Kitabı oku: «Thais», sayfa 9

EUPHORBIA

Paphnutius oli taas palannut pyhään erämaahan. Hän oli Athribiksen kohdalla astunut laivaan, joka kulki Niiliä ylöspäin, kuljettaen ruokavaroja apotti Serapionin luostarille. Kun hän astui maihin laivasta, tulivat hänen opetuslapsensa suurilla riemun-osoituksilla häntä vastaan. Toiset kohottivat kätensä korkeuteen; toiset lankesivat maahan ja suutelivat apotin sandaaleja. Sillä he tiesivät jo, mitä pyhä mies oli aikaansaanut Aleksandriassa. Munkit saivat täten tavallisesti heti outoja, käsittämättömiä teitä myöten tiedon asioista, jotka koskivat Kirkon turvaa tai kunniaa. Uutiset levisivät erämaassa samum-tuulen nopeudella.

Ja Paphnutiuksen astuessa hiekka-aavikkoa kulkivat hänen opetuslapsensa hänen jälessään ylistäen Herraa. Flavius, vanhin veljistä, joutui äkkiä pyhän hurmion valtaan ja rupesi laulamaan innostuksensa luomaa laulua:

"Siunattu se päivä, jolloin olemme saaneet isämme takaisin!

"Hän palaa luoksemme uusien ansio-töiden kaunistamana, jotka luetaan meidänkin hyväksemme!

"Sillä isän hyveet ovat lasten rikkaus ja apotin pyhyys täyttää suitsutuksellaan kaikki kopit.

"Paphnutius, meidän isämme, on antanut Jesukselle Kristukselle uuden morsiamen.

"Hän on ihmeellisellä taidollaan muuttanut mustan karitsan valkoiseksi.

"Ja nyt palaa hän luoksemme uusilla ansioilla kuormattuna.

"Niinkuin Arsinoen mehiläinen kukkien mesitaakat hartioillaan.

"Nubian karitsan kaltaisena, tuskin jaksaen kantaa runsaan villansa painoa.

"Juhlikaamme tätä päivää höystämällä ruokamme öljyllä."

Saavuttuaan apotin kopin ovelle lankesivat he kaikki polvilleen sanoen:

– Siunaa meitä, isämme, ja anna jokaiselle se öljymäärä, mikä hänelle tulee, jotta viettäisimme palaamisesi juhlaa.

Ainoastaan Paulus Yksinkertainen jäi seisaalleen ja kysyi: "Mikä on tämä mies?" Eikä hän tuntenut ollenkaan Paphnutiusta. Mutta kenkään ei kiinnittänyt huomiota siihen, mitä hän sanoi, sillä tiedettiin hänen olevan älyltään heikon, joskin täynnä hurskautta.

Antinoen apotti sulkeutui koppiinsa ja ajatteli: – Vihdoinkin olen siis päässyt takaisin rauhan ja onnen turvapaikkaan. Olen siis astunut tyydytykseni linnaan. Mistä johtuu, että tämä rakas kaislakatto ei ota minua vastaan ystävällisesti ja että seinät eivät sano minulle: ole tervetullut! Ei mitään sitten lähtöni ole muuttunut tässä valittujen asuinmajassa. Tuossa on pöytäni ja vuoteeni. Tuossa muumion pää, joka monasti johti mieleeni terveellisiä ajatuksia ja tuossa kirja, josta niin usein olen etsinyt Jumalan ilmestyksiä. Ja kuitenkaan en löydä mitään siitä, minkä jätin. Esineet näyttävät surullisesti riisuneen yltään tavalliset sulonsa, ja minusta tuntuu, kuin näkisin ne tänään vasta ensimäisen kerran. Katsellessani tätä pöytää ja tätä vuodetta, jotka olen omin käsin veistänyt, tätä mustaa kuivettunutta päätä, noita papyrus-kääröjä, jotka ovat täynnä Jumalan sanaa, luulen katselevani jonkun vainajan huonekaluja. Minä, joka tunsin ne niin hyvin, en tunne niitä enää. Koska todellisuus ei ole muuttunut ympärilläni, olen siis valitettavasti itse muuttunut erilaiseksi entisestäni. Olen toinen. Minä olen tuo vainaja. Mitä on hänestä tullut, Jumalani? Mitä on hän vienyt mukanaan? Mitä jättänyt minulle? Ja kuka olen minä?

Etenkin vaivasi häntä se, että tahtomattaankin hänestä koppi tuntui pieneltä, jota vastoin uskon silmillä katsottuna sitä olisi täytynyt pitää äärettömänä, koska siitä alkoi Jumalan äärettömyys.

Hän painoi otsansa maahan ja rupesi rukoilemaan ja se tuotti hänelle hieman iloa. Tuskin tuntiakaan oli hän siten saarnannut, kun Thaiksen kuva liukui hänen silmiensä ohitse. Hän kiitti siitä Jumalaa.

– Jesus, sinä lähetät hänet minulle. Siitä tunnen sinun rajattoman hyvyytesi, sinä tahdot, että hänen näkönsä, jonka olen sinulle antanut, minua iloittaisi, rauhoittaisi ja turvaisi. Sinä näytät silmilleni hänen nyttemmin aseettoman hymynsä, hänen tästä lähin niin viattoman sulonsa, hänen kauneutensa, josta olen piikit riistänyt. Minua hyvittääksesi, oi Jumalani, näytät hänet minulle sellaisena, jollaiseksi olen hänet koristanut ja puhdistanut sinun tahtoasi silmällä pitäen, kuten ystävä ystävälleen hymyillen muistuttaa siitä miellyttävästä lahjasta, minkä on toiselta saanut. Sentähden katsonkin tätä naisen ilmestystä mielihyvällä ollen vakuutettu, että se tulee sinulta. En tahdo hetkeksikään unohtaa, että olen antanut hänet sinulle, minun Jesukseni. Pidä hänet, koska hän sinua miellyttää, äläkä ainakaan salli, että hänen sulonsa loistavat muille kuin sinulle.

Koko yönä hän ei saanut unta silmiinsä ja hän näki Thaiksen selvemmin, kuin mitä hän oli nähnyt hänet Nymfien luolassa. Hän teki siitä tiliä itselleen seuraavilla sanoilla:

– Mitä olen tehnyt, sen olen tehnyt Jumalan kunniaksi.

Kuitenkin suureksi hämmästyksekseen hänen sydämellään ei ollut rauhaa. Hän huokasi:

– Minkätähden olet sieluni surullinen, ja miksi teet minut niin levottomaksi?

Ja hänen sielunsa pysyi rauhattomana. Kolmekymmentä päivää vietti hän tällaisessa surumielisyyden tilassa, joka erakolle ennustaa hirvittäviä koettelemuksia. Thaiksen kuva ei jättänyt häntä yöllä eikä päivällä. Hän ei karkoittanut sitä pois sentähden, että hän luuli vielä, että se tuli Jumalalta ja oli pyhän naisen kuva. Mutta eräänä aamuna Thais ilmestyi hänelle unessa, hiukset violettivantein kiedottuina niin hirvittävänä kaikessa suloisuudessaan, että Paphnutius huudahti kauhusta ja heräsi kylmän hien peitossa. Hänen silmänsä olivat vielä unen pöpperössä, mutta hän tunsi kostean ja kuuman henkäyksen kasvoillaan: pieni shakaali istuen etukäpälät sängyn laidalla puhalsi hänen nenäänsä pahanhajuista henkäystään nauraen täyttä kurkkua.

Paphnutius oli äärettömästi hämmästynyt ja hänestä tuntui kuin olisi korkea torni romahtanut rikki hänen jalkojensa alla ja itse asiassa hän syöksyikin alas murtuneen itseluottamuksensa korkeuksista. Jonkun aikaa hän oli kykenemätön ajattelemaan mitään, sitten jälleen koottuaan hengenvoimansa lisäsi ajatteleminen vain hänen levottomuuttaan.

– Kaksi mahdollisuutta on, sanoi hän itselleen, joko että tämä ilmestys niinkuin edellisetkin tuli Jumalalta; se oli hyvä ja ainoastaan minun luontainen synnillisyyteni turmeli sen, niinkuin viini happanee epäpuhtaassa astiassa. Minä itse arvottomuudessani muutin ylhäisen häpeälliseksi, jota tapausta pirullinen shakaali heti käytti hyväkseen. Tai sitten tuli tämä ilmestys, ei Jumalalta, vaan päinvastoin paholaiselta ja oli jo alkuaan rikollinen. Tässä tapauksessa on minulla syytä epäillä suuresti, olivatko edellisetkään näyt, kuten olen uskonut, taivaasta kotoisin. Olen siis aivan kykenemätön erottamaan hyvää pahasta, joka askeetille on aivan välttämätöntä. Joka tapauksessa Jumala tahtoo etääntyä minusta ja minä tunnen sen seuraukset voimatta selittää syytä.

Täten hän mietiskeli kysyen suurella tuskalla:

– Oikeamielinen Jumala, millä koettelemuksilla aiotkaan rangaista palvelijoitasi, jos pyhiesi ilmestyksetkin ovat heille vaarallisia?

Ilmaise jollakin ymmärrettävällä merkillä, mikä tulee sinulta ja mikä Toiselta!

Mutta kun Jumala, jonka aivoitukset ovat tutkimattomat, ei katsonut soveliaaksi valaista palvelijataan, niin päätti epäilyksen kera kamppaileva Paphnutius olla ajattelematta enää Thaista. Mutta tämä päätös raukesi tyhjiin. Poissa-oleva ei antanut hänelle hetkenkään rauhaa. Thais katseli häntä aina, kun hän luki, mietti, rukoili tai tahtoi vajota hartauteen. Aina hänen henkiolentonsa lähestyessä kuului kevyt kahina, sellainen, joka syntyy naisen vaatteiden liikehtimisestä hänen kävellessään, ja nämä näyt olivat selvemmät kuin itse todellisuus, joka on läikehtivä ja hämärä, jota vastoin yksinäisyydessä syntyvät kuvitelmat paljastavat olioiden syvimmän luonteen musertavan muuttumattomuuden. Thais tuli hänen luokseen eri hahmoissa, milloin ajatuksissaan, otsalla viimeksi kantamansa kuihtuva seppele, puettuna niinkuin Aleksandrian pidoissa malvanväriseen, hopeakukilla kirjailtuun pukuun; milloin hekumallisesti keinuen ohuessa harsopilvessään Nymfien luolan lempeiden varjojen valossa; milloin hurskaana karkeassa kaavussaan hohtaen taivaallista iloa, milloin traagillisena, silmissä tyhjyyden ja kuoleman kauhu, näyttäen avatun sydämensä verellä tahratun paljaan povensa. Mikä eniten levottuutti Paphnutiusta näissä näyissä oli se, että ne seppeleet, viitat, harsot, jotka hän omin käsin oli polttanut, saattoivat täten palata takaisin. Hänelle kävi selväksi, että näillä esineilläkin oli katoamaton sielu ja hän huudahti:

– Thaiksen syntien lukemattomat sielut tulevat nyt minun ylitseni!

Kun hän käänsi päätään, tunsi hän Thaiksen seisovan takanaan ja se teki hänet vain rauhattomammaksi. Hänen kärsimyksensä olivat hirmuiset. Mutta koska hänen sielunsa ja ruumiinsa pysyivät puhtaina kiusausten keskellä, pani hän toivonsa Jumalaan lähettäen hänelle lempeitä soimauksia:

– Jumalani, kun menin häntä etsimään niin kaukaa pakanoiden seasta, niin tapahtui se sinun tähtesi eikä minun. Ei olisi oikein, jos minun pitäisi kärsiä siitä, mitä olen tehnyt sinun hyväksesi. Suojele minua, armas Jesukseni, minun Vapahtajani, pelasta minut! Älä salli haavekuvan tehdä sellaista, mitä ei edes ruumis saanut aikaan. Kun minä kerran voitin lihani, niin älä salli varjon minua langettaa. Tunnen, että olen tällä hetkellä alttiina paljon suuremmille vaaroille, kuin missä vielä milloinkaan olen ollut. Minä tunnen ja tiedän, että unelmalla on suurempi valta kuin todellisuudella. Ja kuinka voisi ollakaan toisin, koska se itsessään on korkein todellisuus? Se on olioiden sielu. Itse Platokin, vaikka hän olikin vain pakana, on tunnustanut ajatusten itsenäisen olemisen. Noissa paholaisten pidoissa, joihin sinä minua seurasit, Herra, kuulin miten miehet, jotka totta kyllä olivat rikosten tahraamia, mutta eivät varmastikaan aina älyn puolesta puutteellisia, olivat yksimielisiä siitä, että tajuamme yksinäisyydessä, miettimisen ja haltioitumisen tietä tosi-olioita, ja sinun sanasi, oi Jumalani, vahvistaa todellakin monet kerrat unien suuren merkityksen ja näkyjen voiman, olivat ne sitten sinun lähettämiäsi, loistava Jumala, tai vastustajasi.

Uusi ihminen oli hänessä, ja hän keskusteli nyttemmin lakkaamatta Jumalan kanssa eikä jumala pitänyt kiirettä valkaista häntä. Hänen yönsä olivat enää vain yksi ainoa pitkä unelma ja hänen päivänsä eivät enää erottuneet öistä. Eräänä aamuna herätessään päästi hän huokauksia semmoisia, joita vain muuten kuuluu kuutamo-öinä rikoksellisten vainajien haudoilla. Thais oli taas tullut näyttäen vertavuotavia jalkojaan ja kun Paphnutius itki, pujahti hän hänen vuoteeseensa. Ei ollut enää epäilystäkään. Thaiksen kuva oli syntinen ilmestys.

Sydän inhoa tulvillaan syöksyi hän pystyyn saastutetulta vuoteeltaan kätkien kasvonsa käsillään, jotta ei näkisi enää päivää. Tunnit vierivät voimatta poistaa hänen häpeäntunnettaan. Kaikki oli hiljaa kopissa. Ensimäisen kerran pitkästä aikaa oli Paphnutius yksin. Haamu oli hänet vihdoinkin jättänyt ja hänen poissaolonsakin oli kauhistavaa. Ei ollut mitään, joka olisi lakaissut pois unen muiston. Hän ajatteli kauhistuneena:

– Kuinka en työntänyt häntä pois? Kuinka en riistäytynyt irti hänen viileistä käsivarsistaan ja polttavan kuumista polvistaan?

Hän ei uskaltanut enää lausua Jumalan nimeä tämän inhoittavan vuoteen ääressä ja hän pelkäsi, että nyt, kun hänen koppinsa kerta oli häväisty, tulisivat paholaiset sinne vapaasti kaikkina aikoina. Eikä hän pettynytkään aavisteluissaan. Ne seitsemän pientä shakaalia, jotka aina ennen olivat pysähtyneet kynnykselle, astuivat jonossa sisälle ja kyyristyivät vuoteen alle. Iltarukouksen hetkellä hän näki kahdeksannen, jonka haju oli aivan ruttoinen. Seuraavana päivänä liittyi vielä yhdeksäs edellisiin ja pian oli niitä kolmekymmentä, sitten kuusikymmentä, sitten kahdeksankymmentä. Ne tulivat pienemmiksi sitä myöten kuin niiden luku lisääntyi ja ollen enää vain rotan kokoisia ne täyttivät lattian, vuoteen ja jakkaran. Eräs niistä hypähti puulavitsalle, joka oli asetettu vuoteen pääpuoleen, istahti neljän käpälänsä varaan pääkallon päälle ja katseli munkkia palavin silmin. Ja joka päivä tuli vain uusia shakaaleja.

Sovittaakseen kamalan unensa ja päästäkseen irti epäpuhtaista ajatuksistaan Paphnutius päätti jättää tuon nyttemmin niin saastaisen koppinsa ja rangaista itseään erämaan perimmäisessä kolkassa ennenkuulumattomalla ankaruudella, toimittaa aivan outoja katumusharjoituksia, tehdä aivan uusia tekoja. Mutta ennen aikeensa täytäntöön panoa lähti hän Palemon vanhuksen luo kysymään tältäkin neuvoa.

Hän tapasi hänet puutarhassa kaaleja kastelemassa. Päivä oli painumassa iltaan. Niili virtasi sinisenä sinipunervain kukkuloiden lomitse. Ukkopahanen asteli hiljaa, jotta ei säikyttäisi pois kyyhkystä, joka oli istahtanut hänen olkapäälleen.

– Herra olkoon sinun kanssasi, veli Paphnutius, sanoi hän! Ihaile hänen hyvyyttään: hän lähettää luokseni luontokappaleet, jotka hän on luonut, jotta saisin keskustella heidän kanssaan hänen teoistaan ja kunnioittaa hänen viisauttaan taivaan linnuissa. Katso tätä kyyhkystä, katsopa sen kaulan vaihtelevia värivivahduksia ja sano, eikö se ole ihana Luojan työ. Mutta tahdotko kenties keskustella kanssani jostakin hurskaasta asiasta? Jos niin on, niin laskenpa maahan ruiskukannun ja kuuntelen sinua.

Paphnutius kertoi vanhukselle matkansa, paluunsa, päiviensä näyt ja öittensä haaveet, salaamatta edes rikollista untaan tai shakaaleja.

– Etkö ole sitä mieltä, isäni, lisäsi hän, että minun on paras painua erämaan pohjukkaan ja siellä toimittamalla aivan erinomaisia sovitustöitä hämmästyttää perkele pois ruumiin kuritusten ankaruudella?

– Minä olen ainoastaan vaivainen syntinen ihminen, vastasi Palemon, ja tunnen sangen vähän ihmisluontoa vietettyäni koko elämäni tässä puutarhassa gasellien, pikku jänöjen ja kyyhkyjen parissa. Mutta minusta näyttää, veljeni, niinkuin johtuisi tautisi etupäässä siitä, että ilman mitään sovittavaa ylimenoa olet siirtynyt maailman melskeestä yksinäisyyden rauhaan. Tällaiset äkilliset muutokset eivät voi muuta tehdä kuin vahingoittaa sielun terveyttä. Sinä olet, veljeni, niinkuin mies, joka melkein yht'aikaa antautuu suureen kuumuuteen ja suureen kylmyyteen. Yskä vaivaa häntä ja kuume ahdistaa. Sinun sijassasi, veli Paphnutius, en ollenkaan heti vetäytyisi johonkin hirvittävään erämaahan, vaan päinvastoin hakisin huvituksia, jotka sopivat munkille ja pyhälle apotille. Kävisin naapuriseutujen luostareita tervehtimässä. Mikäli olen kuullut, ovat eräät niistä aivan erinomaisia. Apotti Serapionin luostarissa on, niin on minulle kerrottu, tuhat neljäsataa kolmekymmentäkaksi koppia, ja munkit ovat jaetut yhtä moneen legionaan kuin kreikkalaisessa kirjaimistossa on kirjaimia. Vakuutetaanpa vielä, että munkkien ja heidän osasto-kirjaimiensa muodon välillä on huomattavissa eräitä yhtäläisyyksiäkin, siten että esim. ne, jotka kulkevat Z kirjaimen nimissä, ovat luonteeltaan mutkistelevia, jota vastoin I: n legionaan kuuluvat ovat mielenlaadultaan mallikelpoisen suorasukaisia. Jos olisin sinun sijassasi, veljeni, niin menisinpä omin silmin ottamaan selvää tuosta eikä minulla olisi rauhaa, ennenkuin olisin tuon ihmeen nähnyt. Ja sitten vielä tutkisin Niilin varsille perustettujen erilaisten seurakuntien järjestyssääntöjä voidakseni verrata niitä toisiinsa. Kas se olisi sopivaa tointa sinun arvoisellesi pyhälle miehelle. Varmasti olet myös kuullut kerrottavan, että apotti Ephrem on koonnut yhteen erinomaisen kauniita hengellisiä sääntöjä. Hänen suostumuksellaan voisit tehdä niistä jäljennöksiä, sinä, joka olet taitava kirjoittaja. Minä en kykenisi sellaiseen, ja minun käteni, jotka ikänsä ovat tottuneet käyttämään kuokkaa, eivät taipuisi koskaan kuljettamaan kirjailijan hentoa ruokoa papyruksen pinnalla. Mutta sinä, minun veljeni, sinä omaat kirjoituksen jalon taidon, ja siitä kiittäkäämme Jumalaa, sillä kaunista kirjoituksen lahjaa ei koskaan voi kyllin ihailla. Jäljentäjän ja lukijan toimi suojelee suuresti huonoilta ajatuksilta. Veli Paphnutius, miksi et kirjoita muistiin isiemme Paavalin ja Antoniuksen opetuksia? Vähitellen saavutat takaisin tässä pyhässä työssä sielusi ja aistiesi rauhan, yksinäisyys tulee taas sydämellesi rakkaaksi ja pian olet taas siinä kunnossa, että voit ryhtyä niihin katumusharjoituksiin, joita ennenkin harjoitit ja jotka matkasi keskeytti. Mutta liikanaisista katumusharjoituksista ei ole suurtakaan siunausta odotettavissa. Siihen aikaan, kun isämme Antonius vielä eli keskuudessamme, oli hänellä tapana sanoa: "Liiallinen paastoaminen tekee heikoksi, ja heikkous siittää velttouden. On munkkeja, jotka turmelevat ruumiinsa mielettömyyteen asti pingoitetulla kieltäymyksellään. Näistä voi sanoa, että he syöksevät tikarin omaan rintaansa ja antautuvat puolikuolleina perkeleen valtaan." Näin puhui pyhä Antonius; minä olen ainoastaan oppimaton mies, mutta Jumalan avulla olen säilyttänyt muistissani isämme puheet.

Paphnutius kiitti Palemonia ja lupasi miettiä hänen neuvojaan. Päästyään pientä puutarhaa ympäröivän kaisla-aidan toiselle puolen hän katsahti taakseen ja näki, miten tuo hyvä puutarhuri taas kasteli salaattejaan kyyhkysen keinuessa hänen kumartuneen selkänsä harjalla. Tämän nähdessään hänen teki mieli itkeä.

Astuessaan takaisin koppiinsa näki hän silmissään oudon kihelmöimisen. Oli niinkuin raju tuuli olisi puhaltanut ilmaan hiekkameren jyväsiä. Ja hän huomasi että ne olivat myriaadeja pieniä shakaaleja. Sinä yönä näki hän unessa korkean kivipylvään, jonka päällä seisoi ihmishahmon kaltainen olento ja hän kuuli äänen sanovan:

– Nouse tämän pylvään päähän!

Herättyään ja tultuaan vakuutetuksi siitä, että tämä uni oli hänelle taivaasta lähetetty, kokosi hän oppilaansa ja puhui heille seuraavalla tavalla:

– Rakkaat poikani, minä jätän teidät nyt mennäkseni sinne, minne Jumala minut lähettää. Poissaoloni aikana totelkaa Flaviusta niinkuin hän olisi minä itse ja pitäkää huolta veljestämme Pauluksesta. Olkaa siunatut! Jääkää hyvästi!

Hänen lähtiessään olivat kaikki opetuslapset polvillaan maassa ja kun he vihdoin kohottivat päänsä, näkivät he jo hänen korkean mustan varjonsa kuultavan aavikon rantamalla.

Hän kulki yötä ja päivää, kunnes oli päässyt sen temppelin raunioille, jonka epäjumalanpalvelijat muinoin olivat rakentaneet ja jonka turvissa hän tuolla ihmeellisellä matkallaan oli nukkunut skorpionien ja seireenien keskellä. Maagillisilla merkeillä peitetyt seinät olivat vielä pystyssä, kolmekymmentä jättiläispilaria, jotka ylhäällä päättyivät ihmispäihin tai lotuskukka-kapiteeleihin, kannattivat vielä suunnattoman suuria kivipalkkeja. Ainoastaan eräässä temppelinkulmauksessa oli yksi pylväs luonut hartioiltaan ikivanhan taakkansa ja seisoi nyt irrallisena. Sen kapiteelin muodosti naisen pää, jolla oli pitkulaisen vinot silmät, pyöreät, hymyilevät posket ja otsassa lehmän sarvet.

Nähdessään sen tunsi Paphnutius sen samaksi pylvääksi, joka hänelle oli näytetty unissa, ja hän arvioi sen korkeuden noin kolmeksikymmeneksikahdeksi kyynärämitaksi. Hän meni läheiseen kylään, teetti sen korkuiset tikapuut ja kun ne olivat asetetut pylvästä vasten seisomaan, kapusi hän niitä pitkin ylös, polvistui kapiteelin harjalle ja sanoi Herralle:

– Tässä on siis, minun Jumalani, se asuinsija, jonka olet minulle valinnut. Salli minun jäädä tähän armosi paisteeseen kuolemani hetkeen asti.

Hän ei ollut ottanut mukaansa mitään ruokavaroja, sillä hän tahtoi kokonaan antautua taivaallisen Kaitselmuksen turviin. Ja hän arvasi myös, että armeliaat talonpojat antaisivat hänelle sen, mitä hän tarvitsi pysyäkseen hengissä. Ja todellakin seuraavana päivänä nona-hetkellä saapui pilarin luo vaimoja ja lapsia tuoden leipiä, taateleita ja raitista vettä, joita nuoret poikaset lennättivät pylvään harjalle.

Kapiteeli ei ollut niin leveä, että munkki olisi voinut siihen oikaista itsensä koko pituudelleen, joten hän nukkui jalat ristissä, pää rintaa vasten painuneena, ja nukkuminen tuotti hänelle vielä julmempaa väsymystä kuin valvominen. Aamun koitossa riipoivat varpushaukat häntä siivillään ja hän heräsi kauhun ja pelon vallassa.

Sattuipa niin, että puuseppä, joka oli tikapuut tehnyt, oli Jumalaa pelkääväinen mies. Liikutettuna ajatuksesta, että pyhimys saisi olla auringon ja sateen syövytettävänä, ja peläten hänen putoavan unissaan tämä hurskas mies rakensi pylvään päälle katon ja ympärille kaidepuut.

Sill'aikaa maine tästä ihmeellisestä elintavasta levisi kylästä kylään, ja laaksossa asuvat maanviljelijät tulivat sunnuntaina vaimoineen ja lapsineen katsomaan pylväspyhimystä. Paphnutiuksen opetuslapset olivat myöskin ihailulla vastaan ottaneet sanoman hänen ylhäisestä lymypaikastaan ja he lähtivät hänen luokseen ja saivat häneltä suosiollisen luvan rakentaa majansa pylvään juurelle. Joka aamu he kokoontuivat piiriin mestarinsa ympärille, joka saneli heille mieltäylentäviä sanoja.

– Poikani, sanoi hän heille, pysykää niiden pienten lasten kaltaisina, joita Jesus rakasti. Siinä on autuus. Lihan himo on kaikkien syntien lähde ja perisyy, muut sikiävät siitä niinkuin isästä. Ylpeys, ahneus, laiskuus, viha ja kateus ovat sen suosittuja jälkeläisiä. Katsokaa, mitä olen nähnyt Aleksandriassa: kaikki rikkaat olivat vaipuneet ylellisyyden paheeseen, joka niinkuin liejuinen virta veti heidät mukanaan kammottavaan kuiluunsa.

Kun apotit Ephrem ja Serapion kuulivat tästä uudesta keksinnöstä, tahtoivat he nähdä sen omilla silmillään. Erottaen jo kaukaa virran kalvossa kolmikulmaisen purjeen, joka heitä kuljetti häntä kohden, ei Paphnutius voinut kieltää itseltään iloa ajatella, että Jumala oli tehnyt hänestä kaikkien erakkojen esikuvan. Hänet nähtyään eivät molemmat pyhät miehet ollenkaan salanneet hämmästystään. Mutta keskusteltuaan hetkisen keskenään tulivat he yksimielisiksi siitä, että noin oudontapainen katumuksenharjoitus oli hyljättävä, ja he kehoittivat Paphnutiusta tulemaan alas.

– Tuollainen elämisen muoto on vastoin tapoja, sanoivat he, se on eriskummallinen ja kaikkien sääntöjen ulkopuolella.

Mutta Paphnutius vastasi:

– Mitä muuta on siis munkkielämä kuin ihmeissä elämistä? Ja eikö munkin töidenkin tule olla eriskummallisia kuten hän itsekin? Jumalan merkin johdosta olen noussut tänne, ainoastaan Jumalan merkki saa minut astumaan alas.

Joka päivä tuli joukottain uusia munkkeja, jotka liittyivät Paphnutiuksen oppilaihin ja rakensivat itselleen suojat tuon ilmassa olevan munkkikopin ympärille. Useat heistä jäljitelläkseen pyhimystä hinasivat itsensä temppelin raunioille, mutta veljiensä soimaamina ja väsymyksen voittamina he pian luopuivat näistä kokeiluista.

Pyhiinvaeltajia tuli tulvimalla. Heidän joukossaan oli sellaisia, jotka tulivat hyvin kaukaa ja heillä oli sekä nälkä että jano. Erään köyhän lesken päähän pälkähti ruveta myymään raikasta vettä ja melooneja. Pylvästä vasten nojaten hän sini- ja valkoraitaisessa teltassaan, punaisten saviruukkujensa, kuppiensa ja hedelmiensä takaa huusi: Kuka tahtoo juoda? Tämän lesken esimerkkiä seuraten eräs leipuri rakensi aivan viereen uunin toivoen saavansa kaupaksi leivoksia ja kakkuja muukalaisille. Kun matkustajien parvet lakkaamatta kasvoivat ja suurista Egyptin kaupungeistakin alkoi saapua matkustajia, niin rakensi eräs ansionhimoinen mies karavaanikatoksen voidakseen antaa yösijaa rikkaille herroille ja heidän palvelijoilleen, kameeleilleen ja muuleilleen. Pian oli pylvään ympärille muodostunut markkinapaikka, jonne Niilin kalastajat toivat kaupan kalojaan ja puutarhurit vihanneksiaan. Eräs parranajaja, joka ajoi partoja taivasalla, huvitti väkijoukkoa hullunkurisilla puheilla. Vanha temppeli, joka niin kauan oli ollut rauhan ja hiljaisuuden ympäröimä, täyttyi täten elämän lukemattomien ilmaisumuotojen metelillä. Kapakanisännät muuttivat sen maan-alaiset salit kellareiksi ja naulasivat antiikkisiin pilareihin kylttejä, joissa oli pyhimys Paphnutiuksen kuva ja seuraava kirjoitus kreikan ja egyptin kielillä: Täällä myydään granaattiviiniä, viikunaviiniä ja Kilikian olutta. Hienoilla ja puhdasviivaisilla veistoksilla koristetuille seinille ripustivat kauppiaat sipulinauhojaan ja savustettuja kaloja, kuolleita jäniksiä ja päättömiä lampaanraatoja. Iltaisin raunioitten vanhat asukkaat, rotat, pakenivat pitkässä rivissä virtaa kohden ja ibislinnut ojentelivat levottomasti kaulojaan nousten epävarmoin askelin temppelin reunuskivelle, jonne tunki keittiöiden savu ja juomarien kaskut ja huudot. Ympäristöllä maanmittarit ajoivat uusia katuja, muurarit rakensivat luostareja, kappeleita ja kirkkoja. Puolen vuoden kuluttua oli perustettu kaupunki, jolla oli oma vartioväki, tuomio-istuin, vankila ja koulu, jota johti eräs sokea kirjuri.

Pyhiinvaeltajien luku oli suunnaton. Piispat ja kuoropapit saapuivat ihaillen ihmettelemään. Antiokian patriarkka, joka silloin oli Egyptissä, tuli koko papistonsa seuraamana. Kiittävin sanoin lausui hän ilmi hyväksymisensä pylväspyhimyksen omituisesta käyttäytymisestä ja Lybian kirkkojen päämiehet yhtyivät Athanasiuksen poissa ollessa patriarkan mielipiteeseen. Saatuaan tietää tämän, kävivät apotit Ephrem ja Serapion Paphnutiuksen jalkain juuressa ensimäistä epäilyään anteeksi pyytämässä. Paphnutius vastasi heille:

– Tietäkää, veljeni, että katumusrangaistus, jota kärsin, ei vielä vedä vertoja ankaruudessa niille kiusauksille, jotka lähetettiin päälleni ja joiden luku ja voima minua hämmästyttävät. Ihminen on ulkoapäin katsottuna pieni ja tämän jalustan päästä, jonne Jumala on minut pannut, ovat ihmisolennot vain muurahaisia. Mutta sisällisesti nähtynä on ihminen ääretön, hän on suuri kuin maailma, sillä hän sisältää sen itsessään. Kaikki, mikä leviää eteeni, nämä luostarit, majatalot, virran kalvossa lipuvat laivat, nämä kylät ja kaikki mitä silmin voin erottaa, kaukaiset kedot, kanavat, hiekka-aavikot ja vuoret, kaikki se ei ole mitään siihen verrattuna, mikä minussa itsessäni on. Minä kannan sydämessäni lukemattomia kaupunkeja ja rajattomia erämaita. Ja synti ja kuolema, jotka lepäävät tämän äärettömyyden yllä, peittävät sen niinkuin yö peittää maan. Minä olen itsessäni kokonainen maailma pahoja ajatuksia…

Mutta hän puhui näin sentähden, että himo naiseen asui hänessä.

Seitsemäntenä kuukautena saapui Aleksandriasta, Bubastesta ja Saiksesta naisia, jotka ollen jo kauan hedelmättömiä toivoivat saavansa lapsia pyhän miehen välityksen ja pylvään ihmevoiman avulla. He kihnasivat kiveä vastaan hedelmättömiä kupeitaan. Kaikkialla oli silmän kantamattomiin asti vaunuja, kantotuoleja ja paareja, jotka pysähtyivät, työntyivät, tunkeilivat Jumalan miehen jalkojen juuressa. Niistä astui esiin sairaita, jotka olivat kauhistavia nähdä. Äidit ojensivat Paphnutiukselle poikiaan, joiden jäsenet olivat vääntyneet, silmät pullistuneet ulos, suu vaahdossa ja ääni käheä. Ja hän laski kätensä heidän päälleen. Sokeat lähestyivät ojennetuin käsivarsin ja kohottivat umpimähkään häntä kohti kahden verisen reiän lävistämät kasvonsa. Halvaantuneet toivat hänen nähtäviinsä raskaan liikkumattomuutensa, jäseniensä kuolettavan laihuuden ja inhoittavan typpeyden, ontuvat osoittivat hänelle lynkkäjalkaansa, syöpääpotevaiset repivät auki rintansa ja paljastivat hänelle tuon näkymättömän korppikotkan raateleman povensa. Vesitautiset naiset antoivat laskea itsensä maahan, ja näytti siltä kuin olisi purettu kuormasta viinileilejä. Hän siunasi heitä. Elefanttitaudin saastuttamat nubialaiset lähestyivät painavin askelin ja katsoivat häneen elottomin kasvoin, mutta silmät kyynelissä. Hän teki heidän ylitseen ristinmerkin. Hänen luokseen tuotiin myös kantovuoteella Aphroditopoliksesta eräs nuori tyttö, joka verisyöksyn jälkeen nukkui jo kolmatta päivää. Hän oli niinkuin vahakuva ja hänen vanhempansa, jotka luulivat häntä kuolleeksi, olivat panneet palmunoksan hänen rinnalleen. Paphnutius rukoili Jumalaa, ja tyttö kohotti päänsä ja avasi silmänsä.

Kun kansa kaikkialla puhui pyhimyksen tekemistä ihmetöistä, niin syöksyivät hänen luokseen myöskin lukemattomissa laumoissa kaikista Egyptin osista ne onnettomat, joilla oli se taudinlaji, jota kreikkalaiset nimittävät jumalalliseksi sairaudeksi. Heti kun he näkivät pylvään, saivat he hermokohtauksensa, he vyöryttelivät itseään maassa, kimmahtivat pystyyn ja lysähtivät taas maahan käppyrään.

Ja kuuluu vieläkin uskomattomammalta, että muutkin läsnäolijat saivat saman ankaran hulluuden puuskan, ja he jäljittelivät kaatuvatautisten kiemurtelemisia. Munkit, pyhiinvaeltajat, miehet ja naiset kiertelivät ja heittelehtivät sikin sokin maassa vääntynein jäsenin, suu vaahdossa, niellen kahmalokaupalla multaa ja ennustaen tulevaisia asioita. Ja Paphnutius pylväänsä päässä tunsi myös väristystä jäsenissään ja hän huusi Jumalan puoleen:

– Minä olen maailman syntipukki ja otan päälleni kaikki tämän kansan saastaisuudet ja sentähden, Herra, on ruumiini täynnä pahoja henkiä.

Joka kerta kun joku sairas meni pois parantuneena, tervehtivät läsnäolijat häntä hyvähuudoilla ja kantoivat häntä riemusaatossa alati toistaen:

– Olemme löytäneet uuden Siloen lähteen.

Jo riippui sadottain kainalosauvoja ihmeitä tekevän pylvään kyljessä. Kiitolliset naiset ripustivat siihen seppeleitä ja omistuskuvia. Kreikkalaiset kaivertivat siihen kekseliäitä distikoneja. Ja kun lisäksi vielä jokainen pyhiinvaeltaja piirsi siihen nimensä, niin oli kivi piankin miehen korkeudelle asti kokonaan latinalaisten, kreikkalaisten, koptilaisten, puunilaisten, hebrealaisten, syrialaisten ja salatieteellisten kirjainmerkkien peitossa.

Pääsiäisjuhlien aikaan oli kansantulva tähän ihmepaikkaan sellainen, että vanhat ihmiset uskoivat pakanallisten mysteerioiden ajan palanneen. Siinä viihtyivät vieretysten egyptiläisten kirjava hame, arabialaisten burnus, nubialaisten valkoinen vyöliina, kreikkalaisten lyhkäinen viitta, roomalaisten pitkälaskoksinen tooga, barbaarin sotalakki ja punaiset housut ja kurtisaanien kullalla kirjaillut tunikat. Hunnutettuja naisia kulki ohitse aasilla ja heidän edellään kulkevat mustat eunukit raivasivat heille tietä kepin sivalluksilla. Ilveilijät olivat levittäneet mattonsa maahan ja tekivät temppujaan ja hyppyjään tarkkaavaiselle katsojajoukolle. Käärmeiden lumoojat kerivät vyyhdelle jännitetyin käsivarsin eläviä vyönauhojaan. Koko tämä ääretön lauma loisteli, välkähteli, tuprutti pölyä ilmaan, kilisteli, huusi ja riiteli. Eläimiään suomivien kameelin-ajajien kiroukset, spitaalia parantavia noitakaluja myyväin kauppiasten huudot, raamatunlauseita messuavien munkkien laulu, profeetalliseen haltioitumisen tilaan langenneiden naisten nauru, vanhoja haaremilauluja jankuttavien kerjäläisten luskutus, lampaiden määkinä, aasien mylvintä, myöhästyneitä matkustajia kutsuvien merimiesten huudot, kaikki nämä sekavat äänet saivat yhdessä aikaan korvia särkevän metelin, josta ylinnä kaikui pienten, paljaiden neekerilasten kimakka kirkuna, jolla he koettivat tarjota kaupaksi tuoreita taateleita.