Kitabı oku: «Uusi aika: Romaani», sayfa 13
XV
Oli taasen tullut syksy ja koulun lukuvuosi alkanut. Oppilaslukumäärä oli nyt kasvanut niin suureksi, ettei enää voitu kaikkia pyrkijöitä ottaa vastaan. Koulusta jääneiden lasten vanhemmat kävivät tuhkatiheään kysymässä, miksi sattui niin, että juuri heidän lapsensa jäi paikattomaksi. Opettaja koetti väsymättä keksiä lohdutuksia. Parhaiten vaikutti se, kun luvattiin ensi syksynä toimittaa jo toinenkin opettaja. Milloin selitettiin lapsen olevan vielä liian nuoren, milloin kehoitettiin panemaan täksi talveksi vielä kiertokouluun y.m. Ikävästä sattumasta päästiin ilman suurempia riitoja.
Mutta tähän aikaan huomasi aivan selvästi, miten vakavana kouluharrastus kyläkunnassa oli herännyt. Ennen oli lasten kirjoittaminen koulun ensiluokan oppilaiksikin ollut suurimmaksi osaksi lasten itsensä tehtävä; nyt tulivat äidit hyvin yleisesti mukana. Vielä pari vuotta takaperin saattoi tapahtua, että kouluun tuli syksyllä niin hitaasti oppilaita, että vielä monta viikkoa koulun avaamisen jälkeen täytyi ottaa vastaan uusia tulokkaita. Nyt kaikki ilmoittautuivat alussa. Jos sattui, että lapsia tarvittiin syystöissä, tulivat äidit puhumaan opettajalle asiasta.
Tämä vaimoväen käynti koululla oli sekin uusi ilmiö Jokirannalla. He tulivat sinne hyvin mielellään, etsivät monasti asianportaaksi pikkusyitä. He pitivät Sohvista koulunemäntänä. Tämä oli osannut ottaa uuden asemansa hillitysti, pysynyt aivan entisellään, muuttumatta ollenkaan hienostelevammaksi, kävi usein kylässä, kutsui naisia vuoro vieraisille. Seuraus oli, että ihmiset pitivät Sohvista, hän kun ei yrittänyt jättää heitä, vaan pysyi kyläläisenä, sopivana ja mukavana ihmisenä. Kun naisilla ei muuten ollut aikaa usein koululla käydä, tulivat koulun avaus- ja lopettajaispäivät sellaisiksi, vasituisiksi koulullakäynti-päiviksi. Silloin kutsui Sohvi kaikki luokseen, näytteli Heikkiä, puhuttiin lapsista, juteltiin juttuja ja juotiin kahvia.
Tämä tapahtui naisten puolella. Aivan ilmeisesti sai koulu tämän uuden naisliikkeen kautta vahvasti vetovoimaa.
Kanteleinen joutui entistä enempi juttelemaan kylän äitiväen kanssa ja tutustumaan heihin. Ensimäisiä mielenkiintoisia havainnoita oli se, miten eri lailla äidit puhuivat lapsistaan. Silloin kun toiset sopivalla häveliäisyydellä kehuivat lapsiaan oikein ihmelapsiksi ja näyttivät olevan siitä jotenkin vakuutettujakin, toiset miltei jyrkästi paljastelivat lastensa heikkouksia. Siinä oli monta välivivahdusta. Mutta kaiken pohjana lopulta sittenkin oli äidinrakkaus. Häntä ei toimensa ennen ollut näin paljoa johtanut naisten pariin. Nuorisoseurassakin ja maatalouspuuhissa oli ollut tekemisissä etupäässä miesväen kanssa. Tästä vaihdoksesta tunsi nyt iloa. Äitiväki tullessaan koululle avasi hänelle uuden maailman. Erotettuna hetkiseksi kotoisista talouspuuhista, he täällä ikään kuin antautuivat kasvatukselle. Monta naissielun hienompaa vivahdusta selvisi näissä keskusteluissa. Sen sijaan kuin monissa etevissäkin miehissä kasvattajavaistot melkein kokonaan nukkuivat, olivat ne melkein jokaisessa äidissä hereillä ja usein levottomina, oli Kanteleinen havaitsevinaan. Hän tapasi yksinkertaisia äitejä, joilla oli tavattoman syvä käsitys lasten sieluelämästä. Keskustelu heidän kanssaan kävi niin henkeväksi ja eläväksi, että sen vaikutus rupesi aivan välittömästi ulottumaan opetustyöhön. Mutta toisia äitejä oli taas sellaisia, joille lapsen sielunelämä oli suljettu. Heillä oli kasvatuksesta vain vanhoja perinnäiskäsityksiä, jossa suhteessa esim. kurituksella ja nuhteella oli hyvin valtaava osansa. Moniaille oli lapsi luonnostaan se mikä siitä tuleekin. Kuritus oli ainoa tärkeä ja välttämätön, kyllä Jumala siunaa vitsan. Mutta sellaiset eivät kuitenkaan mielellään sallineet opettajan kurittaa. Joku tunne sanoi heille, että vieras kurittaa väärin.
Huomion kiintyminen äiteihin valaisi Kanteleiselle miten suuri vaillinaisuus syntyy kasvatukseen sen kautta, etteivät äidit ole lastensa opetuksen kanssa missään tekemisissä sinä aikana kun ne ovat kansakoulussa. Useimmat äidit eivät tietojen puutteen vuoksi voi mitenkään seurata lastensa opetusta. Se synnyttää heissä jonkullaisen tympäsevän haluttomuudenetunnon koko opetusta kohtaan. Tärkeimmät aineet, kuten historia ja luonnontiede, ovat monille äideille turhapäiväistä hölynpölyä, jolle he eivät voi antaa mitään arvoa. Se johtuu siitä, että ne ovat heille itselleen "suljettu kirja". Kuinka he voisivat siihen innostua! Joutuapa esim. opettajana kuulemaan kasvatusopillista esitelmää, jota ei voi ymmärtää eikä seurata muuta kuin hiukkasen, se ei herätä harrastusta, vaan tympäsee ja vieroittaa.
Ajatellessaan tätä oppimattomien äitien puutetta, kun eivät ne tunne historiaa ja luonnontiedettä ollenkaan, meni hänelle kerran aivan sattumalta mieleen, että hän itse oli ollut äitien sieluelämän suhteen vielä äsken aivan yhtä vieraana. Seminaarissa oli kasvatusoppi- ja sielutiede-tunneilla siitä joskus ohimennen puhuttu. Tahi oikeammin: hän oli käsittänyt että se tapahtui ohimennen, koska hän oli ottanut asian vähemmän tärkeänä. Nyt hänelle selvisikin, että äitien sieluelämään läheinen perehtyminen on opettajalle hyvin tärkeä asia!
Kanteleisen valtasi nöyrä oppilastunne, aivan sellainen kuin nälänhetkellä joskus. Mutta ravintoa valmistava pata kiehui tulella: hänelle oli äitimaailma nyt avattuna ja sielunsa ahmi sieltä ravintona näitä uusia vaikutelmia.
Taas hän ajatteli: kun minulta on jäänyt tähän asti vähemmän tärkeitten joukkoon näin suuri asia, kuinka paljon suurempi mahdollisuus onkaan, että aina kotona pysyviltä äideiltä jää sivuasiaksi hyvinkin suuria asioita!
… Ajan suurille yhteiskunnallisille ja taloudellisille kysymyksille ja harrastuksille ovat he vieraita. Mutta niistä on heille puhuttu vain ohimennen. Heillä ei ole niistä juuri mitään perustietoja. Ja oman heräämisen hetki ei ole tullut. Nämä ovat heidän ammattinsa ulkopuolella olevia asioita … eivätkä he yleensä yritäkään saada niistä selkoa.
Hänestä näytti, että naisilla pitäisi oleman kasvattajina suuri, valtaava, välitön vaikutus yhteiskunnallisten edistysesteiden poistamiseen, joshan vain asia tulisi heidän omakseen, esimerkiksi yhtä välttämättömänä kuin lasten synnyttäminen.
Niin rupesi hän ajattelemaan erikoistunteja äitejä varten. Ehkä he tulisivat? Ehkä he lipuisivat hieman lähemmäksi koulua, nykyaikaista lastensa kasvatusta? Ehkä jotain heille aukeaisi?
Hän koetti kerran. Eikä turhaan. Joukko äitejä tuli. Koululla oli sisälukutunti. Pienokaisia (oli pientenlasten koulu) oli jo ennakolta tutustutettu luettavaan kappaleeseen, tehty kysymyksiä ja opetettu vastaamaan. Tunti tuli niin eläväksi, että äidit tulivat kyynelsilmin kiittämään. Moni jo kysyi, saisivatko toistekin tulla. Silloin opettaja selitti, että hän oli ajatellut pyytää vanhempia, erittäin äitejä, mutta isiäkin milloin niillä on aikaa, niin kuin talvella kyllä on, tulemaan koululle ja seuraamaan opetusta.
Jottei joka tunnilla olisi kuulijoita, järjestäisi hän määrättyinä viikonpäivinä tunteja, jolloin vanhemmat voisivat tulla.
Niin järjestettiinkin. Pian havaitsi opettaja, ettei hän ollut turhaan vedonnut vanhempain kasvattajavaistoihin. Aivan lyhyen ajan kuluttua rupesivat lapset osaamaan paljon paremmin kotilukunsa.
XVI
Äidit kokoontuivat hyvin runsaslukuisina koululle kerta viikossa. Tunnin mentyä oli naisilla aina niin paljo juteltavaa opettajan kanssa kysymyksistä, jotka kehittyivät mielissä koululla saatujen vaikutusten johdosta, että lyhyet välitunnit eivät enää tahtoneet riittää. Moni ajatus sitä paitsi sisälsi jotain uutta, varteenotettavaa, joten niiden ei saanut antaa mennä vain ilman muistiinpanoa. Pian järjestettiinkin niin, että oppitunnin jälkeen oli puolentuntia vapaata keskustelua. Aika korvattiin pitentämällä silloin päivää puolella tunnilla. Lapset saivat keskustelujen aikana vapaasti leikkiä ulkona.
Muutamien viikkojen kuluessa saattoi monessa naisessa havaita mielenkiintoisia vaikutelmia. Ennen eivät useat osanneet muuta kuin ihmettelynsä lausua, eivätkä juuri muussa kuin uskonnossa seurata opetusta. Nyt jo moniaat saattoivat kertoa havaintojaan tunnilla tapahtuneen opetuksen johdosta. Tämä johtui yksinkertaisesti siitä, että nämä olivat ruvenneet seuraamaan lastensa lukuja, muutamat lukien itsekin ne kappaleet, mitä lapsilla oli milloinkin kotilukuina.
Kuitenkin, kun ensi innostuksen kuohahdus oli mennyt, yritti yksi ja toinen jäämään pois, valittaen ajan vähyyttä ja töiden paljoutta. Silti tulivat he kuitenkin useimmiten.
Oli eräitä uskollisia, jotka eivät minkään esteen antaneet vaikuttaa poisjäämiseensä. Yksi niistä oli Mikkosen emäntä. Hän oli puolivälissä viidettäkymmentään. Vahvarakenteinen, itsetietoisen näköinen nainen, jonka silmissä oli kirkas, hyvänsävyinen ilme. Emäntä ei ollut itse käynyt muuta koulua kuin rippikoulun. Lukemaan oli opettanut isoäiti. Lapsia oli Mikkosen emännällä 9; 5 poikaa, 4 tytärtä, kaikki elossa. Lapsilleen sanoi hän antaneensa parhaansa mitä oli ymmärtänyt. Mutta miehensä ja hän olivat ennen olleet hyvin epäilevällä kannalla kansakoulun vaikutuksen suhteen, kertoi emäntä kerran. Heistä rupesi, näet, näyttämään, että kansakoulu vieroitti lapsia ruumiillisesta talonpojan työstä. Niilosta he siihen käsitykseen tulivat. Niiloa vanhempi oli tytär, joka ei saanut käydä kansakoulua. Hän oli hyvä työihminen ja pysyi tyttönäkin hyvin kotona. Kun meni naimisiin, taloutensa on hoitanut ilman surua. Mutta Niilo sai käydä kansakoulua, eikä äitinsä ymmärtänyt, minkä tähden se poika sai yhtäkkiä sellaisen vedon pois kotoa, että aivan aikoi mennä riidalla…
– Niin, no, opettaja tietää, kuinka se sitte päättyi. Opettaja sai estetyksi, josta me aina opettajalle olemme kiitoksen velassa.
Sitte ne saivat käydä koulua, mutta yksi jäi väliltä pois, jota ei ollenkaan koulutettu, kun he isän kanssa epäilivät, että jos se koulu niiltä vie työntekijän-luonnon…
– Tähän aikaan kun ne ihmiset niin pehmenevät, eli kuinka mä sen nyt sanoisin.
Mutta sitte myöhemmin on Niilo muuttunut. Nyt poika käy työhön lujin ottein ja on niin kuin ei olisi ollutkaan missään koulussa… Hän ensin ajatteli, että tämäpä nyt kummaa on… Mutta nyt vasta hän on alkanut ymmärtää poikaa ja koulua, kun on täällä istunut ja kuunnellut…
Emäntä sanoi, että hän oli tähän asti luullut, ettei maailmassa ollut muuta velvollisuutta siivoihmisellä kuin rukoilla ja tehdä työtä. Mutta nyt hän ajatteli että oli jotain muutakin.
Sitte hän kertoi esimerkkinä, ettei hän viime syksyyn asti ollut tullut ollenkaan ajatelleeksi mitä on se "isänmaa". Siitä oli joskus kuullut puhuttavan, mutta se oli ollut hänen mielestään vieras, kristitylle pahentava, enemmän sellainen maailmanlasten epäjumalinen asia, josta olisi parasta pysyä erillään. Hän oli ajatellut, ettei syntisellä ihmisellä voi olla isänmaata täällä synnin maailmassa muuten kuin synnissä … ja että se estää ajattelemasta ja pyrkimästä siihen oikeaan, ijäiseen isänmaahan. Joskus, kun oli puhuttu, että sosialistit meinaavat saada ilmaiseksi maata, oli johtunut ajattelemaan talon maitakin, että ne ovat isänmaata, koska ne ovat hänen isältään perityt. Silloin oli mieli ollut raskas, että jos ne vääryydellä viedään, niin mitä Jumala tarkoittaa sillä, että antaa pahain aikomusten menestyä?
Ja kun hän meni äänestämäänkin vaaleissa, oli hänellä pääajatuksena että pitää puolustaa lakeja ja estää maita joutumasta vihamiesten käsiin.
Mutta nyt oli hän ensin saanut käsiinsä poikansa Suomen Historian ja sitte muutamia muita kirjoja. Hänelle oli avautunut aivan uusi maailma.
– Nyt minun pitää vain tulla tänne kouluun, niin kuin ruokailemaan. Ja mun pitää lukea ja ajatella… Tämä on aivan kuin toista elämää, jota minä nyt elän…
Toinen mielenkiintoinen vaimo oli Eliaksen äiti. Hänet oli kouluun kiinnittänyt poikansa. Tämä poika oli nyt asemamiesharjoittelijana rautatiellä ja hänestä oli hyvin hyviä toiveita. Äiti oli hänen puheittensa kautta tullut kiinnittäneeksi huomiota Kanteleiseen. Vaimo oli hieman löyhämielinen. Hän oli poikansa puheista saanut sen käsityksen, että tämän menestyksestä tuli olla kiitollinen yksinomaan Kanteleiselle. Vaimon kiitollisuus oli niin syvä, että se puhkesi hyvin usein julkisiin tunnustuksiin, jotka pyrkivät häiritsemään. Mutta hänen vilpittömyytensä oli aivan liikuttava.
Mikkosen emäntä tuli koululle usein hevosella ja ajoi lujasti mennen tullen. Osa ihmisistä häntä pilkkasi, mutta toiset puolustelivat. Puolustuksen perussyynä oli toisilla se, että Mikkosen navettahoito oli kuuluisa. Vaikkakin isäntä sitä harrasti, johti ja teki emäntä siellä nuoremman polven kera työt.
Heistä tämä antoi emännälle oikeuden hieman huvitella, istua tunnin viikossa koululla ja ajaa välimatkan hyvällä hevosella. Mutta sitten oli naisia, jotka jo kehuivat hänen puheitaan ja ymmärtäväisyyttään. Mikkosen emäntä saattoi sanoa sen, mitä hekin ajattelivat. Miehet tällaisille puheille usein pyrkivät nauramaan. Heistä eivät naisten ajatukset ja puheet kannattaneet ollenkaan kyytiä hyvällä hevosella.
Mutta Mikkosen emäntä ajoi hyvällä hevosella. Ja kun toiset kylän akat rupesivat pitämään häntä kuin johtajanaan, sattui joskus, että emännän ajaessa kylän läpi joku isäntämies pysähtyi pihallaan, katsoi perään ja ajatteli aivan nauramatta: Mikkosen emäntä.
Ajatuksessa saattoi olla kateuden vivahdusta.
XVII
Näin oli koulu vetänyt kyläkunnan huomion opetusasioihin. Miesten muistot palasivat vuosia sitten vallinneeseen puhdetyöinnostukseen, silloin kun seurahuone sai uuden sisustuksen.
Elämä Kanteleisen ympärillä oli muodostunut sellaiseksi, että kyläläisten tullessa hänen kanssaan puheisiin sukeusi keskustelu aina itsestään kasvatusta, koulua, oppimista tai kyläkunnan elämänuudistusta koskeviin kysymyksiin.
Itsekin oli hän ajatellut tänä talvena yrittää käsityökursseja. Nyt, kun miehet siitä ottivat puheeksi, olikin asia samalla ratkaistu. Se sopikin mainiosti yhteen kansalaisopintosuunnitelman kanssa. Aijottiin näet lukea jonkullainen maanviljelyskurssi. Agronomi Peltomies oli jo muuttanut kylään, ja lukujen varsinainen johto tulisi hänelle. Mutta kaikkia nuoria miehiä ei saisi mitenkään innostumaan lukuihin. Sitä vastoin olisi monilla halua käsitöihin.
Kun tämä asia tuli yleisen puheen aiheeksi, innostuttiin. Varsinkin niistä, jotka aikoivat siirtolaisiksi Kettumaalle, ilmaisivat monet haluavansa ottaa osaa.
Samalla nostivat naiset kysymyksen omasta käsityöopetuksestaan. Niitä oli hieman vaikeampi järjestää, joten ryhdyttiin neuvotteluihin kiertävän neuvojan asettamisesta kylään muutamaksi viikoksi.
Paljon kinaa herätti kysymys oliko miesten käsityökurssit järjestettävä kansakoululle vai seurahuoneelle. Lopulta sai opettaja yksin ratkaista asian, miten hänen mielestään parhaiten sopi. Ja kun ilmoittautui heti 20 osanottajaa, huomattiin koulun käsityösali pieneksi. Ne oli siis järjestettävä seurahuoneelle.
Kansalaisopintoja koskevat luennot ja keskustelut sitä vastoin asetettiin kansakoululle. Niihin ilmottautui heti 25 osanottajaa, joista 7 naisia.
Käsityökursseilla oli johto tällä kertaa pääasiassa Koivusen Vihtorilla ja Juho Takanperällä. Kanteleisen työ sitä vastoin kohdistui nyt kouluun ja kansalaisopintoesitelmiin, kun johdon oli ottanut huolekseen agronomi Peltomies.
Nuorisoseurakin järjestettiin entistä voimakkaampaan työhön. Sille tehtiin kokovuotinen työsuunnitelma ja sen toteuttamiseen käytiin käsiksi.
Toimeliaisuuden henki näytti alkavan pesiytyä tähän kylään. Nuorisoseura alkoi toimia kilpaa näiden kurssien kanssa, omisti ja sulatti niiden elähyttävästä vaikutuksesta itseensä. Nuori väki, joka jo kansakoulussa imi itseensä valistusikävän, toimi valistustyössä kuin siihen opetettuna. Valistustajunta oli selvinnyt. Juopottelu oli nuorten keskuudesta maanpakoon ajettu. Elämän nousu oli tullut ihanteeksi. Joskin monet horjuivat, ei kukaan rohjennut horjumisista ja lankeemuksista ylpeillä. Nuoret olivat löytäneet kotikylän elämässä yhtäkkiä viihtymyksen aarteen. Ilo lähti siitä tunnosta, että tämä elämä tarjosi niin paljo tekemisen arvoista työtä ja samalla matkalla viehätystä. Aivan kuin peite olisi vedetty syrjään!
Nuorille miehille oli vanhemman väen herääminen avannut mahdollisuudet toteuttaa toiveitaan. Nyt voitiin keskustella yhteisistä asioista merkillisellä avomielisyydellä ja keskinäisellä ymmärtämyksellä. Polvikuntien väliltä oli jotain haihtunut. Kumpaisillakin oli edistys yhteisenä päämääränä ja keinoista oltiin yhtä mieltä: piti oppia ja viitsiä.
Nuorten oman tahdon voima kasvoi nopeasti. Se työnsi koko elämänvoimalla juurensa isien ja äitien herääviin mielialoihin, imi niistä rakkautta ja kotoista henkeä. Usko elämän menestykseen Jokirannalla kehittyi ja kasvoi. Kyläsuo, Kettumaa, kansakoulu, maatalousuudistukset, kansalaisopinnot, karjanhoitokysymykset, kanat, kaniinit, mehiläiset, – loppumaton sarja nostattavia toimia, harrastuksia ja työmaita, joissa kyläkunnan kaikilla jäsenillä, lapsista harmaapää-vanhuksiin asti oli itsetuntoa kohottava tehtävänsä. Tämä kirjava sekamelska ei ollut enää hämärä, utuisten mielikuvien kaaos, vaan kyläkunta-järjessä selvinnyt tosiasia, johon uskottiin.
Kettumaan siirtolakaupat olivat valmiit. Ensimäiset rakensivat jo asuntojaan. Useimmat maanmyöjät olivat myöskin määränneet saamilleen rahoille reijän Kyläsuon ojitukseen ja kuokkuuseen. Keskellä talvea luotiin useilla saroilla ojia. Toiset ryhtyivät saaduilla rahoillaan ensin muita viljelyksiään uudistamaan. Tuntui tähän aikaan siltä, kuin ei kukaan olisi ajatellut tehdä näistä rahoista lepääviä pankkipääomia. Torpparitkin, saatuaan välikirjansa uusituiksi, alkoivat käydä maanviljelykseen käsiksi tosi tarmolla. Kutka jäivät päivätyöansion varaan, niillä oli pitkiksi ajoiksi ansiomahdollisuuksia tiedossa.
Se oli voimakas talvi. Esim. nuorisoseuran kuukautiset keskustelut, lausunto- ja lukuillat muuttuivat tilaisuuksiksi, jotka kiinnittivät jo vanhainkin mieltä. Niissä luotiin mieliin elämänuskoa, muodosteltiin elämänsuunnitelmia ja löydettiin tästä kaikesta monta syvän ilon ja sisäisen riemun hetkeä. Yksinäisyyden ja orpouden tunne hävisi ja yhteishenki valloitti uusia sydämiä.
Olihan Jokirannan kylässä tietysti edelleenkin niitäkin jotka elivät vanhassa ajassa, tämän innostuksen piirin ulkopuolella. Mutta he elivät näihin aikoihin hyvin hiljaista ja huomaamatonta elämää, katsoen viisaimmaksi kätkeä pelkonsa ja surunsa omiin sydämiinsä.
XVIII
Talvi oli kulunut. Työkuume alkoi nousta kevään lähenemisen kera. Muualtapäin alkoi jo kulkea työmiehiä kuulustellen oja-, kuokkuu-, tahi muita maatöitä. Monet saivatkin.
Maailmalla olleista kylän nuorista miehistä palaili kotiin yksi toisensa jälkeen. Erkin Sameli oli tullut Amerikasta. Isäntä suunnitteli luovuttaakseen toisen puolen taloaan Samelille. Kevät-talvella oli Sameli ahkeraan lueskellut maatalouskurssikirjoja. Myöskin oli saapunut Sepän Kustaa maailmankierroltaan, jossa hän oli kokeillut teattereissa, yrittänyt maalarina, mutta epäonnistunut. Kanteleinen sovitteli tämänkin pojan ja isän välejä, ja toiveita oli että jyrkkä mies suostuisi antamaan anteeksi tuhlaajapojalleen. Kanteleiselle oli Kustaa selittänyt alkaneensa epäillä, ettei hänen "maanvihansa" ollutkaan ikuinen.
Ainoa, joka tänä talvena oli mennyt pois kylästä, oli Kuhilasmäen Mikko. Hän oli saanut lähikaupungissa renginpaikan, jota kotona mainittiin makasiinipuukhollarin viraksi; se oli samaa, kuin olla konttoristi. Hänen isänsä oli kylän vanhimpia ja omavaraisimpia isäntiä. Poikansa menosta syytti hän kokonaisuudessaan nykyajan sivistystä, erittäin kansakoulua ja nuorisoseuraa. Eikä uskonut, vaikka kuka olisi mitä vastaan väittänyt. Ainakin hän itse mielestään oli tehnyt poikansa hyväksi parhaansa, rikastunut ja pannut rahaa pankkiin. Oli vahvasti vakuutettu siitä, että tulee se Mikko takaisinkin, kun nälkiintyy. Sitte hän sanoo sille…
* * * * *
Läänin maanviljelysseura oli järjestänyt joukon matkarahoja pienviljelijäin opintomatkaa varten Tanskaan. Jokirannastakin jotkut hakivat näitä matkarahoja. Ja kun Jokirannan herääminen oli jo alkanut kiinnittää erikoista huomiota kotikylän ulkopuolellakin, lankesi kylään kaksi matkarahaa. Toisen sai Juho Takanperä, toisen Niilo Mikkonen.
Myöskin Kanteleinen oli hakenut. Herätti suurta ihmettelyä, ettei hänelle annettu. Kylässä oltiin aivan yksimielisiä siitä, että juuri hänen olisi tullut päästä ennen muita matkaan. Maanviljelysseuran puolelta pahoiteltiin sattumaa, mutta ohjelma ei ollut sallinut ottaa huomioon koulunkäyneen virkamiehen hakemusta.
Kanteleinen oli hämillään. Jo pari vuotta oli hän hautonut Ugglehultia mielessään. Oli ollut aivan varma matkarahasta. Itse oli varannut lisäksi muutamia satoja. Maankin oli hän ostanut, ajatellen käydä Ugglehultista ja Rösiöltä oppimassa ensin ja sitte koettaa. Nyt oli monivuotinen ajatus rauennut. Mieltä painosti.
Mutta eräänä päivänä tuli hänen luokseen kylänmiesten lähetystö: Pikku-Passi, Koivusen Vihtori ja vanhempi Mikkonen. Pikku-Passi selitti, että kylänmiesten kesken oli saatu 800 markkaa kokoon opettajan opintomatkaa varten. He tarjoovat sen nyt siinä tarkoituksessa, että opettaja liittyisi Tanskan matkueeseen ja palautuessaan pysähtyisi joksikin aikaa Rösiölle ja Ugglehultiin kädestäpitäen seuraamaan elämää ja töitä niissä. Pikku-Passi selitti, etteivät he ole tähän puuhaan ryhtyneet missään hyväntekeväisyystarkoituksessa, vaan yksinomaan pitäen silmällä kylän etua. He ajattelevat niin, että jos opettaja Kanteleinen saisi edes jonkun verran varastaa niitä Ruotsin maataikurien taitoja ja panisi niitä vaikutukseen täällä omalla tilallaan, niin tämä rahamäärä tulee kasvamaan näin talletettuna paljon suuremman koron kuin säilyttämällä sen minkälaiseen pankkiin tahansa. Hehän siitä kuitenkin nämä korot saavat. Kun opettaja vaikuttaa muutenkin niin paljo kyläkunnan nuorisoon, niin heidän täytyy pitää huolta siitä, että opettajan taito ja mielipiteet kehittyvät yhä sellaiseen suuntaan kuin he toivovat ja ettei opettaja pääse tyhjenemään. Tästä syystä ovat he hankkineet rahoja opettajan matkaa varten. He nyt kysyvät, tahtooko opettaja ottaa matkarahat vastaan ja lähteä?
Miehet seisoivat opettajan huoneessa vastakkain hänen kanssaan. Asia tuli aivan yllätyksenä Kanteleiselle. Pikku-Passin puhuessa kiisivät vaihtelevat tunteet yli Kanteleisen kasvojen. Hänen oli nähtävästi sangen vaikea hillitä tunteitaan. Viipyi kotvan, ennen kuin vastasi katkonaisin sanoin:
– Tämä on minulle … sellainen … kunnia … että…
Hän hytkähti muutaman kerran voimakkaasti ja jatkoi vähän ajan kuluttua:
– Minä koetan tehdä parhaani… Teidän suuria toiveitanne en voi täyttää, mutta minä teen parhaani.
Alkoi helpottaa.
– Muuta ei pyydetäkään, selitti Mikkonen, joka riensi ensimäisenä puristamaan opettajan kättä.
Opintomatkalle lähtijöitä oli Jokirannalla nyt siis kolme. Heidän välilleen syntyi entistä läheisempi suhde. Juholla oli tärkeimpänä järjestää urakkamiehilleen Kettumaassa sillä aikaa eräitä töitä. Kanteleinen pani uudella tilallaan toimeen myöskin raivaustöitä. Niilolla ei ollut näitä huolia, sillä hänellä ei ollut vielä omaa taloutta. Mutta talonsa järjestelyjen ohella tutkivat miehet kaikin kirjallisuutta, mikä selvitteli Tanskan ja Ruotsin pienviljelysoloja, jotta olisi joku pohja, jolle sitte voisi helpommin havaintonsa rakentaa.
* * * * *
On huhtikuun ilta. Mikkosen isäntä soittaa viulua. Kolme nuorinta lasta häärii lattialla leikkipuuhissa. Emäntä vääntää kirnua. Ulkoa kuuluu nuoren väen nauravia ääniä.
Kaksi vuotta takaperin kaivoi Mikkonen viulunsa kymmenvuotisesta kätköstään. Niilon viulunääni oli herättänyt rinnassa ikävän. Hän puhdisti, liimasi, asetti kielet, laittoi jousen. Ja taas lauloi vanha viulu! Mitä siitä pitivät muut, siitä ei väliä, mutta oma sielu sävelten kera joutui ikään kuin keinuvaan tilaan… Aivan kuin olisi ollut lapsuusaikaisessa keinussa… Vielä enemmänkin! Kun sävel soi yli elämänhuolten ja pettymysten, ohi arkivastuksien ja vanhenemisen pilvien, toi sieluun sunnuntaita, silloin sai se aina uuden vaikutusmahdin.
Sydämestään hän soittaa, tuo tummasilmäinen mies nytkin. Ja kirnunsa takaa katsoo vaimo, kuultelee suu maireessa, katsoo vuorotellen soittajaa ja lapsia. Huivi on valunut niskaan, rinnasta on röijy auki. Punakoilla kasvoilla tihkuu hiki.
Isä on lapsia usein soittonsa mukaan marssittanut. Yksi lapsista huomauttaa:
– Mars, mars!
Kaikki innostuvat, järjestyvät, pisimmästä lyhimpään, 7-, 5-, 2-vuotiaaseen.
– Mart, mart, hokii innokkaana pienin, äidin näköinen poika, ja kihara, leikkaamaton pellavatukka häilähtelee. Poika sovittelee töppösiä itsekseen sillä aikaa kuin isä etsii säveltä.
Emäntä alottaa kirkkaalla äänellä:
"Suomi armas synnyinmaamme" Isäntä yhtyy soittamaan. Lapset lähtevät marssimaan. Äiti laulaa. Isän into nousee, jo kohoo istuviltaan seisoalleen, jalka polkee tahtia. Lasten askel käy tasaisemmaksi. Äidin ääni soi heleänä yli kirnunpauhun:
"Taas kun uhkaa pilvi musta
Peittää meidän maat,
Mistä voimaa, uskallusta,
Suomalainen saat?
Luojaas luota, kuolon yöhön
Viel ei kansas jää;
Isäin lailla tartu työhön,
Nosta pystyyn pää!
Isäin lailla tartu työhön,
Nosta, nosta pystyyn pää!"
Ovesta astuvat Kanteleinen ja Niilo, hiljaa, aivan kuin kehottaen: jatkakaa! Mutta emäntä lopettaa. Isäntä vetelee jousellaan vielä, hellittää kuitenkin kohta ja käy hymyillen tarjoomaan vieraalle kättä.
Pieni, 2-vuotias Matti yksin tallustaa äskeisen tunnelman vallassa ja laulaa:
" – notta, notta pyttyyn pää…"
