jos kaikki lasketaan, vapaa asunto ja lämpö, kun on palkankorotuksen toivo ja osallisuus leski- ja orpokassaan, – niin täytyypä sanoa, että hän on oikein aika kytöjuurakko, sellainen nuorimies nimittäin, – jollei siinä asemassa ollen ajattelisi, että miehen ei ole hyvä yksinänsä olla. Laivurinen ei ollut sellainen. Heti ensi vuotena paikan saatuaan hän nai erään köyhän, hiukan sivistystä saaneen tyttösen.

Mutta kohta jälestäpäin lisääntyi hänen perheensä toisellakin tavalla. Isä oli kuollut pari vuotta sitten. Äiti oli jäänyt tyhjäksi, köyhäksi ja turvattomaksi. Siihen tuli vielä raajarikkoinen sisar-raukka, joka kokonaan saattamatonna ja tajuttomana makasi sängynloukossa. Kotikunta kyllä oli parina vuotena antanut vaivaisapua. Mutta kun Eero pääsi seminaarista ja sai paikan, päätti vaivaishoitohallitus, että hän oikeastaan onkin velvollinen pitämään huolta puutteenalaisista omaisistaan. He kirjoittivat asiasta Eerolle. Tämä ensin pahastui ja kysyi, luulevatko he hänen täällä kultamaassa olevan. Mutta hän keskusteli asiasta vaimonsa kanssa, ja he tulivat siihen yksimieliseen päätökseen, että otetaan muori ja sisar tänne. Laitetaan joku sänky kyökin loukkoon, niin saavat siellä maata. Pannaan piika pois, niin silläkin säästetään … saattaahan se äitivanha vielä edes astioita pestä ja muussa pikkuaskareessa autella.

Sittemmin, kun tämä päätös oli tehty ja Eero vielä tarkemmin tuli asiaa ajatelleeksi, oli hänestä aivan luonnollista, ettei hän viitsisikään sanoa kotipitäjänsä vaivaishoitohallitukselle, ettei hän jaksa äitiänsä elättää. Vasta sitten hän huomasi näin ajattelevansa, kun päätös oli jo tehty. Se innosti häntä itseään ja vaimoa, tuntuipa sinä päivänä olo kumpaisestakin ikäänkuin varmemmalta: voitiinhan siten tosityössä näyttää, ettei tässä eläminen sentään ole niin kovin kymmenen kynnen nenässä. Niin ottivat he muorin ja sisaren luoksensa.

Laivurinen tuli muutenkin erittäin huomatuksi pitäjässänsä. Hänellä oli intoa muillekin asti. Kaikkien hyvien asiain harrastaja hän oli. Muun muassa raittiusseuran perustaja ja esimies, monien muiden seurain asiamies ja ainoa puhuja ja esitelmänpitäjä koko pitäjässä. Ennen Laivurista olivatkin olot siellä takaperoisella, korpikylän kannalla. Mutta Laivurinen puhalsi henkeä, viritti kuntalaisissa osanottoa ja intoa harrastuksiin.

Ihmiset ja erittäinkin edistyksen harrastajat sanoivat usein: "Ihan mättääseen menisivät täällä puuhat ja harrastukset ilman sinua". Paljon olikin totuttu häneen luottamaan ja aina vain kaikenmoisia satunnaisia johtotoimia hänen selkäänsä panemaan. Kyllä hän ne suorittikin innolla ja taitavasti. Pitäjäläiset joutuivat tunnustamaan, että heillä on aivan verraton kansakoulunopettaja.

Mutta eräänä kevätlukukautena rupesi häntä omituisesti väsyttämään. Ruumis osoitti arveluttavia riutumisen merkkejä, ja henki kadotti vähitellen pirteän elinvoimaisen luonteensa.

I

Pieni mies, suuri pää, terävät, surumieliset silmät, kulmikas otsa, iso nenä, poskilla harva parta sekä ylähuulessa samansukuiset viikset ja kasvot laihanpuoleiset, – sellainen oli kansakoulunopettaja Eero Laivurinen.

Punaiseksi maalattu, lisärakennuksella jatkettu, kahdelta taholta puutarhan ympäröimä talo, joka oli aivan kylän laidassa, pääty maantielle päin, siinä kansakoulutalo, jossa Eero Laivurinen oli opettajana ja isäntänä.

Kello 8:n ja 9:n välillä aamulla sekä 3:n ja 4:n välillä ehtoolla oli hänen jo toista kuukautta nähty tekevän säännöllisiä kävelymatkoja kylän läpi harjulle, missä viivyskeli aina pitemmän aikaa, kunnes palasi sieltä suoraan kotiin.

Harjulla kasvoi muutamia vaivaisia mäntyjä kivien lomissa. Ne olivat todella oikeita vaivaisia: joka jäsen väärä, vino, suhdaton, muodoton. Kaikkien juurilla ei ollut edes maata, sen kun olivat elukat tallanneet ja polkeneet sorkillaan. Sellaiset, joille näin oli käynyt, kamppailivatkin jo kuoleman kanssa, mutta se oli siivoa, hiljaista, valittamatonta kamppailua. Sen huomasi ainoastaan siitä, että neulaset keskikesällä alkoivat, ensin punertaa, sitten kellastua ja vihdoin järjestänsä tippuivat alas ja peittivät kuoresta paljaiksi kalutut juuret, ikäänkuin salataksensa asian todellisen laidan.

Tuolla kuivalla, näivettyneellä harjulla oli kuitenkin omituisuutensa, viehätyksensä. Se oli ainoa korkeampi paikka kylän luona, ja sieltä oli erinomainen näköala kirkonkylään saakka, sekä koko tienoon viljaville pelloille.

Oli heinäkuun alkupuoli. Laivurinen nähtiin taas tavallisella kävelyllään. Hän oli juuri puolitiessä, nousussa harjulle, kun hengästyneenä seisahtui ja aikoi levätä. Mutta kohta hän ikäänkuin säpsähtäen hylkäsi sen ajatuksen, lähtien entistä kiivaammin nousemaan puolijuoksua. Kiirehtiminen täytyi kuitenkin kohta lopettaa, ja sitten hän vitkalleen kävellen jatkoi matkaansa, kunnes saapui ylös. Siellä kääntyi hän tieltä polun tapaiselle, joka mutkitteli kivien ja kituliaiden mäntyjen sekä katajapensaiden välitse. Arvelematta, jopa erityisellä kiireelläkin hän kulki, kunnes saapui erääseen omituiseen soppeen, pensaikkoon, jonka muodostivat toisiaan likekkäin kasvavat mäntyvaivaiset. Niiden keskelle oli jäänyt pieni tila, ehkä sentähden, että muutamat nostamuskivet siinä peittivät maata. Yhdelle näistä kivistä istahti Laivurinen, ja hän oli yht'äkkiä puolittain kadonnut näkyvistä – havumajaan.

Hän huoahti kuin kotiin päässyt, loi tuttavallisen yleissilmäyksen ympäröiviin mäntyihin. Näki kaikkien olevan ennallaan, sovitteli itseään yhä tyytyväisen näköisenä kivelleen, loi hajamielisen katseen alas kylään, sytytti paperossin ja rupesi nähtävästi nautinnolla polttamaan.

Maisema ja kylä alhaalla, jotka tässä muodostivat jonkunlaisen näköalan, ne olivat varmaankin Laivuriselle silloin, kun hän tämän paikan löysi, tuottaneet huvia, ehkäpä nautintoakin. Mutta näköala oli jo käynyt tutuksi ja vanhaksi; hän silmäili sinne ainoastaan hajamielisenä, välinpitämättömänä.

Kuitenkin mies erinomaisen hyvin viihtyi siellä. Ehkäpä juuri paikan yksinäisyys siihen vaikutti.

Nyt ei hän paljoa ulommaksi katsellutkaan, enimmäkseen vain noita käpertyneitä ja kummallisen koukkuisia mäntyjä. Mies saattoi katsella yhteen, samaan kohtaan pitkän ajan, ennenkuin silmä siitä siirtyi hiukan sivulle, toiseen omituisuuteen. Laivurinen viipyi siinä noin puolen tuntia ja näkyi viihtyvän erinomaisen hyvin. Pari eri kertaa astui hän jo muutaman askeleen poispäin, mutta palasi taas takaisin ja istui entiseen paikkaansa. Kivien päälle oli kasautunut joukko männynneulasia. Niitä hän asetteli ja muodosteli, menetellen niiden suhteen kuin lapset. Vihdoin mies kuitenkin liikahti levottomasti, katsoi kelloaan ja lähti pois, mutta yht'äkkiä vähän matkan päästä palasi takaisin, hajoitteli sauvallaan neulaset huolellisesti ja lähti sitten. Ennenkuin hän ehti tielle, seisahtui vielä kerran ja katseli vakoilevasti ympärilleen. Kun ei ketään näkynyt, heitti hän sauvan niskaansa, piti käsin kiinni sen kumpaisestakin päästä, pullisti rintaansa ja hengitti syvään. Kun temppu oli suoritettu, silmäili hän taas hätäisesti ympärilleen, juuri kuin jotakin peläten tahi häveten. Kun ei ketään näkynyt, jatkoi rauhoittuneena matkaansa kylään päin.

Hänen ehdittyään nimismies Bendellin talon kohdalle juoksi sieltä pieni poikanen ilmoittamaan, että pappa oli kutsunut opettajaa sisään. Laivurinen meni, mutta jo ovessa kysyi:

"Mitä sinulla nyt?" Hän ei tänään kuitenkaan näyttänyt mitenkään vaivatulta, päinvastoin iloiselta.

"Mitä sinulla nyt!" matki Bendell nauraen. "No, onko sinulla sitten niin tulinen hätä, ettet edes istumaan jouda?"

"Eikä olekaan", sanoi Laivurinen hävähtäen ja istui. "Ajattelin vain, mitä sinulla on, kun kutsumaan panit."

Bendell tarjosi tupakkaa.

"Savuta."

"Kiitos."

"Jaa… Henkivakuutus-yhtiöltä sain tänään kirjeen. Eivät ole hyväksyneet sinun hakemustasi."

"Vai ei."

"Eivätkä ilmoita vielä syytäkään, miksi ei."

"Tietäähän sen sanomattakin."

"No mutta miksi eivät ilmoita!" Bendell tahtoi kaikin mokomin ajaa syyn henkivakuutusyhtiön herrain pahan tahdon tiliin, sillä joka kerta kun hän loi silmänsä Laivuriseen, huomasi hän, että tähän oli ilmoitus kipeästi vaikuttanut.

"Mistä he niin normaaliterveitä saavat", pahoitteli Bendell. "Tohtori kanssa sellainen… Mutta kuule! Syksyllä sinun täytyy koettaa uudestaan. Sinä näytätkin nyt jo taas paljon paremmalle."

"Näytänkö?"

"Ihan totta."

"Saadaanpahan sitten syksyllä nähdä." Laivurinen huokasi suu hymyssä, sanoi hyvästi ja lähti.

"Sinullapa on kova kiire", ihmetteli toinen.

"Noo … siellä on kotona toimia. Käy katsomassa."

"Samoin, samoin!"

Laivurinen meni taaksensa katsomatta, vaikka toinen seurasi pihalle saakka.

Ehdittyään kotiin huomasi siellä olevan aivan tyhjää ja hiljaista. Hän meni katsomaan kyökkiin. Siellä ainoastaan piikatyttönen askarteli keittoastiain kanssa, ja saattamaton, raajarikkoinen sisar makasi sängyssään kyökinloukossa. Tyttö ilmoitti rouvan ja lasten menneen kylään; muorista ei tiennyt sanoa mihin lie mennyt. Laivurinen palasi huoneeseensa ja istui soututuoliin.

"Tiesinhän minä sen … aavistinhan minä, etten saa henkivakuutusta!" hän siinä itsekseen jupisi, heilautti kärsimättömästi ruumistaan ja tuijotti suoraan eteensä.

Siitä oli kulunut kaksi kuukautta, kun oli henkivakuutusta varten ollut lääkärin tarkastuksessa. Sen jälkeen se oli ollut hyvin usein mielessä. Jos eivät vakuuta, en välitäkään, oli hän toisinaan ajatellut; kuka sen tietää, miten kauan elää… Saa vain sinne pienistä tuloistaan suuren osan syytää. Mutta, ajatteli hän taas toisinaan, hyvä se olisi… Nuo velatkin…

Silloin aina kun velat tulivat mieleen, herpaisi oudosti, tunsi ikäänkuin kutistuvansa pienemmäksi, voimattomammaksi ja vajoovansa hiljakseen jonnekin… Oli kulunut jo kuusi vuotta siitä, kun paikan sai, ja – siinäpä ne velat vielä olivat.

"Jospa … jospa ne vakuuttaisivat!" Sillä hän aina miehistyi ja odotti päätöstä. Toisinaan oli jotenkin varma, että vakuutusyhtiön päätös tulee myöntävä, ehkä hiukan koroitetuin ehdoin. Sellaisina hetkinä tuntui olevan lujaa maata jalkain alla. Tuossa hän nyt istui muistissaan seuloen, millä mielellä kulloinkin oli päätöstä odottanut, koettaen kaikin puolin olettaa, että noinhan hän juuri itsekin ajatteli enimmäkseen, ettei hän ottaisi vakuutusmaksua maksaakseen lopultakaan. Jos olisi saanut itsensä narratuksi ja muistiansa petetyksi, ei asiassa olisi ollut mitään huolettavaa. Eihän tässä olisikaan sitten mitään toivon petosta!..

Mutta eipä saanut muistiansa narratuksi. "Toivoit sinä! Ajattelit sinä vakuuttaa henkesi – velkaisi tähden!" kuohui ajatuksissa aina, vaikka mitä olisi eteen pistänyt. Kun todellisuus vihdoin yksinomaisena valtiaana jäi luomaan ajatuskuvia, pisti yht'äkkiä mieleen kysymys: paljonkohan minulla oikeastaan on velkaa? Samassa valtasi omituinen pelko, ja hän jo ajatteli jättää koko asian. Olkoon! Mitä minä sen laskemisesta hyödyn! Mutta hänessä kuohui kiihko päästä laskemaan. Kesti vähän aikaa epäröidessä. Tuntui siltä kuin oikea käsi olisi hapuillut kynään, laskuja tekemään, ja vasen käsi kaikin voimin vastustellut. Mutta sitten, aivan kuin sattumalta, vasen käsi hervahti ja oikea sai tehdä tehtävänsä.

Hän koki ensinnä laskea päässä. Oli niin tulinen hoppu ja "vähäpätöinen asia", – vähäpätöinen asiahan se on, koetti hän välistä ajatella, – ettei edes sietäisi kynää ottaa sitä varten. Mutta koko huomio kiintyi numeroihin…

"Mitä?"

Nosti yhtäkkiä hien koko yläpuoleen ruumista, ja hätäisesti etsi hän liivintaskusta kynän. Omituisen kiihkeästi ja uhkamielisenä työnsi hän numeroita paperille. Hienpuuskaus, joka välillä hiukan hellitti, syöksyi pinnalle uudelleen ja poltti. Muisti oli tänään erinomaisen elävä: asiat juoksivat mieleen tarkoin ja selvinä. Kun vihdoin kaikki oli saatu paperille merkityksi, saavutti ikäänkuin väliaikaisen levon. Sen kestäessä hän kauan aikaa muisteli olisiko vielä jotain unohtunut. Kun ei enää mitään mieleen johtunut, tuntui hetkisen siltä, kuin velat olisivat samassa tulleet maksetuiksi. Tuo oli ainoastaan silmänräpäyksellinen hairahdus, josta kohta selvisi, kun muuan pikku asia vielä muistui mieleen ja sen koneentapaisesti kirjoitti entisten jatkoksi.

Hän ei ollut vielä laskenut numeroita yhteen. Tuijottaen paperiin ajatteli hän, oliko oikein muistanut velkain vuosipäivät ja laskenut oikein korot. Hän viivytteli tahallaan yhteenlaskua, lepäili ja kokosi ikäänkuin voimia siihen. Hiki oli kuivunut, ajatukset ja hermosto oli vähitellen vaipunut puuduttavaan lepoon.

Vihdoin Laivurinen kuitenkin havahtui kuin unesta ja ryhtyi laskemaan. Hän laski moneen kertaan kunkin rivin, aivan kuin virhettä etsien, ja piti erittäin tarkkaa lukua myöskin penneistä. Käsi vapisi hiukan, kun vetäisi viimeisiä numeroita. Silmää liikauttamatta tuijotti hän siihen, veti syvään henkeä ja äännähti kummallisella painolla:

"Herra Jumala! Niinhän se on kuin aavistinkin… Eiväthän ne ole vähentyneet juuri ollenkaan."

Rintaa painoi tuskallinen ahdistus, ja kuumeentapaisesti alkoi hän uudestaan laskea.

"Oikein se on!" Hän heitti kynän kädestään; se meni hyppien lattiaan.

Raskaasti ohahtaen nousi mies kävelemään.

II

Ajatukset lensivät vauhdilla. Mielikuvitus toimi kummallisen hämäräpiirteisenä, mutta jokainen piirre tuntui sittenkin kiusallisen todelliselta. Toivelmat ja aikeet edellisiltä vuosilta näyttivät kuin tyhjiksi menneiltä arpanumeroilta, joita katsellessa ja vetoa odottaessa on vuosikausia mieltänsä innostanut. Nuo toivelmat olivat kohottaneet rintaa ja lisänneet elinvoimaa vielä aivan vähän aikaa sitten. Mutta nyt ne rojottivat maassa rääsyinä, repaleina irvistellen. Kyllähän tosin jo joku kuukausi sitten oli ruvennut epäilemään niitä, otaksumaan tuulentuviksi, hajoaviksi saippuakupliksi. Vanhan tavan mukaan hän oli kuitenkin aina epäilykset poistanut ja toivoen silmäillyt tulevaisuutta kohti. Mutta nyt…

"Noinko todella onkin terveyteni laita?" Kun tuon jäähdyttävän ajatuksen rinnalla sen lisäksi yhä kummittelivat nuo numerot edessä, paperilla, niin ajatukset joutuivat auttamattomaan sekasortoon. Se oli painavaa, kiduttavaa, se ei suonut mitään syvemmin ajatella, ei mihinkään seisahtua. Hän huomasi nyt tämän seikan ja ajatteli olevansa hukassa, ellei tästä tilasta pääse. Nyt ponnisti hän kaikin voimin löytääksensä risteilevien, toivottomien kuvitelmain joukosta yhdenkään valoisamman, jonka nojaan saattaisi, vaikkapa vain hyvinkin heikolle pohjalle, ruveta rakentamaan uusia elämän toivelmia.

Oli luullut, ettei hänellä sentään olisi enää noin paljon velkoja.

… Mikä pettymys! Vavistuksella tunnusti hän itselleen, – se tunnustus tuli ikäänkuin uhitellen, – ettei hän ole ollut mies pitämään menojansa tarpeeksi silmällä.

"Olen ollut semmoinen…" hän ähki kärsimättömästi. Ja kun oli luullut itseänsä kaikissa suhteissa mieheksi, jolla oli kykyä.

"Mikä pettymys!.."

"Mutta millähän oikeudella minä oikeastaan annoin itselleni tässäkin suhteessa niin paljon arvoa?.. Yhdeksänsadan markan tulot! Pitihän tietää, etteivät ne riitä edes minun perheeni menoihin… Mitä sitten velkoihin!"

Mutta totuuden ilmitulemisen tuottama suurin tuska oli jo nähtävästi haihtumassa sen verran, että mies kykeni ajattelemaan. Hän astuskeli muutamaan kertaan yli lattian tekemättä yhtään harha-askelta. "Hm", äänsi hän seisahtuessaan pöydän viereen ja alkoi etsiä pöytälaatikosta jotain.

"Hullu minä olen ollut … narrannut itseni tyhjällä, olemattomalla… Mutta ei se nyt itkusta parane!" äänsi hän uhitellen ja alkoi mennä ulos. "Itkusta ei se parane!" ärjäisi hän uudestaan. "Täytyy tehdä tässä jotain … ehkäpä tuon sitten saattaisi unohtaa." Mieli tuli jo melkein iloiseksi, kun saattoi ajatella unohtamista. Kaappasi käsikirjoituksen pöytälaatikosta ja riensi ulos.

Ovessa mennessään muisti, etteivät vaimo ja lapset olleet kotona. Ihastui siitä. "Millä olisinkaan heiltä peittänyt tuskani! Mitä olisin sanonut?" Ja vaimolle kertoa tästä asiasta näin kuumana, ennenkuin itse on ehtinyt vähän asettua… Saada vielä vaimo rinnallaan samaan tuskaan, sitä ei hän olisi luullut jaksavansa sietää.

"Vaimon täytyy olla huolista vapaa", hän ajatteli. "Jos minun täytyisi vielä nähdä hänet tässä rinnallani suremassa asioita, joista yksin minun, miehen, tulee pitää huolta … se olisi elämäni surma…"

"Nähdä vaimo itkemässä leipähuolissa!"

Sellainen ajatus vapisutti ja kiukutti: jospa totisesti minun pitäisi sellaista nähdä! hän yhä uudelleen ajatteli. He olivat tottuneet pitämään talouttansa jotakuinkin toimeentulevan perheen taloutena. Tuo huomio pani taas veren kiihkeämpään liikkeeseen. Muutoksen huomattuaan hän heti koetti poistaa tuota ajatusta, estää sitä teräväpiirteisemmäksi kehittymästä – jottei uudistuisi äskeinen kohtaus.

Yhtäkkiä johtui mieleen, että oli ennenkin melkein aina tiennyt, ainakin aavistanut, ettei hän ole mikään hyvin toimeentuleva mies ja että toimeentulo yhä huononee, mikäli perhe kasvaa; ja vielä senkin, etteivät hänen velkansa juuri olleet vähentyneet.

"Oikeastaan minä olen sen tiennyt joka päivä", hän ääneen virkkoi melkein tyytyväisenä, "enkä minä ennenkään ole sitä näin hullusti ottanut."

"Mutta miksi, miksi se nyt juuri tällaista helvetin hätää tekee?" hän kysäisi. Syyksi pääasiallisesti pani myttyyn menneen henkivakuutushakemuksen ja "taudin tapaisen", joka oli tänä suvena hivutellut ja härnännyt.

Laivurinen oli tullut puutarhaan ja käynyt istumaan eräälle penkille. Huomionsa kiintyi nyt muassa tuotuun käsikirjoitukseen. Heti alkoi hän sitä lukea, pakottaen itseään siihen:

" – Sillä, niinkuin sanottu, kukaan ei ole siveellisesti oikeutettu yhteiskunnassa elämään ja nauttimaan sen antamia etuisuuksia, jollei hän jollain tavalla koeta tälle yhteiskunnalle korvata, palkita sitä hyvää, mitä hän siltä nauttii."

– Unohtuipas, ajatteli hän ihastuen, minä saatan tähän nyt jo kiintyä, vieläpä innostuakin.

… Mutta olenkohan minä sitä sentään ennen noin varmaan tiennyt?.. Olen aina elänyt toivelmien vallassa, olettanut, että aika tuo uusia neuvoja, sivutuloja, ja mihin kaikkiin lienenkään perustanut?.. Nyt alkanee totuus irvistellä, kun tuulentuvat hajoavat..

Hän lausui tämän heti edellisen ajatuksen perään, kysyen itseltään ja taivaalle tuijottaen, ikäänkuin sieltä vastausta etsien. Pian hän kuitenkin havahtui, huomasi hairahduksensa, – ajatuksissa olivatkin molemmat asiat sekaisin. Hän alkoi jatkaa harjoitustaan, lukea esitelmää, jonka oli erästä aiottua iltamaa varten valmistanut.

" – Kuitenkin, kuinka monet, joilla on aineellisessa suhteessa erinomaisen edullinen asema ja jotka saavat asemastansa kiittää juuri yhteiskunnan heille valmistamia etuja, kokonaan lyövät laimin nämä pyhimmät velvollisuutensa! Katsotaan vain sitä, että oma kukkaro aina avautuu ja sulkeutuu varsin edullisella ajalla. Kylmäverisinä saattavat he katsella, miten yhteinen hyvä lentää kuperkeikkaa heittäytyen perikadon kuiluun. Heillä kyllä olisi mahtavat apukeinot käsissä ja he voisivat yhdellä kädenojennuksella estää tuollaisen kuperkeikan. Mutta he eivät tahdo, he eivät halua tehdä muuta kuin sitä, mistä oma, rakas minä hyötyy ja voittaa." – Saakeli sentään, että siihenkin tuli nimi pistetyksi!.. Jos nyt olisikin varoja, mutta … voi!

Hän nousi levottomasti, sillä mieleen oli johtunut ylioppilas Vieruksen takausjuttu. Oli nimittäin joku aika sitten mennyt takaamaan ystävälleen ylioppilas Vierukselle erään kauppias Nerkkulan kanssa yhteisesti tuhannen markan lainan.

"Mikähän sai minut siihenkin nimeni pistämään? Olisihan pitänyt tietää, että minulla on omissakin asioissani kyllin tekemistä", hän vaikeroiden virkkoi ja nousi kävelemään, sillä yhtäkkiä uudelleen herännyt levottomuus esti häntä jatkamasta lukuaan. Kirjoituksen piti hän kuitenkin kädessään varalla – jos kesken kaikkea jotenkin saisi varastetuksi ajatuksensa siihen.

"No, totta se on!" jupisi hän ja hoivasi kädellään vakuuttavasti, "ei minulla ainakaan vielä ole mitään syytä pelätä Vierusta."

Nyt avasi hän taas vihkon ja koetti kiinnittää siihen ajatuksiaan päästen pari lausetta eteenpäin.

… Mutta jos hän kuolisi? pistäysi väliin ajatus. – "Mutta miksi hän kuolisi? Minä vain turhaan itseäni peloittelen. Hän on terve mies, paljon terveempi kuin minä… Minun … laitani, kuinkahan se oikein lieneekään? Jos se sittenkin olisi rintatauti, kun eivät henkivakuutukseenkaan ottaneet? Henkivakuutus on pelkkä afääri, eikä siinä varmaankaan turhanpäiten hakijoita hylätä." Hän koetteli rintaansa. Se ei nyt tuntunut kipeältä. Mutta öillä hän toisinaan oli herätessään ollut hirveästi hiessä. Sellaista oli sanottu keuhkotaudin merkiksi. Hän otaksui myös tulleensa kummallisen heikkohermoiseksi: pieninkin vastenmielisyys sai pois tolilta. Ehkäpä tähän tämänpäiväiseenkin on alkusyy heikkohermoisuudessa?

Kysymyksen kertasi Laivurinen ääneen jupisten. Mielessä tuntui, että jos vain tämän voisi luotettavasti todistaa, niin hänellä ei nyt olisikaan mitään hätää "enempää kuin ennenkään;" sairas mielikuvitus vain näkee asiat vastenmielisemmässä valossa. Tämä rupesi mielessä vähitellen kehittymään vakaumukseksi. Viime aikoina luuli usein tavanneensa luonteessaan samansuuntaisia vivahduksia. Useita sattumia ja tapauksia muistui mieleen.

"Siitä, ihan siitä tämä johtui, heikkohermoisuudesta … sairaalloisista mielijohteista", äänteli hän.

Helpotti, melkeinpä siinä tuntui olevan täydellinen pelastus. Heikkohermoisuus ja sairaalloisuus olivat vain olevinaan pikkuasioita, helposti autettavia… Hyvä, että nyt tietää syyn kaikkiin hassuihin mielijohteihin! Tietää niitä karttaa, poistaa… Miksei sitä osaisi? Kun jo edeltäkäsin tietää, että kaikki johtuu vain heikkohermoisuudesta!.. Tuntui hyvin rauhoittavalta vastaisen varalle, kun voi ajatella tuollaisen tuskan syyt vain teennäisiksi, s.o., että tuskain syytä todellisuudessa ei ole olemassakaan, kaikki on ihan niinkuin ennenkin … sairaalloisia mielijohteita vain!..

Tultuaan tuosta melkein vakuutetuksi saattoi hän levollisesti kääntyä ajattelemaan, minkälaiseksi oikeastaan heikkohermoisuus ja kivulloisuus olivat viime aikoina hänet tehneet.

Pääasiallisin juonne siinä oli, että hän huomasi tulleensa kummallisen kärtyisäksi. Tuo seikka itseäänkin monesti rasitti: se johti hullutuksiin ja kiukuttelemisiin, joita jälkeenpäin sai hävetä ja katua.

Valistusharrastukset olivat häntä ennen erinomaisesti innostaneet, jopa siihen määrään, että hän itseään melkein liikanaisesti rasitti puuhaillessaan niiden hyväksi. Mutta se kaikki oli ollut vain elämää; toisinaan saattoi pitää puuhien tuottamaa nautintoa, hyvää omaatuntoa, vieläpä mainettakin jonkinmoisena omaisuutena.

Nyt, tänä keväänä, oli yhtäkkiä alkanut olla toisin: melkein kaikki puuhat ja toimet kyllästyttivät ja jo pelkkä ajatuskin, että olisi ryhdyttävä tosi-innolla työskentelemään jonkin aatteellisen asian hyväksi, väsytti. Toisinaan hän kuvitteli ja otaksui olevansa hyvinkin sairas ja pelkäsi kuolevansa. Silloin aina kohta johtui kysymään itseltään, mistä se kuolema nyt siinä paikassa tulisi? Ja miksi se juuri hänet veisi, hänet … hänet? Kun oikein ajattelemaan rupesi, ei se tuntunut mahdolliselta. Mahdotontahan se on… Eikä tämä nyt vielä mitään sellaista kipua liene? Paljonhan on muitakin ihmisiä, jotka sairastelevat silloin tällöin, koko elämänikänsä, eivätkä kuole nuorina, eivät keski-ikäisinäkään. – Nyt häntä kuoleman ajatus vapisutti oudosti. "Mutta jospa minulle sattuisi piankin kuolema tulemaan, ennenkuin ehdin raha-asiani järjestää?.. Kuinkahan Herran nimessä?.. Ne olisivat kerrassaan huonolla kannalla." Häntä painoi raskaasti ja kauan. Vihdoin, ikäänkuin väkisin asiasta irtautuakseen hän huudahti:

"Minä järjestän ne toiselle kannalle!.. Ihan heti, kun vain tässä ehdin ja alkuun pääsen." Loppu tuli vastahakoisesti, puoliväkisin.

Jo ennen oli Laivurinen vähitellen ruvennut kaihtamaan saamamiehiään. Häntä rasitti ja kiusasi se palvelevaisuuden-pakko, johon otaksui olevansa velvoitettu alistumaan heidän suhteensa. Tänään hän sen havaitsi muuttuneen inhoksi, vihaksi. Hän huomasi syvästi vihaavansa erittäinkin yhtä saamamiehistään, talokas Vaittista. Viha pystytti uudelleen tänään jo jotenkin epävarmana luhistelevan toivon. Vimmassaan, joka oli osittain silmitöntä, ei hän niin tarkoin perustellut, miten saisi kaikki käymään niinkuin ajatteli. Pois vaan sellaisesta alamaisuudesta! Laina täytyy hankkia muualta, toisenlaisilta ihmisiltä … suorittaa pois sellaiselle ja näyttää, että hän voi raha-asioissakin tehdä vapaan miehen tekoja. Hänellä kyllä olisi luottoa. – "Jos ei minulla, niin ei sitten kenelläkään!" – ei tarvitsisi oljennella kaikenlaisten myyräin orjana, kuin mikä ikään!..

Yhtäkkiä heränneestä omanarvontunnosta kohoili rinta voimakkaasti. Kiihoittuneena aikoi hän taas ruveta esitelmäänsä lukemaan, muodostellen jo ajatuksissaan uusia käänteitä erityisiin kohtiin: pitää antaa niille rikkaille aika löylytys, mokomille aineenorjille, ihmisetanoille!..

Mutta samassa hän kiintyi katselemaan viereisellä maantiellä muuatta satunnaista tapausta.