Kitabı oku: «Salliman oikkuja», sayfa 4

"Kyllähän minä maksaisin, mutta ei minulla ole, velikulta. Odota nyt siksi kun tulen takaisin, jos sattuisin jotain saamaan kokoon."

"Olethan saanut Pertun Mikolta rahaa hevosen ja hirsien väliä?"

"Noo, sain minä 5 markkaa, mutta sillä olen ostanut kauppakalua."

"Etkös sinä saanut makasiiniltakin jyviä?"

"Sainhan minä 6 kappaa yhteensä, mutta…"

"On vain niin ilkeätä", pahotteli isäntä, "kun se on niin kauaksi jäänyt, unohtuukin pian."

"Mitä joutavia sinä nyt, mitä se unohtuu. Kyllähän minä maksan kun jaksan, mutta en minä nyt jaksa."

Katseltiin hetkinen ilmaan, kun ei tuntunut olevan mitään sanomista. Pahat oli isännällä paikat. Ei uskaltanut julkisesti suututtelemaankaan ruveta … olisi Matti ehkä ruvennut tyhjäksi tekemään, kun ei ollut vieraitamiehiäkään, joilla olisi voinut saatavansa toteen näyttää. Parempi siis oli toimia leppeämmästi ja ikäänkuin narrailemalla.

"Etkö tulisi siitä työhön kahdeksi päiväksi?"

"Olisit ennen ottanut, niin olisin kyllä tullut, kun on ollut kyllä aikaa, mutta nyt ei minun sovi kun täytyy lähteä."

"Niin kyllähän sen näkee ettei sinulla ole tahtoakaan maksaa, mutta tule toinen kerta hätäsi kanssa!"

Isäntä näytti ankaralta pois lähteissään. Asteli vakavana vannoen ettei hän enää anna tuollaisille. Ajatteli, ettei siitä nyt juuri häviö tule. Tunsi sen johdosta itsensä onnelliseksi ja rykäsi mahtavasti. Velkojiansa karkuun hän muuten arveli Matin tositeolla menevänkin, häntä ja muita.

Matti katseli hetkisen isännän perään ja haukkui mielessään kitupiikiksi. —

Muutamat velkojat käyttäytyivät suoremmin ja röyhkeämmin. Haukkuivat taitonsa mukaan. Kaikki he pitivät kunnianansa jälkeenpäin kertoa sopivissa ja sopimattomissa tilaisuuksissa:

"Jäi minunkin siltä saatavaa… Kävin vaitelemassakin, mutta parempi olis ollut, kun olis vienyt."

Jos satuttiin kysymään: "Paljonko sinulla oli häneltä saatavaa?" niin useinkaan eivät sanoneet summaa oikein. Sitä joko suurennettiin, taikka salamielisen näköisenä ei sanottu ollenkaan, annettiin uteliaiden kyselijäin vain arvaella, että lienee ollut joku kymmen.

Tämä asia antoi Matin kustannuksella usealle vähäksi aikaa sopivaa mahtailemisen aihetta.

Matti kyllä arvasi, että tuolla tavalla tehtiin. Siispä hänen tapansa oli, kun tuli velkoojainsa luota Pertun Mikon tupaan, kertoa halveksimalla, kuinka tuokin on kovin muutaman pennin vaivainen, "pitäiskö minun nyt rahaksi muuttua!" Nauroi päälle ja alkoi morkata ihmisiä nylkijöiksi. Arveli, ettei hän rikkaana ollessaan viitsisi toki jalkojaankaan vaivata lähtemällä muutaman pennin saatavaa perimään.

V

Eräänä päivänä oltiin valmiit lähtemään.

Hiirakko seisoi vakavana huuli lerpallaan ja käänsi tuo tuostakin laiskasti päätänsä katsomaan, kun kuormaa pantiin. Sitä ehkä kummastutti hyörivä lauma ympärillä. Huokasikin toisinaan raskaasti ja pitkään. Mahtoiko vaistomaisesti tuntea isäntäväkensä kovaa kohtaloa … mahtoiko aavistaa että lautakopsa hänen perässään olevalla reellä tulisi toistaiseksi olemaan seitsemänhenkisen perheen ainoa koti?..

Niin, mutta mitäs hiirakko-vanhus tuollaisista… Se ehkä vain huoli omia asioitaan ja harmitteli kohtaloaan. Ei muistanut varmaankaan aikaa, jolloin olisi saanut vatsansa täyteen syödä, sitä ainakin todisti kuihtunut, romuinen luuranko, jota nahka kuitenkin vielä koossa piti.

"Tpruu hiirakko!" Aukusti piteli suitsista ja kuvitteli mielessään kuinka muhkealta se näyttäisi kun hän saisi ajaa. "Isä, eikös näin pidetä ohjaksista kun ajetaan?"

"Mitä sinä, mutta minä… Katsos noin sitä pitää … noin! Eikö niin, isä?" Hernmu näytti taitoansa ja sai hiirakon kärsimättömästi liikahtamaan.

"Noo siinä … olkaa siivolla!"

Isä ei joutanut poikia kehumaan, kun oli muuta. Tuppu ja Liinu käärittiin reenperään vanhoihin vällyrauskoihin. Sinne Sanna Miinalle ja itselleenkin tilaa teki. Muuten sujoteltiin rekeen kaikellaista kamaa, jota matkalle katsottiin sopivaksi mukaan ottaa, s.o. perheen koko omaisuus.

Hemmua ja Aukustia vaadittiin ottamaan sijansa reen etupuolelle, mutta he anastivat oikeuden istua kaidepuilla, saadakseen katsella maailmaa ja nauttia hevosella ajamisen riennista. Matti vihdoin itse istui poikittain reenpohjaan ja hiirakko sai lähteä.

Heistrokin Liisa sattui juuri kulkemaan pihanpoikitse.

"Joko siinä nyt lähdetään?" hän hymyillen kysyi, ikään kuin olisi tahtonut ulospäin näyttää pitävänsä asiaa hyvinkin tavallisena.

"Jo", vastasi Sanna vastenmielisesti. Pertun Mikon vaimoon kääntyen, hän huusi:

"Hyvästi nyt, Anna!"

"Hyvästi, hyvästi!"

Ei saattanut Sanna hyvästiä huutaa Heistrokin Liisalle … oli mielestänsä kovin ulkokullattu ihmiseksi ja muistui pahalta mieleen kun ei ollut paloyönä huoneeseensa laskenut.

Akat jäivät Pertun Mikon pihaan katselemaan meneväin perään. Totiseksi muuttuivat kumpainenkin, eivätkä vähään aikaan mitään virkkaneet toisilleen.

"Kirjava on tikka metsässä, mutta ihmisen ikä kirjavampi", huokasi vihdoin Heistrokin Liisa.

"Niin on, niin on, kova on tässä maailmassa köyhän kohtalo", liitti toinen.

"Kova se on, jumala paratkoon, noidenkin."

"Kyllähän niitäkin moni nauraa ja pilkkaa ja pian sanotaan että on oma syykin tuohon tilaan joutua, mutta ei se ole niinkään aina oma syy… Kun olis raukoilla edes se tupa-pahanen pysynyt palamatta, niin ei olisi tarvinnut noin joukolla lähteä. Mutta kun ei ole kotoa ei kortteeria, niin kovaa se on, kun lapsiakin on niin monta ja pieniä."

"Niin, hyvä ihminen, sanos muuta. Sinä iltana kun se palo tapahtui…"

Heistrokin Liisa alkoi taas kertoa vanhaa juttua itkien.

"Hyi kun on kylmäkin", keskeytti Anna. Menivät tupaan, lämpimälle takkakivelle istumaan ja keskustelemaan.

Mutta koditon joukko ajoi pois, ohitse entisten kodin raunioitten, missä nokisia jätteitä vielä lumen alta törötti.

Itketti Sannaa. Ei Matti juuri itkenyt, mutta vakava ja miettiväinen hän oli. Pojat kaidepuilla käänsivät ja väänsivät. Vilkasta keskustelua he väliinsä pitivät. Se tuotti heille iloa, mikä vanhemmille syvää murhetta. Lapset tuskin olisivat hevosta vaihettaneet tuohon vanhaan kotiin. Tuppu ja Liinukin tahtoivat peittojen alta katsella. Hekin olisivat itsensä onnelliseksi tunteneet, jos olisivat saaneet olla siinä, missä Hemmu ja Aukusti. Väliin yhtä ja väliin toista paikkaa valittivat ahdistavan ja puhuivat äidillekin siitä. Äiti ei ottanut huomatakseen. Hän oli omiin ajatuksiinsa kiintynyt, oli vaipunut muistelemaan entisiä nuoruuden aikoja, jolloin piikana palveli missä milloinkin ja ainoana suruna oli, kun emännät joskus ilkeästi puhuivat ja haukkuivat. Muisti, miten silloin oli useinkin itkenyt enemmän kiukusta ja itsekkäisyydestä, kuin todellisesta syystä. Eivät ne syyt ainakaan tällä kertaa mielessä niin todellisilta näyttäneet … muisti miten oli silloin aina miestä ikävöinyt ja mielessään kuvitellut, että kun sen saa, niin huolet loppuvat ja tulee niin hyvä olla. Nuo ajat nyt muistuivat niin onnellisilta.

Tuli sitten Matti. Ei hän siitä muistanut alussa paljoa välittäneensä, mutta vähitellen rupesi tykkäämään … ja siitä koitui avioliitto. Ruunuhäätkin pidettiin.

Tässä Sannan ajatukset enimmän aikaa viipyivät. Kävi viileitä väreitä läpi ruumiin ja sydämen valtasi hetkiseksi omituinen kovemman tuskan puuskaus, kun ajatuksiin johtui, mitä kaikkea hän silloin uneksi ja toivoi häittensä verrattomassa humussa. Väkeä oli ollut niin paljon … rikkaitakin … ja kaikki olivat niin hyvin viihtyneet. Hän ja Matti olivat isäntänä ja emäntänä olleet… Kaikkeen oli heiltä määräystä odotettu, kaikkeen neuvoa kysytty.

Ja säästöä ne olivat tuottaneet toista sataa markkaa, jolla ostettiin tupa.

Siitä oli ainoastaan 10 vuotta.

Nyt on jo näin … edessä elettävänä vielä mahdollisesti monia kymmeniä vuosia.

"Herra Jumala armahda!" Sannan sydän oikein kokoon kutistui ja pakotti ääneen huokaamaan. Matti kyllä kuuli, mutta ei se hänen huomiotansa herättänyt. Hänenkin ajatuksensa kulkivat yhtä surullisilla aloilla ja vaimon huokaus tuntui ikään kuin omasta rinnasta nousevalta.

Pojat kaiteilta katsahtivat äitiin.

"Mitä äiti siunaa?" kysyi Aukusti.

"Ei mitään." Äiti ei suonut itseänsä häirittävän.

Poikiin vaikutti masentavasti, sillä he aavistivat että äidin nyt on kovin paha olla.

* * * * *

Kerjäläis-joukoksi heitä nimitettiin mihin vain tulivat. Kun kylmä säälimättä hätyytteli, niin sai kuleskeleminen poikainkin mielestä ikävän luonteen. Kun taipale oli ajettu ja kyläkunnissa jonkun talon pihaan tultiin, niin pojat etumaisina tupaan kapistivat, Liinu ja Tuppu perässä, sekä perimäisenä äiti Miinaa kantaen. Ennenkuin äiti ehtikään, olivat lapset jo takkakiven vallanneet, missä hampaitansa lotistaen kohmettuneita jäseniänsä sulailivat.

Äiti tavallisesti Hemmun ja Aukustin tullessaan syrjään karkotti päästäksensä Miinaa lämmittämään. Pojat tottuivat sulattelemaan itseänsä teuhaamisella.

Ihmiset aina katselivat äänettöminä ja vakavina tulokasten käytöstä. Ei vakavuudessa ollut aina surkuttelua huomattavana, moittimista yleisemmin kun suloisen kotorauhan häiritsivät ikävän näköiset repaleiset kerjäläiset.

Vasta silloin useinkin talonväen puolelta ensimäinen muistutus äännettiin, kun joku pojista sattui talon kapineita koskettamaan, eikä siihen paljoa aikaa tarvittukaan.

"Anna olla rauhassa, poika!" Ääni oli aina moittiva ja ankara. Pojat tähän pian siksi tottuivat, etteivät paljoa välittäneet. He olivat vaistomaisesti oppineet tietämään että tuollainen kielto tuli enemmän kärsimättömyydestä, kuin kalun vahingoittumisen pelosta. Jospa hitaasti laskivatkin luotansa kielletyn kapineen, silmät jo samassa kiintyivät johonkuhun toiseen esineeseen ja kädet unohtuivat sitä käpälöimään…

Mutta sitä vain eivät ihmiset suvainneet että he olisivat saaneet siten huvitella. Asianmukaisempaa oli nähdä heidän myrryisinä ja sorrettuina paikallaan istuvan. Kenenkään mieleen ei olisi pujahtanut samallaisista asioista muistuttaa siisteihin vaatteisiin puettuja lapsia, kuin mistä näitä muistutettiin. Mutta … syntihän olisi ollut antaa kerjäläisen suun vetäytyä tyytyväisyyden hymyyn!

"Eivätpä ne pojat saata olla koskematta talon kapineita!" Uudistettu muistutus oli tavallisesti hyvin ankaralla äänellä lausuttu. Silloin äiti sekautui hätäytyneenä asiaan:

"Panetteko heti pois, kun kuulette, että käsketään! Oppivat niin tottelemattomiksi, kun pitää tässä talosta taloon kiertää, että…"

Pojat nolostuivat hätyyttämisistä ja tottelivat.

"Mistä kaukaa nämät kulkevaiset ovat?" kyseltiin. Äiti kertoi, jatkoi vielä tuvan palosta y.m.

Kun Matti ehti tupaan, niin hän jo piippuun pannessaan rupesi kyselemään josko akoille lumppuja olisi keräytynyt.

Akat yleensä eivät olleet aivan ketteröitä rääsypankkojansa penkoamaan.

Mieluimmin kielsivät, asiasta pikemmin päästäksensä.

Matin kauppapuuhat kävivät semminkin ensi alussa hyvin huonosti, niin että pelotti jo konkurssi. Mutta vähitellen siihen harjautui, kunnes pakko ja toimessaolo opetti uusia keinoja.

Jonkun verran tuotti voittoa, kun ensimäiset vaihtotavarat olivat loppuneet ja lumppuvarastonsa möi eräälle, joka suuremmassa määrässä tätä kauppaa harjoitti. Enempääkin oli Matti toivonut. Mutta osaksi vähensi sekin säästöä kun yöpaikoissa täytyi tavaroilla heiniä hiirakolle vaihettaa ja ruoan puolta pienemmille lapsille.

"Tulevathan nuo nyt ilmankin toimeen", tapasi Matti sanoa, kun Sanna rahaa pyysi maitotilkan ostoon.

"Hyvä ihminen", vastusteli Sanna, "miten nuo toimeen tulevat kuivalla leivällä ja silakoilla… Joskus edes tarvitsevat maitotilkan, lapsiraukat … ei niillä muutenkaan ole herkulliset olot…" Sanna heltyi ja Matti rupesi vastahakoisesti taskujaan kaivelemaan.

Pojat olivat oppineet hyviksi kerjäämään. Leipäpalanen – useinkin jo ennen jyrsitty – ja siihen kellastunut silakka päälle, oli tavallisin annos mitä saivat. Tuollaiseen anteliaisuuteen olivat ihmiset niin tottuneet, että harvalle mieleenkään juolahti ajatella, että kerjäläinen jotain muuta tarvitsisi. Jos joku sitä ajattelemaan sattui, niin leipäpalasta antaessaan käski mennä toiseen paikkaan piimää pyytämään…

Mutta ei silti nälkää tarvinnut nähdä. Äidillä, kun hän pienempäin kanssa yksikseen kuleksi taloissa, oli parempi onni. Ihmiset antoivat tuoreempia ruokia, niinkuin perunain- ja puuronjätteitä. Pojat kun sen huomasivat, pakkausivat äitinsä joukkoon herkuttelemaan. Mutta ihmiset eivät silloin antaneetkaan. Olihan ihan mahdoton tuollaisen joukon vatsoja täyttää! Äiti keksikin keinon: ajoi pojat erikseen juoksentelemaan, niin sai itse pienemmille lievempää ruokaa.

Matti oli aina, niin kauan kun kyläkunnissa viivyttiin, aivan eri joukkoa. Hän ei kerjäämään ryhtynyt suorastaan, pyyteli vain paikottain palovahingon apua ja harjoitti rääsyliikettään.

Äiti koetti itseänsä varten aina parhaimman näköisiä taloja valita, joissa toivoi olevan varoja köyhää sääliä, ja käski pojat toisaalle. Oli niin vaikeata ja raskasta alinomaa lasta kantaen talosta taloon kulkea. Siispä, kun parempia ihmisiä tapasi, viipyikin niiden parissa, kunnes kylästä pois mentiin. Mutta helpoksi ei käynyt aina semmoisia paikkoja löytää. Monesti sattui tietämättänsä semmoisiin menemään missä pojat jo olivat käyneet. Niissä toisinaan emännät alkoivat haukkua. Sanoivat, että tähän aikaan on hyvin hävyttömiä kerjäläisiä, kun tahtovat oikein talot kuiviin syödä … eivät yhtään häpeä mokomat, kun kulkevat moneen kertaan, sama joukko…

Silloin ei auttanut vaikka Sanna sanoi, ettei hän tietänyt poikain täällä käyneen ja ettei hän suinkaan emännältä riidan päälle vaatinut. Kun hän masennettuna kääntyi pois, niin jotkut emännät ovensuuhun leivänpalasen veivät, motkottaen:

"Ei suinkaan siitä muulla pääse kuin antamalla. Jos ei niille anna, niin sitten pitkin maailmaa mölöttävät, että siellä ja siellä oltiin niin kovia. Tuos on, ota!"

Paha oli ottaa, mutta ei uskaltanut kieltääkään, sillä sitten vasta olisi myrsky noussut kerjäläisten ylpeydestä. Sen oli hän kohta, tämän matkan alussa, karvaasti kokenut ja oppinut. Parempi siis ottaa vastaan, niin pääsee vähemmällä haukkumisella. Mutta karvaalta maistui sellainen leipä, jo nälän vei sen paljas näkeminenkin. Katkerat kyyneleet vuosivat, kun vapisevin polvin asteli noiden uhkeain talojen portailta alas, Tupun ja Liinun hameen helmasta kiinni pitäessä, ja Miinaa kantaen toisiin taloihin. Silmillään koetti taloja tutkia, missä mahdollisesti saisi edes haukkumiselta rauhassa olla, kun ei mitään pyytäisi. Ei se sillä tavalla selvinnyt missä armeliaita ihmisiä asui. Onnensa nojaan täytyi vapisten ja peläten koettamaan mennä. Eivät sentään lyöneet koskaan ja haukkua pääsi pakenemaan. Sisään tullessa täytyi vaistomaisesti seisahtua muuripieleen sydämen kovasti taistellessa ja silmäin pelokkaasti vakoellessa tuvassaolijain katseita.

Kun sattui onni, että kovan kohtauksen perästä armeliaita ihmisiä löysi, jotka esim. istumaan käskivät, niin siihen jäi lepäämään. Ja kun ihmiset kaikellaista kyselivät ja ystävällisesti puhuivat, niin tuli jo mainituksi siitäkin kuinka kova ja ilkeä oli ollut tuon naapurin emäntä… Tuntui niin helpottavalta, kun muutkin ihmiset rupesivat toisten kovuutta ihmettelemään ja samalla ikään kuin hänen puoltansa pitämään. —

"Ettekö ole saaneet työtä?" kyselivät muutamat.

"Eihän sitä saanut", koetettiin vakuuttaa.

"Eipä tainnut olla haluakaan", jatkettiin toiselta puolen.

"Hyvät ihmiset! Luuletteko että sitä vain noin huvikseen näin kuleksitaan? Olisitte tilaisuudessa päivähänkin kulkea meidän teitä, niin ettepä enää asiaa leikiksi tekisi." Puhuessa alkoi ääni värähdellä, kumpi sitä vain sanomaan sattui, Matti tahi Sanna, ja kyselijän täytyi ruveta epäilemään entisiä mielipiteitään.

Yösijain etsinnässä useinkin kohtasi suuria vastuksia. Mikä missäkin oli estelemiseen useimmilla syynä: oli itselläkin paljon väkeä, toiset olivat hyvin suorapuheisia, sanoivat ettei heillä ole mikään kerjäläisten kestikievari ja osoittivat toisiin taloihin. Näissä toisissa taas valitettiin, kuinka heillä on tuommoisia joukkoja melkein joka yö, eikä heillä mielestänsä ole velvollisuutta paremmin antaa kuin muillakaan.

Tällä tavalla meni monesti, vaikka jo hämärässä alkoi pyytää, hyvinkin myöhäiseen. Lopulta sellaisissa tapauksissa, kun tahtoi ulos yönselkään jäädä, täytyi niin nöyrästi rukoilla, että kovakin sydän heltyi.

Tapasivat he helliviäkin ihmisiä. Se piti vireillä jonkunlaista riutuvaa elämänhalua. Vaikka kuvitelmat siinä suhteessa niin usein pettivätkin, niin eleli toivo.

Eräänä lauantaina osuivat he jonkun taipaleen kulettuaan varakkaaseen taloon, mistä ainoa lapsi oli viikko sitä ennen haudattu.

Kun Sanna tuli laumansa kanssa tupaan, niin emännältä pääsi itku.

"Hyvä Jumala, kuinka on monta!" hän huudahti, lapsia tarkoittaen.

Sanna huomasi että nyt oli saavuttu tunnollisten ihmisten pariin.

"Monta niitä on. Ja kun tällä tavalla pitää talosta taloon kulkea, niin se on niin katkeraa, että…"

Äiti heltyi. Laitteli lapsia lämmittelemään, sillä kylmä oli ulkona ja vilu jokaisen. Tupun hän asetti istumaan takalle hiilten rajaan ja piteli käsillään takanperässä Miinaa, kun sekin kitisi ja värisi. Suuremmat tukkivat itse itsensä niin lähelle kuin mahdollista. Mutta ei siitä paljoa lämpöä lähtenyt, koska hiilet olivat jo kauan sitten räytyneet.

Säälien katseli emäntä tuota vilusta värisevää joukkoa, piikainkin rukit seisahtivat ja silmät kiintyivät kummastuneina tuijottamaan hyörinään takan ympärillä.

"Mistä te olette?" kysyi emäntä.

Sanna mainitsi kotipaikkansa.

Matti oli tullut jo hänkin tupaan ja ruvennut piippua latailemaan.

"Kumma että olette noiden pienten kanssa uskaltaneet lähteä näin kylmällä talvella, kun ette ole kotiin jääneet?" jatkoi emäntä Sannalle.

"Eihän sitä leikin olisi lähdetty, mutta kun tupa paloi tässä syksyllä, niin täytyi lähteä."

"Vai tupakin paloi! No terveinäkö pysyvät nuo lapset?"

"Terveinä ne ovat, jokseenkin."

"Tuo pieninkin?"

"Ei hänkään juuri kipeä ole, ja hukkaan tässä joutuisikin jos vielä sairastaisivat, on muutenkin niiden kanssa tekemistä."

"Ja meillä kun kaikki kuolevat aina. Kolme on ollut ja kaikki kuolleet, nyt kaksi viikkoa takaperin viimeinenkin, kahden vuoden vanhana."

Muistot elpyivät emännän mielessä ja pakottivat itkemään, samalla kun hän tunsi sydämessään kateutta köyhää vaimoa kohtaan, jolla lapsia oli noin viljalta.

"Niinhän se on aina!" sanoi Sanna, "että rikkailta, jotka kyllä halusta antaisivat lapsensa elää ja voisivat niitä elättää ja kasvattaa, niiltä ne kuolevat. Köyhillä elävät, eivät kuole vaikka annetaisiinkin. Ei Jumala huoli antipaloista."

"Ja niin kun minä olen koettanut hoitaa … niinkuin silmäterääni … ja kuolevat ne vain", itki emäntä.

"Ei siihen hoito auta", vakuutti Sanna, "mitäpä nämät, niinkuin meidänkin mukulat, hoidon hyvyydestä eläisivät, kun pyryssä ja pakkasessa saavat kärsiä vilua ja nälkää. Ei, kyllä se niin on, kuinka se sallitaan!"

"Niinhän sen täytyy olla. Tee sinä Tilta valkeata takkaan, että nuo lapset saavat lämmitellä", käski emäntä toista palvelijaa.

Sannan sydämessä alkoi liikkua.

Kun valkea takassa iloisesti roihusi ja lämmitti, kun tiesi, että tämä valkea oli ensimäinen, joka kuukausien kuluessa oli taas sytytetty lämmittämään juuri heitä, kun tässä oli vapaus takan ympärillä hyöriä ja omistaa tuota herttaista lämmintä yhtä vapaasti kuin ennen omassa mökissä, niin tuntui selittämättömältä tämän emännän hyväntahtoisuus. Olisi voinut Sanna emäntää syleillä ulkokultailemetta. Useammiten oli hän tottunut siihen, että kun kylmästä tuli ja valkean ääreen pakkausi, niin sanottiin aivan orjailematta:

"Älkäähän nyt koko takkaa vallatko!"

Siihenkin oli jo ehtinyt siksi tottua, ettei enää kaikin ajoin loukkautunutkaan. Pojat tuskin ollenkaan pahoittelivat. He olivat tottuneet kohtaamaan ihmisiä yleensä yrmyisinä ja vastaamaan siihen härkäpäisyydellä. Sama koulu teki äitiin hiukan toisellaisen vaikutuksen: se uuvutti hänestä vähitellen tunteen vaatia itselleen edes välttämättömimpiä ihmisellisiä oikeuksia. Lapsia kun syyttömästi kolhittiin, sitä ei hän tottunut sietämään, siinä suhteessa eivät tunteet lamautuneet … ne ennemmin kiihtyivät. Mutta nyt?

Mikä merkillinen tunne saattoi tämän emännän näin sääliväisesti kohtelemaan köyhää? Oliko se Jumalan sallimasta että köyhäkin voisi elämäntoivoa säilyttää? Jumalan sallimaksi hän sitä kuvitteli.

Onhan Jumala köyhäinkin Jumala ja salli heidänkin joskus synkässä elämässään valokohtia tavata, että voisivat uskossa pysyä, kun näkevät että Jumala on aina läsnä apunsa kanssa, kun hätä on suurin.

Sanna tunsi hataran uskonsa vahvistuvan. Tuli iloiseksi ja puheliaaksi. Kielsi Mattiakin kylään menemästä ennenkuin itsensä lämmittelisi hyvin ja heitti hänelle vielä pari muutakin iloista sanaa, jota ei ollut tapahtunut pitkään aikaan.

Matti teki niin. Hän tunsi joitain saman suuntaisia tunteita kuin vaimonsakin, vaikka mahdollisesti hämärämmässä muodossa. Kumpaisenkin ajatukset pakkausivat sanoiksi tyytyväisyyttä ja ihmettelyä ilmoille tuomaan.

Emännän liikutus kasvoi, kun huomasi, miten vähäisellä uhrauksella oli saanut kurjuutta kärsivän perheen onnellisuutta tuntemaan. Se teki hyvää hänellekin. Jonkunlainen sisällinen pakotus vaati häntä panemaan ruokaa pöydälle ja käskemään joukon syömään.

Ei hän tullut tällä kertaa ollenkaan ajatelleeksi, että ruokavarat sen kautta vähenisivät talosta. Jos sellainen ajatus olisikin mieleen johtunut, olisi hän varmaankin sille nauranut.

Kun isäntä tuli kotiin, ei hänkään yrminyt Nurkanperäisiä. Yötä saivat he olla talossa, vielä kappaleen seuraavaakin päivää. Sannan ei tarvinnut tällä aikaa ulkona liikkua, vaan vaatteita sai vain rauhassa korjailla sillä aikaa kun Matti ja pojat kiersivät.

Seuraavana päivänä, kun matkaan lähtivät, toivottivat he Jumalan siunausta talolle. Raskaampi oli lähtö kuin monesta muusta paikasta ja kyynelet herahtivat äidin silmiin.

Hiirakko sai vain hiljaksensa astuskella, sillä ilmakin oli kaunis ja kiire ei painanut. Edessä oli taas yhtä tuntemattomat alat kuin ennenkin. Mutta sen verran kokemus oli antanut heille ennustusvoimaa, että milloin vain vähäistäkin onnellisuutta saivat nauttia, sitä heti kintereillä seurasi vastakohta. Jos vastakohtaisuutta nyt seuraa taas samalla mitalla tuon myötäkäymisen jälkeen, jota tuossa siunatussa talossa kohdattiin, niin … ajatteli Sanna ja taikamainen pelko sai hänet valtoihinsa, ryösti kaiken sen onnen, jota äskeisiä kohtauksia muistellessa muuten olisi saattanut tuntea.

Matti istui vakavana, kaiteella ja katseli ympäristöä. Pitkän vaitiolon perästä hän vihdoin rykäsi ja virkkoi:

"Ei ruvennut tämä lumppujen keräyskään kannattamaan, ettei … ettei … olisi tarvinnut kerjätä."

Sanna äännähti jotain ilmoittaaksensa, että hän oli kuullut puheen.

Vähän ajan kuluttua Matti taas jatkoi:

"Kyllä se on surkeata kun ei ole sallittu ihmiselle työtä niin paljoa, että saisi perheensä elätetyksi, kun parhaassa iässään pitää kerjuulla…" Jonkunlainen tyytymättömyyden leimaus välähti silmistä, samassa kun lujasti sivalsi raipalla hiirakkoa, joka kuitenkaan ei paljoa aristellut. Matti rupesi ajattelemaan, että kun tällainen kovaonninen kerjäläinen jaksaisi olla vastoinkäymisestään yhtä välinpitämätön kuin kulunut hevoskoni, niin sitten se elämä menisi jotenkin.