Kitabı oku: «Teerelän perhe», sayfa 12

"Katso p – ", äännähti Juha.

"Keitäs ne… Meidän tamma! – Faltes … no voi!"

"Päivää. Mihinkä ne miehet nyt?" kyseli Joonas pidättäen hevosensa vastaantulevain luo.

"Lähdettiin vaan", yritti vaari.

Mutta Juha selitti tolkussaan:

"Jäniksenpauloille, vien tämän äijänkin, jotta ei se takkakivelle aivan kuivetu, tuota…"

Teerinevan Kustu, joka tähän saakka oli istunut selin, kääntyi katsomaan kun kuuli Juhan äänen. Viimemainittu näytti joutuvan hämille ja tirkisteli tarkemmin jälkimäiseen rekeen. Nähtyään siellä viinapannun, oli mieheltä vähällä päästä huudahdus. Hilliten itsensä hän sylkäsi ja sanoi:

"Onko siellä viinapannu, vai?"

"Onko tuttu?" irvisteli susivouti.

"Tuttuko? Hui hai! Minä olen säilynyt niin, etten ole nähnyt viinapannua sitte kun Kuppilan äijävainajan köllis".

"Eihän se Juha sellaisia".

"Ei, en minä".

"Eikö se meidän vaari lähde kotiin?" kysyi Joonas.

"En minä vielä. Menen tämän Juhan mukana pauloille", vaari selitti.

"Eikö lie täällä huonoja jänesmaita, vai kuinka?" kysyi nimismies.

"Noo, eihän ne niin hääviäkään", sanoi Juha.

"Eikö miehet ole tuttavia?" kysyi nimismies naurahtaen ja viittasi Juhaan ja Kustaasen. Juha vastasi heti vilkkaasti:

"Hojaa, kyllä me toisemme tunnemme. Mistä siinä nyt tullaan?"

"Jänestämästä".

"Soo'o. – Mutta mistä on taasen löydetty viinapannuja, koska niitäkin näkyy olevan. Onko Kustaa tietänyt viisata prännin?" kyseli Juha toimessaan.

"On, Kustaa sen kävi osoittamas", todisti Joonas.

"Aina ne vain uskaltavat laittaa niitä pränniä. Mutta emmeköhän me, vaari, lähde menemään, että ehditään illalla kotiin", puheli Juha siivolla tavalla ja lähti astumaan.

"Tulkaa vaari kotiin, mitä tuolla teette", kehoitti Joonas, ajaessaan hevosen liikkeelle.

Ukko ei vastannut enää, vaan alkoi astuskella Juhan perässä.

Tervahaudan Juha kirosi, kun toiset olivat menneet. Hän tuijotti neuvotonna kumppalinsa silmiin.

"Älä muuta! Mutta mikähän tuon oli jo ilmiantanut?" tuumaili vaari.

"Minä pahoin epäilen – "

"Ketä, eli mitä epäilet?"

"Että se on jollain tavalla tullut tuon Joonaan tietoon".

"Oliskohan niin? Kyllä minä hyvin uskon, että se, se…" ja ukko väänsi päätä, "että se… Mutta mistä se olis saanut tietää?"

Molemmat seisoivat mietteissään ja harmistuneina, päästäen tuo tuostakin kiukkua ilmaisevan huudahduksen.

"Minultakin meni … kun laitoin jyviä sinne", vaikeroitsi Juha.

"Jos – jos tuo Kustu vetää vielä kanssansa vastaamaan, niin".

"En minä ymmärrä… Kun heille itselleenkin kyllä kelpaa ryyppy. Mitä lempoa siitä nyt sitte on hyötyä, tuollaisesta kiusanteosta, mitä jo", ihmetteli ja paneskeli vaari.

"Siellä oli niin pirusti valmista viinaakin ja tuos se nyt meni. Niis pystypäis oli viinaa, näitkö niitä susivoudin rees?"

"Oikeinko täynnä viinaa?" kysyi vaari vesi kielellä.

"Melkein täynnä. Ei mutta anna nyt ryyppy ja palataan kylään".

Teerelän vaari kaivoi pullon povestaan. Ryypättiin ja pantiin piippuun.

Kun he vihdoin lähtivät kylää kohti astumaan sanoi Juha:

"Oikein multa pyytää itku".

"Häjy munkin on mieleni", sanoi Teerelän vaari astellen Juhan perässä jäljestä jälkeen.

XXI

Pian saivat Teerelän miehet, niin ukko kuin Joonaskin, haaston välikäräjiin todistamaan viinanpoltosta, josta syytettiin Teerinevan Kustua ja Tervahaudan Juhaa. Ukko oli ihmeissään kun häntäkin vaadittiin todistamaan asiassa, josta ei sanonut mitään tietävänsä.

Talontuvassa ukko yhä harvemmin kävi. Silloin kun lautamies oikeuteen haastoi kävi hän siellä.

"Mitähän varten ne minuakin sinne vaativat, enkä minä tiedä koko asiaan mitään", sanoi. Joonasta kylmäsi tuon kuultuaan. Aikoneeko tuo valehdella? mietti. Mutta lohduttautui heti sillä, että ukon olisi pakko valan perästä sanoa totuus.

"Tottahan jotain tiedätte, kun kerran teitä on haastettu?" kiusasi Johanna.

"Mitä minä tiedän? En enempää kuin sinäkään. Taidat sinä tietää enemmän", vastusti ukko omituisesti huutamalla.

Johannan oli jo suu auki sanoa, että miksette te tiedä sitä, mitä Tervahaudan Juha teille jutteli. Mutta taas hän ajatteli: "Mitähän tuota härnään. Kyllähän oikeudessa täytyy sanoa, mitä tietää".

Sitä ei sopinut ukolle myöskään ilmoittaa, että Joonas oli ollut ikkunan alla urkkimassa, sillä se jotenkin hävetti.

Johanna kerran sanoi Joonaalle:

"Oletko vakuutettu, että tuo isä oli silloin selvällä päällä, kun Tervahaudan Juha hänelle kertoi olevansa osallinen siihen viinapolttimoon? Entä jos ei hän muista sitä. Pitäisi kysyä varmuuden vuoksi".

"Kyllä hän sen muistaa, ei hän ollut silloin vielä ollenkaan päissänsä.

Kieräilee vaan eikä tahdo sanoa tietoansa ennen kun lain edes", arveli Joonas.

"Mutta eikö olisi parahinta puhua hänelle siitä? Tulishan todistuksennekin paremmin yhtäpitäviksi".

"Kyllähän noin vanha mies jo tietää mitä puhuu".

"Olkoon sitten", Johanna alakuloisena vastasi.

"Älä nyt sitä sure, kyllä hän sen asian varmaan muistaa yhtä hyvin, kuin minäkin", jatkoi Joonas lohduttaen. "Tahtoo vaan olla niin viisas, ettei ilmoita ennen kun oikeudes tietojaan ja siinä hän tekeekin oikein".

"Joskopahan niin olis, kun ei vaan rupeaisi sotkemaan – "

"Se on hänen oma asiansa, eikä todistajaan saa kukaan vaikuttaa; sen vaan pitää puhua, mitä tietää itse".

Silleen jäi asia käräjiin asti.

Kuppilan ylikerrassa käräjiä istuttiin. Asianomaiset, joilla juttuja oli ratkaistavana, alkoivat jo aikaisin tulla paikalle.

Teerelän vaari lähti jo klo 8 ajoissa. Käräjäpaikallakin vielä ihmetteli, kun häntä oli käsketty tänne, vaikka ei tietänyt asiaan tuon taivaallista.

Tuomari oli noussut aikaisin ja kävi jo odotustuvassa tiedustelemassa lautamiesten asuntopaikkoja. Iso aika niitä saatiin odotella, sillä he olivat tottuneet siihen että tuomari makasi myöhäälle. Vähitellen kuitenkin yksi ja toinen saapui ja istunto voitiin alottaa.

Oikeushuoneen ovi aukeni, huutaja pisti puolen ruumistaan odotustuvan puolelle ja huusi komentavalla äänellä:

"Kustaa Hedviikinpoika Teerineva ja Juha Sakariaksenpoika Trii, tulkaa sisään!" Molemmat sivuivat lakit päistään, sukivat sormillaan pörhöisiä hiuksiaan ja menivät saliin.

Ovi suljettiin heti ja ulkopuolelle jääneet koettivat laskea korvansa ovenrakojen kohdalle, kuullakseen, mitä puhuttiin.

Kului vähän aikaa. Huutaja ilmestyi taasen ovenrakoon, ja kutsui kaikki todistajat, jonka jälkeen ovi suljettiin.

Todistajina olivat Teerelän Joonas, susivouti ja Teerelän vaari. Pian oli Teerinevan Kustu syylliseksi todistettu.

Tervahaudan Juhan syyllisyyttä ei ollut vielä kukaan todistanut taikka oikeammin, hänestä ei ollut vielä ollut kysymystäkään. Ensinnä sai susivouti puhua. Hän ei tietänyt mitään.

Teerelän vaari sai mennä todistamaan. "Mitä te tiedätte tähän asiaan?" kysyi tuomari.

"Korkeasti kunnioitettava oikeus", sanoi Teerelän vaari ja kumarsi syvään. "Minä en tiedä tähän asiaan mitään ja koko kylä sen tietää todistaa, etten minä hilja-aikoina ole kulkenutkaan missään, että olisin semmoisia kuullutkaan. Mutta herra vallesmanni on varmaankin erehtynyt ja luullut minun tästä jotain tietävän, kun me tämän Tervahaudan Ju – tuota, piti sanomani, Juha Triin kans yhdes satuimme tulemaan häntä vastaan, silloin kun tämä viinapränni oli löydetty. – Niin minä en tiedä mitään". Vaari puhui harvinaisen kiireesti, aivan kuin hätääntynyt.

"Eikö mitään?" kysyi tuomari.

"Ei mitään, korkeasti kunnioitettava oikeus".

Sai mennä. Joonas kutsuttiin sisään. Todisti.

"Korkeasti kunnioitettava oikeus! Sen päivän edellisenä yönä, kun tämä viinapolttimo käytiin hävittämässä, kuulin minä, kun tämä Juha Trii kolkutti appeni ovella. Minä tunsin Juha Triin äänen. Kun olin vähin kuullut huhuja, että taas pitäisi oleman salapolttimo näillä mailla, arvelin, että kenties tämä Juha siitä jotain tietäisi ja alkaisi apelleni kertoa. Minä pukeuduin ja menin ikkunan taa kuultelmaan heidän puhettansa – "

"Hän puhuu vihasta, hän todistaa vainosta!" huusi ja keskeytti Juha Trii.

"Hiljaa!" ärjäsi tuomari.

" – Minä kuulin, kun tämä Juha Trii kertoi appiukolleni muun muassa, että tämä Kustaa Teerineva on taas laittanut sala – "

"Se on vihapuhetta", keskeytti syytetty.

"Hiljaa!" ärjyi tuomari.

Joonas jatkoi:

" – Niin, että tämä Kustaa on taas laittanut polttimon Varessaareen. Itsellänsä kertoi tämä Juha Trii olevan myös osuuden siihen, ja muuta en tiedä hänen päällensä todistaa".

Teerelän ukko kutsuttiin nyt uudestaan sisään, kerrottiin Joonaan todistuksen sisältö ja tiukattiin selitystä.

"Mi-minä olin sil-silloin juo-juovuksis, kun tämä Juha oli minun luonani ja – "

Kylmä hiki pisaroitsi vaarin vaalealla otsalla monien silmäparien häntä tutkien tarkastellessa.

"Mutta minä pyydän vielä huomauttaa, korkea oikeus, että Joonas Teerelä puhuu vihasta", keskeytti Juha Trii.

"No se on näytettävä toteen, jos syytöksessänne pysytte", sanoi tuomari.

"En minä tiedä mistä hän on minulle vihassa, mutta vihaa se, sen tiedän".

Tuomarin huomio oli taas kääntynyt Teerelän vaariin.

"Juovuksissako sanoitte olleenne silloin, kun tämä Juha Trii oli yöllä luonanne ja kertoi tästä puheena olevasta salapolttimosta?" kysyi hän. Vaari ei ensin näyttänyt havaitsevan että tuomarin kysymys koski häntä, mutta kun joku siitä huomautti, kavahti hän kuin unesta ja vastasi kysymykseen, jonka kyllä oli kuullut:

"Niin, juovuksis minä, olin pahoin".

"Ettekö muista vähääkään, mitä Juha Trii puhui?"

"En, en yhtään, tuota".

"Oliko hän juovuksissa?" kysyi tuomari Tervahaudan Juhalta.

"Oli!" vastasi Juha empimättä.

"Joonas Teerelä, oliko hän juovuksissa?"

"Sitä en voisi vannoa", vastasi Joonas vitkaan, ja hänenkin otsaltaan tippui kylmä hiki.

Tuomari oli synkeän näköinen,

"Matti Matinpoika Teerelä saapi tulevissa käräjissä vastata juopumuksesta. Saatte mennä kaikki ulos", sanoi ja silmät olivat taas kiintyneinä Teerelän vaariin.

Vastaajat ja todistajat lähtivät. Teerelän vaari näytti aikovan sanoa jotain, mutta kieli ei tehnyt palvelustaan. Horjuen seurasi hän toisia. Tuomari pudisti päätään kun ovi suljettiin.

"Lähdetään kotiin", sanoi Joonas ukolle porstuassa. Puhuteltu ei vastannut sanaakaan, loi vaan vävyynsä kummallisen käsittämättömän silmäyksen.

"Tulkaa" uudisti Joonas ja tarttui käsipuoleen.

Ukko lähti, mutta riisti kätensä irti. Sanaakaan eivät he matkalla toisilleen puhuneet.

Kului vähän aikaa. Teerelän Joonaskin oli jo ehtinyt takaisin Kuppilaan. Taas aukeni tuo suljettu oikeussalin ovi ja asianomaiset kutsuttiin sisään tuomiota kuulemaan.

Teerinevan Kustu tuomittiin toisen kerran viinanpoltosta sakkoon.

Tervahaudan Juhaa ei voitu yhden todistajan todistuksen nojalla tuomita syylliseksi, mutta nimismies huusi asian toisiin käräjiin, luvaten hankkia uusia todistajia.

Eräs kohta pöytäkirjassa oli näin kuuluva:

"Eläkemies Matti Matinpoika Teerelä ei tietänyt tähän asiaan mitään, vaikka talokas Joonas Teerelä oli kuullut syytetyn, Juha Triin, edellä mainitulle kertovan olevansa osallinen Kustaa Teerinevan viinapolttimoon. – Matti Matinpoika Teerelä tunnusti olleensa juovuksissa ja teki sen syyksi muistamattomuuteensa".

Oli saman päivän ilta. Teerelän vaari makasi hiljaisena tuijottaen vuoteen lakeen.

Johanna pudisteli ja tomutti hänen huonettaan ja silmistä tipahteli tuo'tuostakin kyynelpisaroita.

"Tuntuuko pistos helpottavan?" kysyi Johanna lähestyessään vuodetta.

"Vähäsen. Sydänalaani pakottaa niin kamalasti. – Kumma, kun ihminen niin äkkiä tulee kipeäksi", puhui vaari.

"Ettekö halua syödä?"

"En".

Johanna istui vuoteen viereen tuolille. Hänen kieleltään pyrki kysymys: "Teittekö väärän valan?" Mutta Joonas oli ankarasti kieltänyt siitä sanaakaan puhumasta. Johannaa puistatti. "Tuo tuossa oli hänen isänsä. Miksi ei Joonas antanut edeltäkäsin ilmoittaa, että hänkin tiesi – ? Kentiesi olikin isä silloin juovuksis, eikä muista asiaa? Siinä tapauksessa hän ei olisikaan väärin vannonut! – Kysynköhän? – Ei uskalla, kun Joonas kielsi. – Kumma että hän noin kipeäksi … ja sydämessään sanoo olevan pistoksen. Varmaan puhui isä vasten tietoansa, jonka tähden tuommoiset seuraukset. Voi hirmuista! Voi Jumalani, Jumalani…"

Johanna poistui talontupaan tuskasta valittaen ja käski Amalian vaarin puolelle.

Kun Joonas tuli kotiin, kuuli hän vaarin olevan edelleen vuoteessa.

"Kovinhan se koski. Oletko puhunut siitä asiasta hänelle?" kysyi vaimoltaan.

"En, sanoithan etten saa mitään kysellä".

"Se oli sinulta oikein".

"Sydäntäni pakottaa, niinkuin olisin itse semmoisen työn tehnyt", valitti Johanna.

"Sama on minun. Tunnen itseni puolittain syylliseksi, kun en antanut vaarille ennen tietoa siitä, että olin siellä ikkunan alla kuultelemas".

Johannan teki mieli muistuttaa, että "mahdoit seurata minun neuvoani", mutta asia ei olisi sillä parantunut. Joonas sanoi taas:

"En luullut hänen sentään vielä olevan noin kurjan".

"En minäkään. En tullut edes ajatelleeksi koko väärää valaa. Sitä vaan pelkäsin, että jos hän oli silloin juovuksis, niin ei muista mitä Juha puhui".

"Juovuksissa ei hän ollut", sanoi Joonas.

"Eipä saattanut olla", myönsi Johanna ja kysyi: "Aiotko mennä isän luo?"

"Kyllä menisin, mutta mitä minä hänelle sanon?"

"Koeta kysyä, mitä hän ajattelee kamalasta työstään".

"Sitä en tee! Ajattelin tosin päivällä kun häntä kotiin toin, että minä hänen nyt oikein… Mutta nyt olen asiaa paremmin ajatellut. Mikä oikeus minulla on häneltä salarippiä vaatia? Sovittakoon Jumalansa. Mutta minun omaatuntoani vaivaa, kun en tullut hänen kanssansa puhuneeksi ennen kun käräjään menin".

"Mene nyt kuitenkin häntä katsomaan".

Joonas seurasi kehoitusta ja lähti. Kun tuli vaarin tupaan, viittasi hän Amalian menemään pois ja istui itse rahille vuoteen viereen. Ukko makasi kasvot seinään päin käännettyinä ja näytti nukkuvan. Joonas oli vähän aikaa ääneti. Toinen ei itseään liikauttanut.

Ei mitään vastausta kuulunut.

"Nukutteko te?" uudisti Joonas.

Ei mitään vastausta.

Joonas kosketti kädellään vaarin käsivartta ja uudisti vielä kerran:

"Nukutteko te?"

Niin kuin seinä, pysyi puhuteltu vastaamatta.

"Voi sitä sydäntä, sitä sydäntä", huokasi Joonas ja meni pois.

Kohta kun ovi oli kiini paukahtanut, käännähti vaari ja murahti.

"Salakuuntelija…! Mutta odota… Ai ai!"

Pistos alkoi uudelleen.

XXI

Johannalle oli ukko sairautensa ensipäivänä lausunut arvelun että huomenna hän jo nousee jaloilleen. Mutta tauti lujitti vain. Se muodostui yhä vaikeammaksi. Vaari ei ollut juuri koskaan sairastanut. Sen vuoksi tuntui tämä vielä oudommalle.

Levottomuus lisääntyi mikäli päivät kuluivat. Kuoleman-uhkakin nousi.

Sitä ei Teerelän vaari ollut vielä ajatellut koskaan.

Kuolema? Olisko se mahdollista? Kuulinkohan minä että se Juha sanoi…?

Jumala siunatkoon! Minä en luullut hänen sillä sitä tarkoittavan…

Kuinkahan minä … mahdoinko minä olla selvänä? Se Juha sanoi … ja tuomari kysyi … ja minä sanoin…

Jesus, olikohan se oikein oikea väärä vala? Mitähän siitä pappi mahtais…?

Teerelän Matille pappi…! Minä en ole ikänä sitä ajatellut…

Mahtaneeko tuo kuinka kysellä?

Kamalaa kun hiottaa ja pistää … ja päätä porottaa … ja jalkoja painaa raskaasti.

Juha sanoi… Mutta olinko minä selvällä? Kuulinko minä sen? Jos sen papinkin, mutta jos tästä vielä paranee niin se olis vain turha vaiva.

Sais hiukan nukahtaa…

Väärä vala … vala … väärä vala … huh huh kun hiottaa…

Oi Jumala! Tämäkö nyt on omantunnon tuskaa? Minkähänlaista olis puhutella pappia…

Kerran Johanna kuuli tämän vaikerruksen.

"Mitä, haluaisitteko pappia?" kysyi hän ja lähestyi. Sairas säpsähti.

"Häh?" kysyi neuvottoman näköisenä.

"Pappiako haluaisitte puhutella?"

"Kuulitko sinä? En häntä nyt tiedä – luullakseni vähän horajankin".

"Mutta, isäkulta, suokaa nyt, että haetaan pappi! – Ajatelkaa: entä jos kuolema lähestyy?"

"Ei sitä nyt tiedä vielä ruveta hätäilemään, jos ei kuolema tulekaan".

"Voi, Jumala olkoon sielullenne armollinen, kun olette niin paatunut! Mikä häpeä se on, jos syntinen ihminen murehtii aikanansa tulevaista tilaansa, ennen kun on myöhäistä. Jumala on itse sanonut, että hän tahtoo hävetä myös niitä tuomiopäivänä, jotka mailmassa ovat häntä hävenneet. Isäparka, kun olette paatunut!"

"Älä nyt huuda".

"Minä käsken jonkun mennä pappia hakemaan".

"Olkoon nyt edes huomiseen".

"Ei, kun te kerran haluatte, niin se pitää tapahtuman jo tänä päivänä!"

Johanna kiirehti ulos.

"Ei! – ei! – huomenna vaata! Kuuletko Johanna! Minä olen jo parempi.

Voih!" Ukko painui uupuneena sängynpohjaan.

Joonas lähti heti, sillä hän toivoi appensa mieli-alan muuttuvan toisellaiseksi ja luuli papin voivan siihen vaikuttaa.

Kirkkoherran tullessa oli Teerelään jo kokoutunut useita kylänmummoja katsomaan sairaan ripitystä. Mutta pappi tiesi jo edeltäkäsin, minkälainen henkilö hänellä oli ripitettävänä ja siitä syystä pyysi jäädä kahdenkesken sairaan kanssa.

Mummot lähtivät pahoilla mielin, kun eivät saaneet kuulla kuinka Teerelän paappa pappia vastaa, tuo vanha syntinen ja jumalaton.

"Kuinka täällä voidaan?" kysyi rovasti, kun oli jäänyt kahdenkesken.

"Noo, siinäpähän se, – minä tulin niin kipeäksi yht'äkkiä, että … kyllä se oli vilustumisen tähden".

Kauan – tavattoman kauan viipyi sielunpaimen kadonnen lampaan tykönä. Kukaan ei tiedä, mitä siellä keskusteltiin. Mutta, kun kirkkoherra vihdoin tuli ja meni talontupaan, oli hän hyvin totinen ja kiireissään, niin että emäntä tuskin sai hänelle kaksi kahvikuppia tupatuksi.

Matkalla pappilaan kysyi Joonas:

"Minun ei tule asiaan mitään, mutta kysyn kuitenkin: mitä piditte sairaan mieli-alasta?"

"Pahoin elänyt ihminen", huokasi pappi. Sitten jatkoi:

"Jos se rupeaa vielä minua kaipaamaan, niin tule hakemaan".

"Mielelläni", vastasi Joonas, vaan katsahti kirkkoherraan, ikään kuin aikoen kysyä: "mitenkä ripitys tapahtui?"

Kirkkoherra käsitti Joonaan tarkotuksen:

"Minä en voinut antaa hänelle herran ehtoollista. Toivon, että hän katuu".

XXIII

Teerelässä kävi ukon sairauden aikana paljon vaimoväkeä sairasta katsomassa, etenkin sitten kun alkoi liikkua huhu, että Matti-paapassa oli tapahtunut muutos: synti oli alkanut näyttää synnille, entinen elämä oli ruvennut tuntumaan karvaalle. Niin pitkälle kuin sinne taaksepäin katsoikin, näki vain pahojatöitä ja syntiä. Ja sitte kaiken huippuna väärä vala – josta ei edes vielä kertaakaan ollut uskaltanut kenenkään kanssa puhua.

Kirkkoherran käynnin jälkeen näytti ukon sielunelämään avautuneen tämä uusi ura. Johanna sen ensinnä tarkalla vaistollaan huomasi. Isä, näet, silloin tällöin kyseli häneltä uskonasioita. Kerrankin tuli puhe näin alkuun:

"Onko sulla kiirettä, Johanna?"

"Kuinka niin?" kysyi Johanna ja pysähtyi lattianlakaisussa.

"Minä vaan".

"Mitä?"

"Luuletko että minä olen kuolemansairas … että minä, tuota…"

Johanna tuli viereen.

"Jumala yksin sen tietää, isä rakas. Mutta kuinka teidän sielunne…"

"Sitä minä ajattelinkin".

"Isä rakas…"

"Mahtaako näin suurelle syntiselle olla…"

Johanna rupesi itkemään. Vaari ei liikutukseltaan voinut jatkaa.

"Kun minä olen niin huono neuvoja, kokematon sellaiseen…"

"Niinhän sinä … eikä sulla ole paljo syntiäkään… Sinähän olet…"

"Älkää isä rakas sanoko. Kaikin olemme syntisiä, vikapäitä Jumalan edes. Mutta niinhän aina sanotaan että Jumalan armo ulettuu kaikille".

"Luuletko että minunlaisellenikin… Mitä arvelet?"

"Minä uskon varmasti sen, rakas isä! Vaikka teidän syntinne veriruskeat olisivat ne pitää lumivalkeiksi puhdistettaman, sanotaan".

"Lumivalkeaksi … lumivalkeaksi…" mumisi vanhus ja kädet rinnan päällä ristissä tirkisteli vuoteen kattoon.

Tuli muuan laestadiolainen ukko, vaarin ikätoveri. Sairas kävi iloiseksi, ojensi kätensä vieraalle ja pyysi istumaan sängyn viereen. Johanna poistui talonpuolelle ja jätti vanhat kahdenkesken.

Tämän jälkeen alkoi laestadiolaisia yksi toisensa jälkeen käydä sairaan luona ja kylä tiesi pian kertoa että Teerelän paapasta oli tehty "hihhuli".

Joonas oli ankarasti kirkollinen. Karsain silmin katseli hän kaikkia lahkolaisilmiöitä, varsinkin laestadiolaisuutta. Usein oli hän koettanut väittelyä näiden kanssa, mutta ei tullut puoleen. Jäi sittemmin vain tuomitsevalle kannalle.

Kun laestadiolaiset nyt alkoivat tiheämmin käydä vaarin luona, teki Joonaan mieli sulkea heiltä ovi. Hän tunsi ikään kuin jotain rikkovansa yhteiskuntajärjestystä, kirkkoa, kirkkoherraa ja Jumalaa vastaan, jos sallisi ukon käännytyksen jatkua ilman vastaanpanoa. Asema oli kovin kiusallinen. Vaikea oli nostaa julkista taisteluakin sairaan sielusta, varsinkin kun hän tunsi itsensä kylmäksi ja saamattomaksi muuhun kuin järkiperäiseen väittelyyn.

Jonkun aikaa sairastettuaan alkoi ukko parantua. Jo monennen kerran tarjousi Joonas hakemaan pappia, mutta ukko kielsi. Joonasta harmitti. Kaikesta näkyi että muutos oli ukossa tapahtumassa. Hän ei enää ollut vävylleen yhtä töykeä vaan koetti tavotella ystävällisyyttäkin, mikäli se oli mahdollista vanhalle, paatuneelle miehelle. Joonas ihmetteli tuon havattuaan. Joskus hän jo yritti keskusteluakin uskonasioista, mutta siihen osoitti vaari aina tympeätä vastenmielisyyttä.

Laestadiolaisia kävi yhä useammin sairaan luona. Aina kuin heitä tuli elähtyi ukko aivan huomattavasti. Keskustelut näiden kävijäin kanssa olivat ensimmältä salaisia, mutta muuttuivat vähitellen julkisemmiksi. Uteliaisuudella seurasi Johanna, joka useammin oli tilaisuudessa niitä kuunnella, mihin suuntaan ukon puhelut menevät. Pian saikin hän havaita, että vaari oli jo vakaumuksensa löytänyt. Hänestä oli tullut laestadiolainen.

Joonaalla oli tämän johdosta aluksi raskas mieli, eikä Johannakaan iloinnut. Kun isästä olisi tullut "uskovainen", kun hän olisi halunnut pappia, silloin olisi nuorten mieli ollut hyvä.

Ukko oli jo alkanut vähin jalkeillakin olla ja kylässä liikkua. Äskeisten vastenmielisyyksien vaikutelmia oli aika jo huuhtonut mennessään ja kaikki alkoi taas kulkea tavallista menoaan.

Eräänä ehtoona kun Joonas ja Johanna istuivat kamarissa, alkoi kuulua kovaäänistä puhetta tuvasta.

"Leena on palannut hihhuli-seurasta ja kuuluu siellä toisille sitä kertovan", sanoi Johanna.

Joonas lähti tupaan, missä paraillaan kovaäänisesti naurettiin.

"Mikä nyt?" kysyi hän.

Leena otti puhuakseen:

"Minä tässä vaan kerron, että äsken, kun minä menin seuraan, niin meidän paappa meni edelläni ja kohtas tiellä Tervahaudan Juhan, joka näytti olevan vähä juovuksis. 'No etkö sinäkin jo palaja syntisiltä retkiltäs ja rupea kuolemaasi ajattelemaan?' kysyi meidän paappa. 'Joo, niin olen täs meinannut', sanoi Juha. Paappa otti sen leikiksi, mutta yhdes ne seuraan tulivat. Nyt minä sitte oikein näin meidänkin paapan ottavan synninpäästön, niin että nyt saatte uskoa hänen olevan hihhuli. Kohta, kun meidän paappa tuli pois pöydän äärestä, meni sinne Tervahaudan Juha. Meitä oli loukos iso joukko suruttomia, jotka heti rupesima nauramaan. Mutta se Juha meni vain hyvin totisen näköisenä pöydän ääreen ja pyysi nöyrällä äänellä synninpäästöä. No ei muuta, kun kädet Juhan pään päälle ja siunattiin niin, niin kalliisti. Toiset ne hyppelit lattialla ja huusit: Mutta tuskin oli Juha saanut vähän suunvuoroa, niin se rupesi puhumaan kaikellaisia hullutuksia. Voi herra, kun me rupesimme nauramaan – "

"No ole nyt jo vaiti! Siellä te kuljette pilkaten ja rähisten. Mitähän luulette siitä olevan hyötyä itsellenne? Parasta on, että pysyy tästälähin kotona", nuhteli Joonas. Toiset edelleen nauroivat. Leena luuli ettei isännällä niin vakava totuus ollutkaan nuhdellessaan ja alkoi jatkaa kertomustaan:

"Se Juha sanoi, jotta – "

"Enkö minä sanonut, ettei sanaakaan enään siitä asiasta! Kukin on itse omia asioitaan likinnä. Minä en kärsi ylellistä pilkan tekoa kenestäkään, kaikis on vähän vikaa. – Onpa kuin mieskin, Tervahaudan Juha, jonka sukkeluuksille nauretaan".

Isäntä pistäysi kamariin. Niin tarkkaan kuuliaisuuteen olivat palveliat tottuneet, etteivät enään kuiskauksillakaan koettaneet jatkaa äskeistä puhetta.