Kitabı oku: «Avioliittoja», sayfa 2
ONNETTOMUUS
Sofia Petrovna, notaari Lubjantsevin vaimo, nuori, kaunis, noinkaksikymmenviisivuotias nainen, käveli hiljaa metsäpolkuahuvilanaapurinsa, asianajaja Iljinin kanssa. Kello oli viiden tienoissailtapuolella. Taivas oli metsäpolun kohdalla sakeanaan valkoisia, untuvaisia pilviä, joiden lomasta paikoittain kuulsi vaaleansinistätaivasta. Pilvet olivat liikkumatta, ikäänkuin ne olisivat tarttuneetkorkeiden, vanhojen honkien latvoihin. Oli hiljaista ja tukahduttavaa.
Jonkin matkan päässä katkaisi metsäpolun matalanpuoleinenrautatiepenger, jota pitkin tällä kertaa jostakin syystä astelivartiosotamies kivääri olalla. Heti pengermän takana oli valkoinen, kuusikupuinen kirkko, jonka katto oli ruosteen syömä.
– En luullut tapaavani teitä täällä, sanoi Sofia Petrovna katsellenmaahan ja viskellen päivävarjonsa kärjellä viimevuotisia lehtiä, muttahauskaa oli, että kuitenkin tapasin. Pyydän teitä, Ivan Mihailovitsh, jos todella rakastatte ja kunnioitatte minua, jättämään minut rauhaan!Te seuraatte minua kuin varjo, katsotte aina niin tutkivasti, tunnustatte minulle rakkautenne, kirjoitatte minulle omituisiakirjeitä… enkä minä tiedä, mihin tämä kaikki lopultakin päättynee!Hyvä Jumala, mitä tästä vihdoinkin tulee?
Iljin vaikeni. Sofia Petrovna astui muutaman askeleen ja jatkoi:
– Ja tämä äkillinen muutos on tapahtunut teissä parin kolmen viimeviikon kuluessa, vaikka me jo puolisenkymmentä vuotta olemme olleettuttavia. Minä en enää tunne teitä, Ivan Mihailovitsh!
Sofia Petrovna katsahti salavihkaa toveriinsa, joka tarkkaavasti, silmiään siristäen katseli pilviä. Tämän kasvoilla oli kärsimätön, oikullinen ja hajamielinen ilme, kuten ihmisellä, joka kärsii ja jonkaon samalla pakko kuunnella joutavaa puhetta.
– Ihmeellistä, ettette itse voi tätä käsittää! jatkoi Sofia Petrovnakohauttaen olkapäitään. Ymmärtäkää toki, kuinka sopimatonta peliä tepidätte. Minä olen naimisissa, rakastan ja kunnioitan miestäni…minulla on tytär… Ettekö te todellakaan välitä siitä mitään? Sitäpaitsi te vanhana ystävänä tunnette minun mielipiteeni perheestä japerheen perusteista yleensä…
Iljin ryki harmistuneesti ja huoahti.
– Perheen perusteista… jupisi hän. Hyvänen aika!
– Niin, niin… Minä rakastan miestäni, kunnioitan häntä ja pidänperheemme rauhaa joka tapauksessa arvossa. Ennemmin annan tappaaitseni kuin otan niskoilleni syyn Andrein ja hänen tyttärensäonnettomuuteen… Ja minä pyydän teitä, Ivan Mihailovitsh, jättäkääHerran tähden minut rauhaan. Ollaan hyviä ystäviä kuten ennenkin, muttaheittäkää nuo teille niin sopimattomat huokaukset. Ei enää sanaakaantästä. Puhutaan nyt jostakin muusta.
Sofia Petrovna katsahti taas salavihkaa Iljinin kasvoihin; tämä katseliylöspäin, oli kalpea ja pureksi vihaisesti vapisevia huuliaan. SofiaPetrovna ei voinut käsittää, miksi mies oli vihoissaan ja kiihoittunut, mutta tämän kalpeus liikutti hänen mieltään.
– Älkää olko vihoissanne, vaan ollaan nyt ystäviä… sanoi Sofia
Petrovna hellästi. Olettehan yhtä mieltä kanssani? Tässä käteni.
Iljin tarttui kaksin käsin ojennettuun, pieneen pehmeään kätöseen, puristi sitä ja nosti sen verkalleen huulillensa.
– Minä en ole mikään koulupoika, jupisi hän. Minua ei vähintäkäänhyvitä rakastetun naisen ystävyys.
– Riittää, riittää! Asia on päätetty, ja sillä hyvä. Istutaan tähänpenkille…
Levähdyksen suloinen tunne täytti Sofia Petrovnan mielen: kaikkeinpahin ja vaikein oli jo sanottu, kiusallinen kysymys ratkaistu. Nyt hänjo saattoi hengittää kevyesti ja katsoa Iljiniä suoraan kasvoihin. Jahänen katsoessaan tätä hyväili rakastetun naisen voitokas, itsekästunne hänen rintaansa. Hänen mieltään hiveli suloisesti se, että tuovoimakas, iso mies, jolla oli rumat, miehekkäät piirteet ja suuri mustaposkiparta, tuo viisas, sivistynyt ja, kuten sanottiin, lahjakas miesistuutui tottelevasti hänen viereensä antaen päänsä painua kumaraan.Pari kolme minuuttia he istuivat ääneti.
– Mitään ei ole vielä päätetty… aloitti vihdoin Iljin. Te luetteminulle ikäänkuin kaavasta: "Rakastan ja kunnioitan miestäni…mielipiteeni perheen perusteista…" Kaiken sen tiedän sanomattakin.Tunnustan teille rehellisesti, että pidän omaa käytöstäni rikollisenaja tuomittavana. Mutta mitä hyödyttää puhua siitä, mikä jo on kaikilletunnettua? Sen sijaan että puhutte kauniita sanoja, neuvoisitte minulleennemmin, mitä minun nyt on tehtävä?
– Olenhan jo sanonut: matkustakaa pois täältä!
– Olen jo viisi kertaa matkustanut, kuten tiedätte, mutta joka kertakääntynyt puolitiestä! Voin näyttää teille matkaliput; ne ovattallella. Minulla ei ole kyllin tahdonvoimaa paetakseni luotanne. Minäkamppailen, kamppailen vimmatusti, mutta mihin hiiteen minä kelpaan, jollei minussa ole pontta ja ryhtiä, jos olen heikko luonteeltani. Envoi taistella luontoa vastaan! Ymmärrättekö? En voi! Pakenen täältä,mutta se pitää kiinni liepeistäni. Kehnoa, raukkamaista voimattomuutta!
Iljin punastui, nousi ja alkoi astella penkin ympärillä.
– Olen äreä kuin koira! murisi hän nyrkkejään puristaen. Vihaan jahalveksin itseäni! Niinkuin pahainen poikanulikka minä hännystelentoisen vaimoa, kirjoittelen kaistapäisiä kirjeitä, alennun… äh!
Iljin tarttui päähänsä, ärähti ja istuutui.
– Ja sitten vielä tuo teidän vilpillisyytenne! jatkoi hänsurullisesti. Jos kerran pidätte käytöstäni sopimattomana, niin miksisitten tänne tulittekaan? Mikä veti teitä tänne? Kirjeissäni pyysinteiltä ratkaisevaa, suoraa vastausta: jaa tai ei, mutta suoranvastauksen sijasta te joka päivä vaanitte tilaisuutta "odottamatta"tavataksenne minua ja kestitäksenne minua kuluneilla lainatuillalauseparsillanne!
Sofia Petrovna säikähti ja kiivastui. Hän tunsi samanlaista kiusallistatunnetta kuin säädyllinen nainen joutuessaan äkkiarvaamatta yllätetyksipukeutumattomana.
– Näytätte epäilevän minun suhtautumistani tähän leikkiin… rupesihän mutisemaan. Olen aina vastannut teille suoraan ja… tänäänkinpyytänyt teitä!..
– Äh! eihän tällaisissa tapauksissa pyydetä! Olisitte muitta mutkittasanonut "menkää tienenne!" niin jo aikoja sitten olisin täältälähtenyt. Mutta ette ole kertaakaan sanonut sitä minulle suoraan.Kummallista epämääräisyyttä! Hitto vieköön, te joko leikitte minunkanssani tai…
Iljin ei puhunut loppuun: hän nojasi päätään nyrkkeihinsä. SofiaPetrovna alkoi muistella menettelyään alusta loppuun saakka. Hänmuisti, että hän aina oli sekä teoissaan että ajatuksissaankin ollutIljinin hakkailua vastaan, mutta tunsi samalla, että asianajajansanoissa oli osaksi totta. Mutta tietämättä, millainen tämä totuus on,ei hän keksinyt vastausta Iljinin syytökseen, vaikka kuinkakin olisiajatellut. Kun ei sopinut vaietakaan, hän sanoi olkapäitään kohauttaen:
– Ja syy on sitten vielä minun!
– En lue vilpillisyyttänne teidän syyksenne, huoahti Iljin. Tulin noinvain puhuneeksi… Teidän vilpillisyytenne on sekä luonnollista ettäasianmukaista. Jos kaikki ihmiset sopisivat keskenään ja muuttuisivatyhtäkkiä vilpittömiksi, sittenkin menisi heiltä kaikki päin hiiteen.
Sofia Petrovnaa ei haluttanut turvautua filosofiaan, mutta hän iloitsipuheenaiheen muutoksesta ja kysyi:
– Kuinka niin?
– Vilpittömiä ovat ainoastaan luonnonkansat ja eläimet. Jos kerransivistys pitää naisellista hyvettä mukavuutena, silloin ei vilpittömyysenää ole paikallaan…
Iljin kuopi vihaisesti kepillään maata. Sofia Petrovna kuunteli häntäymmärtämättä paljoakaan, mutta piti kuitenkin hänen puheestaan. Hänpiti ennen kaikkea siitä, että tuo lahjakas mies puhuin noin "viisaistaasioista" hänen, tavallisen naisen kanssa; sitten tuotti hänelle suurtatyydytystä se, että sai katsella miehen kalpeiden, vilkkaiden, muttayhä vieläkin suuttuneiden kasvojen ilmeitä. Niin, hän ei tosinymmärtänyt paljoakaan, mutta hänestä oli kuitenkin viehättävää tuonykyaikaisen ihmisen rohkeus, miten tämä liikoja harkitsemattaratkaisee suuria elinkysymyksiä ja tekee johtopäätöksiään.
Yhtäkkiä hän huomasi ihailevansa Iljiniä ja säikähti.
– Suokaa anteeksi, mutta en ymmärrä, riensi hän sanomaan, miksi tealoitte puhua vilpillisyydestä? Toistan vielä kerran pyyntöni: olkaahyvä, kunnon ystävä, jättäkää minut rauhaan! Pyydän vilpittömästi!
– Hyvä on, koetan vielä taistella!.. huokasi Iljin. Ahkeruus iloni…Mutta tokkohan minun taistelustani on mitään hyötyä. Joko sitten ammunluodin kallooni tai… alan juoda vimmatusti. Eihän minun missääntapauksessa hyvin käy! Kaikella on rajansa, taistelulla luontoa vastaanmyöskin. Sanokaa, kuinka voi taistella hulluutta vastaan? Jos te juotteviiniä, niin kuinka voitte voittaa kiihoittumisenne? Mitä voin tehdä,jos teidän kuvanne on kasvanut sieluuni ja hellittämättä, yöt ja päiväton silmieni edessä, niinkuin tuo honka tuossa? Niin, sanokaa minulle, mikä urotyö minun pitää suorittaa, jotta voisin vapautua tästäinhoittavasta, onnettomasta asemastani, jossa ajatukseni, toiveeni, uneni eivät kuulu minulle itselleni, vaan jollekin pahalle hengelle, joka on syöpynyt sieluuni? Minä rakastan teitä, rakastan siinä määrin, että olen joutunut rappiolle, heittänyt toimeni ja läheiset ystäväni, unohtanut Jumalani! Ikänä elämässäni en ole näin rakastanut!
Sofia Petrovna ei ollut osannut odottaa sellaista muutosta. Hänkallistihe Iljinistä poispäin ja katsoi säikähtyneenä tämän kasvoihin.Kyyneleet olivat nousseet miehen silmiin, huulet vapisivat, ja yli kokokasvojen oli levinnyt jonkinlainen nälkäinen, rukoileva ilme.
– Minä rakastan teitä! sopersi Iljin vieden silmänsä lähelle SofiaPetrovnan suuria, säikähtyneitä silmiä. Te olette niin ihana! Minäkärsin nytkin, mutta vannon, että istuisin vaikka koko ikäni näinkärsien ja katsoen teitä silmiin. Mutta… olkaa vaiti, minä pyydän!
Sofia Petrovna alkoi, ikäänkuin äkkiarvaamatta yllätettynä, hätäisestikeksiä sanoja, joilla hän voisi keskeyttää Iljinin. "Menen poistäältä!" päätti hän, mutta ei ennättänyt edes liikahtaa noustakseen, kun Iljin jo oli polvillaan hänen edessään… Hän syleili SofiaPetrovnan polvia, katsoi häntä kasvoihin ja puhui kiihkeästi, tulisesti, kauniisti. Säikähtynyt ja hiukan huumauksissa kun oli, eiSofia Petrovna kuullut hänen sanojaan; syystä tai toisesta nyt, juuritänä vaarallisena hetkenä, kun hänen polvensa suloisesti puristuivatyhteen ja koskettivat toisiaan kuin lämpimässä kylvyssä, hänjonkinlaisen salaisen, pahanilkisen vihan kannustamana etsitunteittensa päämäärää. Hän pahoitteli, että torjuvan hyveen sijaan olivoimattomuus, laiskuus ja tyhjyys vallannut hänet kokonaan kutenjuopuneen, jolle ei mikään ole mahdotonta. Hänen sielunsa syvyydessävain vahingonilo heikosti ärsytteli: "Miksi et lähde pois? Sen pitääsiis olla niin? Niinhän?"
Etsien mielestään järkevää ajatusta hän ei käsittänyt, miksi hän eivetänyt pois kättään, johon Iljin oli imeytynyt kiinni kuin juotikas,ja miksi hän hätäisesti katseli, niinkuin Iljinkin, milloin oikealle, milloin vasemmalle, näkisikö kukaan? Hongat ja pilvet seisoivatliikkumattomina ja katselivat ankarasti tätä vallattomuutta kuin vanhatsedät, jotka ovat rahasta sitoutuneet olemaan ilmaisematta sitähallitukselle. Vartiosotamies seisoi kuin pylväs rautatiepenkereellä janäytti katselevan penkkiin päin.
"Katsokoon!" ajatteli Sofia Petrovna.
– Mutta… mutta kuulkaahan toki! virkkoi hän vihdoin epätoivoisellaäänellä. Mitä tästä tulee? Mitä sitten seuraa?
– En tiedä, en tiedä… kuiskasi Iljin huitaisten kädellään ikävillekysymyksille.
Kuului voimakas, vihlova veturin vihellys. Tämä sivullinen, kylmä äänijokapäiväisestä elämästä sai Sofia Petrovnan vavahtelemaan.
– Minulla ei ole aikaa… täytyy mennä! sanoi hän nousten nopeastiseisomaan. Andrei tulee junassa… Hänen täytyy saada päivällistä!
Sofia Petrovna käänsi hehkuvat kasvonsa rautatiepenkereelle päin. Ensinilmestyi näkyviin veturi; sen perässä vaunuja. Mutta se ei ollutkaanmatkustajajuna, kuten Sofia Petrovna oli luullut, vaan tavarajuna.Pitkänä jonona toinen toisensa jäljessä, kuten päivät ihmiselämässä,liikkuivat vaunut valkeata, kirkon muodostamaa taustaa vasten. Näyttisiltä kuin ei niistä loppua tulisikaan.
Mutta nyt vihdoinkin juna loppui, ja viimeinen vaunu lyhtyineen katosimetsän vihreyteen. Sofia Petrovna kääntyi äkkiä ympäri ja lähtinopeasti takaisin metsäpolkua edes katsahtamatta Iljiniin. Hän oli jooma herransa. Häpeän puna poskillaan ja häveten ei Iljinin, vaan omaaheikkouttaan, jonka vaikutuksesta hän, siveellinen ja puhdas nainen, oli sallinut vieraan miehen syleillä polviaan, hän ajatteli nyt vain, kuinka pääsisi mitä pikimmin kotiin perheensä keskuuteen. Asianajajasaattoi töin tuskin seurata häntä. Kääntyessään metsäpolulta kapealletielle Sofia Petrovna katsahti tähän niin hätäisesti, että näki vainhiekkaa hänen polvissaan, ja viittasi häntä jäämään.
Juostuaan kotiin Sofia Petrovna seisoi viitisen minuuttia huoneessaankatsellen milloin ikkunaan, milloin kirjoituspöytäänsä…
– Ilkiö! soimasi hän itseään. Ilkiö! Kiusaksi itselleen hänyksityiskohtaisesti, mitään unohtamatta muisteli, että hän näinäpäivinä oli ollut Iljinin hakkailua vastaan, mutta että mieli olitehnyt lähteä selityksille Iljinin kanssa; eikä siinä kaikki. Kun tämäoli ollut polvillaan hänen edessään, oli Sofia Petrovna tuntenuttavatonta nautintoa. Hän muisteli kaikkea säälimättä itseään ja nyt,häpeästä pakahtumaisillaan, hän olisi mielellään lyönyt itseäänkorville.
"Andrei parka!" ajatteli hän koettaen samalla olla mahdollisimmanhellä. "Varja, tytärparkani, ei tiedä, millainen hänen äitinsä on!Suokaa minulle anteeksi, rakkaani! Minä rakastan teitä kovasti…kovasti!"
Ja tahtoen osoittaa itselleen, että hän vielä oli hyvä vaimo ja äiti, ettei turmelus vielä ollut kajonnut hänen "perusteisiinsa", joista hänoli puhunut Iljinille, Sofia Petrovna juoksi keittiöön ja alkoi morkatapalvelijatarta, kun ei tämä ollut kattanut pöytää Andreille. Hän koettikuvitella mielessään miehensä uupunutta ja nälkäistä hahmoa, säälihäntä ääneen ja kattoi pöydän omakätisesti, mitä ei ollut koskaan ennentehnyt. Sitten hän löysi tyttärensä Varjan, sulki hänet syliinsä jasuuteli tulisesti. Tyttö tuntui hänestä niin painavalta ja kylmältä,mutta hän ei tahtonut tunnustaa sitä itselleen, vaan alkoi selitelläVarjalle, kuinka hyvä ja rehellinen hänen isänsä on.
Mutta kun Andrei pian sen jälkeen saapui, hän tuskin tervehti miestään.Kiihdytettyjen tunteitten tulva oli mennyt menojaan vain ärsytettyäänja suututettuaan häntä valheillansa. Sofia Petrovna istui ikkunassakärsien ja pahoilla mielin. Ainoastaan hädässä ihmiset saattavatkäsittää, kuinka vaikea on olla tunteittensa ja ajatustensa herra.Sofia Petrovna kertoi sittemmin, että hän oli ollut "hämmennyksissä,mistä oli ollut yhtä vaikea selviytyä kuin lukea nopeasti lentäviävarpusia". Siitä, ettei hän ollut iloinnut miehensä tulosta ja etteihäntä miellyttänyt miehensä käytös päivällispöydässä, hän hetipäätteli, että hänessä oli heräämässä vihamielisyys tätä kohtaan.
Odottaessaan uupuneena ja nälkäisenä, että hänelle tarjottaisiinkeittoa, Andrei kävi käsiksi makkaraan ja söi sitä ahneesti pureskellenkuuluvasti ja liikuttaen ohimoitaan.
"Hyvä Jumala!" ajatteli Sofia Petrovna, "minä rakastan ja kunnioitanhäntä, mutta… miksi hän syö noin rumasti?"
Ajatuksissa tapahtunut muutos ei suinkaan ollut pienempi kuintunteissa. Sofia Petrovna koetti, niinkuin kaikki ikäviin ajatuksiintottumattomat, kaikin voimin olla ajattelematta surkeuttaan, mutta kutahartaammin hän koetti, sitä selvemmin hän näki mielikuvituksessaanIljinin hiekkaisine polvineen, untuvaiset pilvenhattarat, junan…
"Miksi minä hölmö lähdinkään sinne tänään?" tuskitteli hän. "Ja olenkominä todellakin sellainen, etten voi olla varma itsestäni?"
"Pelolla on suuret silmät". Kun Andrei oli ehtinyt viimeiseenruokalajiin, Sofia Petrovna oli jo päättänyt: "Kerron kaikki miehellenija vältän siten vaaran".
– Kuulehan, Andrei, minun pitäisi puhua sinun kanssasi vakavasti, aloitti hän päivällisen jälkeen, kun mies riisui nuttua ja saappaitayltään heittäytyäkseen hetkeksi levolle.
– No?
– Muutetaan pois täältä!
– Hm… minne sitten? Kaupunkiin on liian aikaista…
– Ei, mennään matkoille tai johonkin muuanne…
– Matkoille… mörähti notaari oikoen jäseniään. Sitähän minä itsekinolen tässä haaveillut, mutta mistä otat rahat, ja kenen huostaan uskotkonttorin?
Ja mietittyään vähäsen hän lisäsi:
– Todellakin, sinun on ikävä. Lähde yksin matkoille, jos tahdot!
Sofia Petrovna lysähti kokoon, mutta kuvitteli heti mielessään, ettäIljin iloitsisi siitä ja matkustaisi hänen kanssaan samassa junassa, samassa vaunussa…
Tätä ajatellessaan hän katseli miestään, joka oli kylläisen, mutta yhävielä uupuneen näköinen. Sattumalta hänen katseensa kiintyi tämänpieniin, naisellisiin jalkoihin. Juovikkaista sukanteristä törröttilankoja…
Alaslasketun kierrekaihtimen takana pörisi kimalainen ikkunalasiavasten. Sofia Petrovna katseli sukanteriä, kuunteli kimalaisen surinaaja kuvitteli matkustavansa… Vastapäätä häntä istuu Iljin yöt päiväthellittämättä katsettaan hänestä, harmitellen heikkouttaan ja kovinkalpeana henkisestä tuskasta. Iljin suurentelee syyllisyyttään, sanooolevansa pahainen poikanulikka, soimaa Sofia Petrovnaa, repiitukkaansa, mutta odotettuaan pimeän tuloa ja käyttäen tilaisuuttahyväkseen lankeaa, matkustajien vaivuttua uneen tai poistuttua junastaväliasemille, polvilleen hänen eteensä ja syleilee hänen jalkojaan, niinkuin siellä penkin luona… Sofia Petrovna yllätti itsensähaaveilemasta…
– Kuulehan, en minä matkusta yksinäni! virkkoi hän. Sinun täytyymatkustaa kanssani!
– Mielikuvitusta kaikki, hyvä Sofia! huokasi asianajaja. Pitää ollavakava ja toivoa vain sitä, mikä on mahdollista.
"Kyllä me matkustamme, kunhan saat tietää!.." ajatteli Sofia Petrovna.
Päätettyään matkustaa kaikesta huolimatta hän tunsi voivansa ollaturvassa.
Hänen mielensä tasaantui vähitellen; hän iloitsi ja antoi ajatustensaliidellä: mitä ajatteletkin, mitä haaveiletkin, joka tapauksessa sinämatkustat! Hänen miehensä nukkuessa ilta läheni… Sofia Petrovna menivierashuoneeseen ja alkoi soittaa pianoa. Iltainen vilkas elämä ulkona, soitto, mutta etupäässä se ajatus, että hän on viisas nainen, joka ominvoimin suoriutuu surkeudestaan, saattoivat hänet lopullisesti hauskallemielelle. Toiset naiset, sanoi hänen rauhoittunut omatuntonsa, eivätolisi voineet hänen asemassaan kestää, vaan olisivat heittäytyneetpyörteeseen. Vaikka hän oli ollut nääntymäisillään häpeästä jakärsinyt, hän oli kuitenkin kestänyt ja välttänyt näin vaaran, jotaehkä ei lainkaan ollutkaan! Hänen hyvät avunsa ja päättäväisyytensäliikuttivat hänen mieltään siinä määrin, että hän pari kolme kertaakatsoi itseään peilistä.
Pimeän tullessa saapui vieraita. Miehet alkoivat ruokasalissa pelatakorttia, naiset asettuivat vierashuoneeseen ja pengermälle. Kaikkiamuita myöhemmin saapui Iljin. Hän oli alakuloinen, synkkä ja ikäänkuinsairas. Kun hän oli istuutunut sohvan nurkkaan, ei hän siitä kokoiltana noussut. Tavallisesti hän oli iloinen ja puhelias, mutta tälläkertaa hän koko ajan vaikeni, näytti yrmeältä ja hieroskelisilmäkulmiaan. Kun hänen piti vastata johonkin kysymykseen, hän hymyiliväkinäisesti vain ylähuulellaan ja vastasi katkonaisesti, katkerasti.Muutaman kerran hän yritti laskea sukkeluuksia, mutta ne olivatkömpelöitä ja sopimattomia. Sofia Petrovnasta näytti siltä, kuin Iljintuossa tuokiossa saisi hysteerisen kohtauksen, ja vasta nyt, istuessaanpianon ääressä, hän ensi kertaa tunsi selvästi, että tuo onneton miesei ollut nyt entisellä rattoisalla tuulellaan, vaan että hän olihenkisesti sairas eikä löytänyt itselleen tyyssijaa. Hänen, SofiaPetrovnan tähden, hän oli turmellut nuoruutensa ja virkauransa parhaatpäivät, tuhlannut viimeiset rahansa huvilaan; jättänyt oman onnensanojaan sekä äitinsä että sisarensa ja, mikä pahinta, menehtynyttaistelussa itsensä kanssa. Yksinkertainen, jokapäiväinen ihmisrakkausvaatisi kohtelemaan häntä vakavasti.
Sofia Petrovna tunsi kaiken tämän niin selvästi, että hänen sydäntäänoikein särki, ja jos hän nyt olisi astunut Iljinin luo ja sanonuthänelle "ei!" hänen äänessään olisi ollut voimaa, jota olisi ollutvaikea vastustaa. Mutta hän ei astunut Iljinin luo, ei sanonut tuotasanaa eikä ajatellut tätä sen enempää… Nuoren luonteen pikkumaisuusja itsekkyys eivät olleet milloinkaan ilmenneet hänessä niinvoimakkaasti kuin tänä iltana. Hän tunsi, että Iljin oli onneton jaistui sohvassa kuin hehkuvilla hiilillä; hänestä tuntui tuskalliseltatämän vuoksi, mutta samalla kärsimykseen saakka häntä rakastavan miehenläsnäolo täytti hänen sielunsa voitonriemulla ja tietoisuudellahänen omasta voimastaan. Hän tunsi nuoruutensa, kauneutensa, luoksepääsemättömyytensä, ja heittäytyi vapaaksi päätettyään sittenkinmatkustaa! Hän veikisteli, nauroi herkeämättä, lauloi erikoisentunteellisesti ja innostuneesti. Kaikki häntä huvitti ja kaikki häntänauratti. Häntä nauratti muistellessaan tapahtumia siellä metsäpolulla, muistellessaan töllistelevää vartiosotamiestä. Hänen mielestään olivatniin hullunkurisia nuo vieraat, Iljinin sopimattomat sukkeluudet, hänenkaulaliinaansa kiinnitetty neula, jota hän ei ollut koskaan ennenhuomannut ja joka kuvasi pientä punaista, timanttisilmäistä käärmettä;niin hullunkurinen oli hänestä tuo käärme, että hän olisi ollut valmissuutelemaan sitä.
Sofia Petrovna lauloi hermostuneesti, jonkinlaisella puolijuopuneellakiihkolla romansseja ja ikäänkuin ärsyttääkseen toisen surua valikoimurheellisia, alakuloisia, joissa kerrottiin särkyneistä toiveista, menneisyydestä, vanhuudesta… "Mutt' vanhuus se lähestyylähestymistään…" lauloi hän. Mitä liikutti häntä nyt vanhuus?!
"Nähtävästi minussa tapahtuu jotakin tavatonta…" ajatteli hän sillointällöin naurun ja laulun lomassa.
Vieraat lähtivät kello kaksitoista. Viimeisenä poistui Iljin. Sofia
Petrovnalla riitti sisua saattaa häntä pengermän alimmalle portaalle.
Hänen teki mielensä ilmoittaa Iljinille matkustavansa miehensä kanssa pois ja katsoa, minkä vaikutuksen tämä tieto tekisi häneen.
Kuu peittyi pilvien taakse, mutta oli siksi valoisaa, että SofiaPetrovna näki, kuinka tuuli liehutti Iljinin päällystakin liepeitä jakuistin uutimia. Hän näki myöskin, kuinka kalpea Iljin oli ja kuinkahän hymyili väkinäisesti rypistäen ylähuultaan…
– Sonja, Sonitshka… minun rakas naiseni! jupisi hän estäen Sofia
Petrovnaa puhumasta. Rakkaani!
Hellän mielialan puuskassa, itkunsekaisella äänellä hän tuhlasi SofiaPetrovnalle hyväilysanoja yhä hellempiä ja hellempiä, sanoipa hänellesinä, kuten vaimolle tai rakastajattarelle. Yhtäkkiä Iljin kiersikätensä hänen vyötäisilleen ja tarttui toisella kyynärpäähän.
– Minun armaani, minun ihana naiseni… kuiskasi hän suudellen hänenkaulaansa niskan taitteeseen, ole vilpitön, tule heti luokseni!
Sofia Petrovna irroittautui hänen syleilystään ja nosti päänsäilmaistakseen inhoa ja suuttuakseen. Mutta tästä ei tullutkaan mitään, sillä koko hänen ylistetty hyveensä ja puhtautensa hupeni lauseeseen, jonka kaikki tavalliset naiset sanovat tämäntapaisissa tilaisuuksissa:
– Oletteko mieletön!
– No, lähdetään! jatkoi Iljin. Nyt juuri, samoin kuin siellä penkinluona, minä tulin vakuutetuksi siitä, että te olette yhtä voimaton kuinminäkin… Ettepä ole tekään sen paremmassa asemassa! Te rakastatteminua ja tingitte nyt turhaan omantuntonne kanssa…
Nähdessään, että Sofia Petrovna poistuu hänen luotaan, hän tarttuitämän pitsiseen hihaan ja lisäsi hätäisesti:
– Jollei tänään, niin huomenna, mutta taipua täytyy! Mitä hyödyttäätämä viivytys? Minun kallis, rakas Sonjani, tuomio on julistettu, miksilykätä sen täytäntöön panoa? Miksi pettää itseänsä?
Sofia Petrovna pakeni hänen luotaan ja pujahti ovesta sisään.Palattuaan vierashuoneeseen hän sulki konemaisesti pianon, katsoi kauannuottilehden somistekuvaa ja istuutui. Hän ei voinut seistä eikäajatella… Äskeisestä kiihtymyksestä oli jäljellä vain kauheaherpaiseva heikkous ja ikävä. Omatunto kuiskasi hänelle, että hän illankuluessa oli käyttäytynyt huonosti, typerästi kuin hupakko, tyttöpahanen, että hän äsken kuistilla antoi toisen syleillä itseään javielä nytkin tunsi vyötäisillään ja käsivarressa omituista kosketusta.Vierashuoneessa ei ollut ketään muita; kynttilä vain paloi. Hänistuutui pyöreälle tuolille pianon ääreen ja odotti hievahtamattajotakin. Ja ikäänkuin käyttäen hyväkseen Sofia Petrovnan väsymystä jaympärillä vallitsevaa pimeyttä alkoi raskas, voittamaton kainousvallata häntä. Kuin jättiläiskäärme se kietoi hänen jäsenensä jasielunsa, kasvoi hetki hetkeltä eikä enää uhannut, kuten ennen, vaanoli hänen edessään selvänä kaikessa alastomuudessaan.
Puolisen tuntia hän istui liikahtamatta paikaltaan ja antaenajatustensa liikkua Iljinin ympärillä, nousi sitten veltosti ja mennälaahusti makuuhuoneeseen. Hänen miehensä oli jo vuoteessa. SofiaPetrovna istuutui avoimen ikkunan ääreen ja antautui kaipaavan toivonsavaltaan. "Hämminki" hänen päässään oli jo selvinnyt, kaikki tunteet jaajatukset kieppuivat saman, selvän päämäärän ympärillä. Hän olikoettavinaan taistella, mutta huitaisi samalla kädellään… Hän käsittinyt, kuinka voimakas ja järkähtämätön vihollinen on. Jos mieli sitävastaan ponnistella, täytyy olla voimaa ja lujuutta, mutta kasvatus jaelämä eivät olleet antaneet hänelle mitään, mihin hän nyt voisinojautua.
"Epäsiveellinen, inhoittava nainen!" soimasi hän itseäänvoimattomuutensa tähden. "Sellainenko sinä oletkin?"
Hänen loukattu säädyllisyytensä ja voimattomuutensa saivat hänet niinsuunniltaan, että hän nimitti itseään kaikenlaisilla haukkumasanoilla, mitä vain tiesi, ja herjasi itseään paljastaen nöyryyttäviä, loukkaaviatosiasioita. Ja hän syytti itseään, ettei ollut milloinkaan ollutsiveellinen; hän ei vain ennen ollut tullut langenneeksi ulkonaisensyyn puutteessa; hänen tämänpäiväinen taistelunsa oli ollut vainpilantekoa ja ilveilyä.
"Otaksukaamme, että olen taistellut", ajatteli hän. "Mutta mitätaistelua se sellainen on! Rahanalaisetkin taistelevat epätoivoisesti, ennenkuin myövät itsensä, mutta kuitenkin he myövät! Hyvääkintaistelua! Happanet kuin maito yhdessä päivässä! Yhdessä ainoassapäivässä!"
Hän syytti itseään siitäkin, ettei häntä vetänyt pois kotoa hänentunteensa, ei Iljinin olemus, vaan vaikutelmat, jotka odottivathäntä… Huvitteleva huvilarouva, jollaisia on paljon!
"He tappoivat pojalta äidin", lauloi joku käheällä äänellä ikkunantakana.
"Jos ensinkään lähden, niin nyt olisi aika", ajatteli Sofia Petrovna.
Hänen sydämensä alkoi yhtäkkiä sykkiä tavattoman lujasti.
– Andrei! hän melkein huusi. Kuule, me… me matkustamme? Niinkö?
– Niin! Sanoinhan jo sinulle: matkusta yksin!
– Mutta kuulehan… virkkoi hän. Jollet sinä matkusta kanssani, niinvoit menettää minut! Minä olen kai jo… rakastunut!
– Kehen? kysyi hänen miehensä.
– Sinusta on kai yhdentekevää, kehen! huudahti Sofia Petrovna.
Andrei nousi, antoi jalkojensa riippua sängyn laidan yli ja katsoikummastuneena vaimonsa tummaa muotoa.
– Mielikuvitusta! haukotteli hän. Mies ei uskonut, mutta pelästyikuitenkin. Mietittyään hetken aikaa ja tehtyään vaimolleen muutamiaarvottomia kysymyksiä hän lausui mielipiteensä perheestä,uskottomuudesta… puhui veltosti kymmenisen minuuttia ja heittäytyitaas levolle. Hänen tuomiollaan ei ollut menestystä. Tässä maailmassaon paljon mielipiteitä, ja suurin osa niistä on ihmisten, jotka eivätole milloinkaan olleet onnettomassa asemassa!
Myöhäisestä ajasta huolimatta käyskenteli vielä ikkunan ohihuvila-asukkaita. Sofia Petrovna heitti ylleen pitkän, kevyen viitan, seisoi jonkin aikaa liikahtamatta, ajatteli… Hänellä oli vielä senverran voimaa, että sai uniselle miehelleen sanotuksi:
– Nukutko sinä? Minä menen kävelemään… Tahdotko lähteä kanssani?
Se oli hänen viimeinen toiveensa. Kun hän ei saanut vastausta, hänlähti ulos. Siellä oli tuulista ja kosteaa. Mutta hän ei tuntenuttuulta eikä huomannut pimeää, vaan kulki kulkemistaan… Vastustamatonvoima ajoi häntä ja tuntui työntävän häntä selästä, kun hän pysähtyi.
– Epäsiveellinen nainen! mutisi hän konemaisesti. Inhoittava nainen!
Hän hengästyi, paloi häpeästä, ei tuntenut jalkoja allaan, mutta se, mikä sysäsi häntä eteenpäin, oli voimakkaampi häpeää, järkeä, pelkoa…
