Kitabı oku: «Naomi eli Jerusalemin viimeiset päivät», sayfa 12
KAHDESKYMMENES LUKU
Samaan aikaan kun tämä tapahtui, jätti Marcello seuraneen leirin ja lähti Josaphatin laaksoon. Ilta oli pimeä ja taivas pilvessä, kun tulivat määrätylle kohtauspaikalle. Marcello luuli huomanneensa joukon ihmisiä tuuheiden puiden alla. Ne otaksui hän olevan Naomin seuraa ja kiirehti niitä kohden huutaen:
"Oletko siellä Naomi? Kiirehdi, kiirehdi, anna että viemme sinun turvaan!"
"Naomi ei ole täällä, hurjapäinen romalainen", vastasi Javanin ääni. "Hän on turvassa kaupungin muurien sisäpuolella. Sinne toivon kohta vieväni sinunkin ansaituksi rangaistukseksi viekkaasta koetuksestasi vietellä häntä pois isänsä huoneesta ja isäinsä uskosta."
Sanoessaan näitä sanoja heittäysi Javani Marcellon päälle ja väkensä alkoi tuiman tappelun Rufon ja hänen väkensä kanssa. Juutalaisilla oli ylivoima puolellaan mieslu'un puolesta, mutta romalaiset olivat paremmilla aseilla varustetut ja tappelivat uljaasti upseeriansa pelastaaksensa. Näytti että romalaiset kohta ovat voittajat, kun useat Javanin väestä olivat jo kaatuneet. Mutta nämä saivat äkkiä apua kaupungin porttien vahdistolta. Kuitenkin ennen kun apu ehti paikalle oli yksi romalainen sotamies kiirehtinyt noutamaan upseeriensa hevoset, ja kun olivat hypänneet niille, tekivät niin tuiman ryntäyksen vihollisiansa vastaan, että niiden täytyi peräytyä. Toiset romalaiset sotilaat kiiruhtivat nyt hevostensa selkään, ja samassa silmänräpäyksessä kun apu Javanille ehti käski Rufo väkensä pakosalle ja vähässä ajassa katosivat he vihollisen näkyvistä.
Javanin viha oli rajatoin onnistumattomasta päällekarkauksesta. Hän palasi heti kaupunkiin ja meni vielä samana iltana Simonin tykö onnettomuudesta kertomaan. Simon vihastui siitä yhtä paljon kuin Javanikin, mutta asiaa ei enää käynyt auttaminen. Nyt tuli heidän tämä Naomilta salata. Ruben käskettiin sisälle ja määrättiin, että hän seuraavana päivänä menisi Deboralle kertomaan, että hän on kirjeen vienyt perille ja itse nähnyt Marcellon sekä puhunut hänen kanssaan, ja että Marcello muuttui suruisen näköiseksi Naomin kirjeen luettuaan.
Ruben teki tämän toimen niin todennäköisesti, että Deborah täydellisesti pettyi. Hän antoi Rubenille luvatun palkan ja kiiruhti sitte Naomille kertomaan, että Marcello oli kirjeen saanut. Naomi tunsi itsensä iloiseksi, kun tämä vaikea askel oli otettu. Kyllä hänelle kävi sääliksi, että oli Marcellolle laittanut katkeran surun, mutta kun hän taas katsoi äitinsä kelmeitä kasvoja ja heikontunutta vartaloa, kiitti hän Jumalaa, että oli kieltäinyt äitiänsä jättämästä. Salome pelkäisi romalaisten hyökkäystä ja kauhistui ajatellessaan rakkaan tyttärensä turvallisuutta ja elämää, kun pakanat kerran voittajina kaupunkiin pääsevät. Hän ei voinut pelkoansa Naomiltakaan salata. Tämä taas koetti rauhoittaa äitiänsä vakuuttamalla, ettei hiuskarvaakaan hänen päästään putoa ilman sen Herran tahtoa, jolle hän oli sydämensä antanut, ja sen johdosta hän puhuikin rauhasta ja turvallisuudesta, jonka Herra niille lupaa, jotka turvaa hänen siipeinsä varjon alla etsivät.
"Naomi, rakas lapsi", sanoi Salome kasvoistansa sanomattoman levottoman näköisenä, "sentähden, että liian paljon olen kuunnellut puhettasi, olen entisen sieluni levon kadottanut. Ennen olin tyyni ja tyytyväinen, kun täytin kaikki lain määräykset ja luotin uhrein sovittamaan voimaan; mutta nyt olen tullut huomaamaan, ettei niiden veri voi monia syntejäni pestä ja minun sieluni heitetään sinne ja tänne pelosta ja epäilyksestä. Minä en saata ristiinnaulittuun Jesukseen niin täydellisesti luottaa kuin tahtoisin. Minä en voi itseäni ja syntejäni hänen päällensä heittää, sillä minun uskoni on heikko. Jos varmuudella tietäisin hänen todellakin olevan luvatun Mesiaksen!"
"Rakas äitini", sanoi Naomi, "minä ylistän Herraa sanoistasi. Hän on alkanut työnsä sielussasi ja myös on sen täyttävä. Vielä olet kiinni omassa hurskaudessasi, kun tahdot uskon, johonka voisit olla tyytyväinen; mutta vissiin tiedän kohta näkeväni sinun niiden opetuslasten joukossa, jotka eivät kiitä itseään muusta kuin heikkoudestaan, että olisi heille kaikki kaikessa.
"Jumala sen suokoon", sanoi Salome suruisesti, "mutta sinä et tunne pahaa sydäntäni. Se on niin kauan Herraa vastaan ollut kylmäkiskoinen, että Hänen täytyy sille olla kylmäkiskoinen."
"O, älä niin sano; sinulla on enemmän luottamusta Vapahtajaan kuin itsekään tiedät, ja parain todistus siitä on, että et kuitenkaan saata olla ilman häntä. Hän ei kenellenkään ole kylmäkiskoinen, vaan ottaa kaikki vastaan, jotka tulevat Hänen luoksensa, sillä Hän on sanonut: 'Joka minua etsii, häntä en minä hylkää'."
"Kun kuulen sinun puhuvan Hänen rakkaudestansa syntisiä kohtaan, tunnen itseni lohdutetuksi, mutta kun olen yksinäni ja ajattelen kelvottomuuttani, niin epäilen armon ulettumisesta minullekin. Kauan olen tuntenut Herran puoleensa vetävän käden, mutta olen sille ollut vastahakoinen miestäni miellyttääkseni, jota rakastan enemmän kuin Jumalaa. Naomi, sentähden olen paljon kärsinyt, mutta siitä on itseäni syyttäminen. Mutta olen myöskin aina selvemmin ymmärtämään tullut, että minulle on vaikeaa potkia tutkainta vastaan. Jos vaan pääsisin huolesta ja pelosta vapaaksi!"
"Myöskin niistä siteistä on Herra Jesus sinun päästävä, kun tulet tyyneksi hänen sanallensa ja tunnustat oikeaksi mitä hän sanoo. Äiti, uskallathan sinä hänen voimaansa ja tunnet sen, koska sanot, ettet saata potkia tutkainta vastaan. Opi tuntemaan hänen rakkautensa ja uskomaan siihen, niin saat kokea Hänen rauhaansa, joka käypi kaiken ymmärryksen yli."
"Kyllä, kyllä uskon Jesuksen rakastavan minua, syntis-kurjaa; uskon Hänen kaikki syntini anteeksi antavan; mutta Naomi, rukoile edestäni, ettei uskoni tyhjään raukeaisi, rukoile että tulisin lohdutetuksi viimeisellä hetkelläni, joka mahtanee pian tulla."
Naomi kääntyi, kätkeäksensä kyyneleet, jotka nousivat hänen silmiinsä äitinsä puhuessa. Hän ei voinut kieltää äitinsä sanojen olevan totta. Hän oli koetellut tottua ajatukseen kohta tapahtuvasta eronhetkestä, mutta hänen sydäntänsä vihlaisi joka kerta, kun hän tuli muistamaan tulevata tappiota.
Hän oli hetkisen ääneti, saadaksensa entisen levollisuuden ja sanoi sitte:
"Jos Herra tahtoo ottaa sinun luoksensa, vahvistaa hän uskosi ja antaa sinulle voiton kaiken pelon ja kiusauksen ylitse. Luota Häneen ja Hän sinun turvaan viepi. Hänen sauvansa lohduttaa sinua ja kun sinä Häntä huudat ei hän jalkojesi kompastua anna."
"Jumala sinua lapseni siunatkoon", sanoi Salome hellästi; "minkä lohdutuksen ja ilon Jumala minulle on sinusta antanut. Mikään ei ole minulle niin lujasti vakuuttanut tunnustamasi opin voimasta ja pyhyydestä, kuin muutos, minkä se sinussa on vaikuttanut. Kun kerran tapaamme toisemme Jumalan istuimen edessä, kiitän sinua silloin paremmin kuin nyt osaan."
"Vaiti, vaiti, rakas äitini, älä niin syntisesti puhu. Herralle yksin kunnia tulee, eikä niille kehnoille välikappaleille, joita hän käyttää. Minä en mitään voi – en edes isääni enkä Javaniin. Äiti, rakas äiti, etkö sinä tahtoisi heitä kadotuksen tieltä kääntää?"
"En uskalla heille tästä aineesta puhua. En, minä pian vaikenemaan saataisiin, sillä minä olen heikko sekä ruumiin että sielun puolesta voidakseni heidän muistutuksiansa vastustaa. Ehkä nekin saisivat heikon uskoni horjumaan. Mutta minä rukoilen heidän edestänsä niinkuin sinä olet minun edestäni rukoillut. Herra antakoon minun rukoukselleni saman siunauksen!"
Naomi ei tässä tapauksessa tahtonut kiistellä äitinsä kanssa, sillä hän näki hänen todellisen heikkoutensa. Tämä keskusteleminen oli häntä väsyttänyt ja Naomi sen vuoksi esitteli ulos penkereelle menemistä, missä aina hänelle oli lepopaikka. Salome teki niin. Naomi toi harppunsa ja lauloi hänelle siksi kun väsymys painoi hänen suloiseen uneen.
Kun hän heräsi, istui Naomi vielä hänen vieressään. Salomen kasvoilla loisti sellainen rauhaisa ja suloinen ilo, että Naomi kummastellen kysyi, oliko hän nähnyt hyvän unen.
"Olen", vastasi Salome, "minä olen uneksinut entisistä onnellisista päivistä, kun Javani ja Theophilo, Klaudia ja Marcello olivat meillä. Olin näkevinäni heidän askaroimassa lapsellisissa leikeissä kukkien keskellä täällä penkereellä. Silloin tuli enkeli ja huusi Theophilon luoksensa. Mieluisasti kuuli poika kutsumusta ja meni pois! Sitte kutsuttiin sinä, sitte Marcello ja Klaudia, ja kaikki menivät niin mielellään. Minä katsoin ympärilleni nähdäkseni eikö Javani olisi joukossanne, mutta hän seisoi syrjässä, ja vaikka sama suloinen ääni kutsui häntäkin, pysyi hän liikahtamatta. Enkeli kääntyi sitte pois hänestä suruisella katsannolla ja kutsui minua. Minä epäilin ja viivyin, mutta menin vihdoinkin ja asetettiin teidän sivullenne. O, mikä joukko taivaallisia olennoita ympärillämme, valkeissa vaatteissa, palmut käsissä, laulaen Herralle kiitosta! Minä katsoin Javania ja Sadokia pyytääkseni heitä luoksemme tulemaan, mutta heitä en nähnyt. Penkere ja kaikki täällä alhaalla olivat kadonneet. Samassa heräsin ja tunsin rauhan, jommoista en koskaan ennen ollut tuntenut. O, Naomi, luulen uneni kohta toteentuvan ja minä tulen onnelliseksi. Mutta Sadok ja erehtynyt Javani-raukkani! Ah, minkä synnin hän on tehnyt. Hän on syntiä tehnyt Herraa vastaan, kun hänen nimessään vainosi Theophiloa ja antoi hänen kuolemaan viedä!"
"Mutta, rakas äitini, hän ei ollut niin julma Theophilolle kuin luulet.
Olen varma, että hän kummeksi sitä kestäväisyyttä, jota Theophilo
osoitti, ja olisi kernaasti suonut, ettei koskaan olisi ollut avullinen
Theophilon vangitsemisessa."
"Mutta miks'ei hän sitte hänen henkeänsä pelastanut, Naomi?"
"Ah, ylpeys ja uskonvimma kielsivät hänen katumistaan julki tunnustamasta, vaikkapa uskonraivoiset virkaveljensäkin olisivat antaneet hänen heihinsä vaikuttaa. Mutta puhukaa hänen kanssaan tästä ja kuulkaa hänen mielipiteitänsä. Hän näkyy juuri tänne tulevan. Olen varma, että sitte olet enempi säälivä häntä kuin nyt."
Javani todellakin tuli samassa penkereelle ja hänen kasvonsa olivat kovin suruisen näköiset. Isä oli juuri kertonut hänelle huolensa Salomen terveyden tilasta, ja Javaniin, joka rakasti äitiänsä, vaikutti tämä uutinen ankarasti. Viimeisinä päivinä oli hänellä ollut niin paljon toimittamista, ettei ollut kerinnyt kotona olemaan. Kaikkein enin koski häneen isänsä mainitsema luulo, että suru ja murhe oli syynä äidin heikkouteen. Javani tiesi hänen Theophilosta paljon pitäneen ja kuinka oma käytöksensä serkkuansa kohtaan oli häntä murhetuttanut. Hän lähestyi nyt hänen vuodettansa nöyrällä ja katuvaisella mielellä, ja kun Naomi näki hänen liikutuksensa nousi hän ylös ja jätti heidän kahden kesken.
Kauan puhuivat he keskenänsä, ja kun Naomi palasi, oli äiti niin tyytyväisen ja iloisen näköinen, ettei tytär häntä ollut semmoisena kaukaan aikaan nähnyt. Naomi ei kysynyt mitään, mutta kiitti hiljaisuudella Jumalan lempeyttä ja laupeutta.
YHDESKOLMATTA LUKU
Romalainen leiri orjantappurain laaksossa ulkopuolella Jerusalemia oli jo sillä lailla järestetty kuin tavallista oli. Se oli säännöllinen neliö, ympäröitty 12 jalkaa korkealla multavallilla, jonka harja oli varustettu melkein läpipääsemättömällä paalutuksella. Vallin ympäri ulkopuolelle oli kaivettu kaksitoista jalkaa leveä ja syvä hauta. Tämän työn kaikki olivat sotamiehet tehneet, jotka olivat yhtä taitavat lapion ja kirveen kuin miekan ja keihäänkin käyttämisessä. Varustuksen sisälle oli jätetty kaksisataa jalkaa leveä avonainen paikka, johon raskaat heittokoneet olivat asetettu rivittäin ja suorat kadut jätetty rivien väliin. Titon teltta oli keskellä, jota koristi romalainen kotka. Luja torni oli rakennettu vallin jokaiseen kulmaan, joitten läpi neljä leveää porttia johtivat leiriin.
Leirissä vallitsi ankarin kuri. Rummun levolle kutsuva ääni oli juuri vaiennut kun Rufo ja Marcello palasivat matkalta, jossa olivat vähällä onnettomuuden kitaan joutua. Titon luvalla tämä retki tehtiin, Marcello kun oli hänen suuressa suosiossaan. Marcello kiiruhti nyt heti Titolle kertomaan tapahtuneesta onnettomuudesta.
Tullessaan Titon telttaan istui tämä pöydän ääressä suuri joukko Jerusalemin ja ympäristö-seudun karttoja edessä. Niitä tutki hän tehdäkseen ohjelman hyökkäykseen tätä kapinallista kaupunkia vastaan. Hän otti nuoren upseerin ystävällisesti vastaan ja mielihalulla kuunteli hänen kertomustaan. Ainoa lohdutus, mitä hän saattoi antaa, oli lupaus, että Marcello pian saisi kostaa petokselliselle Javanille, kun kaupunki, Titon luulon mukaan, oli kohta lankeava Romalaisien käsiin. Marcellolla ei ollut sama ajatus kaupungin antaumisesta, sillä hän tunsi juutalaisten itsepäisen päätöksen olevan puolustaa kaupunkia viimeiseen asti. Mutta hän oli vaiti. Sisässään kätki hän levottomuutensa Naomin suhteen, joka nykyään oli alttiina kaikille vaaroille, uhattuna sekä sisällisiltä että ulkonaisilta vihollisilta. Marcello palasi telttaansa ja ainoa mikä häntä huvitti, oli tieto siitä, että hän saa kohta työskennellä, kun Tito vähän ajan perästä aikoi alkaa varsinaisen piirityksen.
Siinä ei hän erehtynytkään, sillä muutama päivä tämän perästä sai hän käskyn olla tunnin kuluttua reilassa lähtemään hänen kanssaan tiedustusretkelle. Määrätyllä ajalla ratsastivat he leiristä, vahvan ratsastajajoukon seuraamana. He kulkivat kaupunkia kohden ja olivat pian kaupungin ympäristöllä olevain kukkuloiden harjalla. Eessänsä, melkeinpä jalkojensa juuressa, Jerusalemin kaupunki. Suureksi kummastukseksensa ei näkynyt ainoatakaan miestä muureilla, ei merkkiäkään vastarinnan tekoon ollut huomattavana, näyttipä portitkin olevan heitetty vartiotta. Tito antoi joukkonsa tehdä käänteen oikealle ja kun hän oli ratsastanut kaupungin muurin itäisen kulman ohitse, jota puolustettiin niin sanotusta naisten tornista, kääntyi hän vielä kerran ja lähti menemään Psephinan tornia kohden länsipuolelta kaupunkia. Äkkiä avattiin portit hänen takanansa ja lukematoin joukko sotamiehiä ryntäsi ulos. Toiset kiiruhtivat katkaisemaan romalaisilta palausmatkan ja toiset hyökkäsivät heitä vastaan. Tito, Marcello ja muutamat miehistä näkivät kerrassaan olevansa muusta joukosta eroitetut. Heille oli mahdotoin päästä eteenpäin, sillä maa oli sangen sopimatointa ratsastukselle, jota joka taholta esti pensasaidat, puut ja pensaat. Yhtä mahdottomalta niinikään näytti tienraivaaminen lukuisan vihollisjoukon lävitse, joka tuli vastaan takaapäin. Mutta Tito näki, ett'ei muuta tietä ollut ja käski miehiensä yhtymään hyvin lähelle toisiaan ja sitte häntä seuraamaan. Nyt kannusti hän hevostaan ja ryntäsi Marcello sivullaan päällekarkaajain päälle. Lukematoin joukko nuolia ja heittokeihäitä lähetettiin heitä vastaan, kun he miekka kädessä raivasivat tietä vihollisen lävitse, mutta oli kuin romalaiset olisivat olleet lumotut nuolta kestämään, ja vähäisellä tappiolla, kahden miehen menettämisellä, onnistui heille taas yhdistettyinä muun joukon kanssa päästä leiriin. Niin vähäpätöinen kuin tämä kahakka olikin tuotti se kuitenkin tärkeitä seurauksia. Titon, ylpeän, voittamattoman Titon oli täytynyt paeta, ja huhu siitä levisi pian ympäri kaupungin ja saattoi sellaisen riemun, joka ei tahtonut loppuakaan. Toivonsa kadottaneet saivat rohkeutensa takaisin ja rohkeista tuli ylpeitä, ja kaikki suostuivat viimeiseen asti taistella romalaisia vastaan ja suojella kaupunkia, kun Herra Sebaot tällä tapahtumalla oli siihen selvän osviitan ja kehoituksen antanut. Javani otti ihastukseen osaa ja isänsä kanssa antoi hän Israelin Jumalalle kunnian voitetusta voitosta. Myöskin Simon yhdistyi siihen, vaikka hän kyllä enemmän luotti omaan vahvaan joukkoonsa kuin Jehovan apuun; mutta kun hän näki olevan viisaasti pitää sotilaissa yllä uskonnollista intoa, puhui hän usein ja kuultavasti Herran Sebaotin erinomaisesta avusta, mikä ei koskaan ennen ollut näyttäinyt niin ihmeellisesti kuin nyt.
Siten kiiruhti kansa sokeudessaan yhä pikemmin turmioon; sen jonka Herra heille lähetti varoitukseksi otaksuivat he kehoitukseksi vieläkin jatkamaan itsepintaisuuden ja paadutuksen tietä.
Tänä iltana palasi Sadok kotia täynnänsä toivoa, jota hän kiiruhti Salomelle ja Naomille ilmoittamaan. Mutt'ei kumpikaan ottanut hänen uutistaan erinomaisella ilolla vastaan. Naomi oli sydämessään varmasti tositettu rangaistuksen päivän tulemisesta sekä kansalle että kaupungille, kuten Herra oli ennustanut ja Salome oli häneltä oppinut uskomaan ettei ainoakaan piirto pidä Herran sanasta hukkuman. Kun Sadok lopetti kertomuksensa päivän tapahtumista ja lausui toivonsa kunniarikkaiden päivien alkamisesta hänen veljillensä, käänsi Salome kasvonsa pois ja itki. Sadok hämmästyi, mutta piti sen hänen heikkoutensa syynä ja nuhteli lempeästi Naomia, ettei paremmin kokenut huvittaa ja miellyttää äitiänsä. Hänellä ei ollut vähääkään aavistusta niistä puheista mitä äiti ja tytär keskenänsä puhuivat; päinvastoin oli hän siinä suhteessa aivan rauhallinen, sillä hän oli käskenyt rabbi Joatferin olemaan Salomen sekä ruumiillinen että hengellinen lääkäri, kun hän itse oli paljolta puuhaamiselta estetty, ja rabbinin valppauteen hän täydellisesti luotti. Mutta Sadokilla ei ollut käsitystä näkymättömästä lääkäristä, joka käypi ympäri etsimässä raadeltuja sieluja saadaksensa niitä parantaa. Hänellä ei ollut vähintäkään tietoa Jesuksen voimasta vaikuttaa hiljaisesti heikoilla välikappaleilla, ja kun hän luuli välttäneensä kaiken vaaran ja ryhtyneensä kaikkiin varokeinoihin suojellakseen Salomen sielua kerettiläisyyden saastutuksesta, oli tämä jo sydämensä Herralle antanut.
Tito oli tullut leiriin takaisin kiukkuisena odottamattomasta päällekarkauksesta. Hän päätti piammiten käydä uppiniskaisen kaupungin kimppuun. Hän kutsui heti luokseen Emaukseen jättämänsä legionat ja antoi vielä samana ehtoona käskyn, että armeijan seuraavana aamuna pitää oleman sotakunnossa. Kohta kun aurinko nousi otettiin teltat alas ja asetettiin tavaravaunuihin samoin kuin muukin raskaampi tavara. Ensimmäisen rummun äänen kuuluessa ottivat kaikki sotamiehet, täydessä sotavarustuksessa ja kevyellä takalla, sijansa riveissä, rummun äänen toisen kerran jyristessä sytytettiin leirissä kaikki helposti palavat aineet palamaan ja kolmannella kerralla korotti sota-airut Titon vieressä äänensä ja kysyi, ovatko joukot valmiit sotaan. Yksi ääninen myönnytyshuuto kaikui vastaukseksi; ja sitte kun kysymys ja vastaus kahdesti oli uudistettu, annettiin merkki ja koko armeija lähti liikkeelle.
Komeata oli katsella uljaiden romalaisten soturien kulkua huolellisemmassa järjestyksessä. Heidän loistavat aseensa välkkyivät auringon paisteessa. Ihan kaupungin muurin juurella pysähdyttiin ja uusi leiri perustettiin samanmuotoinen ja laatuinen kuin ennemmin olemme kertoneet. Jerusalemin olivat nyt viholliset sulkeneet ja kuuluisa piiritys alkoi, joka oli loppuva uhkarohkean kaupungin täydellisellä hävityksellä ja juutalaisen kansan hajottamisella ympäri kaiken maailman.
Kolme kilpailevan puolueen johtajaa kaupungissa, Eleatsar, Johan ja Simon, oli, jokainen puoleltansa, nähnyt romalaisten tulevan kaupunkia kohden ja asettavan leirinsä kaupungin muurin juurelle. Ensikerran he älysivät, että ainoastaan yhdistetyillä voimilla voidaan ajaa vihollinen, ja sitte kun olivat siitä keskustelleet, päättivät tehdä yhteisen hyökkäyksen romalaisia vastaan. Javani ja hänen isänsä näkivät tässä päätöksessä uuden merkin, että Herra oli heidän puolellansa ja ilolla varusteli edellinen osaa ottamaan yleiseen päällekarkaukseen romalaisia vastaan.
Niin tapahtuikin kohta tämän perästä ja kaupungin itäisen portin kautta meni koko juutalainen sotavoima ulos ja hyökkäsi kymmenettä legionaa vastaan, joka paraillaan asetti leiriään kuntoon. Useat romalaiset olivat aseettomat ja tapettiin, ennenkuin kerkesivät saada aseet käsiinsä. Päällekarkaus tapahtuikin niin äkkiä ja odottamatta, että romalaiset pian joutuivat epäjärjestykseen, ja kaupungin portista yhä tuli uusia joukkoja. Tottuneet järjestyksessä tappelemaan, näkivät he tässä olevansa hajallisina, josta seurasi että olipa melkein vähältä ett'eivät ruvenneet pakosalle otattamaan, mutta Tito, joka oli vaarasta tiedon saanut, kiiruhti sinne ja palautti järjestyksen. Legiona koottiin nyt ja juutalaisten kimppuun käytiin oikein tositeolla, mutta ne saivat verestä väkeä kaupungista ja pitkittivät sotaa urhollisuudella. Romalaiset ajettiin takaisin ja Tito näki taas olevansa vihollisten kiertämänä, joita vastaan hänen oma pieni joukkonsa oli heikko vastarintaa tekemään. Hän seisoi erään kukkulan rintemellä ja hänen oli sen puolesta huojis torjua vihollista päältänsä, mutta taistelu kuitenkin oli liian epätasaista antamaan mitään toivoa pelastumisesta, jos ei apua pian tulisi.
Yksi juutalaisista sotilaista, joka osoitti erinomaista urhollisuutta, huomasi ja tunsi Titon. Hän työnsi tieltänsä pois edessään olevat maanmiehensä ja tuota pikaa seisoi hän romalaisen sotaherran edessä ja nosti miekkansa häntä lyödäksensä. Niin hurja ja odottamatoin oli tämä ryntäys, ett'ei Tito ehtinyt sitä torjua, ja epäilemättä olisi häneen lyönti osannut, jos ei Marcello juuri siksi olisi siihen kerinnyt ja miekallansa sen estänyt. Juutalaisen sotilaan silmät säihkyivät hirmuisella vihalla sitä vastaan, joka oli estänyt hänen tappamasta Titon ja siten häneltä voittoriemun vienyt, ja Marcello tunsi hänessä Naomin veljen. Kosto, tavallansa tauti, oli ja varttui Javanin sydämen syvimmässä, ja nyt se puhkesi täyteen liekkiin nuorta romalaista vastaan. Kirous huulilla tähtäsi hän seuraavan lyönnin Marcelloa vastaan, mutta tässä kohtasi hän vertaisensa. Jokaisen lyönnin väisti romalainen taitavasti, ja selvään näkyi hän tahtovan säästää vihollisensa henkeä ja ainoastaan varjelevan omaansa. Epävarmaa kuitenkin on kuinka taistelu olisi päättynyt, kun nähtävästi Javanin päätös oli voittaa tahi kuolla, jos ei heitä pian olisi eroittanut päälle ryntäävät ystävät ja viholliset.
Kun romalaiset sotamiehet näkivät rakastetun päällikkönsä olevan vaarassa, sai heissä viha voiton ja häveten omaa käytöstänsä ryntäsivät he vastustamattomalla tulisuudella juutalaisia vastaan, heittivät heidän alas kukkulalta ja ajoivat kaupunkiin. Ainoastaan askel askeleelta pakenivat juutalaiset niin kauvan kun tultiin tasaiselle, mutta siellä romalaiset oikein järjestyivät ja uudella hyökkäyksellä pakoittivat juutalaiset joutuisasti hakemaan turvaa kaupungin porttien sisäpuolella. Tämän perästä asetti Tito vahvat vartiat ja vetäyi leiriin takasin, antaaksensa väsyneille sotilaille aikaa sangen tarpeelliseen lepoon.
