Kitabı oku: «Avioliittoja»
SADESÄÄLLÄ
Suuret sadepisarat rapisivat hämäriin ikkunoihin. Oli tuollainenhuvila-asukkaan inhoama sadesää, joka kerran alettuaan jatkuutavallisesti kauan, viikkomääriä, kunnes viluinen kesävieras on siihentottunut ja joutunut täydellisen haluttomuuden valtaan. Ilma oli kolea, kosteus läpitunkevaa, vastenmielistä. Asianajaja Kvashinin anoppi sekävaimo, Nadeshda Filippovna, yllään hartiahuivit ja sadetakit, istuivatruokasalissa ison pöydän ääressä. Anopin kasvoista saattoi lukea, ettähän, Jumalan kiitos, oli hyvin ruokittu ja puettu, terve, oli saanutainoan tyttärensä vaimoksi kelpo miehelle ja saattoi nyt hyvälläomallatunnolla panna pasianssia. Hänen tyttärensä, keskikokoinen, vaaleaverinen, kaksikymmenvuotias nainen, jolla oli lempeät,vähäveriset kasvot, luki kirjaa nojaten kyynäspäillään pöytään; muttahänen katseestaan päättäen ei hän kuitenkaan lukenut, vaan ajatteliomiaan, joita ei seisonut kirjassa. Molemmat olivat vaiti. Kuului, kuinka ulkona satoi, ja palvelijatar keittiössä haukotteli pitkään.
Kvashin itse ei ollut kotona. Sateisina päivinä hän ei matkustanutmaalle huvilaansa, vaan jäi kaupunkiin, sillä kostea ilma maallavaikutti pahasti hänen keuhkokatarriinsa ja esti tekemästä työtä. Hänenmielipiteensä oli, että harmaa taivas ja ikkunaruutuja pitkin valuvatsadepisarat vievät työhalun ja tuovat alakuloisuuden. Muttakaupungissa, jossa on enemmän tämän maailman mukavuuksia, sielläsadeilmoja tuskin huomaakaan.
Pantuaan kaksi pasianssia anoppi sekotti kortteja ja katsoityttäreensä.
– Minä koetin, onko huomenna kaunis ilma ja tuleeko meidän Aleksei
Stepanitshimme, sanoi hän. Jo viidettä päivää hän on poissa… Kylläpäs
Jumala antoikin ilman…
Nadeshda Filippovna katsoi välinpitämättömästi äitiinsä, nousi ja alkoiastella nurkasta nurkkaan.
– Eilen ilmapuntari nousi, sanoi hän omissa ajatuksissaan, muttatänään, kuulemma, se on taas laskenut.
Anoppi asetteli kortteja kolmeen pitkään riviin ja huojutteli päätään.
– Onko sinun ikävä? kysyi hän luoden silmäyksen tyttäreensä.
– Tietysti!
– Ymmärtäähän sen. Ja miksi ei olisi? Viiteen päivään et ole nähnythäntä. Ennen, toukokuussa, kaikkein korkeintaan kaksi tai kolme päivää,mutta nyt – onkos se laitaa? viisi päivää!.. Minä en ole hänenvaimonsa, ja kuitenkin ikävöin häntä. Eilen, kun sanottiin ilmapuntarinnousseen, minä käskin tappaa kananpoikia ja perata ruutanoita hänelle,Aleksei Stepanitshille. Niistä hän pitää. Sinun isävainajasi ei voinutsietää kaloja, mutta hän pitää niistä. Halukkaasti hän niitä aina syö.
– Minun käy niin sääli häntä, sanoi tytär. Meidän on ikävä, muttaonhan hänen vielä ikävämpi siellä, äiti.
– Mitä vielä! Päiväkaudet hän on oikeudenistunnoissa ja yöllä kuintarhapöllö yksinään tyhjässä huoneistossaan.
– Ja mikä kauheinta, äiti, hän on siellä ypö yksinään, ilmanpalvelijatarta; kukaan ei laita hänelle samovaaria eikä tuo vettä.Miksi emme hanki hänelle palvelijatarta kesäkuukausiksi? Ja miksiollenkaan olemme täällä maalla, jollei hänkään tahdo olla? Minä olensanonut hänelle: "Jollet tahdo, niin ei tarvitse". "Sinun terveytesitähden", vastasi hän. Ja minkälainen on minun terveyteni sitten?Tuleehan jo sairaaksi siitäkin, kun tietää, että hänen täytyy minuntähteni niin paljon kärsiä.
Katsoen äitinsä olkapään yli tytär huomasi virheen pasianssissa, kumartui pöydän yli ja alkoi korjata. Seurasi vaitiolo. Molemmatkatsoivat kortteihin ja kuvittelivat mielessään, kuinka heidän AlekseiStepanitshinsa ypö yksinään kököttää siellä kaupungissa, synkässä,autiossa työhuoneessaan ja tekee työtä, vaikka onkin nälissään javäsynyt ja ikävöi perhettään…
– Mutta tiedätkö mitä, äiti? virkkoi Nadeshda Filippovna yht'äkkiä, jahänen silmänsä alkoivat loistaa. Jos huomenna on samanlainen ilma, niinminä matkustan aamujunassa hänen luokseen kaupunkiin! Saanhan tokitietää, kuinka hän jaksaa, nähdä hänet, juottaa hänelle teetä.
Ja molemmat alkoivat ihmetellä, ettei tämä yksinkertainen, helpostitoteutettavissa oleva ajatus ollut ennen heidän mieleensä juolahtanut.Kaupunkiin on vain puolen tunnin junamatka, ja sitten asemaltakaksikymmentä minuuttia ajurilla. He juttelivat vielä jonkin aikaa jamenivät sitten tyytyväisinä levolle, yhdessä samaan huoneeseen.
– Ohhoh-hoh-hoo… Herra armahda meitä syntisiä! huokasi anoppi, kunsalin kello löi kaksi yöllä. Ei nukuta!
– Etkö nuku, äiti? kysyi tytär kuiskaten. Minä yhä ajattelen sitä
Alekseita. Kunpa hän ei vain pilaisi terveyttään siellä kaupungissa.
Jumala ties, missä hän syö, ravintoloissa ja muissa sellaisissa paikoissa, jos niissäkään.
– Sitä minä itsekin ajattelin, huokasi anoppi. Taivas häntäsuojelkoon. Ja tuota sadetta, tuota sadetta!
Aamulla ei sade enää rapistellut ikkunaruutuja, mutta taivas oli harmaakuten edellisenäkin päivänä. Puut seisoivat surullisina, ja kun tuulivähänkin hengähti, rapisi niistä vesipisaroita. Jalkineiden jäljetsavisilla poluilla, ojat ja rattaanraiteet olivat täynnä vettä.Nadeshda Filippovna päätti lähteä kaupunkiin.
– Vie terveisiä hänelle, sanoi äiti kääriessään tytärtäänhartialiinaan. Sano, ettei hän niin tavattoman ahkerasti niissäoikeudenistunnoissa… Täytyyhän joskus vähäsen levähtääkin…Peittäköön ulos mennessään visusti kaulansa, kun ilmakin on näin huono.Voisithan ottaa hänelle kananpojan mukaasi; onhan kotoinen, vaikkakylmäkin paisti aina parempaa kuin ravintolaruoka.
Tytär matkusti luvattuaan palata iltajunassa tai seuraavana aamuna.
Mutta hän palasikin paljoa aikaisemmin, jo ennen päivällistä, kun hänenäitinsä istui makuuhuoneen arkulla ja tuumaili torkkuen, mitä hänpaistaisi vävylleen illaksi.
Kalpeana ja kiihoittuneena astui tytär hänen luokseen huoneeseen jasanaakaan sanomatta, ottamatta edes hattua päästään heittäytyivuoteelle ja painoi päänsä patjaan.
– Mikä sinun on? ihmetteli hänen äitinsä. Miksi näin pian?.. Missä
Aleksei Stepanitsh on?
Nadeshda Filippovna nosti päänsä ja katsoi kuivin, rukoilevin silminäitiinsä.
– Hän pettää meitä, äiti! huudahti hän.
– Herra varjele, mitä sinä puhut? pelästyi äiti, niin että tanu putosihänen päästään. Kuka meitä pettää? Herra armahda!
– Hän pettää meitä, äiti! toisti tytär, ja hänen leukansa alkoivapista.
– Mistä sinä sen tiedät? huusi anoppi käyden kalpeaksi.
– Meidän huoneistomme oli suljettu. Talonmies sanoi, ettei Aleksei olenäinä viitenä päivänä käynyt kertaakaan kotona. Hän ei siis asu kotona!Ei asu kotona! Ei kotona!..
Ja hän alkoi viittilöidä käsillään ja itki äänekkäästi, höpisten vain:
– Ei kotona! Ei kotona!
Hän sai hysteerisen kohtauksen.
– Mitä tämä merkitsee? mutisi anoppi kauhuissaan. Toissa päivänä hänkirjoitti, ettei käy ulkona. Missä hän sitten on yötä? Kaikkien pyhiennimessä!
Nadeshda Filippovna herpaantui eikä jaksanut ottaa hattua päästään.Ikäänkuin olisi ottanut jotakin myrkkyä hän mielettömästi tuijottisilmillään ja tarttui kiihkeästi äitiään käsivarsiin.
– Kaikkiin sinä luotatkin, kun talonmieheen! ulisi anoppi häärätenitkevän tyttärensä ympärillä? Sitä mustasukkaisuutta! Hän ei petämeitä… Ja kuinka hän uskaltaisikaan pettää? Olemmeko me sellaisia?Jos kohta olemmekin kauppiassäätyä, ei hänellä silti ole oikeuttapettää sinua, sillä olethan sinä hänen laillinen vaimonsa! Me voimmehaastaa hänet oikeuteen! Minä annoin sinulle kaksikymmentätuhattamyötäjäisiksi! Et sinä tullut tyhjin käsin taloon!
Ja anoppi alkoi itsekin nyyhkyttää, huitoi käsiään, tunsi voimiensariutuvan ja heittihe pitkälleen arkulleen. Kumpikaan ei huomannut, kuinka taivaalle ilmaantui sinisiä kohtia, kuinka pilvet hälvenivät, kuinka ensimmäinen auringonsäde arasti liukui puutarhan märkää ruohoapitkin ja iloiset varpuset hyppelivät vesilätäkköjen ympärillä, joihinkiitävät pilvet kuvastuivat.
Illalla saapui Kvashin kaupungista. Ennen lähtöään hän kävi kotonaan jasai talonmieheltä kuulla, että hänen vaimonsa oli hänen poissaollessaankäynyt talossa.
– Tässä minä nyt olen! huudahti hän astuessaan anoppinsa kamariin eikäollut huomaavinaan itkettyneitä, yrmeitä kasvoja. Niin, tässä nyt olen!Viiteen vuorokauteen emme ole tavanneet toisiamme!
Hän suuteli hätäisesti vaimonsa ja anoppinsa kättä ja lysähti sittentyytyväisenä nojatuoliin istumaan, ikäänkuin olisi juuri lopettanutraskaan työn.
– Huh! sanoi hän puhaltaen kaiken ilman keuhkoistaan. Kyllä nytolenkin rääkännyt itseäni! Tuskin jaksaa istua! Lähes viisivuorokautta… yöt ja päivät olen elänyt kuin kenttätulilla! Kotonanien käynyt kertaakaan; koettakaahan ajatella! Koko ajan olen selvitellytStipunovin ja Ivantshikovin vararikkoasioita; piti työskennelläGaldejevin toimistossa lähellä liikettä… En ole syönyt, en juonut, olen nukkunut penkillä, palellut… Ei ole ollut minuuttiakaan vapaataaikaa, ei sen vertaa edes, että olisin ennättänyt käymään kotona. Niin, rakas Nadeshda, en ole kotona käynyt…
Ja Kvashin piteli kylkiään, ikäänkuin hänen vyötäisiään olisikolottanut kovan työn jäljeltä, ja vilkaisi vaimoonsa ja anoppiinsanähdäkseen, kuinka hänen valheensa – eli hänen omien sanojensa mukaandiplomatiansa vaikutti. Anoppi ja vaimo katselivat toisiaan iloisina,hämmästyneinä, ikäänkuin olisivat odottamatta löytäneet kadotetunaarteen… Heidän kasvonsa loistivat, silmänsä säteilivät…
– Voi sinua, poika kulta! huudahti anoppi hypähtäen pystyyn. Eipä olenyt aikaa istua! Teetä! Pian teetä! Ehkä tahdot syödä jotakin?
– Tietysti hän tahtoo syödä! sanoi vaimo temmaten etikkaan kastetunkääreen otsaltaan. Äiti, antakaa pian viiniä, ja jotakin välipalaksi!Natalja, kata pöytä! Ah, hyvä Jumala, ei ole mitään valmista!
Ja molemmat, anoppi ja vaimo, juoksivat hämmästyneinä ja iloisinapitkin huoneita. Äiti ei voinut enää nauramatta katsoa tyttäreensä,joka oli ajatellut niin pahaa viattomasta miehestään, ja tytärhäpesi…
Pian pöytä oli katettu. Kvashin, joka tuoksahti madeiralle jaliköörille ja oli niin täynnä, että töin tuskin jaksoi hengittää,valitti nälkäänsä, söi väkisin ja jutteli yhä Stipunovin jaIvantshikovin vararikosta. Mutta hänen vaimonsa ja anoppinsa eivätirroittaneet katsettaan hänestä ja ajattelivat:
"Kuinka ymmärtäväinen ja hyvä hän on! Kuinka kaunis hän on!"
"Mainiota!" ajatteli Kvashin heittäytyessään illallisen jälkeenpehmeään, suureen vuoteeseensa. "Vaikka he ovat kauppiassäätyä jajonkin verran aasialaisia, on perhe-elämälläni kuitenkin viehätyksensä,ja pari päivää viikossa voi täällä viettää mielihyvin…"
Hän peitti itsensä, tunsi lämpenevänsä ja höpisi nukahtaessaan:
– Mainiota! Mainiota!
APTEEKKARINROUVA
Pienoinen B: n kaupunki, jossa kaiken kaikkiaan on vain pari kolmeväärää katua, lepää syvään uneen vaipuneena. On hiljaista; ilmakin onaivan tyyni. Jossakin hyvin kaukana, kaiketi kaupungin ulkopuolella, koira haukkua nalkuttaa heikolla, käheällä diskanttiäänellään. Kohtaalkaa aamu valjeta.
Kaikki on jo pitkän aikaa uinaillut unen helmassa. Mutta proviisoriTshornomordikin, B: n apteekin omistajan, nuori vaimo ei vain nuku. Hänon jo kolme kertaa käynyt levolle, mutta uni ei ota tullakseen – miksi?.. sitä hän ei tiedä. Hän istuu paitasillaan avoimen ikkunanääressä ja katselee kadulle. Hänen on painostava, ikävä, harmittavaolla… niin harmittava, että oikein tekisi mielensä itkeä – jamiksi?.. sitäkään hän ei tiedä. Jokin möhkäle ahdistaa rinnassanousten vähän väliä ihan kurkkuun asti… Huoneen perällä, vainmuutaman askeleen päässä rouvasta, nukkuu makeasti kuorsaten herraTshornomordik itse, kasvot seinäänpäin. Nälkäinen kirppu on pureutunuthänen nenänjuureensa, mutta nukkuja ei tunne sitä, vaan vieläpähymyilee, sillä hän näkee unessa, kuinka kaikki kaupunkilaiset yskivätja tulevat yhtenään ostamaan häneltä Tanskan kuninkaan tippoja. Eipähän nyt heräisi, vaikka neulalla pistäisi, tykillä ampuisi taihyväilisi.
Apteekki sijaitsee melkein kaupungin laidassa, josta apteekkarinrouvanäkee kauas vainioille… Hän huomaa, kuinka itäinen taivaanrantavähitellen valkenee, kuinka se sitten alkaa punaisena hohtaa, ikäänkuinolisi siellä jossakin suuri tulipalo. Odottamatta kohoaa kaukaisenpensaston takaa suuri, leveänaamainen kuu. Se on punainen; yleensä kuuon aina, kun se pensastosta pistää esiin, kovin hämillään.
Yhtäkkiä, keskellä öistä hiljaisuutta, kuului askeleita ja kannustenkilinää. Jo kuului puhettakin.
"Ne ovat upseereita, jotka palaavat piiripäällikön luota leiriinsä",ajattelee apteekkarinrouva.
Hetken kuluttua ilmaantuu näkyviin kaksi upseeria yllään valkoisetviitat. Toinen heistä on isokasvuinen ja lihava, toinen pienempi jasolakampi. He astella laahustavat laiskasti pitkin aidan viertä jakeskustelevat äänekkäästi jostakin. Tultuaan apteekin kohdalle molemmatalkavat kulkea yhä hitaammin katsellen ikkunoihin.
– Haisee apteekille… virkkaa pienempi heistä. Mutta tässähännäkyykin olevan apteekki. Niin, nyt muistan… Viime viikolla olintäällä ostamassa risiiniöljyä. Se apteekkari on niin saakelin hapannaamaltaan, ja onpa hänellä leukakin kuin aasilla. Sellaisella aasinleukaluulla se Simson mahtoi niitä filistealaisia pehmittää.
– Hm… mörähti lihava matalalla äänellään. Rohtoruhtinas nukkuu! Jahänen rouvansa nukkuu myös! Kuulehan, Obtesov, hänen rouvansa on aikasievä.
– Kyllä olen nähnyt. Hän miellytti minuakin… Sanokaa, tohtori, saattaako hän todellakin rakastaa sitä aasinleukaa? Tokkohan?
– Ei suinkaan hän rakasta miestään, huoahtaa tohtori sen näköisenäkuin hänen tulisi sääli apteekkaria. Tuon ikkunan takana se sievä rouvanukkuu! Obtesov, ajatelkaapas!.. Hän lepää rentona kuumuudesta…suusupukka on puoleksi auki… ja kaunis pieni jalka riippuu sängynlaidan yli. Apteekkari tolvana ei sellaista ymmärrä… Nainen tai pullokarbolia, se on hänestä aivan yhdentekevää!
– Tiedättekö mitä, tohtori? sanoo upseeri ja pysähtyy. Pistäydytäänapteekkiin ostamaan jotakin! Ehkä saamme nähdä samalla apteekkarinsievän rouvan.
– Kylläpäs keksittekin! Yöllä!
– Mitäs siitä! Täytyyhän heidän yölläkin myydä rohtoja. Pistäydytäännyt, hyvä ystävä!
– Olkoon menneeksi.
Apteekkarinrouva, joka oli piileksinyt ikkunaverhon takana, kuuleeovikellon soivan heikosti. Katsahdettuaan mieheensä, joka kuorsaa yhäautuaallisesti hymyillen, hän heittää vaatetta ylleen, pistää tohvelitpaljaisiin jalkoihinsa ja juoksee apteekkiin.
Lasioven takana näkyy kaksi varjoa… Apteekkarinrouva panee tultalamppuun ja rientää avaamaan ovea, eikä hänen ole enää ikävä, eiharmita eikä itketä, sydän vain sykkii lujasti. Lihava tohtori ja laihaupseeri Obtesov astuvat sisään. Nyt saattaa heidät jo nähdä selvemmin.Suurivatsaisen, kömpelön tohtorin kasvot ovat päivettyneet japarrakkaat. Jos hän vähänkin liikahtaa, hänen sotilastakkinsa narisee,ja hiki kihoaa kasvoille. Upseeri sitä vastoin on punaposkinen, parraton, naisekas ja notkea kuin englantilainen ratsupiiska.
– Mitä haluatte? kysyy apteekkarinrouva pidellen pukua rinnallaan.
– Antakaa-a-a… viidellätoista kopeekalla piparminttupastilleja!sanoo tohtori.
Rouva ottaa hätäilemättä rasian hyllyltä ja alkaa punnita. Ostajateivät hetkeksikään hellitä katsettaan hänen selästään; tohtoritirkistelee silmillään kuin kylläinen kollikissa, mutta luutnantti onvallan vakavan näköinen.
– Ensi kertaa näen naisen myövän apteekissa, sanoo tohtori.
– Eihän siinä ole mitään erinomaista… vastaa rouva katsellensalavihkaa Obtesovin punaisia poskia. Miehelläni ei ole apulaista; sentähden minä autan häntä.
– Vai niin, vai niin… Onpa teillä sievonen apteekki! Kuinka paljontäällä on kaikenmoisia pulloja ja rasioita! Ettekö te pelkääliikuskellessanne noitten myrkkypullojen seassa? Huh!
Rouva laittaa paketin ja antaa sen tohtorille. Obtesov antaa rouvalleviidentoista kopeekan rahan. Seuraa hetken vaitiolo… Miehetkatselevat toisiaan, astuvat ovea kohti ja katselevat taas.
– Antakaa vielä kymmenellä kopeekalla soodaa! sanoo tohtori.
Laiskasti ja veltosti liikkuen rouva ojentaa kätensä hyllyä kohti.
– Eiköhän täällä apteekissa ole jotakin sellaista… jupisee Obtesovnäpähdytellen sormillaan, sellaista… tuota noin… elävöittäväänestettä… vaikka seltterivettä… Niin, onko teillä seltterivettä?
– On, vastaa rouva.
– Mainiota! Te ette ole nainen, vaan hyvä haltiatar! Antakaahan sitämeille pari kolme pulloa.
Rouva valmistaa kiireesti soodapaketin ja katoaa sitten pimeästä ovestaulos.
Millainen suloinen hedelmä! virkkaa tohtori silmäänsä vilkuttaen.Sellaista ananasta ette löydä edes Madeiran saarelta. Vai mitäluulette, Obtesov? Mutta – kuuletteko kuorsausta? Herra apteekkariitse siellä suvaitsee levätä.
Pian rouva palaa takaisin ja laskee kauppapöydälle viisi pulloa. Hän onjuuri käynyt kellarissa ja on sentähden liikunnosta lämmennytpunaiseksi.
– Sht… hiljaa! virkkaa Obtesov, kun rouva pullot avattuaan pudottaakorkkiruuvin. Älkää kolistelko noin kovasti, muuten herätätte miehenne.
– No mitäs sitten, jos herätänkin?
– Hän nukkuu niin makeasti… näkee teidät unissa… Terveydeksenne!
– Ja sitä paitsi, huomauttaa tohtori matalalla äänellään, röyhdellenseltteriä juotuaan, nuo aviomiehet ovat niin ikävää väkeä, että hyvintekisivät, jos aina nukkuisivat. Oi, olisipa tämän vetosen mausteeksivähäsen punaviiniä!
– Kaikkea te keksittekin! nauraa rouva.
– Se olisi oivallista! Ikävä kyllä, apteekeissa ei myydä väkijuomia.Mutta… täytyyhän teidän myydä viiniä lääkkeeksi. Onko teillä vinumgallicum rubrumia?
– On.
– No hitto vieköön, antakaahan sitä meille siis!
– Paljonko?
– Quantum satis!… Antakaa aluksi yhden unssin mukaan, niin sittensaamme nähdä… No mitäs arvelette tästä, Obtesov? Ensin veden kera jasitten per se.
Tohtori ja luutnantti istuutuvat kauppapöydän ääreen, ottavat lakitpäästään ja alkavat ryypiskellä punaviiniä.
– Kylläpäs tämä viini on huonon makuista. Vinum huonoissimum!Muutoin teidän seurassanne… ä-ä-äh… se maistuu kuin nektari. Teolette ihastuttava, armollinen rouva! Minä suutelen hengessänikättänne.
– Minä antaisin vaikka mitä siitä hyvästä, että saisin tehdä sentodellisuudessa! sanoo Obtesov. Kunniasanani! Minä antaisin vaikkaelämäni!
– Älkäähän nyt viitsikö… sanoo rouva Tshornomordik punastuen jakäyden vakavan näköiseksi.
– Minkälainen veikistelijä te olettekaan! nauraa hohottaa tohtorihiljalleen, katsoen veitikkamaisesti alta kulmiensa. Silmät palavatniin että!.. Piff! Paff! Onnittelen: te olette voittanut! Me olemmevoitetut!
Apteekkarinrouva katselee heidän punoittavia kasvojaan, kuunteleeheidän pakinaansa ja ilostuu pian itsekin. Oh, hänen on jo hyvinhauska! Hän yhtyy juttuun, nauraa, kiemailee, vieläpä ostajainhartaista pyynnöistä maistaa punaviiniä.
– Jospa te, herrat upseerit, tulisitte useammin sieltä leiristä tännekaupunkiin, sanoo rouva, muuten täällä on niin julman ikävää. Ihantäällä kuolee ikävään.
– Hyväinen aika! kauhistuu tohtori. Tuollainen ananas… tuollainenluonnon ihana ihme kuolisi tänne erämaahan! Kuinka kauniisti sanooGribojedov: "Erämaahan! Saratoviin!" Mutta nyt on aika lähteä. Olipahauska tutustua!.. Paljonko olemme teille velkaa?
Rouva kohottaa katseensa kattoon ja liikuttelee huuliaan.
– Kaksitoista ruplaa neljäkymmentä kahdeksan kopeekkaa, sanoo hän.
Obtesov vetää taskustaan paksun lompakon, kaivelee pitkän aikaarahojaan ja maksaa.
– Teidän miehenne nukkuu makeasti… näkee unta teistä… jupisee hänpuristaen hyvästiksi rouvan kättä.
– En tahdo kuulla tyhmyyksiä…
– Mitä tyhmyyksiä? Päinvastoin… ne eivät lainkaan ole tyhmyyksiä…
Shakespeare sanoo: "Autuas, ken nuorena ol' nuori!"
– Hellittäkää käteni!
Vihdoin ostajat pitkän keskustelun jälkeen suutelevat rouvan kättä jaepäröiden, ikäänkuin harkiten, ovatko mitään unohtaneet, poistuvatapteekista.
Mutta apteekkarinrouva juoksee makuuhuoneeseen ja istahtaa samanikkunan ääreen. Hän näkee, kuinka tohtori ja luutnantti astuvatlaiskasti parinkymmenen askeleen päähän apteekista, pysähtyvät jaalkavat kuiskaten jutella jostakin. Mistä? Hänen sydämensä sykkiilujasti, ohimoissa tykyttää, mutta miksi – sitä hän ei itsekääntiedä… Sydän lyö rauhattomasti, aivan kuin jos nuo kaksi, jotka nyttuolla kuiskailevat, ratkaisisivat hänen kohtalonsa.
Noin viiden minuutin kuluttua tohtori eroaa Obtesovista ja lähteeedelleen, mutta Obtesov palaa takaisin. Hän kulkee apteekin ohi kerran, toisen. Milloin hän pysähtyy oven eteen, milloin astuu eteenpäin…Vihdoin hän soittaa ovikelloa varovasti.
– Mitä? Kuka siellä? kuulee apteekkarinrouva yhtäkkiä miehensä äänen.Kello soi, etkä sinä kuule! sanoo apteekkari ankarasti. Mitäepäjärjestystä se on?
Apteekkari nousee, heittää yönutun ylleen ja astuu unenpöpperössähuojahdellen ja tohveleissaan laahustaen apteekkiin.
– Mitä… haluatte? kysyy hän Obtesovilta.
– Antakaa… antakaa viidellätoista kopeekalla piparmynttipastilleja.
Apteekkari nousee ottamaan rasiaa hyllyltä tavan takaa huoahdellen, haukotellen ja unisena nyökäytellen päätään…
Parin minuutin kuluttua apteekkarinrouva näkee Obtesovin astuvan ulosapteekista ja jonkin matkan päässä heittävän piparmintut pölyiselletielle. Nurkan takaa astuu tohtori häntä vastaan… He tapaavattoisensa ja katoavat aamusumuun ahkerasti viittilöiden käsillään.
– Kuinka onneton olenkaan! huoahtaa apteekkarinrouva katsoenkiukkuisena mieheensä, joka riisuutuu nopeasti mennäkseen levolle. Oikuinka onneton olen! toistaa hän, ja katkeroita kyyneleitä alkaa valuaposkille. Ei kukaan, ei kukaan tiedä…
– Unohdin apteekin pöydälle viisitoista kopeekkaa, murahtaa apteekkarivetäen vuodepeiton ylleen. Korjaapas sinä se sieltä rahalaatikkoon…
Ja samassa hän nukahtaa.
