Kitabı oku: «Teerelän perhe», sayfa 10

XVIII

Jo aikaisesta aamusta alkaen isäntämiehiä kokoutui kirkonkylään kokousta varten. Kaikkein harvinaisimmat ja välinpitämättömimmätkin taas olivat mukana, varustettuina pontevilla ja pisteliäillä koulunvastustuspuheilla.

Koulukysymys oli jo ennen ollut useita kertoja kuntakokouksessa esillä, mutta vastustajain puolue oli sen aina saanut tapetuksi. Tämä kokous toivottiin tulevan ratkaisevaksi: niin toivoivat koulun puolustajat, sillä he olivat, puolittain salassa koulun vastustajilta, puuhailleet valtakirjoja ja keränneet puumerkkejä niiltä, jotka eivät olleet niin innokkaita koulun suosioita, että viitsivät kokoukseen mennä. Voittoa toivoivat myös koulun vastustajat. Vaikka ei heillä monellakaan ollut valtakirjaa muiden puolesta äänestämään, olivat he sen sijaan kokoontuneet oikein miehissä, lyömään viimeisen, oikein musertavan iskun, joka kerrassaan pois pyhkäisisi, kuten tuulispää, kaikki riivatut koulu-unelmat muutamain haaveksivain puoliherrain aivoista. Moni mies oli tänä aamuna noussut koura lujassa nyrkissä ja lujasti päättäneenä ennemmin tapella, kun toisen puoluelaisille voittoa hellittää.

Olipa joukossa semmoisiakin, jotka olivat varustaneet taskuihinsa pannunvarsia y.m. kovia lyömäaseita aikoen niitä käyttää sanojensa vahvistukseksi, jos asianhaarat siihen suuntaan kääntyisivät. Kun puheenjohtaja ja pöytäkirjuri olivat paikalle ehtineet ja menneet kokoushuoneesen, alkoivat ympäristöllä jo kauan seisoskelleet miehet rynnätä heidän peräänsä. Vähää puuttui, ettei syntynyt ahdinko. Jotkut saivat pieniä maistiaisia tunkeutumismehakasta ja kopistelivat lattiaan pakottavia varpaitaan, joiden päälle oli raudoitetulla saappaan kannalla astuttu. Kukin koetti nyt huoneessa sovittautua niin edulliselle paikalle, kun voi.

Kirkkoherrakin tuli kokoukseen. Jotkut ottivat lakit päästänsä, toiset kyräilivät, eivätkä lakitelleet. Yhä tulvasi miehiä sisään, jossa vallitsi kova möyhy ja röyhy. Paksu tupakansavu kierteli harmaana katonlaessa ja lattia peittyi nopeasti tupakansylestä.

Esimies, nuorenlainen, jäntevä mies, nousi seisomaan.

"Olkaa nyt hiljaa!" hän huusi niin, että kajahti ja paukautti jalallaan lattiaan.

"Hilja nyt! Kuulkaa mitä sanotaan. Hs. Soh, soh", suhisi miesjoukko.

Vähitellen tyystyivät äänet, jotenkin hyvä hiljaisuus saatiin aikaan.

Esimies luki kokouksen kuulutuksen, jossa oli ensimmäisenä kansakoulun perustamiskysymys.

"Eiköhän olisi ollut viisainta jättää sitä koulukysymystä viimeiseksi ja ottaa ensin muita asioita?" kuiskasi Teerelän Joonas esimiehelle.

"Sitä minäkin ajattelen", arveli pappi.

"Minä päinvastoin arvelen, että ne ehtivät toisten kysymysten ajalla tulla yhä riitaisemmalle tuulelle", sanoi esimies. Kirjuri oli samaa mieltä.

"Ehkä se niin on, esitä vaan", myöntyi Joonas ja pappi nyökäytti päätänsä.

Esimies huusi taas:

"Otetaan nyt ensimmäisenä tämä kansakoulukysymys".

Useat koulun ystävistä hymähtivät ja katsahtivat kuin hämillään ympärilleen.

Yksi vastustajista sai kiini äänenpäästä:

"Päätettiinhän se jo viime kerralla, ettei sitä oteta enää kysymykseenkään ennenkuin kahden vuoden kuluttua".

Sitten seurasi:

"Hiiteen semmoiset kysymykset!"

"Koulu on tarpeellinen, sanon minä".

"Minä en ainakaan suostu!"

"Suunne kiini ja kuulkaa kun sanon!"

"Meidän lapsemme valittavat meidän ylitsemme, jos emme anna heille parempaa kouluopetusta, kuin olemme itse saaneet".

"Anna raippoja, kyllä oppivat, eivätkä vanhana valita, ja se on sitte tosi".

"Saman minä sanon. Kurita mukulas niin etteivät silmillesi lennä!"

"Kouluttakoon itse itsensä, niin tässä mekin olemme tehneet".

"Sinäkin …! aika ja tämä menet pääedellä kaivoon. Suotko mukuloistas tulevan tapojes seuraajoita?"

"Joka luulee koulua tarvitsevansa, laittakoon itse".

"Sen vallan minäkin annan jokaiselle, mutta itse en penniäkään maksa, en jumal'auta!"

"Älkää niin huutako".

"Pankaa h – ttiin koko kysymys!"

"Suus kiini, sinäkin moukka. Koulu pitää tulla, vaikka…"

"Hiljaa!"

"Mitä vasten? Sinäkö yksin saat vaan huutaa?"

"Otetaan miehet kysymys viinaprännistä, se olis tarpeellisempi ja varma hyöty kunnalle".

"Niin, siitä olis tuloja, mutta menojahan nämä johtomiehet vain rustaavatkin".

"Puhukaa vähä järjellisemmin, eikä tuommoisia luontokappaleen mielipiteitä".

"Ne huutavat, mitä vaan sylki suuhun tuo".

"Hiljaa! Kirkkoherra tahtoo puhua", huusi esimies paukottaen taasen jalkaansa lattiaan.

"Olkaahan nyt vähän…" avustivat muutamat esimiestä.

"Puhukoon kirkos!"

"Samat sanat. Me täällä vain puhumme, me pitäjäänmiehet, jotka maksammekin".

"Puhu pukille, sanoi Saunamatti papille. Paljokohan sunkin manttalistas maksetaan? Mä lupaan täs vierastenmiesten aikana maksaa elämäikäni sun manttalis puolesta koulumaksot".

"Siinä on kyllä kun maksat omas. Kylänmiesten tujen varas sinä nytkin seisot".

Näin melusivat vielä raivokkaammat, mutta hiljaisemmalla äänellä.

"Rauhoittukaahan nyt vähän, ja antakaa kirkkoherran puhua", pyysi esimies. Vihdoin saatiin jonkullainen hiljaisuus aikaan.

"Hyvät seurakunnan miehet", alotti pappi. "Mielipahalla olen kuullut, että teistä, jotka aina olette olleet viisaita ja neuvokkaita kokouksissanne, tällä kertaa enin osa noin kiven kovaan vastustaa oppilaitoksen perustamista kuntaamme. Tahtoisin nyt muutamalla sanalla kumota teidän mietteitänne tässä asiassa".

"Turha vaiva!" kuului oviloukosta.

"Pidätkö soukempaa suuta, taikka minä – !" kuului joku hillitymmällä äänellä heti sen perästä uhkaavan. Sähinää alkoi taas nousta, mutta kun toiset yhtä mittaa huusivat: "hiljaa! Olkaahan hiljaa!" taukosi se vähitellen.

Kirkkoherra jatkoi puhettaan:

"Olkaa nyt vähän kärsivälliset ja kuulkaa! Te arvelette, että teidän lapsenne tulevat koulunkäymättöminä yhtä hyvin toimeen, kuin te itsekin olette tulleet, mutta siinä kovin erehdytte. Huomaattehan, että aika muuttuu aina, mitä vanhemmaksi se tulee ja ihmisten tietysti täytyy muuttua ajanmukaisiksi. – Olkaa nyt muudan minuutti hiljaa, ja kuulkaa mitä sanon. Entiseen aikaan, kun sodat alinomaa riehuivat maassamme, täytyi jokaisen jo lapsuudestaan harjaantua verinäytelmäin kamalaan toimeen. Heti kun kynnelle kykenivät, vaati velvollisuus nuorukaiset kalpaan tarttumaan hallitsijan ja isänmaan edestä. Käsitätte hyvin, ettei semmoisina aikoina voinut koulunkäynti ja sivistystyö tulla kysymykseenkään, sillä niinä pieninä väliaikoina, kun sodanmelskeet olivat seisahduksissa, oli jokaisella kyllin työtä ja puuhaa hävitetyn maan uudelleen kunnostamisessa ja jokapäiväisen leivän hankkimisessa. Vihdoin, kun maamme joutui Venäjän yhteyteen, loppuivat nämät veriset taistelut. Uudenajan miehet koettivat voimainsa mukaan elvyttää eloon kansamme nukkuvia henkisiä voimia. Isämme ymmärsivät kyllä hyväksensä käyttää niitä aineellisia etuja, joita rauha tarjosi, vaan kaikki katselivat ikään kuin kaiholla niitä toimia, joilla koetettiin paremmalle kannalle saattaa heidän henkisiä pyrinnöitänsä. Kansa oli tottunut raakaan elämään, eikä tahtonut ollenkaan perehtyä uudenajan vaatimiin olosuhteisiin.

"Kun eivät miehet enää saaneet tilaisuutta julkisilla sotatantereilla ulkonaista vihollista vastaan tyydyttää taistelunhimoisen luontonsa vaatimuksia, tappelivat he keskenänsä ja vuodattivat kun sattui lähimäisen naapurinsakin verta. Ymmärtämättömyydessään antoivat he urhomaineen julmimmille tappelioille ja murhamiehille. Meidän täytyy sydämestämme anteeksi antaa heille tämän vian ja erhetyksen, sillä se ei ollut heidän oma syynsä, että he ajanjaksoissa olivat semmoisiksi hirviöiksi muuttuneet, vaan se oli huonon hallituksen syy, joka oli vaan hyväksensä käyttänyt esi-isäimme ruumiinvoimia ja maineesen tullutta urhoutta, kulettaen heitä alinomaisissa sodissa, näin ryöstäen heiltä kaiken tilaisuuden henkiseen viljelykseen. Suuri puute oli myöskin johtavista henkilöistä, jotka olisivat heille tietä viitanneet kansallisen kehityksen kunniaa kohden. Silloin ei myöskään kukaan syrjästäkatsoja huomannut moittia kansamme sivistysoloja, sillä kaikki meidän huonot puolemme peittyivät sotatantereilla ansaitun kunnian loisteesen. Mutta nyt ovat asiat meillä jo toisin. Ulkomaalaiset, jotka ennen olivat seuranneet kansamme sotaisia toimia, ovat alkaneet tarkastella, mitä me rauhan aikana toimitamme. Tämä tarkastus, hyvät ystävät, on tuottanut meille häpeätä, sillä he ovat nähneet, ettemme me rauhantoimissa kykene juuri ollenkaan edistymään, muihin kansoihin verraten. Naurua ja parjausta ovat heidän sanomalehtensä meistä sisältäneet. Tämä on vaikuttanut, että kansamme etevimmät miehet ovat suurella alttiudella ja isänmaanrakkaudella käyneet viittomaan meille tietä, jonka kautta voimme rauhan aikoina edistyä ja vaurastua henkisesti ja saavuttaa kansallista arvoa muiden Europan kansojen rinnalla. Luulen, ettei teiltäkään ole jäänyt huomaamatta, kuinka osa kansastamme on jo alkanut astua tätä viitattua tietä, toimittamalla kuntiinsa kansakouluja, jotka ovat tämän tien ensimäiset uudistustoimet. Kansakouluja perustetaan toinen toisensa jälkeen. Tästä päättäen ei voi kovin pitkiä aikoja kulua, ennen kun näitä laitoksia perustetaan joka kuntaan ja se kunta, joka tämmöistä laitosta vaille jää, tulee ehdottomasti joutumaan naapuriensa pilkan alaiseksi. – Hyvät kuntalaiseni! Minä vetoon teidän kunniantuntoonne, teidän, jotka ette milloinkaan ennenkään ole tahtoneet missään tapauksessa jäädä naapurikuntalaisistanne jälelle, te ette suinkaan tässäkään asiassa tahdo niin tehdä. Huomatkaa vielä: se ei ole yksin kansallinen kunnia, joka vaatii teitä koulua perustamaan, vaan se on lasten vanhempina ja isinä tarpeen vaatima toimenpide, sillä lastenne onni ja tulevaisuus pakoittavat teitä siihen. Soisittehan jokainen mielellänne, että se prosentti vähenisi, joka kuntamme nuorukaisista vuosittain kätketään vankimuurien sisään ja vieläpä viedään elämäijäkseen riutumaan Siperian kolkkoihin kaivantoihin. Ainoa keino, millä paheet saadaan poistumaan, on sivistys. Vaan sen siemeniä ei voi kansanlasten sekaan mikään muu niin kylvää, kuin kansakoulu. Suokaa hyvää lapsillenne! Älkää kitsaasti säästäkö niitä verrattain pieniä summia, joilla voitte koululaitoksen perustaa ja samalla antaa lapsillenne siunatun tulevaisuuden toivon".

Kirkkoherra huoahti ja istui hänelle tarjotulle tuolille. Puhe näytti kuulioihin vaikuttaneen niin, että vielä kotvan sen tauottuakin huoneessa vallitsi hiljaisuus. Hetkisen näytti siltä, kuin useat vasta nyt olisivat joutuneet ajattelemaan, mistä oikein oli kysymys.

"Mitä nyt sanotte?" kysyi esimies äänettömyyden katkaisten ja jatkoi: "Toivoakseni on arvoisan kirkkoherramme puhe valaissut monen käsitystä".

"Tottahan jokainen nyt jo käsittää, kuinka tarpeellinen koulu meillä olisi", arveli joku koulun puollustajista.

"Minä ainakin suostun ja annan puumerkkini siihen", sanoi toinen.

Näytti jo melkein siltä, että vastustajain suut oli saatu täysin tukituksi, sillä he seisoivat juroina paikoillaan, lattiaan töllistellen niinkuin häpeään joutuneet ainakin. Esimiehen suu vetäysi tämän havannon tehtyään hymyyn. Hän katsahti likellä istuvaan Teerelän Joonaasen, joka myöskin, kentiesi samasta syystä, hymyili.

"Näyttää siltä, ettei vastustajoita enää olekaan. Asia lie silloin päätetty pöytäkirjaan pantavaksi?" puuttui Teerelän Joonas puhumaan.

"Kai tässä on niin tehtävä", sanoi esimies ja tarkasteli kysyväisenä joukkoa.

"Minä en ainakaan suostu", virkkoi arastaen muuan lähellä oleva. Mutta hänkin, hämmästyen rohkeuttansa, yritti heti kätkeytymään toisten taakse.

"Minä en myöskään!" kuului jo vähän rohkeampi ääni.

"Minulla ei ole mitään kouluun pantaviakaan, enkä siis maksa penniäkään!" lupasi kolmas.

"Enkä minä. Perustakaa jos tahdotte".

"Aina olen ollut turhanpäiväisiä vastaan ja niin olen tänäkin päivänä".

"Mutta tämä ei ole mikään turhanpäiväinen asia. Kuinka sinä niin puhut?"

"Älä saarnaa, et sinä ole muita viisaampi, et jo".

"Mutta älkää nyt taas noin pauhatko, puhukaa järjellisesti, ihmisittäin".

"Olkaa hiljaa ja puhutaan järjellisesti!" huusi esimies.

"Kuka tässä nyt sitte puhuu järjettömästi?"

"Meitä ne meinaavat, mutta itse puhuvat aiva mahdottomia. Päätetään nyt vain, jotta ei sitä koulua laiteta, niin siihen ne puheet lakkaavat, eikä riidellä turhia".

"Mitä tässä puheet auttaa, ruvetaan äänestämään, muuten ei siitä kuitenkaan selvää tule".

"Olkaa nyt hiljempaa ja ruvetaan äänestämään", huusi taas esimies.

"Minä en ainakaan suostu!" kuului vielä oviloukosta".

"Niin äänestykseenkö et suostu?" kysyi esimies ivaten.

"Ei, mutta kouluun".

"Mutta miehet, otan vielä puheeksi äskeisen ehdotukseni. Eikö se sittekin olisi viisas tuuma jotta ruvettaisiin puuhaamaan sitä viinapränniä pitäjääsen? Ei tarvitsisi kauas vetää jyviänsä ja prännistä tulis trankkia joka on niin mainiota elukoille – " alkoi äskeinen viinapolttimonsuosija.

"Lopeta nyt, siitä ei ole kysymys tällä kertaa", keskeytti esimies.

"Miksei siitä puhua saa? Saapa hyvinkin, tiedänmä".

"Suu kiinni!" ärjyi esimies. "Etkö kuule, ettei siitä ole kysymys nyt".

"Mutta sepä merkillistä on jos ei siitä kysymys ole, kun minä kysyn?"

Möyhinä oli taas ehtinyt paisua niin valtaavaksi, ettei juuri mitään erikseen eroittanut.

Esimies viittasi Teerelän Joonaan luoksensa. "Kuinka lukuisasti olette teidän päässä kuntaa saaneet nimiä valtakirjoihinne?" kysyi.

"Niitä on koko lailla ja meidän puoluelaiset näyttävät täälläkin olevan niin kuin kasvamaan päin. Pelkäätkö äänestystä?"

"Pelkään".

"Mutta minä luulen, että vastustajat ovat olleet niin varmat voitostansa, ettei ainakaan monella ole valtakirjoja. Meidän kylästä olemme ainoastaan minä ja Nevaluhta kokouksessa, mutta minulla on valtakirja".

"No syteen taikka saveen, minä annan äänestää, vai mitä kirkkoherra arvelee?"

"Mitä?"

"Eiköhän ole parahinta äänestää?"

"Ehkä on", vastasi kirkkoherra lyhyesti.

"Mutta kuiskutuksia ja salavehkeitä ei saa kokouksessa käyttää!" huudettiin oviloukossa.

Esimies puri huultaan, mutta ei katsonut hyväksi mitään vastata.

"No tuota, miks' ei sitä äänestystä nyt panna alkuun?" kuului taas.

"Parasta on, että ruvetaan syömään, taitaa tämä kestää kauan", kuului vielä.

Esimies nousi seisomaan ja oli juuri aikeessa sanoa jotain, vaan Teerelän Joonas astui hänen luoksensa ja kysyi:

"Suotko minun puhua muutaman sanan?"

"Mielelläni, tee se!"

"Miehet, tämä asia on nyt neljännen kerran kokouksessa, sillä – " alotti hän.

"Ainakin kymmenennen kerran", kirkaistiin oviloukossa.

Joonas jatkoi:

" – Ja ennen kun sitä nyt vihdoinkin ruvetaan lopullisesti äänestyksellä ratkaisemaan, niin pyydän muistuttaa teitä vielä kerran kirkkoherran puheesta, että lastenne tähden ette hylkäisi tätä koulupuuhaa. Ettekö itse muista hyvällä niitä aikoja, kun piennä paitaressuna saitte jotain oppia? Kun vanhemmat pojat opettivat teittä, esimerkiksi tekemään värisauvoja ja ojamudasta savipiippuja; tuohesta tanatorvia ja pajusta piiparia, puhaltamaan paimenensarvella 'suutarin Jussia', tekemään lehmiraipan päähän pieniä jäneksen huulia y.m.? Eikö se ollut hupaista, kun saavutitte jonkullaista kätevyyttä toverienne rinnalla? Jokainen muistaa, kuinka suuressa arvossa pidettiin niitä poikia, jotka osasivat nimensä kirjoittaa. Nuo edellä luettelemani esimerkit ovat todella hyvin vähäpätöisiä ja ne opit itse merkityksessä hyödyttivät näennäisesti ainoastaan lapsena ollessa. Mutta ei tarvitse olla erittäin tarkkanäköinen huomataksensa, että moni jo noissa vähäpätöisissä harjoituksissa oppi toisia kätevämmäksi puukon käyttämisessä, josta heille on hyötyä koko elämänsä ajaksi. Vaan ne, jotka jo poikasena jonkun syyn tähden jäivät tovereitansa kehnommiksi, ovat koko elämänsä ajan pysyneet sillä asteella. On kummaa, että niin epäluulolla kohtelette kansakoulua, kun itsekin olette nähneet, 'ettei oppi ojaan kaada, tieto miestä tieltä työnnä, taito syrjähän syseä'. Kyllä se on myönnettävä, että kun jotain uusia puuhia ja tapoja tulee, niin niitä on ensinnä tarkoin punnittava ja tutkittava, sekä saatava luotettavat takaukset niiden kelvollisuudesta, ennen kun niitä hyväksytään. Mutta se nyt pitäisi selvinneen jo jokaiselle talonpoikaiselle miehelle, että meidän taitamattomuutemme ja kykenemättömyytemme vuoksi herravalta maassa niin suuri on. Ei ne meitä voita lapiolla, eikä kirvestöis, mutta asiainhoidon ne pitävät niin kauan kun emme me tiedä muuta keinoa valtamme säilyttämiseksi kuin peljätä oppia ja viisastumista. Miettikää tarkoin ennen kun äänestätte". Joonas poistui.

Joukosta kuului sekaisin hyväksymisen ja pilkansähinää.

"Minä olen sen asian pannut jo seitsemän kertaa pääni ympäri ja vastaan minä kuitenkin äänestän!" kuului taas ovinurkasta.

"Sama täältä!" kirkasi toinen.

"Hävetkäähän suutanne!" suhditti kolmas.

"Olkaa nyt hiljaa, aletaan äänestys", suhditti esimies.

"Noh!" kuului muutamia pilkallisia ääniä.

"Jollei siellä oviloukos pidetä soukempaa suuta, niin … täältä on reikä pihalle".

Oviloukossa hiljeni melu sähinäksi.

Äänestys alkoi.

"Remppulan kylä, Ällän talo, Matti Pekanpoika?" huusi esimies.

"Minä vastustan koko koulua!"

"Joka tahtoo vastustaa koulua, huutakoon ainoastaan: vastustan, ja jotka kannattavat koulua, huutakoot: suostun". Näin selitti esimies ja sitten jatkoi hän taas äänestystä:

"Jaakko Heikinpoika?"

"Vastustan".

"Hermanni Iisakinpoika?"

"Suostun".

"Iisakki Iisakinpoika?"

"Suostun".

"Heikki Tuomaanpoika?"

"Turha vaiva kysyäkään. Tiedättehän, että minä olen aina turhia vastaan".

Näin mentiin läpitse Remppulan kylää, josta kuitenkin suurin osa vastusti koulua.

"Luhtasaaren kylästä, Tuomas Simunanpoika?"

Huudettu tunki väkijoukosta esiin.

"Minulla olis täällä valtakirja useain kyläläisteni puolesta", sanoi hän kaivaessaan povestaan paperin. Jännityksellä odotettiin, mihin puolueesen hän äänestäisi, sillä kukaan ei oikein varmuudella sitä osannut edeltäkäsin aavistaa. Kuitenkin oli vastustuspuolueella yleensä suurempi toivo.

Esimies tarkasti valtakirjaa.

"Tässä valtakirjassa on viidentoista talokkaan nimet ja puumerkit ja kaksi todistajaa on sen oikeaksi todistaneet". Puhuessaan rypisti esimies otsaansa, sillä hän pelkäsi miehen äänestävän vastustajain puolelle.

Teerelän Joonas iski silmää Tuomas Simunanpojalle. Tämä näytti käsittävän sen tarkoituksen, sillä hän nyökkäsi myöntävästi päätänsä.

"No kumpaanko puolueesen Tuomas Simunanpoika nyt äänestää?" kysyi esimies.

Monet silmät olivat tällä hetkellä tähdättyinä Tuomaasen.

"Minä suostun", kuului vastaus, hiljainen mutta vakava. Tämä näytti vaikuttavan kuulioihin eri tavalla, toisten suu vetäysi hymyyn ja toisten kasvot venyivät pitkiksi.

"Montako ääntä?" Kysymyksen tekijöitä oli monta.

Teerelän Joonas astui lähemmäksi pöytää.

"Luulen, että niitä on yhteensä 387, vai kuinka?" hän kysyi.

"Joonas on jo edeltäkäsin tietänyt tämän laskea", virkkoi esimies

"Oikein!" virkkoi kirjuri, "kolmesataa kahdeksankymmentä seitsemän".

Tuomas Simunanpoika sai monta nurjaa, vaan myöskin monta kiitollista katsetta.

"Onko muita Luhtasaaren kylästä itse äänestämässä?" jatkoi esimies.

"On!" kuului parilta kolmelta taholta.

Nämä kaikki äänestivät vastaan.

Tuli esiin Suhjalan kylä.

Teerelän Joonas toi valtakirjansa, Nevaluhdan isäntä pyrki lähemmäksi pöytää.

"Kumpaan puoleen Joonas Teerelä äänestää?"

"Vastustaa se", irvisteli joku.

"Suostun", ilmoitti Joonas.

"Mutta sinun valtakirjasi ei valtuuta sinua äänestämään sillä tavoin", kuului likeltä Nevaluhdan isännän kimakka väite.

Vähemmästäkin olisi kaikkein huomio sinne päin kääntynyt.

"Kaiketi Teereläinen saa tämän valtakirjan nojalla äänestää niiden isäntäin puolesta, jotka siihen ovat nimensä ja puumerkkinsä panneet", selitti esimies.

Kirkkoherra katseli valtakirjaa.

"Kyllä se on avonainen", todisti hän.

"Oli meillä siellä ainakin puhetta, ettei saa äänestää muuta kuin vastaan", väitti Nevaluhta.

"Mutta valtakirjassa ei puhuta mitään siitä puheesta", muistutti esimies.

"Kun se on unohtunut sieltä pois, niin saan ehkä äänestää mieleni mukaan?" nauroi Joonas.

Naurettiin.

Nevaluhta poistui muristen taanamaksi.

Joonaan valtakirja luettiin vielä kerran kaikkein kuultavaksi ja niin hyväksyttiin.

Meteliä alkoi taas syntyä, mutta se taukosi, kun äänestys uudestaan pääsi vauhtiin.

Katkeroita nurinoita kuului vastustajain puolelta. Useat välinpitämättömimmistä vastustajista tekivät viisaan yölepakon tavalla ja pistäysivät suosijain puolelle, koska niiden voitto alkoi näyttää varmemmalta. Pisteliäitä huomautuksia sateli kahdenpuolen.

Äänestys oli vihdoin loppunut. Kirjuri laski tuloksen. Jännittävä hiljaisuus vallitsi, miehet vain kuiskailivat ja hoitelivat piippujaan.

Esimies luki tuloksen:

"Koulu-puolueen äänet tekevät 1813 ja vastustajain äänet 1462. Siis on koulu-puolue voittanut 351 äänen enemmistöllä".

"Kuinka se niin päättyi, olihan meidän puolelaisia paljon enemmän?"

"Voipi olla teitä enemmän, mutta näin on äänestys tapahtunut", lausui esimies.

"Kaiketi tämä nyt tulee kokouksen päätökseksi ja on siis pöytäkirjaan pantava?" kysyi kirjuri.

"Niin tietysti", sanoivat esimies ja kirkkoherra yht'aikaa.

"Mutta minä Iisakki Iisakinpoika panen vastalauseeni!" kuului taas joukosta.

"Pane vaan, ei se mitään auta".

"Samoin minä, Samuli Johanneksenpoika, panen vastalauseeni".

"Ja minä!"

"Ei, velikullat, ei teidän vastalauseenne tässä enää mitään auta".

"Mitähän sinäkin puhut. Vastalauseen panen minäkin, Mikki Mikinpoika".

"Pane, pane".

Vastalauseet merkittiin pöytäkirjaan.

Kokous oli loppunut. Väittelijät olivat jo kotiinsa menneet.

"Mahtavatkohan ne valittaa?" kysyi kirkkoherra esimieheltä.

"Sitä en usko", arveli tämä, "ne eivät saa niin paljoa toimeen".

"Niin minäkin arvelen", virkkoi Teerelän Joonas, "se tulisi heille maksamaan useita markkoja ja jos he alkaisivat tappiolle käydä, niin olis se heidän maksettavansa, ja se pelko estää valittamasta".

"Olen varma, etteivät he saisikaan tätä päätöstä kumoon", arveli kirjuri.

Toiset yhtyivät samaan käsitykseen.

"Meillä on syytä kiittää kirkkoherraa täällä äsken pitämänne puheen johdosta", lausui Teerelän Joonas sitten; kun oltiin poislähdössä, "sillä ilman sitä en tiedä kuinka olis asiamme käynyt. Minä huomasin, että aivan moni sen puheen johdosta muutti mielensä ja äänesti koulun puolelle". Toiset yhtyivät lausuttuun kiitokseen.

"Ei mitään kiittämistä, onhan se minulle yhtä läheinen velvollisuus kuin teillekin. Kiitos itsellenne. Vaan hyvästi nyt! Älkää lannistuko innossanne, ennenkuin olette saaneet asian loppuun ajetuksi", puheli kirkkoherra ja lähti. – Kun Teerelän Joonas oli Harjulaisen kanssa ehtinyt koti-pihalle, vaati hän kyytimiehensä vielä sisään panemaan piippuun.

Ukko sattui näkemään pikkutupansa ikkunasta miesten tulon.

"Pitäispä mennä katsomaan, kuinka hyvästi nuo ovat saaneet nenäänsä – vieläkö haluttaa kouluja punteerata", paneskeli hän ja lähti talontupaan. Tuskin oli ehtinyt takkakivelle, kun Leena, tuntien vaarin koulumielialan, virnistellen virkkoi:

"Nyt, paappa, on saatu koulu".

"Soo'o, pannaanko sinuakin?"

Kaikki purskahtivat nauramaan, ja Leena joutui vähä hämille.

"Menisin kyllä, kun vaan olis joka kouluttais. Eikö paappa kouluta?" nauroi Leena.

Ukko painui lujemmin nojaamaan takanpielustaa vasten.

"No taitaapa siitäkin pitäjäs huolen pitää", sanoi.

"Isä, isä!" huudahti emäntä, "miksi niin katkerasti? Ei tämän mailman aikaan tulla enää toimeen niin oppimattomina kuin – "

"Älä toimita", keskeytti ukko. "Ei sitä meidän pitäjääsen koulua tule ikänä, ei jo".

"Voi tuota isää!" nauroi emäntä. "Kyllä koulu nyt tulee, isä-kulta, vastustajat ovat joutuneet äänestykses tappiolle".

"Älä narraa".

"Tuo paappa ei usko vaikka mitä sanottaisiin", hekotti Amalia.

"So, so, ole sinä vaiti", nuhteli emäntä.

Joonas ja Harjulainen tulivat kamarista, viime mainittu kotiin lähdössä.

"No paappa", huudahti Joonas iloisesti, kamarin ovesta tupaan tullessaan: "nyt vihdoinkin saatiin koulu lupaan".

Ukko oli juuri ulosmenossa ja vastasi:

"Sitäpä nyt jokainen huutaa ja soittaa kun hepo kelloa". Meni.

"Mikä sitä nyt taas oli suututtanut?" kysyi Joonas kummastellen.

"Se koulujuttu; me siitä hänelle jo täällä kerroimme", vastasi emäntä.

"Jaa, jaa". Joonas meni pihalle Harjulaisen lähtöä katsomaan.

Vielä samana iltana juoksi ukko Rupelaan.

"Kun et sinäkään mennyt sinne kokoukseen", pauhasi jo ovessa, silmäillen Heikkiä. – "Nyt ne ovat äänestyksellä voittaneet!"

"Kutka?" kysyi Heikki.

"Kutka? Ne kouluherrat".

"Onko? Sepä oli kun ei sinne tullut mennyksi, tuota, sepä oli vasta…"

"Aina te olettekin yhtä vetelöitä, olisitte veli-Iikan kanssa menneet, niin olisihan äänenne jotain vaikuttanut", mässäsi emäntä.

"Niin kyllä, mutta ei se nyt enää katumalla parane. – Ja kyllähän minä sen voin maksaa siinä kun muutkin", Heikki itseänsä lohdutteli.

"Niin, mikäpä siinä nyt muu auttaakaan, kun maksaminen ja antaminen vaikka puolen purrusta palastansa ja vaikka talonsa, jos edusmiehet katsovat hyväksi".

"Ei ne nyt taas taloa, mitä te niitä rämpänäisiä aina", suhditti Heikki.

Näin vaikeroitsi ukko. Hänen maailmankatsomuksensa oli saanut kolauksen jota ei mikään lohdutus näyttänyt jaksavan sovittaa.